Kuningasten jälkeläinen: Seikkailuromaani
Part 12
Hän ilmoitti nuorukaiselle, että maan lakien mukaan hänen, kuten hänen esi-isänsä jo sukupolvia olivat tehneet, tuli kantaa nimeä Reynador [= Hallitsija]. Hänen nimensä oli siis Diego Reynador, Pedro Reynadorin poika, ja hän omisti Guatemalassa ja Yucatanissa laajoja tiluksia, joita kenraali Arana kadonneen perillisen holhoojana ja kummina oli hoitanut niin tunnollisesti, että melkoinen summa oli sijoitettuna hänen nimelleen Meridan pankkiin.
Hän puhui sitten nuorukaiselle kansalaissodasta ja maan tilasta, kertoi, miten kunnianhimoinen Chamulpo koetti uudistaa mayojen valtaa Guatemalassa ja Yucatanissa, voidakseen miehenä, jonka suonissa virtasi muka kuninkaanverta, näytellä tärkeätä osaa Guatemalan kohtaloissa. Pablolla oli siis pian selvä kuva isänmaansa tilasta.
Myöhemmin Arana esitti Pablon vaimolleen sekä tyttärelleen, jotka vastaanottivat nuorukaisen sydämellisesti.
Outoa oli Pablosta nähdä tätä hienoa, miellyttävää kotia, jonka jäsenet kuuluivat hänen heimoonsa. Hän viihtyikin heidän piirissään erinomaisesti, varsinkin viime aikain tapahtumain jälkeen.
Iloinen hän oli siitäkin, että nyt äkkiä tiesi olevansa rikas ja vaikutusvaltainen henkilö. Ja vietettyään hauskan päivän perheen keskuudessa, kuninkaitten jälkeläinen laskeutui tyytyväisenä levolle. Kun hän aamulla onnellisena ja iloisena heräsi, oli Maria ensimmäisenä hänen ajatuksissaan. Hän istuutui siis kirjoituspöydän ääreen ja kuvaili pitkässä kirjeessä tälle kaikki vaiheensa. Myös don Antoniolle hän kirjoitti kiittäen tätä kaikesta hyvästä, mitä hänen kodissaan oli orvon osaksi tullut.
Lopetettuaan kirjeensä hän pyysi kenraali Aranaa toimittamaan kirjeen niin pian kuin mahdollista del Rocaan, jotta Maria pian pääsisi huolehtimasta hänen puolestaan. Kenraali lupasikin heti lähettää taitavimman ja luotettavimman vaqueronsa, joka tunsi kaikki tiet, viemään kirjettä perille.
Aamiaisen jälkeen kenraali sanoi Pablolle: "Nyt aion näyttää sinulle oman kotisi, poikani. Mutta miksi tulee meidän nyt sanoa sinua, Pabloksi vai Diegoksi?"
"Pabloksi, kallis padrino, jos suvaitset; sillä nimellä on pikku sisareni jo vuosikausia minua maininnut."
"Hyvä, Pablo, lähtekäämme siis matkaan."
Hevoset oli jo tuotu pihalle, ja riemumielin Pablo nousi tulisen oriin selkään saatuaan ensin kannukset, jotka eräs peoni kiinnitti hänen jalkoihinsa. Tenangan ja muutamien palvelijoiden seurassa he sitten ratsastivat pitkin joen rantaa.
Seutu oli kaunista ja hyvin viljeltyä. Pian he saapuivat suurelle, hyvin hoidetulle maatilalle. Se oli Pablon perintötila, hänen kotipaikkansa. He ratsastivat varjoisaan herraskartanoon, jossa palvelijat ja alustalaiset vastaanottivat hänet niin suurella riemulla ja rakkaudella, että nuorukaisen silmät vettyivät.
Kuninkaitten jälkeläinen, joka niin kauan oli harhaillut koditonna, oli vihdoinkin kotona, nuori kotka oli palannut pesäänsä. Seuraavana päivänä kenraali vei hänet vuorille, missä puhdasverisiä mayoja asui tiheissä ryhmissä. Kulovalkean tavoin oli levinnyt tieto, että Jungunan poika oli palannut kansansa luo, ja kaikkialla vastaanotettiin Pablo suurella riemulla.
