Part 17

"Mutta taivaan nimessä, mitä tämä kaikki merkitsee, don Antonio? Jos isosetäni vielä on elossa, saatte vastata tästä hänelle kalliisti."

"Minä sanon teille jotakin, señor de Mendez: jos se tosiseikka ei riitä, että olette lähettänyt murhaajan condea väijymään --"

"Mitä te uskallatte sanoa --?"

"Niin", jatkoi d'Irala rauhallisesti, "riittäisi teidän Sarmientolie osoittamanne kirje saattamaan teidät hirsipuuhun".

Mendezin hampaat kalisivat pelosta, oli kuin kuume olisi häntä puistattanut.

"Eräs seikka voi vielä", sanoi don Antonio hänelle kähisten, "ehkä lieventää kohtaloasi, konna: jos sanot, missä tyttäreni on, ja tuot hänet minulle takaisin".

Mendezin pelon vääristämillä kasvoilla kuvastui ilmeinen hämmästys.

"Minä en ymmärrä, don Antonio; donna Mariallahan oli, mikäli tiedän, kova onni --"

"Joutua sinun toimittamassasi tulipalossa rikoskumppaniesi käsiin, tuon intiaaniroiston ja neekerin."

Että se oli todella yllättävä uutinen Mendezille, sen d'Irala huomasi.

"Sinä olet minun käsissäni; lyhyt käsky vain, ja päätät päiväsi lähimmässä puussa, tai laukaisee tuo sotamies pistoolin päähäsi."

"Sitä ei isosetäni ikinä salli."

"Niinpä pelasta henkesi ja sano, mistä meidän tulee etsiä Mariaa."

Keskellä hengenhätääkään ei Mendezin viha noita kätyreitänsä kohtaan ollut sammunut, ja kuultuaan nyt, kuinka he olivat hänet pettäneet, hän sitä alttiimmin ilmaisi heidän tyyssijansa, vaikka hän jyrkästi kielsi kaiken kumppanuuden heidän kanssaan. Sattumalta vain hän muka oli saanut vihiä noiden vaarallisten henkilöiden olinpaikasta.

D'Irala käski saattaa hänet salpojen taakse.

Kun don Antonio oli tehnyt ilmoituksen kenraalille, vastasi tämä surullisesti: "Enemmän arvoinen kuin tuon kurjan kuolema on lapsukaisen henki. Tiedoistasi päättäen näkyvät hänen kätyrinsä pettäneen hänet saadakseen pantin käsiinsä. Koska Maria vielä elää, ei kaikki toivo ole mennyttä."

Taitavia sotilaita lähetettiin valepuvussa vuoristoon Pablon avuksi ja rosvoja vangitsemaan. Mendeziin nähden kenraali lausui vakavasti: "Hänen kirjeensä Sarmientolle tuottaa hänelle kuolemantuomion sotaoikeudessa. Don Antonio, minä en ole kylliksi roomalainen toimittaakseni hirsipuuhun sisareni pojanpoikaa. Anna hänelle tilaisuus paeta. Jos hän pääsee etuvartion läpi, ansaitkoon hirsipuunsa jossakin muualla. Jos hän on lähettänyt murhaajan minua väijymään, annan sen hänelle sitä kernaammin anteeksi, kun Jumala on minut armollisesti varjellut minulle aiotusta kohtalosta."

"Kuten teidän ylhäisyytenne käskee", sanoi d'Irala; mutta mielessään hän ajatteli: "jos hän pääsee etuvartion läpi, on hänellä tavaton onni". Antonio ei unohtanut, että konna oli saattanut vaaraan hänen lemmikkinsä.

Toisena päivänä vuoristoon lähetetyt sotilaat palasivat. He eivät olleet voineet tunkeutua vihollisketjun läpi, mutta he toivat vankinaan mulatin, jonka olivat epäiltynä ottaneet kiinni. Pelosta vapiseva Mendez tunnusti, että mulatti Tito oli Tamayn ja neekerin liittolainen. Hän piti varsin luultavana, että mulatti oli tehnyt murhayrityksen kenraalia vastaan.

