Part 15

Intiaani loi häneen silmäyksen, joka varmaankin olisi pannut mulatin ajattelemaan, jos tämä olisi sen huomannut.

Pitkä vihellys, joka tuntui tulevan alhaalta, kaikui miesten korviin.

Kaikki kolme tarttuivat aseisiin.

Taaskin vihellettiin.

"Se on xinka."

"Kurkista, onko hän yksin", sanoi neekeri. Mulatti kiipesi ketterästi kallionkielekkeelle, josta hän saattoi nähdä alas.

"Ixmal ja Mendez", hän ilmoitti.

"Hyvä on."

"Sallimmeko heidän tulla tänne ylös?"

"Ei", vastasi Tamay, "mennään alas heitä vastaan".

Kaikki kolme astuivat ahdasta, mutkikasta polkua alas, kunnes saapuivat pieneen, tiheää viidakkoa kasvavaan laaksoon. Täällä vastasi mulatti vihellykseen. He jäivät kuitenkin seisomaan pyssyt käsissä pensaiden taakse, polun eteen, joka johti ylös kukkulalle.

Hetkisen kuluttua näyttäytyi xinka ja hänen takanaan Mendez. Mulatti Tito astui esille, molemmat toiset sitävastoin jäivät pensaan taakse. Tito osasi heistä parhaiten espanjankieltä ja oli sukkelasuisin.

"Hei, señor, joko vihdoinkin muistatte ystäviännekin? Me olemme teitä kovin ikävöineet."

"Minä olen vasta tänä aamuna palannut takaisin."

"Ja te tiedätte jo, että arvoisa isosetänne on tehnyt teistä riemuitsevan perillisen?"

"En suinkaan", vastasi Mendez kalveten, "puhutko totta, Tito?"

"Niin totta kuin toivon saavani teiltä paljon rahaa. Se oli hurja temppu. Ammuin hänet henkivartionsa keskeltä. Peitsimiehet olivat kuin verikoirat kintereilläni; sain heidät vaivoin vältetyksi."

"Vihdoinkin", sanoi Mendez, ja pirullisen ilon ilme kuvastui hänen elähtäneiltä kasvoiltaan.

"Ja nyt, don Luis, on aika järjestää asiamme. Oman osamme sopimusta olemme täyttäneet tarkalleen, nyt on teidän vuoronne. Viisituhatta pesoa kullekin meistä, sitä ette kai paljoksune?"

"Ja mistä minä otan sen summan?"

"Eikö conden omaisuus ole teidän omanne, nyt, kun oikea perillinen on saanut niin surullisen lopun?"

"Ja conde on todellakin kuollut?"

"Niin totta kuin minun luotini lävisti hänen päänsä."

"Niin, silloin minä perin hänet, ainakin tilukset. Niitä hän ei millään jälkisäädöksellä minulta riistä. Mutta sinä kai tiedät, että kapinalliset ovat ottaneet conden tilukset takavarikkoon ja julistaneet ne valtion omaisuudeksi."

Mulatin naama venyi pitkäksi, mutta ensi ällistystä seurasi heti raivo.

"Mitä? Mitä koukkuja?"

"Tottahan järkesi sanoo sinulle, että minun on ensin saatava rahat, ennenkuin voin niitä sinulle antaa. Minun täytyy toki ensin päästä perinnön haltijaksi."

"Verukkeita. Minun on saatava viisituhatta pesoani. Aion muuttaa maasta pois."

"Olehan järkevä, ystävä, saathan sinä rahasi, mutta täytyyhän minun ne ensin hankkia."

"Teillä on kyllä keinoja saada kokoon sellainen summa, nyt, kun olette perinyt. Varokaa, don Luis, leikkimästä minun kanssani."

"Mutta, rakas ystävä, en nyt ollenkaan ymmärrä sinua. Ajattelehan vähäisen: Mistä minä ottaisin rahat?"

"Se on teidän asianne. Täällä alkaa maa polttaa jalkapohjiani, minä aion poistua. Ellen kolmessa päivässä ole saanut viittätuhatta pesoa kullassa ja hyvissä pankinseteleissä, niin, don Luis, saatte sitä katua."