Hänen koko olentonsa, arvokas, ylhäinen ryhtinsä ja vaatimaton esiintymisensä voittivat kaikkien sydämet. Kaikki vakuuttivat hänelle, että milloin tahansa hän heidät kutsui aseisiin, he olivat valmiit häntä empimättä seuraamaan. Tämä vuorilla asuva paimen- ja metsästäjäheimo oli yhä vielä säilyttänyt itsenäisyytensä ja erosi monessa suhteessa edukseen, kuten Pablo ilokseen huomasi, niistä alkuasukkaista, jotka vuosisatoja olivat eläneet espanjalaisten orjuudessa. Hän näki täällä vapaita, voimakkaita miehiä, jotka kaikki olivat aseissa. Monet näistä miehistä olivat olleet temppelijuhlassa, ja he tervehtivät nuorta kuningastaan kunnioittavalla ilolla. Kaukaa tulvi väkeä häntä katsomaan. Kaikkien maya-heimojen luo, aina Yucataniin asti, levisi sanoma: Hualpa, nuori kotka, on saapunut.
Näin oli kulunut kaksi viikkoa, ja Diego Reynador, jota hänen pikku sisarensa sanoi Pabloksi ja mayakansa Hualpaksi, oli oppinut ymmärtämään, että hänelläkin oli sanomista maan nykyisessä sekasorron tilassa; hän tiesi nyt, että hänen heimolaistensa rakkaus ja kunnioitus tekivät hänestä miehen, joka ei valtionkaan silmissä ollut mitätön. Tämä tietoisuus kohotti nuorukaisen ylpeyttä ja itsetuntoa.
Eräänä päivänä Pablo seisoi kenraali Aranan talon parvekkeella ajatellen del Rocaa. Silloin pihalle ratsasti väsyneen hevosen selässä vaquero, jonka Arana oli lähettänyt viemään Pablon kirjeitä Marialle ja don Antoniolle.
"Joudu", huudahti iloisena Pablo, joka tunsi hänet, "minkä viestin tuot?"
Mies, joka oli intiaani, laskeutui hevosen selästä ja astui hitaasti portaita ylös.
"Onko sinulla kirjeitä? Puhu."
"Minulla ei ole kirjeitä", lausui intiaani, "ja tässä saat omasi takaisin". Vaqueron ääni oli miltei synkkä.
"Kirjeet takaisin?" Jonkin hirveän onnettomuuden aavistus valtasi nuorukaisen.
"Miksi?"
"En voinut antaa niitä kenellekään. Del Roca on tuhkaläjänä. Señor on sodassa, señora jossakin rannikolla, señorita on kuollut, liekit ovat hänet surmanneet."
Nuorukainen seisoi kangistuneena, katse tuijotti elotonna tyhjään ilmaan, sydän lakkasi lyömästä, kasvot olivat kalmankalpeat. Vaquero säikähti nähdessään hänen tuskansa.
Viimein palautui nuorukaisen piirteisiin eloa, hänen kasvonsa vääntyivät tuskasta, mutta ei ainoatakaan kyyneltä vierähtänyt silmistä. Hiljaa vain sopersivat huulet: "Sisareni, rakas pikku siskoni!"
Hetkisen kuluttua hän sai vaivoin kysytyksi: "Hukkunut liekkeihin?"
"Niin ihmiset siellä sanoivat. Herraskartano syttyi yöllä tuleen; señora pelastui, señoritasta ei ole löydetty jälkeäkään sen koommin, hän on palanut tuhkaksi."
"Ei, ei!" huusi nuorukainen äkkiä. "Ei, Jumala ei sellaista koskaan sallisi -- ei, ei!"
Ponnistaen kaikki voimansa hän hillitsi suunnattoman tuskansa ja sanoi jäätävän levollisesti: "Kiitän sinua. -- Tenanga!"
Tenanga, joka uskollisen koiran tavoin aina oli Pablon lähellä, riensi paikalle.