"Johon toimeen sinä, konna, olit minut palkannut", vastasi siihen mulatti.

Koska hänellä oli kaikenlaista ansioluettelossaan, muun muassa useita murhia, tuomittiin hänet kuolemaan.

"Ja nyt annamme señor de Mendezin paeta", sanoi don Antonio pahanenteisesti hymyillen.

* * * * *

Chamulpo, ketchien kazike, istui mietteissään talonsa parvekkeella. Ketchit muodostivat melkoisen osan maya-kansaa, jonka pääheimo quichet oli kuitenkin sekä lukuisampi että valloituksesta saakka itsenäisimpänä säilynyt. Quiche-heimoon kuuluivat pohjoisen Guatemalan ja suurelta osalta Yucatanin asukkaat, niiden joukossa sotaisat vuoriheimot sekä vielä tänäkin päivänä kukistamattoman "Tierra de guerran" asukkaat.

Kunnianhimoinen mies näki katkeraksi harmikseen vehkeilyjensä nuorukaista vastaan, jonka suonissa virtasi muinaisten hallitsijain veri ja joka siis oli maya-heimoille kallis, menneen myttyyn.

Mutta sanoma, että Pablo oli surmannut conden ja joutunut hallituksen joukkojen vangiksi, jotka eivät kauan siekailleet murhaajan kanssa, herätti kaikki hänen kunnianhimoiset toiveensa uuteen liekkiin.

Nyt oli vihdoinkin aika tehdä päätös, eikä se tällä kertaa ollut vaikea. Lerman kuolema ratkaisi kansalaissodan Sarmienton eduksi, ja Chamulpo asettui kapinallisten puolelle lähettäen noin kolmetuhatta miestä Sarmienton avuksi.

Näin istui nyt tuo synkkä mies syvissä ajatuksissa rakentaen suunnitelmia, joista hän toivoi itselleen voimaa ja valtaa. Ratsumies, joka täyttä laukkaa ajaa karahutti pihalle, häiritsi hänen mietteitään.

Mies hyppäsi hevosen selästä ja läheni nöyrästi kazikea.

"Miten kuuluu viestisi?"

"Herra, pohjois-mayat ovat liikkeellä ja etenevät etelää koti."

"Haa, vihdoinkin. Suurinko joukoin?"

"Mikäli olen kuullut, on heitä monta tuhatta."

"Ja sen kuulen vasta sinulta!"

"He ovat lähteneet aivan äkkiä liikkeelle. Odottamattomat sanomat ovat vaikuttaneet tämän äkillisen päätöksen."

"Mitkä odottamattomat sanomat?"

"En tiedä, minä lähdin heti matkaan ilmoittaakseni sinulle, että mayat ovat tulossa."

"Mutta kai sentään tiedät, ketä vastaan he marssivat, Sarmientoako vai hallitusta?"

"Luulen, viimeksimainittua vastaan."

"Sinä luulet, cochino [= sika]. Minun täytyy se tietää".

"Minä ajattelin, herra, että he tulisivat sinun luoksesi."

"Oletko kuullut mitään Aranasta? Onko hän mukana?"

"En voi sanoa, en ole kuullut hänen nimeään mainittavan."

"Onko sinulla mitään lisättävää?" kysyi Chamulpo hetkisen mietittyään sanantuojalta.

"Ei, herra."

"Siis lepää matkan vaivoista. Olet tervetullut tänne."

Mies meni.

Hän oli tuskin poistunut, kun toinen ratsastaja saapui väsyneellä hevosella ja astui heti Chamulpon eteen.

"Sinä tulet pohjoisesta?"

"Niin, valtias."

"Puhu."

"Vuori-mayat tulevat tänne päin suurella voimalla."

"Montako?"

"Ainakin kahdeksan-, kymmenentuhatta sotilasta arviolta."

"Mahdotonta. Missä he ovat?"

