Part 13

"Sepä paha. Sinä olet kai usein metsästänyt näissä metsissä Tamayn kanssa, herra; etkö tiedä, oliko hänellä täällä jokin turvapaikka?"

"Me olemme usein levähtäneet ja pitäneet sadetta tuolla ylempänä eräässä kallioluolassa, joskus olemme olleet siellä yötäkin."

"Lähtekäämme sinne. Mutta ensin ratsastamme vain jälkiä myöten."

Ratsastettuaan kaksi tuntia vaivalloista tietä pensaikkojen ja orjantappuristojen läpi he saapuivat metsästä aukeamalle, jossa kasvoi laihaa ruohoa. Sen takana kohosi tummia kallioita.

"Missä on luola, herra?"

"Edessämme, tuolla."

"Ratsasta edellä, tarkastakaamme se."

Pian he joutuivat kallioiden väliin ja saapuivat vähän ajan kuluttua pieneen laaksoon, jossa kasvoi ruohoa ja joitakin puita.

"Tuossa on luola." Pablo osoitti pensaitten ympäröimää aukkoa.

"Anna minun mennä ensin yksin, herra."

"Mene."

Tenanga laskeutui maahan, otti pyssyn käteensä ja hiipi varovasti luolaa kohti. Sen ulkopuolella hän hetken aikaa kuunteli ja astui sitten sisään. Heti sen jälkeen hän tuli ulos.

"He ovat olleet täällä."

Pablo laskeutui hevosen selästä, sitoi ratsut ja astui sitten Tenangan jäljestä luolaan.

"Tässä on Tamayn jäljet."

"Mutta ehkä ne ovat vanhemmat?"

Häiriintymättä Tenanga jatkoi: "Siinä on neekerin jälki, ja tuossa, kas tuossa on señoritan jälki: toisessa jalassa kenkä, toinen ilman."

Viimeksimainittu oli helppo tuntea. "He ovat levänneet täällä. Meidänkin täytyy lepuuttaa ja syöttää hevosiamme ja itsekin syödä, herra."

Pablo otti pienen kengän, jota hän kantoi povellaan ja vertasi sitä jälkeen; se sopi tarkalleen. "Niin, hän on ollut täällä", sanoi hän vetäen syvään henkeä ja töin tuskin hilliten mielenliikutustaan; "mutta sinä olet oikeassa, meidän täytyy levätä, hevoset kuten ihmisetkin tarvitsevat voimia."

Tenanga pani hevoset liekaan, jotta ne saattoivat syödä, ja palasi luolaan kädessään metsästyslaukkunsa, joka don Estebanin keittiössä oli täytetty runsain eväin. Hän itse söi hyvällä ruokahalulla; sen sijaan Pablon täytyi pakottautua syömään, mutta hän tiesi, että se oli välttämätöntä.

Kun he olivat syöneet, kysyi Tenanga: "Luuletko, herra, että señor, josta tilanhoitaja puhui, on ollut tässä leikissä mukana?"

"Señoritan kuolema tekee señor de Mendezin rikkaan kenraalin perilliseksi."

"Onko hän huono ihminen?"

"Konna."

"Kenen puolella luulet hänen olevan, hallituksen vai kapinallisten?"

"Tiedän vain, että hänen isosetänsä, hallituksen joukkojen ylipäällikkö, ei voi häntä sietää."

"Silloin kai hän on kapinallisten puolella?"

"Luulen häntä liian viisaaksi asettuakseen julkisesti heidän puolelleen, ennenkuin he ovat voittaneet. Minä en voi ymmärtää, miksi hän ryöstätti Marian elävänä; niin kauan kuin tämä on elossa, ei hän tietysti saata periä."

Tenanga hymyili: "Huomaa, herra, Tamay on hyvin viisas ja tuntee asiat; sen sijaan, että hän olisi polttanut señoritan, on hän ryöstänyt tämän ja säilyttää tätä panttina voidakseen kiristää enemmän rahoja señor de Mendeziltä. Kenties ei tämä edes tiedäkään donna Marian olevan elossa."

"Toden totta, Tenanga, sinä olet älykkäin poika, minkä koskaan olen tavannut. Luulenpa, että olet oikeassa. Ja vain tuon konnan rahanhimoa saa lapsiraukka kiittää hengestään. Mutta neuvopas nyt, minne suuntaamme kulkumme."

"Nähkääs, herra, sinne, missä vapaat mayat elävät, ei Tamay uskalla lähteä; hän on halveksittu. Mahdollisesti hän on lähtenyt hakemaan suojaa Chamulpon luota, jonka kautta hän jälleen toivoi pääsevänsä kunnialliseksi sinut kavaltaessaan. Mahdollista on myöskin, että hänellä on jossakin lymypaikka, jossa hän tallettaa saalistaan, kunnes se lunastetaan."