"Miksi uhkaat minua, Tito? Minä palkitsen sinut ylenpalttisesti, mutta onhan sinun toki annettava minulle aikaa. Kenellä on nyt puhdasta rahaa keskellä sotaa?"

"Olen sanonut viimeisen sanani, menetelkää sen mukaan."

"Minä panen kaikki keinot liikkeelle voidakseni tyydyttää sinua. Kas tuossa aluksi nämä kolikot, ne ovat minun ainoani."

Hän ojensi mulatille muutamia isoja kultarahoja, jotka tämä ahnaasti korjasi haltuunsa.

"Mutta miksi ystäväsi pysyvät niin loitolla?"

"On sota, ja silloin on varovaisuus tarpeen."

Tamay ja neekeri astuivat nyt esiin.

"Tervetuloa, miehet, tiedän voivani luottaa teihin."

"Minä tunnen sinut paremmin, don Luis, kuin luulet", sanoi äreä intiaani. "Conde on kuollut; hyvä, mitä se minuun kuuluu? Olet nyt saanut, mitä tavoittelitkin. Vaan jos nyt pälkähtäisi päähäsi ruveta viekastelemaan, niin joudut minun kanssani tekemisiin; minä sinut tavoitan, piile missä tahansa."

Mayan sanoissa oli sellainen vakava uhka, että pelkuri Mendez vavahti, mutta hän sanoi notkeasti: "Kunnon ystävä, kuinka voit minua epäillä? Pidä omanasi kaikki, mitä minulla on."

"Minä muistutan vielä siitä sinulle."

Hän viittasi xinkan syrjään ja kysyi tältä, sillä aikaa kuin Mendez keskusteli Sipin ja Titon kanssa: "Keitä ne kaksi mayaa olivat, jotka yöpyivät luonasi?"

"He sanoivat olevansa kotoisin pohjan puolelta."

"Mistä he tulivat?"

"Vuorien kautta."

"Vuoriston kautta?"

"He tulivat sieltä."

"Selitä minulle, minkä näköisiä he olivat."

Xinka kuvaili heidän ulkomuotoaan, varsinkin Pablon.

"Oletko milloinkaan nähnyt sitä nuorta mayaa, joka oli del Rocassa?"

"En."

"Millä asioilla arvelet heidän liikkuvan näillä mailla?"

"Luulen, että mayat aikovat nousta sotaan ja ovat lähettäneet heidät vakoilemaan."

"Mutta kuinka he osasivat seurata vuoripolkuja?"

"He sanoivat Señor de Mendezin tilanhoitajan olleen oppaana."

"Niin, hän tuntee polut, ja", lisäsi hän hiljaa, "tuntee myöskin Pablon".

"Minne päin he menivät?"

"Itään, suurelle tielle päin. Muuten he eivät ole päässeet pitkälle, minä olen usuttanut heidän jäljilleen peitsimiehet, jotka etsivät conden murhaajia."

"Hyvä."

Tamay kääntyi poispäin ja jupisi hiljaa mayankielellä: "Olisikohan hän päässyt Chamulpon-korppikotkan kynsistä? Ei, niin mahtava ei hänen suojelushenkensä ole. Soisinpa, etten olisi satuttanut kättäni häneen. Tuo kazikekin näkyy minut unohtaneen."

Mendez, joka kuten xinkakin oli jättänyt ratsunsa syvälle laaksoon, heitti sulavasanaisesti jäähyväiset kätyreilleen, luvaten heille loppumatonta kiitollisuutta.

"Muistakaa minua", sanoi Tito, kun Mendez lähti.

"Myöskin minua", lisäsi Tamay siihen.

Kun vieraat olivat poistuneet, palasivat rosvot entiseen olinpaikkaansa; mutta vasta kun he jälleen olivat pitkällään maassa, kysyi mulatti: "Mitä arvelet, tigrero, kaupastamme?"