"He kulkivat eilen Sierra de los Minas vuorten yli kolmessa eri joukossa, ja maya-väestöä liittyy kaikkialla heihin."

"Mistä syystä he tulevat etelään?"

"Herra, sinä tiedät sen paremmin kuin minä."

"Tyhmyri, vastaa minun kysymykseeni."

"Kulovalkeana on pohjoisessa levinnyt huhu, että hallituksen joukot ovat ottaneet vangiksi kuninkaitten jälkeläisen", -- kaziken rypistäessä otsaansa sanantuoja lisäsi nopeasti: "joksi ihmiset sanovat erästä tuntematonta nuorukaista, ja teloittaneet hänet. Se on saattanut heimot hirveään kiihkoon; tuhansittain he kaikkialla tarttuvat aseisiin, ja nyt he ovat tulossa tänne kostamaan."

"Hm, se on hyvä, me voimme tarvita heimolaisiamme. Hyvin hyvä. Nyt puhallamme koko hallituspuolueen pois yhdellä henkäyksellä. Onni suosii minua. Me kostamme Jungunan pojan kuoleman."

Chamulpo päästi sanantuojan menemään, käskien hänen levähtää, ja toimitti sitten kolme ratsumiestään matkalle pikalähetteinä: yhden viemään viestiä Sarmientolle; toisen hankkimaan lisätietoja mayain lähenemisestä, ilmoittamaan heidän päällikölleen, missä Sarmienton joukot olivat sekä missä hän itse oli tavattavissa, ja myös hänen nimessään lausumaan heidät liittolaisina tervetulleiksi; kolmannen ottamaan selkoa hallituksen joukkojen asemasta.

Lähetit kiitivät matkaan.

Kiiluvin silmin Chamulpo nyt käveli edestakaisin parvekkeellaan.

"Vihdoinkin toteutuu, mitä niin kauan olen tavoitellut. Mayat tulevat minun avukseni, vasten tahtoaankin he palvelevat minun etuani. Taistelematta he eivät käänny täältä takaisin. Nyt on vain saatava mahdollisimman suuri hyöty heidän väliintulostaan, kiinnitettävä heidät lujasti puolelleni. Jos minulla on vuoriheimot takanani, voin kyllä hyvin hoitaa Sarmienton, tuon kurjan zambon, joka julkenee olla olevinaan caballero. Abrahan!"

Vanha neekeri tuli näkyviin.

"Hevoseni ja vartijani, me lähdemme ratsastamaan."

Kohta sen jälkeen hän ratsasti pois viidenkymmenen ratsumiehen, neekerin ja muutamien palvelijain saattamana.

Pohjoisesta tulleet uutiset olivat tosia. Mayain kesken kulovalkean tavoin levinneen sanoman, että Hualpa, Jungunan poika, oli vangittu ja surmattu, otti koko pohjoinen maya-väestö vastaan vihasta huutaen. He olivat kaikki aseistettuja, Aranan toimesta, ja harjaantuneina sodankäynnissä Meksikoa vastaan he olivat hyvin järjestetyt pataljooniin ja eskadrooniin. Muutamassa päivässä riensi kahdeksantuhatta oivaa soturia etelää kohti kostamaan kuninkaitten jälkeläisten kuolemaa.

Arana, joka ei tahtonut eikä voinut uskoa, että Pablo olisi kohottanut kätensä Lermaa vastaan, oli voimaton hillitsemään myrskyä. Hänen täytyi antautua sen vietäväksi voidakseen torjua vielä suurempaa tuhoa. Pyörretuulen tavoin tempasi kansan raju kiihko hänet mukaansa; hän saattoi vain ohjata, ei enää pysäyttää. Arpa oli heitetty vierimään.

KUUDESTOISTA LUKU.

Kotiin paluu.

Ensimmäisten päivänsäteiden valaistessa Onnettomuuden taloa Pablo ja Tenanga nousivat levolta; molemmat astuivat ulos tähystämään, uhkasiko vaara miltään taholta. Kaikki oli hiljaista aamuauringon valossa, vuoristo mahtavassa yksinäisyydessään.

