Part 16

Vanha vaimo sanoi hiljaa: "Sinä olet jo monesti puhunut minulle kuningasten jälkeläisestä; mutta sinä varmaan erehdyt, kuninkaat ovat kaikki kuolleet."

"Estäköön Jumala, että puhuisit totta ja että minun Pablonikin olisi kuollut."

"Tamay ei kohota kättään kuninkaitten perillistä vastaan."

"Niin hän on kuitenkin tehnyt."

Vaimo huojutti päätään edestakaisin.

"En tiedä, mitä on tapahtunut ennen aikaan ja miksi Tamay ei ole oman heimonsa luona. Hän on suuri metsämies ja suuri soturi, minä tunnen hänet nuoresta saakka; mutta sekä punaiset että valkoiset miehet ovat olleet hänelle pahoja, ja hän kantaa katkeraa vihaa sydämessään."

"Muori kulta, vie minut pois täältä, pois, pois, minne hyvänsä", puuskahti Maria sydämensä hädässä puhumaan, "vain pois; he tappavat minut muuten, minä näen sen Tamayn silmistä. Vie minut pois!"

"Se olisi meidän molempien kuolema; Tamay on hirmuinen, lapsiparka."

Maria risti kätensä ja sanoi hiljaa: "Minä kuolen muutenkin, jos minun täytyy vielä viettää näin kauheita päiviä kaukana omaisistani."

Sitten hän istuutui jälleen epätoivoisesti tuijottaen eteensä.

Vaimo meni hitaasti ulos.

Tamay, joka tunsi eukon ennestään, oli tavannut tämän del Rocasta poistuessaan ja ottanut tämän mukaansa itselleen keittäjäksi ja vartioimaan Mariaa itse poissa ollessaan. Hän piti vankinsa tarkoin oman valvontansa alaisena päästämättä neekeriä ja mulattia siihen sekaantumaan. Vanha vaimo ei ollut tyly hennolle vartioitavalleen, mutta hän pelkäsi kovin Tamayta.

Omituinen, heikko kahina herätti Marian huomiota. Hän katsahti sinnepäin, mistä ääni tuli, ja näki sekä kauhukseen että ilokseen suopungin, joka seinäaukon kautta riippui kallion reunalta alas. Suopunkia myöten laskeutui nuori intiaani notkeasti alas.

Nyt hän oli maassa, ja hänen ruskeat kasvonsa olivat ikkuna-aukon kohdalla, josta hän katseli sisään. Hän nyökkäsi ystävällisesti neidolle.

"Donna Maria?" kysyi hän hiljaa.

Maria nyökäytti päätään, puhua hän ei mielenliikutukselta saattanut.

"Onko Tamay täällä?"

Maria pudisti päätään vastaukseksi.

Äkkiä intiaani hätkähti, kuunteli, muodosti huulillaan sanan "Pablo", nyökkäsi vielä kerran ja kiipesi kiireesti suopungin avulla ylös.

Maria oli ymmärtänyt hänet, riemuhuuto kohosi hänen sydämensä syvyydestä, sitten hän vaipui polvilleen.

Nopeasti astui eukko sisään.

"Mikä on, kyyhkyseni? Mikä on? Mikä sinua vaivaa?"

Maria hypähti pystyyn, heittäytyi hänen kaulaansa ja purskahti äänekkääseen itkuun.

"Mikä vaivaa pikku sydänkäpyä?"

"Oi muoriseni, muoriseni, Jumala on hyvä. Jumala on hyvä."

"Kyllä, kyllä. Mutta rauhoitu toki ja taukoa itkemästä."

Maria pyyhki kyyneleet silmistään.

"Kas niin, ja nyt, señorita, syö, jotta silmät tulevat kirkkaiksi. Eikö totta?"

"Kyllä minä syön."

Ja hän tarttui suklaamaljaan.

Voimatta selittää tytön äkillistä mielenliikutusta eukko poistui.