"Käske satuloimaan parhaat hevoset matkaa varten. Me lähdemme del Rocaan. Pian!" Osoittamatta vähääkään ihmettelyä Tenanga riensi paikalla noutamaan hevoset. Pablo, joka yhä oli miltei kammottavan tyyni, meni huoneeseensa, pukeutui metsästyspukuun, heitti viitan ylleen, otti rahaa ja pyssynsä ja riensi alas.
Pihalla hän tapasi kenraalin, joka juuri oli palannut vainioitaan tarkastamasta ja vaquerolta kuullut, mitä del Rocassa oli tapahtunut.
"Pablo!"
"Minun täytyy lähteä matkalle, padrino, kutsua kuolleita eloon."
"Tiedän sen; sinä näet, etten valita. Hän oli maan päällä ainoa olento, joka minua rakasti; minä tahdon etsiä hänen tuhkansa ja haudata sen siunattuun maahan. Niin kauan kuin minä hengitän, elää hän minun sydämessäni."
"Sinä joudut sodan jalkoihin."
"Minä en pelkää."
"Ota seuralaisia mukaasi."
"Ei, matkustan varmemmin Tenangan kanssa."
"Pablo, sinulla on muitakin velvollisuuksia."
"Ei yhtään pyhempää. Ei, padrino, älä minua nyt pidätä, minä kuolisin, jos minua estäisit."
"Lähde, poikani, ja kaitselmus sinua suojelkoon. Onko sinulla kuninkaitten tähti mukanasi?"
"On."
Pablo kantoi povellaan, siitä päivin kuin hän oli tullut kenraali Aranan kotiin, pientä kultaista tähteä, joka oli samanmuotoinen kuin hänen rintaansa kaiverrettu merkki. Hänen esi-isänsä olivat aikaisemmin sitä käyttäneet, ja se ilmoitti oikeille mayoille, kenen kanssa he olivat tekemisissä.
"Tervehdi perhettäsi, padrino."
"Jumala sinua suojelkoon ja saattakoon sinut pian takaisin luoksemme."
Tenanga toi hevoset, hänkin oli aseissa ja matkatamineissa. He heittäytyivät satulaan ja ratsastivat pois.
Vakavana katsoi Arana heidän jälkeensä.
YHDESTOISTA LUKU.
Palopaikalla.
Neljäntenä iltana kotoa lähdön jälkeen Pablo ja Tenanga ratsastivat laaksoon, jossa del Roca sijaitsi. Jo kaukaa törröttivät herraskartanon mustuneet rauniot heidän silmiinsä.
Hitaasti he ratsastivat vainioiden halki perille.
Muuan vanha intiaanivaimo näki heidän tulevan ja tunsi Pablon.
Xinka-intiaanit eivät yleensä suosineet nuorukaista hänen ylpeytensä tähden, vaikka he ylpeilivätkin siitä, että punaihoinen mies oli niin läheisessä suhteessa valkoisiin; tällä kertaa näytti vanha eukko kuitenkin iloiselta nähdessään Pablon.
"Oi, don Pablo, elätkö sinä vielä?"
"Kuten näet, muoriseni."
"Sinä tulet surulliseen aikaan; katso tuonne", hän osoitti raunioita.
"Tiedän. Kerro minulle, miten kaikki tapahtui."
"Oi, minä en tiedä paljon mitään, ei kukaan meistä tiedä juuri mitään; keskiyön aikana, kun vartija huudollaan ilmoitti tulen olevan valloillaan, paloi talo jo ilmiliekeissä. Hän oli varmaankin nukkunut."
"Tiedetäänkö, miten tuli syttyi?"
"Ei kukaan sitä tiedä."
"Missä tuli ensin syttyi?"
"Palvelijain sanan mukaan donna Marian makuuhuoneessa; sen vuoksi ei häntä voitukaan pelastaa."
"Eikö kukaan koettanut häntä pelastaa?"
"Oi, kaikki oli liian myöhäistä; kun väki huudettiin paikalle, oli jo liian myöhäistä. Me pelastimme vain señoran. Hän juoksi sitten edestakaisin, rukoili, itki, huusi señoritaa, vaipui tainnoksiin -- oi, se oli kauheata. Ja sammuttaa ei enää voitu, oli liian myöhäistä, kaikki liian myöhäistä."