Tenanga viritti tulen, sillä korkealla paikalla ilma oli kylmähkö, ja toi ruokavarat esille. Vettä saatiin läheisestä lähteestä. Onneksi heillä oli vielä suklaapalojakin tarjottavana señoritalle.

Heidän kärsivällisesti odotellessaan Marian heräämistä sanoi Pablo: "Meidän täytyy ensiksi koettaa saada takaisin hevosemme ja sitten pyrkiä johonkin kylään, missä voimme hankkia Marialle muulin ja vaatteita."

"Minusta olisi paras pyrkiä San Martinon kylään, jossa sinut tunnetaan, herra."

"Hyvä. Sieltä toivon saavani sanan don Antoniolle, niin että donna Maria hänen välityksellään jälleen pääsee palaamaan omaistensa luo."

"Ja mihin ryhdyt, herra, kun donna Maria on sinne palannut?"

"Minun elämäni on äkisti ohjautunut toisille urille, Tenanga, ja minä tarvitsen rauhaa löytääkseni jälleen oman itseni."

"Etkö aio ottaa osaa taisteluun? Kaikki mayat seuraavat sinua."

"Viisas ystävämme kenraali Arana neuvoi, että me mayat emme sekaantuisi sotaan. Ilman häntä en aio tehdä mitään; minä olen liian nuori ja kokematon voidakseni tässä päättää. Ei, Tenanga, jos syntyperäni on asettanut minut johtajaksi kansalleni, jonka rakkauteen yksin minun valtani perustuu, tahdon käyttää tätä valtaa kansani kohottamiseksi. Kaksi seikkaa on syvästi painunut mieleeni: hirveä verinen taikausko, niinkuin se vielä heräsi eloon vanhan temppelin luona -- kammottavaa --", lisäsi hän, "ja tuon muukalaisen oppineen sana, hänen, joka matkusti täällä raunioitamme tutkimassa, että jos me tahdomme päästä valkoihoisten vertaisiksi, meidän myös täytyy saavuttaa heidät tiedoissa, sivistyksessä ja ahkeruudessa. Minä olen saanut espanjalaisen caballeron kasvatuksen ja sivistyksen, minä vedän valkoihoisille vertoja, minulla oli kelpo opettaja ja hänellä tarkkaavainen oppilas; ja kuitenkin, Tenanga, millaisia nöyryytyksiä minä saan kärsiä ihonvärini tähden! Meidän täytyy pakottaa valkoihoiset katsomaan ja tunnustamaan meidät vertaisikseen."

"Sinä olet kuningas, kutsu mayat ja kurita valkoisia, silloin he lankeavat edessäsi maahan", sanoi Tenanga innokkaasti.

"Ei, ystäväni, sitä en tarkoittanut", vastasi Pablo hymyillen, "meidän täytyy pakottaa heidät pitämään meitä arvossa omaksumalla se, mikä tekee heidät meitä ylemmiksi".

"Sinä olet mayain kuningas, sinä olet kaikkia ylempi."

"Vain vuori-mayain silmissä, valitettavasti. Heidän rakkautensa hallitsijainsa sukua kohtaan tekee sydämelle hyvää, mutta sillä ei ole suurta valtiollista merkitystä."

"En ymmärrä kaikkea, mitä sanot, herra; mutta sinä olet oikeassa: valkoihoiset ovat viisaampia kuin me ja sen vuoksi myös mahtavampia."

"Sen tähden meidän täytyy tulla yhtä viisaiksi kuin he."

"Hyvää huomenta, Pablo ja Tenanga", kuului Marian vieno ääni, ja hän astui vanhaan ponchoon kietoutuneena nuorukaisten luo.

"Oi, sinä olet jo iloinen, Mariquita?"

"Joko? Oi, minä olen nukkunut kauan, ensi kerran pitkiin aikoihin oikein levännyt, olen kuin uudesti syntynyt. Olen jo käynyt lähteellä peseytymässä ja pukeutunut aamupukuuni", sanoi hän hymy silmin viitaten vaippaan, joka kietoi hänen hentoa, palelevaa vartaloaan.