Mutta Marian kasvot loistivat ilosta. Tosin hän ei ollut tuntenut Tenangaa, jonka hän vain kerran pikaisesti oli nähnyt del Rocan parvekkeella; mutta tämän kysymykset, tämän ystävällinen käytös, kaikki todisti, että pelastaja oli lähellä, ja tuo ainoa sana "Pablo" oli saattanut hänet riemastumaan. Niin, Pablo, hänen ruskea oma veljensä eli ja oli saapuva häntä noutamaan.

Ilo niin pitkän, katkeran tuskan jälkeen miltei huumasi hänet.

Vasta Tamayn ääni, joka kuului ulkoa, palautti hänet surulliseen todellisuuteen.

Vavisten hän kohosi seisomaan.

Kasvot synkkinä kuin ukkosilma tigrero astui pieneen majaan.

Siitä, että Maria vielä oli elävien ilmoilla, sai hän kiittää yksinomaan intiaanin molempien kunnon kumppanien ahnetta rahanhimoa. Kun Maria jatkuvasti oli hänen käsissään, salli hän heidän tyttöä hallussaan pitämällä hankkia itselleen rahaa Mendeziltä; mutta mulatin ehdotus antaa Maria don Antoniolle takaisin oli saattanut hänen vihan vimmaan, niin vähän kuin hän sitä ilmaisikin. Don Antonio ei ollut saava tytärtään. Tamay vihasi häntä raivokkaasti, siitä saakka kuin don Antonio oli xinkojen nähden uhannut häntä ruoskalla, ja tiesi, mihin hän saattoi tuskallisimmin satuttaa entistä herraansa. Elikö Maria vai kuoli, oli paatuneelle intiaanille samantekevää; kuitenkaan ei hänen aikeensa ollut surmata tätä ilman erikoista syytä. Kumppaninsa hän tunsi riittävästi tietääkseen, että he koettaisivat hänen selkänsä takana anastaa vangitun tytön luovuttaakseen hänet don Antoniolle, mikäli se näyttäisi heistä edulliselta, kuten tällä hetkellä olikin asian laita. Se oli estettävä. Pablon kohtaaminen vahvisti tämän hänen päätöksensä, sillä siitä hän näki, että oltiin hänen ja hänen kumppaniensa jäljillä.

Hänen synkkä katseensa tuijotti vapisevaan tyttöön.

"Teidän täytyy seurata minua, donna Maria."

Maria kauhistui.

"Oi, ei, ei, Tamay, ole armollinen, älä raasta minua pois!"

"Tulkaa!"

Maria heittäytyi polvilleen hänen eteensä: "Oi Tamay, ole armollinen, oi, jätä minut tänne ja anna minut vanhemmilleni takaisin", rukoili hän sydäntä särkevällä äänellä.

"On turhaa tuhlata sanoja, tulkaa", vastasi Tamay tylysti ja tempasi hänet käteen tarttuen ylös maasta.

Nähdessään tuskin elpyneen toivonsa näin murskautuvan sanoi Maria kätensä kohottaen epätoivoisen kiihkeästi: "Jumala rankaisee sinua, Tamay."

Tamay ei kuunnellut, vaan raastoi hänet kädestä ulos, kietoi siellä vaipan hänen ympärilleen, otti hänet käsivarrelleen kuin lapsen ja katosi taakkoineen kallioiden väliin.

Intiaanivaimo katsoi äänettömänä heidän jälkeensä ja istahti tylsän levollisena, mikä on näille ihmisille ominaista, majan kynnykselle.

Hän ei huomannut, kuinka hetken kuluttua majan takana kohoavan kallioseinän reunalta varovasti kurottui pää ja tummat silmät tähystivät pieneen kattilalaaksoon.

Hän ei huomannut, kuinka suopunki laskettiin alas ja kaksi notkeaa olentoa liukui perätysten sitä myöten laaksoon.

Samalla kuin toinen nuorukaisista astui ikkuna-aukolle ja huudahti hiljaa: "Maria", oli toinen kiertänyt majan ympäri ja seisoi vaimon edessä, joka nousi pelästyneenä.