"Ja minne olette haudanneet donna Marian?"
"Oi, don Pablo, kauhea tuli oli polttanut hänet kokonaan."
"Eikö hänen maallisia jäännöksiään etsitty?"
"Oi, kyllä, kaikki, kaikki, itse señorakin; oi, vain raunioita ja tuhkaa oli jäljellä."
"Missä on señora?"
"Hän on matkustanut pois, hyvin kauas."
"Onko don Antonio käynyt täällä?"
"Hän on sodassa kapinallisia vastaan. Hän oli täällä erään vanhan kenraalin kanssa, matkusti pois, eikä ole sen koommin palannut."
"Onko tilanhoitaja täällä?"
"Kyllä, don Esteban on täällä."
"Minä käyn hänen luonaan. Hyvästi, muoriseni."
He ratsastivat ulkorakennusten luo, jotka vielä olivat pystyssä, ja tapasivat siellä tilanhoitajan, joka suuresti hämmästyi nähdessään Pablon.
Hänellä ei ollut paljon lisättävää vanhan intiaanieukon kertomukseen.
"Meille kaikille on täydellinen arvoitus, kuinka tuli saattoi niin nopeasti levitä; vasen siipirakennus, joka tosin oli puusta, oli jo ilmiliekissä, kun heräsimme. Melkeinpä voisi luulla tulipaloa murhapoltoksi, jos siihen löytyisi minkäänlaista syytä."
Syvä murhe, joka synkisti nuorukaisen kasvot, sai tilanhoitajan sanomaan:
"Teidän täytyy koettaa rauhoittua, don Pablo; minä tiedän kyllä, kuinka rakas hän oli teille."
"Minä olen rauhallinen, don Esteban, olen vain tullut hänen haudalleen rukoilemaan."
"Se on kauhean surullista; niin nuori ja kaunis."
"Ja niin hyvä."
Oli jo yö, ja tilanhoitaja opasti molemmat nuorukaiset makuupaikkaan. He olivat molemmat väsyksissä, olivathan he pieniä levähdyksiä lukuunottamatta yhtä mittaa istuneet hevosen selässä. Mutta siitä huolimatta uni pakeni Pablon silmiä.
Heti aamun valjetessa kuninkaitten jälkeläinen nousi vuoteeltaan ja astui ulos.
Aamuvalossa näyttivät ennen niin komean kartanon mustuneet rauniot vielä surullisemmilta kuin edellisenä iltana.
Hitaasti, murheellisena Pablo astui pitkin raunioita.
Kappaleen matkan päässä kulki Tenanga, joka ei koskaan jättänyt häntä yksin.
Puoleksi hiiltyneelle hirrelle, joka oli kaatunut siinä kohdin, missä Marian huone ennen oli ollut, vaipui Pablo istumaan peittäen kasvot käsiinsä. Syvässä surussaan hän ei huomannut, miten Tenanga innokkaasti tutki maaperää.
Erään ulkorakennuksen takaa astui esille sama vanha vaquero, joka oli lähetetty johtamaan sotamiehiä vuoripolkua myöten silloin, kun Lerma oli del Rocassa. Hän hämmästyi suuresti nähdessään Pablon.
Hän jäi äänetönnä seisomaan ja katseli surkutellen nuorukaista. Sitten hän sanoi -- hän tiesi hyvin, että suloinen tyttö ja intiaanipoika olivat olleet yksi sydän ja yksi sielu: "Hän on taivaassa, don Pablo, armaiden enkelien luona, lohduttakoon se meitä."
"Niin", vastasi Pablo tuskin katsoen häneen.
"Kyllä nyt suree vanha kenraali, joka juuri oli löytänyt tyttärenlapsensa", jatkoi vanha paimen.
Pablo tuskin kuuli hänen puhettaan.
"Kenraali", toisti hän koneellisesti.
"Niin, kenraali de Lerma; donna Maria oli hänen tyttärensä tytär, ja sattuma vei heidät yhteen täällä."
Nyt Pablo kävi tarkkaavammaksi.