"Señor on konna, ensi tilaisuudessa hän usuttaa hallituksen sotamiehet kimppuumme."

"Niinkö luulet?"

"Sillä tavoin hän lakaisee kaikki jälkensä."

"No, sitä parempi, että señorita on meidän käsissämme. Mendez on viheliäinen lurjus; että kapinalliset ovat ottaneet conden tilukset takavarikkoon, niin pitkälle kuin heidän valtansa ulottuu, sen uskon kyllä. Sitä pahempi hänelle sekä meille. Minä en luota häneen."

Hän hypähti ylös ja juoksi muutamia kertoja edestakaisin.

"Minun täytyy ja minä tahdon päästä pois, mutta en ilman rahaa. Minusta on edullisempaa, ja me saamme rahat pikemmin, jos myymme tytön don Antoniolle. Hän antaa, mitä vaadimme, ja kykenee hankkimaan rahat. Mitä arvelet, toveri?"

"Minä arvelen vain", lausui neekeri, "että jos pidämme tytön, voisimme lypsää Mendeziltäkin paljon rahaa".

"Minä sanon sinulle, musta sielu: varma on varma. Maa alkaa yhä enemmän polttaa jalkojamme. Niin kauan kuin ihmiset tuolla alhaalla katkovat toistensa päitä, ei meillä tosin ole mitään pelättävää; mutta eihän sotaa voi iankaikkisesti kestää, ja nyt kun conde on kuollut, on se pian päättynyt, ja silloin pääsee Sarmiento valtaan."

"Ja hänellä on jo kauan aikaa ollut hamppuköysi sinulle varattuna", irvisteli neekeri.

"Pidä suusi, sinä apinain jälkeläinen", vastasi mulatti vihoissaan, mutta jatkoi sitten äskeisellä äänellä: "Mitä arvelette, toverit, eikö olisi viisainta ottaa lunnaita señor d'Iralalta?"

"Ja kuinka luulet ne saavasi?"

"Sinä menet hänen luokseen, musta nukkeni. Sinä olet vähimmän epäilyttävä meistä; sinun rehellinen naamasi hankkii sinulle kaikkialla luottamusta."

"Hm", arveli neekeri ja kynsi villaista päätään, "on niitä joitakuita sellaisiakin, jotka eivät ole minulle suosiollisia".

"Niinkö, sinä Kongon helmi; no, sitten lähetämme Ixmalin, xinkan, hän on viisaampi kuin miltä näyttää, ja hallituksen joukot eivät suinkaan ole kaukana. Oletko samaa mieltä?"

"Niin, jos pidät sitä viisaampana."

"Me otamme rahamme ja lähdemme Meksikoon."

"Hyvä."

"Mitä sinä sitten arvelet, Tamay?"

Mulatti kääntyi nyt intiaanin puoleen, joka istui ääneti ja liikkumatta, ikäänkuin ei olisi toisia huomannutkaan.

"Suotta hätiköimistä; ensin miettiä, ei hyvä liiaksi hoputtaa."

Näin sanoen hän nousi ja ripusti pyssyn olalleen.

"Minne aiot?"

"Ampumaan peuran, ei mitään syömistä enää." Ja hän poistui nopein askelin. Kun hän oli ehtinyt pois korvan kuuluvilta, sanoi mulatti: "Tuosta punaisesta ihmisestä ei ole mihinkään, Sip. Minä valitan, että olemme ryhtyneet hänen kanssaan yhteisiin hommiin. Pois meidän on päästävä. Suostuipa maya tai ei, me teemme, mikä meistä on välttämätöntä, ja luovutamme tytön don Antoniolle."

"Pelkäänpä, ettei Tamay suostu siihen. Hän on kostonhimoinen ja vihaa rajattomasti d'Iralaa, siitä pitäen kuin tämä ajoi hänet talostaan xinkojen nähden kuin rupisen elukan. Sitäpaitsi hän töin tuskin vältti hirttonuoran silloin, kun don Antonion vaquerot saivat hänet kiinni kalliosolassa, hänen kapinallisia opastaessaan. Intiaani ei koskaan unohda. Luulenpa, että hän heittäisi tytön kuiluun mieluummin, kuin luovuttaisi hänet don Antoniolle."