"Istu vain, muoriseni", sanoi Tenanga ystävällisesti, "emme me tee sinulle mitään pahaa".

"Kuka sinä olet? Kuinka olet tullut tänne?"

Ennenkuin hän ehti vastata, kajahti kuuluvasti, pelokkaasti: "Maria!" ja samassa ilmaantui Pablo majan edustalle. "Missä hän on? Missä on Maria? Sano, vaimo, missä hän on?"

"Menkää pian pois, Tamay tappaa teidät."

Pablo tarttui hänen käteensä ja katsoi häntä vihaisesti silmiin: "Sano, missä sisareni on, muuten voi sinua!"

Säikähtäen enemmän kiihkeän nuorukaisen katsetta kuin sanoja, vaimo vastasi: "Menkää, minä en tiedä mitään, menkää! Tamay on vienyt hänet pois."

"Takaisin, herra!" huusi Tenanga, "vihollisia tuolla!" Hän viittasi laakson ahtaaseen sola-aukkoon päin ja hypähti huoneen taakse asettuen väijyksiin. Päänsä kääntäen Pablo näki edessään neekerin ja mulatin. Nuori kuninkaanpoika kohotti juuri uhkaavasti pyssyään, kun neekerin tuliluikku jo pamahti ja luoti lensi Pablon ohi majan seinään.

Mutta jo kajahti Tenangan laukaus, ja neekeri suistui maahan. Sukkelasti kuin kissa mulatti pakeni sola-aukkoa kohti, kyyristeli ja hypähteli sinne tänne ja pääsi solaan välttäen luodin, jonka Pablo lennähdytti hänen jälkeensä.

Molemmat latasivat taas aseensa ja menivät kaatuneen neekerin luo.

Tämä makasi rinta lävistettynä, mutta hengitti vielä.

"Älkää minua tappako", rukoili hän tuskasta vaikertaen.

"Ei. Sano minulle, missä valkea tyttö on."

"Hän oli täällä. Me tulimme hänen tähtensä."

"Hän on poissa. Me etsimme häntä. Minne hänet on viety?"

"En tiedä, intiaanilla on täällä kätköjä, joita emme tunne."

Hän sulki silmänsä ja meni tajuttomaksi.

Pablo ja Tenanga menivät intiaanivaimon luo. "Meillä on kiire, muori, sano, minne Tamay on vienyt nuoren neidon."

"Minä en voi, en saa, hän lyö minut kuoliaaksi, minä en tiedä mitään."

"Tahdotko, että hän surmaa tyttöraukan?"

Vaimo ei vastannut.

"Minä olen Marian ystävä ja veli nuoresta saakka, muoriseni. Ellet tahdo veljelle sanoa, missä hänen sisarensa piilee, niin jos olet maya-kansaa, sano se sille, joka polveutuu kuninkaista: minä olen Hualpa, Jungunan poika."

Vaimo katsoi häntä suurin silmin. Mutta sitten hän sanoi: "Se on minun surmani."

"Älä pelkää, mayain nuori kotka iskee kyntensä vain vihollisten aivoihin."

Vaimo vapisi mielenjärkytyksestä, mutta sitten hän kuiskasi: "Kallista pääsi tänne."

Pablo teki niin, ja silloin vaimo sopotti hänen korvaansa: "Hae häntä Onnettomuuksien talosta."

"Kiitos, muoriseni. Pidä huolta neekeristä. Tule, Tenanga."

Ihaillen vaimo katsoi hänen jälkeensä, kun hän poistui.

Tenanga kiersi Pablon kanssa majan taakse, ja suopunkia myöten he kiipesivät ylös kadoten pian kallioreunan toiselle puolelle.

Vanha vaimo meni neekerin luo, mutta tämä oli jo heittänyt henkensä.

"Ei olisi pitänyt mennä, mustanaama, sinne missä mayain kotka metsästää. Näkymättömät olkoot hänen kanssaan. Niin, hän on kuninkaanpoika."