Rauhaisasta yölevostaan huolimatta hän näytti kuitenkin hyvin kalpealta ja rasittuneelta.

"Istu aterioimaan, mitä meillä on, sitten lähdemme matkaan."

"Niin, niin, Pablo, kuinka minä ikävöin äidin luo!"

Tenanga nousi kunnioittavasti paikaltaan, ja Maria istui Pablon viereen, söi suklaan ja maissileipää ja joi vettä, jota Tenanga toi banaaninlehdellä. Aterioituaan he astuivat ulos raunioista ja pyrkivät pitkin laakson reunaa siihen paikkaan, mistä nuorukaiset olivat nousseet vuorille.

Ennenkuin he astuivat vuorensolaan, joka oli sulkeva vanhan maya-linnan heidän näkyvistään, kääntyi Pablo vielä kerran: "Jos nimesi tähän asti on ollut Onnettomuuden talo, niin olet täst'edes Onnen talo: sinä annoit sisareni takaisin."

Sitten alkoi vaikea laskeutuminen sateiden kovertamaa uomaa myöten, jossa molemmat nuorukaiset voimakkain käsivarsin auttoivat nuorta saatettavaansa. Päästyään kalliopengermälle he levähtivät kotvan ja alkoivat taas laskeutua.

Vihdoin he, Marian vielä liiaksi rasittumatta, pääsivät laaksoon, jonka kallioluolassa molemmat mayat olivat levähtäneet ja jonne heidän hevosensa olivat jääneet.

Kuljettuaan kotvan aikaa laaksossa, jossa jo kuumuus alkoi vaivata, pani Pablo käden suulleen ja päästi kimeän, kauas kuuluvan vihellyksen.

Tuokion kuluttua hän vihelsi vielä toistamiseen.

Korskuna, iloinen hirnunta, nopea kaviontöminä oli vastauksena, ja kimo nelisti heitä kohti.

"Oi Pablo, sehän on sinun Prestosi, voi, kuinka hyvä!"

Kimo ehti luo, painoi tuttavallisesti päänsä Pablon olkapäähän ja oli mielissään isäntänsä silittelystä.

"Tiesinhän sen, Presto, ettet juoksisi minulta karkuun."

Mariakin silitti ratsua.

"Kas niin, nyt voimme nostaa sinut pian satulaan, Mariquita."

He kulkivat verkalleen eteenpäin, ja kimo seurasi kuin uskollinen koira.

Hetkisen kuluttua he huomasivat myös Tenangan ratsun rauhallisesti herkuttelevan heinikossa.

Suopungillaan Tenanga sai sen pian ulottuvilleen.

He löysivät luolan, jossa olivat yöpyneet, ja suitset ja satulat siellä koskemattomina.

Marian tähden, jota vaikea tie oli kovin jo rasittanut, levähdettiin kauan, ja Pablo satuloi kimon hänelle.

Tenangalle, joka jo istui ratsullaan, hän sanoi: "Ratsasta edellä ja pidä silmällä sotilaspartioita, en mielelläni tahtoisi kohdata kapinallisia; me tulemme hitaasti jäljessä. Jos tapaat hallituksen joukkoja, niin ilmoita, että kenraali de Lerman tyttärentytär tarvitsee heidän suojelustaan."

Azualin poika kiidätti pois.

"Voitko hyvin, Mariquita?"

"Aivan hyvin, Pablo, nyt, kun olen luonasi. Olen vain hiukan vielä uupunut, mutta se menee ohi."

Pablo heitti pyssyn olalleen ja tarttui kimon suitsiin.

"Me menemme nyt johonkin kylään, missä minut tunnetaan; toivottavasti voivat siellä asuvat valkoihoiset antaa sinulle vaatteita."

"Niinkuin tahdot, rakas Pablo."