"Niinkö arvelet? Hui, hai, hän osaa pitää rahaa yhtä suuressa arvossa kuin mekin. Mutta tiedätkö: mitä ihmettä me välitämme tuosta tylsästä ihmisestä, joka ei koskaan ole ollut metsiensä ulkopuolella? Me anastamme hempukan; minäkin tunnen täällä muutamia piilopaikkoja, jonne voimme hänet kätkeä. Ja sovimme xinkan kautta kaupoista don Antonion kanssa virkkamatta mayalle sanaakaan."

"Hän on kavala ja raivostuu."

"Raivostukoon. Osaan minäkin pyssyä käyttää. Niin, se on paras keino, Sip. Me otamme tytön itsellemme ja lähdemme rahoinemme sinne, missä ei meitä kukaan tunne. Kun meillä on rahaa, olemme yhtä hyviä herrasmiehiä kuin valkoihoisetkin!"

Neekeri alistui mielellään älykkäämmän toverinsa tahtoon.

"Tule", sanoi mulatti. "Punanahka väijyy peuraa, lähtekäämme me tervehtimään señoritaa."

Molemmat katosivat sitten hitaasti vuorten väliin.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Vuoristossa.

Pablo heräsi varhain levottomasti nukuttuaan. Ulkona oli vielä pimeä. Luolan suuaukosta hän näki vain muutamia tuikkivia tähtiä. Hänen ajatuksensa kulkivat Marian luo. Hän tunsi tigreron synkän, umpimielisen luonteen. Hän tiesi, että mies oli itsepintainen, ylpeä, taikauskoinen ja samalla kostonhimoinen sekä kuten kaikki intiaanit julmuuteen taipuvainen; mutta hän ei koskaan ollut ymmärtänyt, mistä syystä Tamay oli hänet kavaltanut. Se oli hänelle arvoitus, jota hän turhaan koetti ratkaista. Joka tapauksessa Tamay oli vaarallinen vihollinen; ja jos Maria oli hänen vallassaan, oli Tenanga todellakin oikeassa vakuuttaessaan, että Tamayn suhteen oli käytettävä kokonaan toista menettelytapaa kuin mulatin ja neekerin.

Katalan Mendezin hartain toivo oli tietysti nyt conden kuoltua saada Mariakin pois päiviltä, eikä se tietysti ollut vaikeata nyt, kun Maria maailman silmissä jo oli kuollut. Hänen ainoa toivonsa oli, että tuolta konnalta luultavasti puuttui rahoja kätyriensä palkkaamiseksi.

Kun Tenanga heräsi, nousi Pablokin jalkeille. He astuivat luolan suulle. Kaikkialla vallitsi kuolemanhiljaisuus; hevoset lepäsivät rauhallisesti nurmikolla.

Hiljaa maya sanoi: "Lienee parasta, herra, että kiipeämme vuoren harjalle; sieltä voimme tähystää ja samalla nähdä, mihin suuntaan selänteet kulkevat."

"Tehdään niin."

Oli jo kyllin valoisa, jotta he heti saattoivat ruveta kiipeämään. He joivat lähteestä, joka lorisi heidän jalkainsa juuressa, söivät hiukan Tenangan metsästyslaukusta ja alkoivat sitten kavuta korkeuteen. Hevoset he jättivät paikalleen, kätkivät satulat ja suitset luolaan, mutta suopungit he ottivat mukaansa.

He olivat jo saapuneet melkoisen korkealle, kun aurinko nousi. Tenangan viittauksesta he heittäytyivät maahan pitkälleen, ettei kukaan heitä huomaisi. Äänettöminä he odottivat siinä, kunnes päivä kohosi korkeammalle hajoittaen maisemaa peittävän sumuhunnun, joka pakeni raitista aamutuulta. Laajana levisi vuoristo heidän edessään kirkkaassa auringonpaisteessa.