"Mendez on, mikäli tiedän, varaton ja elää pelaamalla ja veloilla, joita hän tekee kenraalin nimiin; hän ei voi maksaa lunnaita."

"Ehkä vasta sitten, kun hän on perinyt kenraalin."

"Oh, mitä puhutkaan! Mutta totta tosiaan, tuo konna kykenisi kyllä isosetänsäkin henkeä vainoamaan."

Kun he arvelivat hevosten kylliksi levänneen ja syöneen, juottivat he niitä vielä läheisestä lähteestä ja jatkoivat sitten matkaa.

Hetken aikaa Tenanga seurasi vielä muulien jälkiä; mutta sitten kävi maaperä kivikkoiseksi, ja jälkiä oli mahdoton erottaa.

He antoivat hevosten rauhallisesti kulkea edelleen, mutta joutuivat pian korkeiden, jylhästi kohoavien kallioiden eteen, jotka ulottuivat laajalti oikealle ja vasemmalle jättämättä väliinsä mitään aukkoa.

"Oi", sanoi Pablo, "tässä on varmaankin sola, joka johtaa Sierran [= vuoriston] yli, ainoa tie, jota voi päästä vuorten yli. Tamay tunsi tien hyvin, sen tiedän. Mutta missä se on? Meidän täytyy se löytää."

Turhaan etsi silmä eläinten tai ihmisten jälkiä, ja mahdotonta oli keksiä mitään aukkoa mahtavassa kallioseinässä.

"Antakaamme hevosten etsiä, herra; ne näkevät paljon sellaista, jota ihminen ei näe."

Guatemalassa syntyvät varmaankin maailman parhaimmat hevoset. Ne ovat jaloa arabialaista rotua, Espanjasta tuotettua, ovat harvinaisen kestäviä ja nopeita juoksijoita ja kilpailevat muulien kanssa kalliopolkujen nousemisessa. Levollisesti ne astuvat hirvittävimpienkin kuilujen partaita. Sen lisäksi ne ovat tavattoman älykkäitä.

"Niin, antakaamme eläinten etsiä tie, Tenanga."

He laskivat hevosten ohjakset irralleen, ja Pablon kimo astui hitaasti kallioita kohti. Vedettyään ilmaa sieraimiinsa se tunkeutui miltei silminnäkymättömään aukkoon, joka heti taas näytti sulkeutuvan. Ilokseen Pablo huomasi, että muutaman askelen päässä oikealla kulki kapea polku, jota ratsu levollisesti asteli. Äkkijyrkkien kallioiden välitse, ammottavien kuilujen vieritse, kimo kuljetti häntä epäröimättä valiten suunnan siinä, missä kalliotie haarautui. Niin he matkasivat hirvittävää tietä, jota eivät koskaan olisi voineet kulkea ilman hevosen vaistoa.

Päivä alkoi jo laskeutua, kun he saapuivat vuorisokkelosta jälleen aukeamalle, jolta levisi laaja näköala.

"Tämä siis on se polku vuoriselänteen yli, jonka vain harvat tuntevat", sanoi Pablo. "Onnellinen tähti on meitä johtanut, Tenanga. Olemmekohan rosvojen jäljillä?"

"Niiden ratsut ovat kulkeneet tätä tietä, siellä täällä on kavio raapaissut kiveä, minä näin sen."

Muutaman sadan askelen päässä avautui heidän eteensä viehättävä laakso, jonka keskellä kohosi pieni nurmikon ja hedelmäpuiden ympäröimä kylä. Vastakohta tämän herttaisen näyn ja kolkkojen kallioiden välillä, joita he juuri olivat kulkeneet, oli niin suuri, että molemmat nuorukaiset ihastuneina pysähtyivät.

Mutta pian Tenanga alkoi taas tutkia maata; hän ei kuitenkaan huomannut mitään epäilyttäviä jälkiä. "Tällä puolen vuoriston on satanut, herra, on mahdoton erottaa mitään jälkiä."

"Mitä nyt teemme?"

"Oletko tunnettu tuossa kylässä?"

"En luule; täällä asuu kaikkialla likaisia xinkaintiaaneja, kuten rannikollakin, ja he lähtevät liikkeelle vain hätätilassa. Vuoristo ja metsä muodostavat jyrkän väliseinän tämän kylän ja rannikon herraskartanojen välille."

"Ratsastakaamme siis alas kylään yösijaa hakemaan. Kenties saamme kuulla siellä jotakin hyödyllistä."

"Eteenpäin! Menkäämme kylään."