Nuorukainen talutti ratsua varovasti, mutta ripeästi eteenpäin, tuon tuostakin katsahtaen taakseen ja nyökäyttäen päätään Mariquitalle, joka aina vastasi siihen herttaisesti hymyillen.

Siten hän oli taluttanut kimoa pitkän taipaleen, ja he olivat juuri siirtymässä pois vuoristosta, kun Tenanga palasi.

"Mitä nyt?"

"Kapinallisten väkeä on vastassa, herra, myöskin San Martino on heidän vallassaan."

"Siis olisi meiltä tukittu tie hallituksen joukkojen leiriin. Paha juttu."

"Minä huomasin ratsastaessani suuren kartanon, herra."

"Menemme sinne, jotta donna Maria saisi siellä apua."

Tenanga ratsasti muutamia satoja askelia edellä, ja Pablo ohjasi hevosen niittyjen ja pikku metsikköjen poikki, kunnes he saapuivat tielle, joka kulki viljelysmaiden keskitse. Pian he näkivät komean herraskartanon, jonka ympärillä oli ulkorakennuksia.

Lähemmäksi tultua Pablo antoi Tenangan ja Marian pysähtyä ja meni itse talon parveketta kohti, jossa joku herra lepäili keinuverkossa. Hän kohotti päätään Pablon lähestyessä.

Pablo tervehti ja kysyi: "Onko minulla kunnia puhutella tämän talon isäntää?"

"Kuka sinä olet sitten, ruskea nulikka, että minua uskallat puhutella?" kuului keinusta tuikea ääni.

Välittämättä äänensävystä Pablo vastasi: "Tulen pyytämään vieraanvaraisuutta eräälle señoritalle, joka on uskottu huostaani."

"Sepä on todellakin uskomatonta röyhkeyttä", virkkoi terävä naisääni, ja nyt vasta Pablo huomasi lihavan naisen, joka istui keinutuolissa, "nuo intiaaniroistot käyvät päivä päivältä yhä hävyttömämmiksi. Mene vertaistesi luo, poika, tuolla pihan takana ovat työläisasunnot."

Pablon ulkoasu näytti kyllä jotenkin rosvomaiselta, eikä hän sitä salannut itseltään; hän ei ollut suotta retkeillyt vuoristossa, yöpynyt taivasalla, ollut taistelussa; hän vastasi sen vuoksi kohteliaasti: "Vaikka en ole mikään työläinen, señora, voisin kuitenkin tyytyä yösijaan siellä, jos herrastalo on minulta suljettu. Mutta señorita d'Irala odottaa tuolla."

"_Caramba_, mitä tuo intiaani lörpöttelee!" huusi herraskartanon isäntä, "herrastalo minulta suljettu! Jopa nyt jotakin! Kuka sinä sitten olet, sinä cochino?"

Pablo, joka ei ollut tottunut sellaiseen kohteluun, sanoi ylpeästi: "Ainakin kohteliaampi mies kuin tämän talon isäntä."

"Roisto sinä olet!" karjui kartanonomistaja.

"Ruoskita hänet ja naikkonen, joka odottaa tuolla. Mahtaa olla kaunis señorita", kuului jälleen señoran terävä ääni.

Jo läheni talosta muutamia palvelijoita, jotka isäntäväen äänekäs kiihko houkutteli paikalle.

"Ellet nyt suori tiehesi, sinä punainen heittiö, niin ruoskitan sinut pois, ymmärrätkö?"

Pablo käänsi ylenkatseellisesti selkänsä.

"Punanahkahan on aseistettu. Ottakaa häneltä pyssy pois."

Pablo, jonka viha oli noussut tällaisesta kohtelusta, otti nopeasti aseen olaltaan ja sanoi katsein, jonka uhka sai palvelijat peräytymään: "Se maksaisi verta, señor."

Jo karahutti luo Tenangakin ase kädessään nähtyään, kuinka Pablo tarttui pyssyyn.

_"Caracho!"_ karjui kartanonomistaja taas keinuverkostaan.