Tenanga viittasi itää kohti.

"Luulenpa, että tuolla päin on korppien pesä, noissa kallioissa on varmaankin runsaasti luolia, solia ja rotkoja."

"Lähtekäämme."

"Meidän täytyy uudelleen laskeutua alas, sillä Tamay on valpas ja pitää silmänsä auki."

He laskeutuivat alas ja saapuivat viimein laaksonpohjaan, josta ne kalliot, joihin Tenanga oli viitannut, kohosivat.

Ääneti, varovasti he kulkivat eteenpäin etsien jotakin pääsyä kallioiden sokkeloihin.

Viimein he joutuivat kapeaan rotkoon. Sen oli nähtävästi uurtanut sadevesi, joka rajuilmoilla oli valtavana siitä raivannut itselleen uran. He päättivät pyrkiä sitä myöten ylös.

Hidasta ja vaivalloista oli kulku yli irtonaisten vierinkivien. Viimein he saapuivat pienelle, sileälle, ruohoa ja pensaita kasvavalle tasanteelle. Rotko jatkui yhä ylöspäin, mutta he olivat väsyneet ja istuutuivat lepäämään. Uusin voimin he sitten alkoivat taas nousta ylöspäin ja saapuivat laaksoon, joka tummien porfyyrikallioiden keskellä hymyilevänä avautui heidän eteensä.

Pablon katse osui ikivanhaan rappeutuneeseen kivimuuriin, joka kotkanpesän lailla kohosi kallioista. Raunioituneet kivivallit ympäröivät sitä, raunioiden välissä kasvoi puita ja pensaita, ja suunnattoman suuria epäjumalankuvia makasi kumossa nurmella.

"Mikä tämä on, Tenanga?"

"Herra, jatkakaamme matkaamme", vastasi nuorukainen matalalla äänellä; "tämä on se huone, josta vanhat miehet kertovat, minä tunnen sen tuosta jumalanpäästä", ja hän osoitti noin neljän metrin korkuista kivestä hakattua päätä, joka kohosi eräästä rakennuksen nurkasta. "Ei kukaan maya astu siihen eikä lähene sitä vapaaehtoisesti, se on Onnettomuuksien talo."

"Miksi sillä on sellainen nimi?"

"Tässä talossa polttivat espanjalaiset neljäsataa mayaa, miehiä, vaimoja ja lapsia; nämä olivat epätoivoissaan häväisseet vanhoja jumalia, jotka sitten hylkäsivät heidät hädässä. Öisin saattaa vielä kuulla noiden ihmisraukkojen huokaavan ja valittavan; heidän varjonsa leijailevat surullisina pylväskäytävissä."

"Koko maa on upotettu kansani vereen", sanoi Pablo surullisesti, "kaikkialla raunioita, joilta kansani kuolinhuokaus kerran on kohonnut".

"Menkäämme, herra", kuiskasi Tenanga, "tämän talon läheisyys tuottaa vielä tänä päivänäkin mayoille onnettomuutta".

"Pysy loitolla, jos haluat; minä en pelkää vanhoja jumalia enkä espanjalaisten uhrien kuolinhuokauksia, minä astun Onnettomuuden taloon."

Huolestunut Tenanga ei voinut estää häntä lähestymästä raunioita; mutta niin suuri oli nuoren intiaanin taikausko, että se voitti hänen rakkautensa Pabloon: hän ei uskaltanut seurata nuorukaista.

Pablo ihmetteli jumalan jättiläismäisiä kasvoja, jotka suurin silmin tuijottivat muurista eteensä ikäänkuin valppaina tähystellen vihollista.

Hän astui rappeutuneita portaita ylös ja joutui yksinäisiin käytäviin, joiden lävitse tuuli puhalsi. Pensaita, vieläpä puitakin kasvoi muurin raunioiden keskellä. Pablo huomasi, että useissa paikoin kulki portaita maanalaisiin huoneisiin, mutta häntä ei haluttanut koetella niitä. Kivirakennuksen takaseinä liittyi jyrkästi kohoavaan kallioseinään. Ovi johti ulkoilmaan. Pablo oli tyydyttänyt halunsa nähdä näitä synkkiä raunioita ja palasi takaisin.