* * * * *

Kun molemmat nuorukaiset olivat päässeet ylhäälle ja vetäneet suopungin ylös, sanoi Pablo: "Hän on Onnettomuuden talossa, vie minut kiireesti sinne."

Tenanga säikähti sydänjuuriaan myöten.

"Oi herra, älä mene enää sinne, siellä väijyy kuolema."

"Minä tiedän sen, ja siksi minä tahdon sen sieltä karkoittaa. Rauhoita mielesi, kaatuneitten henget eivät nytkään tee mitään pahaa Nezualpillin jälkeläiselle, ne tuntevat jo hänet."

Kuuliaisena, vaikka taikauskoisen kauhun vallassa vavisten Tenanga astui edellä. Ripeästi kuljettuaan he näkivät pian rauniot allaan laaksossa. Pablo, joka hyvin tunsi, kuinka henkien pelko lannisti Tenangan rohkean mielen, sanoi: "Minä astun talon sisälle, kuten ennenkin; jää sinä ulkopuolelle väijyksiin ja menettele, miten parhaaksi näet."

Tenanga nyökkäsi kuuliaisesti päätään.

Pablo laskeutui rinnettä alas ja hiipi varovasti kuulumattomin askelin raunioita kohti. Jättiläispää talon nurkassa näytti hymyilevän häntä vastaan.

Pablon sydän tykytti rajusti pelon ahdistamana, että tuo häijy, vaarallinen mies viime hetkessä voisi tehdä Marialle pahaa. Hengitystään pidättäen, varovasti asetellen jalkojaan, vaanien terävästi ympärilleen hän astui rapistuneiden muurien välitse. Vielä säilyneisiin huoneisiin tuli valo ylhäältä päin. Talossa vallitsi kuolemanhiljaisuus, jota ei edes piiloon livahtavan sisiliskon rapina häirinnyt.

Pablo muisti edelliseltä käynniltään maan alle johtavat aukot; ja vaikka Tamay tiesi, että taikauskoinen pelko piti alkuasukkaat loitolla tästä paikasta, niin hän oli varmaan kuten Pablokin vapaa tästä henkienpelosta; ja hänen piilopaikkansa saattoi olla vain noissa maanalaisissa käytävissä.

Hän hiipi eräälle näistä aukoista. Vielä hyvin säilyneet portaat johtivat alas. Niissä ei näkynyt mitään ihmisjalan jälkiä.

Pablo kuunteli.

Hän hätkähti: huokaus, ikäänkuin hiljainen, valittava tuulenhenkäys, sattui hänen korvaansa.

Karmiva kauhu värisytti häntä. Kaikuivatko yhä vielä näissä holveissa täällä kerran murhattujen kuolinhuokaukset? Mutta hän ravisti mielestään taikauskoisen kuvittelun.

Ääni oli tullut syvyydestä. Saalista vaanivan pantterin tavoin Pablo hiipi nyt portaita alas. Hänen edessään oli muurattu käytävä, joka ulottui oikealle ja vasemmalle. Se oli pimeä. Pablo kuunteli taas. Ei ainoakaan ääni rikkonut hiljaisuutta.

Hän kääntyi oikealle kädelle, varovasti tähystäen; sitten hän astui hitaasti jalan risahtamatta edelleen.

Noin parikymmentä askelta kuljettuaan hän erotti heikon valonkajastuksen.

Hän meni sitä kohti.

Valo tuli käytävän sivuaukosta, kuten hän lähemmäksi päästyään huomasi.

Hän tuli aukon kohdalle. Valo kävi selvemmäksi.

Pablo pysähtyi, ja hengitystään pidättäen hän kurotti hitaasti päätään.

Oi, hänen sydäntään kouristi. Siellä virui hänen sisarensa karkealla, ruohosta ja nahkoista kyhätyllä vuoteella, kasvot käsiin kätkettyinä.

Lähellä häntä istui tigrero synkästi tuijottaen.

Valo lankesi ahtaaseen kammioon kattoaukosta. Ensi silmänräpäyksessä Pablo aikoi ampua miehen, mutta hän pelkäsi luodin voivan kimmota seinästä takaisin ja osua Mariaan. Hän katsoi, missä Tamayn pyssy oli; se nojasi läheiseen seinään, machete vieressään. Mies oli aseeton.