"Mitä sanot?"
"Minä olin läsnä silloin, kun don Antonio toi teidät laivahylystä, sinut, don Pablo, ja donna Marian. Ei kukaan ole saanut sen koommin selkoa, mitä sukua donna Maria oli. Sitten tuli kenraali de Lerma, ja kuin ihmeen kautta selvisi kaikki."
"Hän on siis löytänyt sukulaisensa?" vastasi Pablo välinpitämättömästi. "Niin, vanhus kai itkee nyt", lisäsi hän vielä.
Hänen kaikki ajatuksensa olivat keskittyneet vain sisareen.
"Siihen aikaan oli kuumat päivät", jatkoi vaquero, "vuorilla taisteltiin kiivaasti. Minä johdin sotamiehet vuorisolaa myöten, etteivät kapinalliset pääsisi kenraalia takaapäin ahdistamaan. Siellä yllätimme Tamayn, tigreron, jonka don Antonio oli ajanut pois talostaan. Hän aikoi nähtävästi leikkiä kavaltajaa, hän tunsi näet solat; mutta pahaksi onneksi tuo lurjus pääsi pujahtamaan käsistämme. Kadun katkerasti, etten häntä sillä kertaa nitistänyt."
"Tamay on äskettäin käynyt täällä", sanoi Tenanga, joka oli lähestynyt heitä ja kuullut vaqueron sanat.
"Mitä sanot?" huudahti paimen kiivaasti. "Kuka sinä olet?"
"Don Pablon palvelija."
"Missä Tamay on ollut?"
"Täällä. Tuossa on hänen merkkinsä."
"Näytäpäs ne minulle, poika", sanoi Benito.
"Tule." Hän vei paimenen kukkapengermille, jotka ympäröivät taloa. Pablo kulki hitaasti heidän jäljessään. Hän oli tuskin kuullut heidän puhettaan, hänen tuskansa oli liian syvä.
Tenanga pysähtyi.
"Osaatko lukea maasta, vaquero?"
"Luulisinpä osaavani."
"Katso siis."
Tenanga osoitti erästä pehmeässä maassa vielä näkyvää jälkeä. Se oli säilyttänyt muotonsa, kun ei ollut satanut.
"Tunnetko tämän jäljen?" Paimen tarkasti sitä kauan.
"En", sanoi hän viimein.
"Tässä seisoi Tamay", sanoi Tenanga varmasti "Minä en koskaan unohda jälkeä, jonka kerran olen nähnyt."
"Voitpa olla oikeassa, poika", sanoi siihen Benito, "hänellä on tavattoman pitkä jalka. Mutta mitä hänellä täällä olisi ollut tekemistä?"
"Hän on sytyttänyt tulipalon."
Pablo hätkähti ja läheni heitä säihkyvin silmin. Benito pelästyi.
"Hän?"
"Miksi hän muutoin olisi täällä käynyt? Hän on rosvon tavoin kostanut don Antoniolle."
"Hän on konna!"
"Hän on myöskin ryöstänyt. Kas tässä on neekerin jäljet."
"Neekerin?"
"Etkö tunne pitkäkantaista lättäjalkaa? Se on mustan jalanjälki. He ovat yhdessä kantaneet jotakin. Katso näitä jälkiä. Ne ovat sen vuoksi painuneet syvemmälle, että heillä on ollut taakka, muuten jälkiä tuskin enää näkyisi."
"Kuulepas, poika, jos sinä puhut totta, niin olet suuri rastreador. Oi, ja tulipalo on vaatinut niin kalliin uhrin. Ah, sitä Tamay-konnaa!"
"Hän on kuoleva, Benito", sanoi nyt Pablo vihasta vapisevalla äänellä. Hän kiersi rauniot, etsi ja tarkasti, turhaan. Masentuneena hän nojautui mustunutta muuria vasten. Tenanga, joka oli seurannut häntä terävillä silmillään, hänkin etsien tuhkasta joitakin jäännöksiä, lähestyi nuorukaista, katsoi häneen ja sanoi hiljaa, harvinaisen juhlallisesti: "Herra, donna Maria ei ole palanut."