Tenanga, joka ei ollut liikahtanut paikaltaan, näki keventynein mielin hänen palaavan vahingoittumattomana. Pabloa hämmästytti tämän muuten niin rohkean nuorukaisen taikauskoinen pelko.

"Kuulitko heidän huokaavan?" kysyi Tenanga arasti.

"Kuulin vain tuulen hiljaa valittavan raunioituneissa käytävissä. Tämä rakennus keskellä autioita kallioita vaikuttaa mahtavan surullisesti."

"Näkymättömät varjelkoot kaikesta pahasta", sanoi Tenanga hiljaa.

He kulkivat laaksossa, kunnes uudestaan löysivät tien, jota lähtivät kiipeämään.

Kun he olivat saapuneet paikalle, josta oli laaja näköala yli kallioryhmien, sanoi Tenanga: "On paras, että eroamme nyt vähäksi aikaa, herra. Mene sinä tuonne päin ja tähystä noita laaksoja, minä menen vasemmalle ja teen samoin. Mutta älä jätä tuota puuta silmistäsi, hän osoitti erästä korkealla kasvavaa, käyrärunkoista havupuuta, joka näkyi kauas, jotta osaisit takaisin. Kun etsimme kahtaalta, pääsemme pikemmin jäljille."

"Tehkäämme niin."

"Ole vain varovainen, muista aina pysyä suojassa niinkuin kettu ja pidä pyssysi valmiina. Me olemme tekemisissä vaarallisten ihmisten kanssa."

"Minä olen varovainen, älä ole levoton."

"Jos tahdot saada sanan minulle, niin vihellä kaksi kertaa nopeasti sormiisi; jos vaara uhkaa, kolmasti; minä teen samoin. Kun olet tutkinut nuo laaksot, niin palaat takaisin tänne."

Pablo astui hitaasti kiiveten vaarallista tietä eteenpäin ja piiloutuen niin hyvin kuin mahdollista pensaiden ja kallionlohkareiden suojaan. Hän tähysteli joka suunnalle, laaksoihin ja rotkoteille yhä toivoen näkevänsä jotakin merkkiä ihmisten läsnäolosta. Turhaan.

Kaikki oli autiota ja yksinäistä.

Hän katsahti ympärilleen; havupuu näkyi vielä. Väsymättä, usein suurella vaivalla hän kiipeili oikealle ja vasemmalle, ylös ja alas, joka suunnalle tähystellen. Hänen hämmästyksekseen kävi ilma yhä pimeämmäksi, hän huomasi sumun nousevan laaksoista.

Hän kääntyi taas katsomaan havupuuta; sitä ei enää näkynyt, sumuseinä kohosi hänen silmäinsä ja puun välille.

Tiheämmäksi, yhä tiheämmäksi kävi sumu.

Hän oli kapealla kalliopolulla, joka kulki aivan kuilun reunaa. Koska olisi ollut hengenvaarallista pyrkiä eteenpäin, istuutui hän kallionlohkareelle kärsivällisesti odottamaan, kunnes sumu hälventyisi. Hän tiesi, että se tapahtuisi pian.

Pyssy polvien välissä hän istui siinä yksinään, ja sumu peitti hänet kosteaan, harmaaseen vaippaansa, jonka läpi ei silmä päässyt tunkeutumaan. Häntä vilutti.

Hetken aikaa hän oli istunut siten hievahtamatta, kun hänen valpas korvansa äkkiä kuuli askelten kopinaa.

Pablo tarttui pyssyynsä ja kohosi seisomaan. Varjomaisena läheni häntä miehenhahmo, joka nopeasti liikkui häntä kohti, ja sumusta esiin sukeltaen seiso; hänen edessään -- Tamay.

"Tamay!"

"Jungunan poika!" huudahti maya, jonka sanomatonta hämmästystä ei intiaanin stoalaisuuskaan voinut hillitä.