Taas kuului valitus Marian huulilta.

Silloin hän ei malttanut kauempaa, vaan hypähti pyssy kädessä Tamayn ja hänen aseidensa väliin.

Kolinan kuullessaan intiaani oli ponnahtanut pystyyn ja näki Pablon salamoivat silmät edessään.

Maria säikähti, hänen käsivartensa vaipuivat hervottomina. Tuossa hänen edessään, ylhäältä lankeavassa valojuovassa, seisoi Pablo.

Riemuhuuto: "Veljeni!" kaikui muurikäytävissä. Hän nousi, mutta silloin Tamay tarttui hänen käteensä raivoisasti ja raastoi hänet mukaansa. "Ammu vain, ei satu minuun vaan sisareesi."

Pablo seisoi kangistuneena.

Pitäen pelosta mykistynyttä Mariaa suojanaan liikkui Tamay, ennenkuin hämmästynyt Pablo ennätti arvata hänen aikeensa, muutamia askelia ja katosi neito käsissään muurinkulmauksen taakse.

Kauhusta huudahtaen Pablo syöksyi jäljestä käytävään, jota myöten Tamay pakeni Maria käsivarsillaan.

Käytävässä vallitsi synkkä hämärä, jossa Pablo parhaiksi erotti pakenijan varjomaisen hahmon.

Kuolemantuskassa eteenpäin rientäen hän ehti nurkalle ja näki vielä vilahduksen Marian valkoisesta puvusta katoavan vasemmalle.

Hän oli voimakas ja notkea, mutta tigrero oli mies, jolla oli rautaiset jäntereet. Jälleen hän näki Tamayn, kun hän ehti portaiden kierteeseen; käytävä vei ylöspäin, ulkoilmaan; päivänvalo tulvi häntä vastaan.

Kun Pablo pääsi käytävän suulle, silloin Tamay jo kiipesi Maria käsivarrellaan ylös kalliolle kuin vuorikauris. Pablo hänen jälkeensä, raskaasti huohottaen.

Useita minuutteja kesti peloittava nousu. Kuin metsästäjä pakenevan riistan jälkeen kiipesi Pablo Tamayta tavoittaen. Silloin tigrero seisahtui.

"Ette saa edes hänen ruumistaan!" huusi hän ilkkuen.

Puuma, jolla siinä kaiketi oli makuusijansa tai pesänsä, ponnahti maasta valtavalla hyppäyksellä ja pakeni pitkin harppauksin kalliolle.

Tamay seisoi jähmettyneenä paikallaan; kaiken hänen sielunsa perinnäisen taikauskon nosti tämä näky hereille. Puuma, kuninkaitten jälkeläisen suojelushenki, se oli siinä.

Tumma, uhkaava haamu kohosi ikäänkuin kalliosta nousten Tamayn takaa; machete välähti päivänsäteissä, Tamay suistui maahan, ja Tenanga tarttui pyörtyneeseen Mariaan väkevällä kädellä, syvän vuorenkuilun partaalla, joka ammotti heidän edessään.

Äärettömän riemun huuto tunkeutui Pablon rinnasta.

Vilahduksessa hän oli Tenangan luona ja otti tältä, huolestuneesti katsoen Marian kalpeihin kasvoihin, hänen taakkansa.

"Oi Maria, Maria, siskoseni."

Silloin Maria avasi silmänsä ja näki tutut kasvot, jotka niin hellästi kumartuivat hänen ylitseen. Onnellinen hymy väreili hänen kasvoillaan: "Pablo, veljeni!" Sitten hänen silmänsä sulkeutuivat jälleen.

Huolekkaasti, kuin pikku lasta sylissään pidellen, Pablo katseli noita vaaleita, murheen kalvamia kasvoja, kuunnellen pelko sydämessä hänen hengitystään.

Vihdoin Maria jälleen avasi silmänsä.