"Anna olla, Felipe", sanoi hänen rakas puolisonsa, "tähän aikaan kuljeksii niin paljon värillistä roskaväkeä ase kädessä ympäri maata, että saamme olla iloisia, kun emme joudu tekemisiin heidän kanssaan. Menköön menojaan!"

Sydänjuuriaan myöten loukkaantuneena tästä kohtelusta, joka koski vain hänen ihonväriään, sillä valkoihoista työläistään ei mies olisi siten kohdellut, Pablo palasi Marian luo, joka otti hänet vastaan pelokkain katsein.

"Eivätkö he kohdelleet sinua ystävällisesti, Pablo?"

"Eivät ainakaan vieraanvaraisesti", vastasi Pablo katkerasti hymyillen, "tule sisko, meidän täytyy kulkea edelleen".

He ratsastivat tietä, joka vei itään päin, vainioiden ja lehtojen välitse. Vainioilla ei näkynyt ihmisiä, eikä ketään tullut heitä vastaan.

"Jospa vain voisin hankkia sinulle muulin, Mariquita, jotta pääsisimme kulkemaan nopeammin."

Mennessään tietä reunustavan metsikön läpi he kohtasivat muutamia ratsastajia, jotka näyttivät saattavan kahta naista.

"Pois tieltä punaiset hylkiöt!" huusi heille muuan ratsastajista.

"Seis, Fernando, sehän on valkoihoinen tyttö, jota tuo peoni kuljettaa", sanoi toinen.

"Näyttää olevan omituista seuraa", mutisi ensimmäinen vastaan.

Silloin ratsasti Maria molempien naisten luo ja sanoi: "Jumalan rakkauden tähden, señorat, armahtakaa minua, tyttöraukkaa."

"Kuka te olette, kuinka olette joutunut kulkemaan moisessa seurassa?"

"Minä olen señorita d'Irala, don Antonion tytär, señora."

Lapsellinen herttaisuus, joka väreili Marian kasvoilla, ei voinut olla vaikuttamatta naisten mieliin.

"Señorita d'Irala? Tunnen sen nimen. Tällaisessa tilassa. Minne te aiotte?"

"Minä etsin isääni, joka on conden sotajoukossa."

"Niin, se ei vielä selitä sitä tilaa, jossa teidät tapaan."

"Pahat ihmiset ryöstivät minut del Rocasta, ja Pablo on minut pelastanut."

"Omituista", sanoi eräs ratsastajista. "Kuinka asian laita on, poika?" hän kysyi Pablolta.

"Juuri niinkuin señorita sanoo", vastasi tämä kuivasti.

"Minä tunnen don Antonio d'Iralan", sanoi toinen taas, "hänellä on kyllä tytär".

"Minä otan hänet mukaani", sanoi vanhempi naisista sille herralle, joka oli ensiksi puhunut ja joka luultavasti oli hänen miehensä, "hän näyttää kuitenkin olevan hyvää sukua".

"Minusta nähden", murisi mies äreästi. "Ota vain, ja laittautukaa tiehenne, ruskeat junkkarit, señorita lähtee meidän kanssamme."

"Mutta en ilman Pabloa", sanoi Maria hädissään, "hän on minun veljeni".

"Anna joukkion mennä menojaan, Juana, sekä señoritan että hänen Pablonsa, niistä on vain harmia, varsinkin näinä aikoina. Petkuttajia he ovat eikä muuta. Tule."

He ratsastivat edelleen; naiset loivat kuitenkin Mariaan osaaottavan silmäyksen. Maria näytti hyvin alakuloiselta ja Pablo hyvin synkältä.

"He eivät olleet hyviä ihmisiä. Saata minua edelleen, veljeni." He jatkoivat matkaansa, yhä tarkasti varoen sotilasjoukkueita.

Pablo oli yömajasta huolissaan, sillä hennon tytön yöpyminen taivasalle näytti hänestä kovin vaaralliselta. Kun he illansuussa taas näkivät erään herraskartanon, meni Pablo katkerista kokemuksistaan huolimatta suoraan sinne.