Pablo, joka pyssy kädessä seisoi valmiina laukaisemaan pienimmästäkin epäilyttävästä liikkeestä, piti häntä tarkoin silmällä.

Mutta Tamay seisoi hievahtamatta, nojaten pyssynperäänsä maahan, ja tuijotti Pabloon.

"Niin, Jungunan poika, puuma on tälläkin kertaa suojellut häntä vihollista vastaan."

Ei kuulunut vastausta.

Pablo ymmärsi, ettei väkivallalla saisi mitään aikaan kavalan, umpimielisen miehen suhteen ja sanoi tyynesti: "Sinä olit kerran orvon ystävä, Tamay, ja hän on sinulle siitä kiitollinen. Sano minulle nyt, missä sisareni on, ja anna hänet minulle takaisin."

"Etsi hänet", kuului jyrkkä vastaus.

"Don Antonio ja suuri conde antavat sinulle paljon rahaa, jos luovutat heille tytön."

"Mitä Tamay rahalla tekee?"

Hetkisen kuluttua Pablo jatkoi tyynesti: "Olen kuullut mayojen olevan sinulle vihoissaan, ja ystävät ovat kertoneet, että sinä luovutit minut Chamulpolle voidaksesi sen tekosi ansiosta palata kansasi pariin."

Tigreron kasvot olivat synkät kuin yö Pablon puhuessa.

"Minä olen, kuten tiedät, Jungunan poika, vanhojen kuninkaitten jälkeläinen, ja maya-kansa on riemulla tervehtinyt hallitsijainsa viimeistä perillistä Quichén palatsissa; kaikkialla, missä hän näyttäytyi sekä Guatemalassa että Yucatanissa, on kansa iloisena vastaanottanut hänet."

Tamay kuunteli tarkasti.

"Minä tahdon tehdä kaikki, mitä voin, lepyttääkseni mayat sinua kohtaan; Tamay, anna minulle sisareni takaisin."

Tamayn ääni ilmaisi kolkkoa vihaa hänen vastatessaan: "Sinun isäsi on karkoittanut minut kansani luota, tehnyt minut kunniattomaksi, kironnut minut ikuiseen yöhön; hänen sukunsa pitää hävitettämän maan päältä."

"Mutta sinä voit vielä kohota aurinkoon", sanoi Pablo, "jos Jungunan poika antaa sinut takaisin kansalleen".

"Ei, ei!" huudahti muuten niin levollinen mies äärimmäisen epätoivoisena, "se ei ole mahdollista; Junguna yksin voisi antaa anteeksi, hän yksin, mutta hän on kuollut. Kun näin merkkisi, aioin lähettää sinut hänen jälkeensä Chamulpon avulla, joka sinua vihaa ja pelkää, sillä itse en tahtonut kohottaa kättäni sinua vastaan."

"Sinä näet, että näkymättömät ovat kanssani."

Tamay painoi päänsä alas.

"Ja sitäpaitsi, Tamay, mitä on isäni menettelyllä sinua kohtaan tekemistä lapsiparan kanssa, jonka olette ryöstäneet? Anna hänet vanhemmilleen takaisin ja ota siitä kultaa, maata, mitä haluat."

"En anna", sanoi hän hurja vihan tuli silmissään. "Minusta on tullut kurja mies, heidän kaikkien täytyy tulla onnettomiksi. Kartanonherra on häväissyt minua xinkojen nähden, minä annan hänelle nukkensa vasta kuolleena takaisin. Jos minun täytyy vaipua yöhön, saavat he maan päällä vaeltaa sydämen pimeydessä. Sinä myöskin, kuninkaanpoika, sen sukua, joka on minut tuominnut hylkiöksi. Minä olen vihannut sinua siitä hetkestä, jona näin merkin rinnassasi. Jouduinpa minne jouduin, vien mukaani, mitä te rakastatte, myöskin sinun valkean sisaresi, Jungunan poika. Te muistatte vielä kauan Tamay metsästäjää."