"Oi Pablo, kuinka hyvä, että olet tullut."

Mutta sitten hän kysyi peloissaan: "Missä on se kauhea mies?"

"Hän on poissa, sisko, älä ole enää huolissasi."

Tenanga oli yhdellä potkaisulla sysännyt hengettömän tigreron ruumiin kallionkuiluun.

"Oi Pablo, kuinka minä olen kärsinyt."

"Mariquita-parka. Mutta nyt olet veljesi luona, ja nyt kaikki muuttuu hyväksi taas."

"Oi Pablo, pyhimykset ovat hyviä. Minä rukoilin aina sinun puolestasi, kun sinut oli riistetty meiltä pois, ja he ovat minua kuulleet."

"Ja ovat johtaneet minut sinun luoksesi, siskoseni."

Maria istui nyt hänen rinnallaan kalliopaadella nojaten päänsä hänen olkapäähänsä, aivan niinkuin hän lapsena oli tottunut tekemään.

"Kuinka isä ja äiti jaksavat, Pablo? Oi, kuinka he ovat mahtaneet surra minua!"

"Niin, rakas, he ovat kyllä surreet.'"

"Vie minut pian heidän luokseen."

"Niin pian kuin voin."

"Tiedätkö, että minulla on isoisäkin?"

"Olen sen kuullut."

"Vanha, herttainen mies, mutta isä ja äiti ovat kuitenkin aina minun omat rakkaat vanhempani. Mutta voinhan silti rakastaa isoisääni, eikö totta?"

"Tietysti."

Pablo iloitsi sydämestään siskonsa herttaisesta lavertelusta eikä raskinut mainita hänelle surusanomaa, että kenraali de Lerman oli kaatanut katala salamurhaaja. Mutta päivä alkoi laskea, ja yömajasta oli pidettävä huoli; hento, rasittunut tyttö ei voinut yöpyä täällä avotaivaan alla. Pablo kääntyi Tenangaan kysyen, mitä hän arveli parhaaksi.

"Näitkö puuman, herra?"

"Näin, ja sen äkillinen ilmestyminen pelasti donna Marian."

"Se oli sinun suojelushenkesi, herra, se varjeli sinulle sen, jota rakastat."

"Ja odotti minua näiden raunioiden läheisyydessä", vastasi Pablo hymyillen. "Mitä arvelet siitä, jos tehtäisiin donna Marialle yövuode noihin huoneisiin, ne ovat kuivia ja ilmavia?"

"Niin, herra, se ei ole enää Onnettomuuden talo, sitten kun sinun jalkasi astui siihen; minä tahdon kanssasi vartioida señoritan lepoa."

"Se on oikein, ystäväni. Hän on Tenanga, Mariquita, minun ja sinun ystäväsi; hän on pelastanut minun sekä sinun henkesi."

"Oi, kuinka sinä olet hyvä, Tenanga, me olemme sinulle iäti kiitollisia."

"Vaan menkäämme nyt alas, ennenkuin tulee hämärä."

"Niinkuin tahdot."

Pablo tarttui Marian käteen ja varjellen häntä astumasta harhaan johti hänet alas kallioilta.

Pienestä portista he pääsivät talon sisäsuojiin.

"Minä teen sinulle yösijan alhaalle, Mariquita."

"Ei, minua peloittaa, etsi minulle täältä ylhäältä jokin paikka, jossa voin nukkua."

Pablo meni alas ja etsi sen kammion, josta hän oli löytänyt Marian. Tigrero oli varmaan useamminkin oleskellut siellä ja laittanut maanalaisen kammion piilopaikakseen. Pablo löysi taljoja, paksun vaipan ja ruokatarpeita. Siellä oli banaaneja sekä isoja palasia paistettua kauriinlihaa.

Hän kantoi kaikki ylös ja valmisti erään pikkukammion suojaiseen nurkkaan pehmeän vuoteen turvatilleen.

Tenanga, joka oli lakannut pelkäämästä talossa kummittelevia henkiä, kantoi kokoon kuivia risuja ja oksia ja viritti hauskan nuotion leimuamaan vanhoille kivipaasille.