Pablo kääntyi salamannopeasti hänen puoleensa ja tuijotti häneen.
"Ei, herra, hän ei ole palanut, hänet on ryöstetty."
"Mitä sanot? Mitä?" sanoi Pablo kiihkeästi.
"Jos señorita olisi täällä palanut, herra, näkisimme joitakin jäännöksiä hänen ruumiistaan; mutta mitään ei ole, hänet on viety pois. Tamay ja neekeri ovat ryöstäneet donna Marian."
Pablo vapisi huomattavasti ja kuiskasi vapisevalla äänellä tuskin ymmärrettävästi: "Arvelet siis -- että -- hän vielä olisi -- elossa?"
"Minä toivon sitä."
"Oi, oi, Tenanga! päivänsäde pimeässä yössä, älä anna sen sammua. Etsi, etsi, Tenanga, etsi ja ota minulta kaikki, mitä haluat."
Hän liitti kätensä ristiin ja rukoili.
"Mutta jos, jos olisit oikeassa, jos hän? Oi, ei turhia toiveita, ei pettymystä. Mikä olisi ajanut tuon miehen tarttumaan suloiseen kukkaan?"
"Minun luullakseni hän on sytyttänyt kartanon palamaan kostonhimosta, olihan don Antonio ajanut hänet pois. Sen ohella on señorita joutunut hänen ja hänen kätyriensä käsiin, ja he ovat riistäneet hänet mukaansa kiristääkseen hänestä lunnaita."
"Oi, Tenanga, siinä tapauksessa he olisivat jo kauan sitten tulleet niitä vaatimaan. Pelkään, että johtopäätöksesi ovat liian rohkeat ja ettei donna Maria enää ole elävien ilmoilla."
"Herra", sanoi Tenanga, "etsikäämme. Meillä on jo alku käsissä, koettakaamme päästä lopunkin jäljille. Me tiedämme Tamayn olleen täällä; me löydämme hänet, sillä kaikki mayat ovat sinun palvelijoitasi; minä tunnen neekerin jäljet, joka häntä auttoi; me saamme kyllä hänestäkin selon. Herra, herra, ole rauhallinen, me löydämme kyllä donna Mariankin."
"Jumala sen suokoon. Koettakaamme."
He lähtivät raunioilta.
"Ette tekään ole voineet löytää rakkaan lapsen jäännöksiä", sanoi Benito, "tiesin sen, olen, heti kun tuli sen salli, etsinyt onnettoman señoran käskystä rauniot perinpohjin, olen kääntänyt jokaisen hirren; liekit ovat tehneet puhdasta jälkeä".
Vaqueron sanat vahvistivat vain Tenangan otaksumaa.
Toiveikkaammin kuin ennen sanoi Pablo: "Sinä puhuit äsken jotakin eräästä kenraalista ja Mariasta; minä en silloin oikein sanojasi käsittänyt, pyydän sinua: toista vielä sanasi."
Suureksi ihmetyksekseen Pablo kuuli nyt kenraali de Lerman ja Marian kohtaamisesta. Paikalle saapunut tilanhoitaja todensi ihmeellisen tapauksen. "Niin", sanoi hän, "hänen nimensä on nyt donna Maria Pinol, ja hän on kenraalin lapsenlapsi ja maan rikkaimpia perijättäriä. Tunnen vain yhden ihmisen, joka ei siitä iloinnut, nimittäin tuo inhottava señor de Mendez, kenraalin sisaren pojanpoika, jonka toiveet suuresta perinnöstä siten menivät myttyyn, ja sen minä hänelle suon."
Tilanhoitaja kuunteli hämmästyneenä, kun hänelle kerrottiin Tenangan arveluista ja huomioista.
"Tamay täällä? Missä hän tiesi hirttonuoran olevan valmiina itselleen! Hm -- murhapolttaja? Siitä konnasta saattaa kyllä uskoa mitä tahansa. Hm, eipä ole hassumpaa, mitä intiaani tuossa puhuu; ja minä en tosin mielelläni panettele, don Pablo, mutta onpa eräs, joka suuresti siitä hyötyisi, jos donna Maria ei enää elä."