Ennenkuin Pablo ehti vastata sanaakaan miehelle tämän tavattoman intohimon purkaukseen, oli Tamay heittäytynyt maahan ja kadonnut usvaan kuin aave.

Pablo jäi paikalleen synkkä epätoivo sydämessä: hän oli kuullut sisarensa kuolemantuomion. Sumu esti häntä liikkumasta. Tuskallisen pitkiä olivat tuokiot, jotka hän siinä istui. Hän tunsi Tamayn julmuuden ja rotunsa kiihkomielisyyden.

Vihdoin usva oheni, aurinko häämötti sen läpi jo kalpeasti hohtaen. Tuuli alkoi henkäillä; suurina aavemaisina huntuina kohosi usva leijaillen kukkuloiden ympärillä; silloin Pablo vihdoin keksi jälleen käyrärunkoisen merkkipuun. Hän ei ollut voinut huomata, mihin suuntaan Tamay oli kadonnut, muuten hän olisi kai kiihkoissaan seurannut tätä. Hän tähysteli tätä, surmaava tuliputki kädessään, mutta turhaan. Silloin hän palasi niin nopeasti, kuin epätasainen maa salli, merkkipuun luo.

* * * * *

Ahtaassa laaksossa, korkeiden kallioseinäin keskellä, oli pensasten ja banaanipuiden ympäröimä, karkeatekoinen, turvekattoinen hirsimaja. Lähellä sitä oli aitaus, joka oli rakennettu kalliota vasten ja nähtävästi toimi keittiönä, sillä siitä kohosi savu, ja tuon tuostakin kurkisti sieltä ryppykasvoinen intiaanieukko majaan päin, kuunteli ja katosi takaisin aitaukseensa. Viimein hän tuli ulos kantaen höyryävää suklaamaljaa ja tuoreita maissikakkuja ja meni majaan.

Pienessä huoneessa oven vieressä istui kurjan näköisenä donna Maria matalalla vuoteella. Hänen tumma tukkansa riippui epäjärjestyksessä kalpeille kasvoille, silmät tuijottivat suurina, melkein aavemaisina eteensä. Laihat kädet olivat ristissä sylissä, hän näytti tylsältä ja tahdottomalta.

Eukko astui sisään ja laski suklaamaljan lattialle.

"Nyt valkokyyhky syö ja juo", hän sanoi ystävällisesti espanjankielellä. Maria ei näyttänyt häntä huomaavan.

"Señorita ei aina saa olla surullisissa ajatuksissa, siitä käy sielu heikoksi ja ruumiskin."

"Mitä te minulle aiotte?" kysyi Maria valittavalla äänellä.

"Olehan toki rauhallinen, señorita. Sinä kysyt yhä samaa asiaa, enkä minä voi sinulle vastata."

"Miksi et vie minua omaisteni luo, muori kulta? He antaisivat sinulle kultaa ja lahjoja kukkuramitoin."

"Niin, kulta on hyvää, kirkkaat, kauniit unssit ovat hyviä, minä olen nähnyt muutamia, ne ovat hyviä ja lahjat myös; mutta sinun täytyy odottaa, kyyhkyläiseni, kunnes Tamay vie sinut takaisin, hän tekee sen kyllä."

"Minä en ole tehnyt hänelle mitään pahaa, en milloinkaan. Miksi hän on laahannut minut hirveästä tulipalosta tänne, hän ja tuo kauhea neekeri?"

"Oi, voi, he ovat viisaita", hihitti ämmä, "he tahtovat saada paljon rahaa valkoihoisilta señoritasta, minä kyllä tiedän".

"Ei, ei, heillä on muuta mielessä. Rakas isäni ja isoisäni antaisivat paljon unsseja tyttöraukastaan. Tamay tietää sen eikä kuitenkaan anna minua takaisin. Minua kammottaa, kun näen tuon synkän tigreron tulevan. Oi muori kulta, hän on jättänyt Pablonkin, minun veljeni Pablon, vihollisten käsiin, vaikka tämä kuuluu mayojen kuningassukuun. Miksi hän meitä vihaa?"