Kaikki kolme istuivat sen ääreen, ja Pablo tarjosi Marialle ruokaa. Iloisesti tämä otti ja söi.

Myöskin molemmille nuorukaisille maistui ruoka.

"Nyt, Pablo, kerro minulle itsestäsi ja kuinka olet tullut tänne."

Ja Pablo alkoi kertoa retkestään ja kaikesta, mitä hänelle oli tapahtunut, ja Maria kuunteli ihmeissään. Kun hän kuuli, kuinka mayat olivat Pabloa kunnioittaneet vanhan temppelin edustalla, taputti hän mielihyvästä käsiään: "Siis olet kuitenkin oikea prinssi", sanoi hän hymyillen. Hauskaa oli hänen myös kuulla, että Pablo oli rikas mies. Mutta syvällä surulla täytti hänet se, että donna Inez ja kaikki muut olivat pitäneet häntä kuolleena ja ehkä pitivät vieläkin.

"Voi, kuinka äitiparka on mahtanut itkeä lemmikkiään! Vie minut oikein pian hänen luokseen, Pablo."

Sitten hän alkoi kertoa omista vaiheistaan. Puoliksi tajuttomana kauhusta hän oli joutunut Tamayn ja neekerin käsiin, jotka raastoivat hänet mukaansa. Mutta niin tyly kuin Tamay oli ollutkin, oli hänen vartijansa, vanha intiaanivaimo, antanut hänelle kaikkea, mitä hänellä itsellään vain oli, ja koettanut pitää huolta hänen mukavuudestaan, miten suinkin taisi.

Niin he istuivat kauan puhellen vaiheistaan ja vastaisista toiveistaan.

Vihdoin Maria laskeutui häntä varten valmistetulle vuoteelle, Pablo ja Tenanga taas ojentuivat vaippoihinsa kääriytyneinä ja pyssyt käsivarrellaan viereisen huoneen lattialle vartioidakseen tuhosta pelastuneen neidon lepoa.

Loistavat tähdet kiiluivat vuosisatoja sitten autioksi jääneisiin kammioihin, ja lauhkea yötuuli henkäili niitä peittäviin pensaisiin ja puihin.

VIIDESTOISTA LUKU.

Lähenevä kosto.

Amatitlanin ja Carinan välillä ratsasti señor Luis de Mendez eteenpäin. Tienvarsi oli autiota, maassa raivoava sota oli sen hävittänyt.

Mendez oli vaipunut mietteisiin. "Nuo konnat luulevat minun olevan käsissään", mutisi hän itsekseen, "mutta he pettyvät. Kukapa uskoisi rosvoja, jotka sitäpaitsi eivät saa näyttäytyä, elleivät tahdo päästä roikkumaan hirsipuussa? Mutta silti minun täytyy toimittaa heidät pois kimpustani. Luulen, että on parasta mennä kalliin isosetävainajani leiriin, mihin jo hellänä sukulaisena ja perillisenä olen velvoitettu, ja panna siellä väki rosvojen jäljille. Komppania tarkka-ampujia on kyllä puhdistava vuoriston; silloin minä olen heistä päässyt. Kunpa vain saisin tarkan tiedon, millä kannalla sota-asiat oikeastaan ovat. No, hallituksen joukkojen leirissä sen kyllä saa tietää. Luulenpa, että siellä on laita huonosti; mutta silloin vielä kyllä on aikaa kääntyä señor Sarmienton puoleen. Minä en ole taistellut häntä vastaan; ja on kylläkin luonnollista, että tämä kuolemantapaus saattaa minut conden leiriin. Muuten pidetään hänen kuolemaansa nähtävästi salassa, kylässä ei siitä tiedetty mitään. On kyllä ymmärrettävää, ettei tahdota päästää tietoa liian varhain Sarmienton kuuluville."

Tällaisissa mietteissä, jotka tuon tuostakin pukeutuivat puheenmutinaksi, hän ratsasti tietään.