Säihkyvin silmin Pablo kuunteli hänen puhettaan.
"Niinkö luulette, don Esteban? Missä hän on?"
"_Quien sabe?_ Kuka sen tietää? Sotaväessä hän ei ollut, ja, kuten olen kuullut, hän lähti matkoille, sen jälkeen kuin kenraali, hänen isosetänsä, saapui tänne."
"Hyvä, don Esteban, kiitän teitä. Tenanga on löytänyt jäljen ja minä myös, me aiomme niitä seurata."
"Taivaan Herra suokoon teille menestystä, don Pablo. Mutta tulkaa nyt kanssani aamiaiselle."
Pablo lähti tilanhoitajan kanssa. Benito seurasi heitä, ja Tenanga jäi vielä tutkimaan jälkiä kukkapenkereestä.
Aamiaisella don Esteban sanoi Pablolle: "Kertokaahan nyt, mitä teille on tapahtunut sinä aikana, kun olitte poissa. Täällä oltiin kovin levottomia teidän tähtenne. Donna Maria oli epätoivoinen."
"Niin, uskon sen."
Pablo kertoi sitten lyhyesti, että hän monen seikkailun jälkeen oli saapunut kenraali Aranan luo, joka vastedes tulisi pitämään huolta hänen tulevaisuudestaan.
"Niin, kenraali oli täällä teitä etsimässä."
Nyt tuli Tenanga ja sanoi: "Jäljet johtavat maantielle."
"Hyvä! Syö nyt ensin ja lähtekäämme sitten. Toimittakaa, don Esteban, kimoni satuloiduksi ja antakaa Tenangallekin hyvä hevonen; omamme ovat väsyneet."
"Heti, don Pablo." Hän kutsui peonin luokseen ja käski tämän tuoda hevoset.
"Onko kenraali de Lermalle annettu tieto onnettomuudesta?"
"Señora on kirjoittanut don Antoniolle."
"Missä on donna Inez?"
"San Joséssa, kunnes täällä on kaikki taas jonkinlaisessa kunnossa."
"Voitteko lähettää jonkun sananviejän täältä?"
"Kyllä."
"Minä kirjoitan hänelle; voinko saada kirjoitusneuvot?"
Don Esteban vei Pablon työhuoneeseensa. Pablo kirjoitti lyhyesti, mutta selvästi kokemistaan vaiheista ja antoi heikon vihjauksen toiveistaan. Kirjeen hän antoi tilanhoitajalle.
Hevoset olivat jo satuloidut ja Tenanga oli tehnyt kaikki valmistukset matkaa varten.
Jäähyväisiä heittäessään kysyi vielä Pablo, joka tuntui heränneen uuteen elämään: "Tiedättekö mitään uutta sodasta, don Esteban? Missä taistellaan?"
"Me emme täällä tiedä paljoa sodasta. Vain silloin tällöin saamme tietoja, nekin myöhäisiä. Taistellaan etelässä ja koillisessa, ja hallituksen asiat lienevät vähän paremmalla kannalla kuin ennen. Siinä kaikki, mitä tiedän."
Pablo sanoi nyt hyvästi tilanhoitajalle ja lähti Tenangan seurassa del Rocan raunioilta.
KAHDESTOISTA LUKU.
Takaa-ajo.
"Nyt, Azualin poika, näytä, mitä osaat", sanoi Pablo. "Ruhtinaallisesti tahdon sinut palkita."
"Oi, herra, minä palvelen sinua, koska olen maya ja koska rakastan sinua, en rahasta."
"Sinä olet ystäväni, Tenanga, tiedän sen", sanoi nuorukainen ojentaen kätensä seuralaiselleen.
Kun he olivat saapuneet paikalle, johon asti Tenanga oli seurannut Tamayn ja neekerin jälkiä, hän laskeutui hevosen selästä maahan.
Pablo pysähdytti myös hevosensa.
"Ratsasta maantielle, herra, minä kuljen sivulla."