Hän tapasi tilanomistajan vaimoineen ja lapsineen parvekkeella ja astui hattu kädessä heidän luokseen.

"Mitä tahdot, intiaani?"

"Pyydän yösijaa señorita d'Iralalle."

"Señorita d'Irala", toisti hämmästyneenä nuorenpuoleinen señora, "ei suinkaan don Antonion tytär?"

"Kyllä, don Antonion tytär."

"Miten señorita on tänne joutunut?"

"Se on pitkä ja surullinen tarina, señora, donna Maria kertokoon sen itse."

"Missä hän on? Minä näin hänet lapsena del Rocassa, hänet ja tuon pienen ruskean pojan, jotka don Antonio pelasti meren sylistä."

Hän kääntyi miehensä puoleen. "Oi, Ricardo, anna hänen heti tulla sisään; donna Inez ja minä olemme jo vuosikausia olleet tuttavia."

"Tuo señorita tänne, poika", sanoi herra Pablolle.

Pablo viittasi Marialle.

Señor ja señora Avila olivat sekä kummastuneet että kauhuissaan nähdessään Marian sellaisessa tilassa. Mutta kun kalpea tyttö seisoi heidän edessään katsellen heihin rukoilevasti kyyneleisin silmin, sanoi señora Avila syvästi liikuttuneena: "Tule tänne, lapsiraukkani. Kuinka olet tuollaiseen tilaan joutunut?"

Vastauksen asemesta Maria purskahti kyyneliin.

"Tule, tule, rauhoita mielesi ja kerro sitten minulle kaikki."

Hän kiersi käsivartensa Marian kaulaan ja vei nyyhkyttävän tytön huoneisiinsa.

"Mistä te sitten tulette?" kysyi tästä kaikesta kummastunut tilanomistaja.

"Lännestä, vuorilta."

"Autiolta sierralta."

"Donna Marian oli don Antonion tigrero ryöstänyt kiristääkseen hänestä lunnaita; minä ja toverini olemme hänet vapauttaneet."

"Oletko kenties se intiaani, joka don Antoniolla oli kodissaan?"

"Niin olen, señor."

"Hyvä, hyvä, että tunnet niin suurta kiintymystä ja kiitollisuutta hyväntekijöitäsi kohtaan. Sehän on ihmeellinen juttu, sitä olen utelias kuulemaan. Hae jostakin suojaa ja pyydä antamaan itsellesi ruokaa; puhumme huomenna enemmän."

Ylenkatseellisesti ja suuttumuksesta vavahtaen Pablo kääntyi pois ja meni Tenangan luo.

"Mihin menemme yöksi?"

Hiukan hämmästyneenä Tenanga vastasi: "Ellemme jää tänne, niin tuolla on kylä, siellä kai saamme yösijan."

Pablo hypähti kimon satulaan.

"Ratsastakaamme sinne."

He tulivat majataloon ja pääsivät katon alle.

"Oletteko sotamiehiä?" kysyi majatalon isäntä.

"Emme ole. Onko sotaväkeä läheisyydessä?"

"Onpa kyllä, tarpeeksi lähellä, ovat olleet monesti täällä, muonavaroja hankkimassa, vievät meiltä kaikki."

"Kapinallisiako?"

"Mistä minä tiedän! Rosvoja ainakin", murisi isäntä harmissaan.

Nuorukaiset saivat illallisen ja menivät sitten nukkumaan. Pablo oli onnellinen tietäessään Marian olevan hyvässä naisellisessa suojassa.

Aamulla hän koetti kylästä saada ostetuksi parempia vaatteita, mutta turhaan. Kun hän nyt saatuaan Marian turviin piti ensimmäisenä velvollisuutenaan saattaa don Antoniolle tiedon Marian pelastuksesta ja tämän nykyisestä olinpaikasta, hän lähti Tenangan kanssa Avilan kartanoon jättämään Marialle hyvästi ja ilmoittamaan hänelle aikeistaan.