Jonkin aikaa ratsastettuaan hän alkoi huomata pieniä ratsuvartijoita, joita oli asetettu eri paikkoihin; ne olivat merkkinä siitä, että hän lähestyi leiriä. Hän tapasi myös muulijonoja, jotka kuormattuina kulkivat leiriä kohti, arvatenkin kuljettaen muonatarpeita joukoille.

Pysähtymättä niiden luo hän kannusti ratsuaan eteenpäin.

Karski huuto: _"Quien va alla?"_ joka kuului tienviereisestä pensaikosta, pysähdytti hänet, ja samassa hän oli muutamien peitsimiesten ympäröimänä.

"Minä olen ystävä, señorit, ja haluan tulla saatetuksi päämajaan, minne minulla on tärkeitä tietoja annettavana."

"Hyvä, Pepe ja Jaqimo, saattakaa señor seuraavalle vartiolle", sanoi tämän kenttävartion komentaja. Pian ennätti Mendez saattajineen vahvemman ratsuväkiosaston luo. Sen päällikkönä oli parrakas kersantti, jonka haltuun Mendez asianmukaisesti ilmoittaen jätettiin.

"Te pyritte päämajaan? Kuka te siis olette?"

"Minä olen kenraali de Lerman sukulainen Luis de Mendez."

Kersantti, sama, joka oli vienyt Pablon vankina mukaansa katsahti häneen kovin kummastuneena eikä erityisen ystävällisesti.

"Niinkö? Vai señor de Mendez? Täällä on parhaillaan läheisyydessä don Antonio, joka tarkastaa kenttävartiota. Hän on saattava teidät perille, señor."

Hänen käskystään asettui Mendezin ympärille muutamia peitsimiehiä toisesta joukosta, joille kersantti näytti vielä antavan erikoisia määräyksiä, ja yhdessä he nelistivät pitkin katua.

He lähestyivät paikkaa, missä joukkoja majaili, ja pysähtyivät ravintolan kohdalle, jossa peitsimiehiä seisoi portilla vartiona.

"Onko kapteeni sisällä?"

"On."

Sotamies laskeutui hevosen selästä ja astui sisään. Hän palasi heti takaisin ja käski Mendezin seurata jäljestä. Astuttuaan talon ovesta sisään Mendez seisoi don Antonion edessä.

Hän pelästyi tämän kasvojen ilmettä.

"Mikä tuo teidät tänne, señor?" kuului lyhyt, jyrkkä kysymys.

"Oi, don Antonio, sanoma suuresta onnettomuudesta, joka on kohdannut sukuani ja koko maata; minä olen aivan lohduton."

"Mitä onnettomuutta te sitten tarkoitatte?"

Mendez säpsähti, mutta sanoi sitten: "Minulle saapui surullinen sanoma, että kallis isosetäni on kuollut."

"Oh, nyt käsitän koko teidän tuskanne, señor de Mendez. Te saitte varmaankin tuon ilosanoman mulattinne kautta?"

Mendez kalpeni ja sopersi: "Minä en ymmärrä."

"Niin, mies on erehtynyt. Toivottavasti ette ole liian kalliisti palkinnut häntä siitä uutisesta? Hänen todella hyvin tarkasti tähtäämänsä luoti vain hipaisi kenraalin päätä ja tainnutti tämän hetkeksi; se on varmaankin saanut rosvonne luulemaan conden kuolleen. Hän voi, Jumalan kiitos, varsin hyvin. Haluaako hän nähdä teitä, siitä tahdon ensin saada hänen käskynsä. Toistaiseksi tahdomme pidättää teidät täällä."

"Minä en laisinkaan ymmärrä."

"Kyllä vielä ymmärrätte, señor. Te siellä", hän huusi ovella odottavalle peitsimiehelle, "sitokaa tuo mies; sinä, Andres, asetut sinne ovelle, ja jos hän tekee pienimmänkin epäilyttävän liikkeen, ammut hänet".

"Käskystä, herra kapteeni", sanoi sotamies ja veti pistoolin vyöstään.