Pablo ratsasti tietä myöten. Vaikka hän olikin innokkaana metsästäjänä tottunut löytämään eläinten jäljet ja niitä seuraamaan, tiesi hän hyvin, ettei hän likimainkaan voinut vetää vertoja Tenangalle siinä suhteessa; sen vuoksi hän salli tämän yksin hoitaa tehtävänsä. Tiesihän hän hyvin, kuinka terävä huomiokyky ja tarkka näkö nuorella mayalla oli.
Tenanga kulki kuin vainukoira hitaasti ruohikkojen ja pensaikkojen halki, astui hetkisen tien reunaa ja viittasi sitten Pabloa tulemaan luokseen.
Nuorukainen astui hevosen selästä maahan ja lähestyi häntä. "Katso tänne", sanoi Tenanga osoittaen maahan, "tässä he ovat levähtäneet kuormineen; näetkö Tamayn ja neekerin jäljet?"
Pablo tarkkasi jälkiä ja tunsi ne.
"Ja täällä."
"En näe mitään."
Tenanga taivutti syrjään ruohokimpun. "Etkö tunne hentoa tytönjalkaa?"
Riemuhuuto pääsi Pablon huulilta, hän tunsi siron jalanjäljen maassa; rosvot eivät siis olleet kuljettaneet ruumista, kuten hän oli pelännyt.
"Edelleen, Tenanga."
"Pitkällä emme vielä ole", vastasi tämä, "tuossa he ovat nousseet muulien selkään --", hän osoitti paikkaa.
"Ja ratsastaneet tielle --?"
"Niin."
"Siinä on vaikea seurata jälkiä."
"Vaikeata, melkein mahdotonta."
"Tule, ponnista näköäsi."
"Ei, herra, ratsasta sinä kuten tähän asti tiellä, minä käyn tätä reunaa."
Niin tapahtuikin.
Tenanga poikkesi kyllä silloin tällöin tielle; mutta läheisistä kartanoista tulevat muulit, vaunut ja hevoset olivat jättäneet niin paljon jälkiä tielle, että oli mahdotonta löytää rosvojen jälkiä.
Hän tutki sitä tarkemmin tien syrjässä kasvavat pensaikot.
Näin he kulkivat hitaasti eteenpäin.
Taaskin Tenanga pysähtyi ja viittasi Pabloa tulemaan.
Kun tämä seisoi hänen vieressään, sanoi hän; "Tässä he ovat poikenneet maantieltä ja lähteneet pohjoista kohti."
"Poikenneet maantieltä?"
"Niin, ja tässä." Tenanga kumartui, nosti maasta siron tohvelin ja ojensi sen Pablolle.
Sykkivin sydämin tämä tunsi sen Marian omaksi. Donna Inez oli kirjaillut sen taiteellisesti ja antanut sen kerran lemmikilleen syntymäpäivälahjaksi.
"Oi, Tenanga, ystävä, mikä lohdutus! oi, hän on vielä elossa."
"Jää tähän."
Tenanga poistui ja palasi hetkisen kuluttua.
"He ovat ajaneet puroon, joka juoksee tuolla. Minä en tunne näitä seutuja; minne se virtaa? mistä se tulee?"
"Se tulee vuorilta ja laskee Rio Pacioon. Elleivät he heti taas ole siitä nousseet --"
"Eivät ole --"
"Niin heidän on täytynyt ratsastaa ylöspäin, sillä alempana puro syvenee, ja sen rannat käyvät liejusiksi."
"Ratsastakaamme jäljestä."
Kun he olivat saapuneet paikalle, jossa Tenangan väitteen mukaan muulien jäljet johtivat veteen, he ratsastivat puroon ja liikkuivat hitaasti eteenpäin Tenanga edellä.
Jonkin ajan kuluttua Tenanga sanoi: "Tässä he ovat nousseet vedestä."
"Oletko varma siitä?"
"Tässä on muulin vasen jalka luiskahtanut, katso."
Nyt Pablo huomasi sen.
Tenanga laskeutui hevosen selästä ja kahlasi maihin. Metsä oli näillä tienoin matalaa viidakkoa.
"He ovat ratsastaneet ylöspäin, herra."
"Hyvä, seuratkaamme heitä."
"Tulemmeko nyt vuoristoon?"
"Kyllä."