He ratsastivat, missä tie sen salli, rivakammin. Kylän ulkopuolella he seisahtuivat puhuttelemaan erästä vanhaa intiaania, joka tien vierellä seisoen tarkasti heitä uteliaasti. Miehen kasvot eivät herättäneet luottamusta. Pablo tervehti häntä ystävällisesti espanjaksi ja sanoi sitten: "Me etsimme yösijaa, ukko. Kenties olet hyvä ja neuvot meille jonkin sellaisen paikan?"

Likainen äijä tuijotti liikahtamatta Pabloon. Hän ei vielä koskaan ollut nähnyt ketään rotunsa jäsentä ylhäisen aatelismiehen puvussa, ja Pablon koko olento teki metsästyspuvussakin hienostuneen vaikutuksen.

"No, ystävä, etkö puhu espanjankieltä? Etkö ymmärrä puhettani?"

"Vähän espanjaa", solkkasi mies, "minulla olla xinkan kieli. Etkö puhua xinkankieltä?"

Pablo oli tietysti del Rocassa oppinut jonkin verran ymmärtämään xinka-intiaanien kieltä, sillä talon isännän ja naistenkin oli pakko käyttää sitä seurustellessaan palvelijain kanssa. Hän vastasi siis xinkan kielellä:

"Toivottavasti osaan puhua kieltäsi sen verran, että sitä ymmärrät, vaikkakaan sanavarastoni ei ole suuri."

Hän uudisti sitten xinkankielellä äskeisen pyyntönsä.

"Tilaa saat kyllä kylässä, vieras, kaikki nuoret miehemme ovat sodassa."

"Ole siis hyvä ja opasta meidät johonkin majataloon."

"Voitte tulla minun luokseni, jos haluatte. Minulla on lihaa ja papuja syödäksenne."

"Suostumme kiitollisina tarjoukseesi. Vie meidät asuntoosi."

Mutta mies ei lähtenyt paikaltaan, töllisteli vain vuoroin nuorukaisten hyviä pyssyjä, vuoroin heidän oivallisia rotuhevosiaan.

"Mistä tulette?"

"San Pedron kartanosta, jonka omistaja on señor de Mendez."

"Miten pääsitte vuoriston halki?"

"Meillä oli oivallinen opas."

"Oletteko sotilaita?"

"Ei, me olemme rauhallisia ihmisiä."

"Mutta mitä teette täällä? Ei kukaan muuten käy kylässämme."

"Me etsimme suurta maantietä pohjoiseen. San Pedron tilanhoitaja arveli, että tämän laakson kautta matka kävisi nopeimmin."

"Sinä puhut hyvin xinkain kieltä, mutta sinä et ole xinka."

"Olet oikeassa, emme minä eikä tämä palvelijani ole xinkoja, me olemme kotoisin pohjoisesta."

"Olette siis mayoja?"

"Oikein, me olemme yucatekeja ja kotimatkalla."

Mies näytti nyt lopettaneen tutkintonsa, sillä hän kääntyi ja astui maissi- ja agavevainioiden halki kylää kohti.

Pablo ja Tenanga seurasivat häntä.

Ukko seisahtui kurjan hökkelin eteen, joka oli, kuten kaikki muutkin kylän mökit rakennettu savitiilistä ja katettu maissinoljilla. Sitä ympäröi ihana laakeri- ja granaattilehto.

"Astukaa sisään, olkaa tervetulleet Ixmalin majaan."

Pablo ja Tenanga astuivat hevosen selästä maahan, taluttivat ratsunsa pieneen kaktuksien ympäröimään tallinpahaseen, jossa seisoi muutamia muuleja, riisuivat hevosilta satulat ja suitset ja menivät sitten vähäiseen mökkiin.

Tuvassa seisoi vanha eukko lieden ääressä. Hän katsoi kummastuneena vieraisiin, varsinkin Pabloon; tuskinpa hänkään koskaan oli nähnyt herralta näyttävää intiaania.

"Tässä on vieraita", sanoi xinka hänelle, "he jäävät meille yöksi".

Pablo tervehti eukkoa ystävällisesti ja pyysi yösijaa.

"Olette tervetulleet", sanoi vaimo, "pitäkää hyvänänne, mitä talossa on; tuossa viereisessä huoneessa voitte nukkua".

Sitten hän jälleen kääntyi keittopuuhiinsa.

Huone oli kovin köyhästi sisustettu, huonekaluja ei ollut muita kuin muutamia karkeatekoisia jakkaroita ja samanlainen pöytä. Ainoana koristuksena oli pyhimyksenkuvia seinillä.

"Istukaa, vieraat", sanoi xinka, "minä annan hevosillenne sacatea [= ruoho- tai maissisilppua]."

Näin sanoen hän meni ulos, ja Pablo ja Tenanga istuivat jakkaroille.

Eukko oli nyt saanut ruokansa valmiiksi ja kantoi pöytään vadillisen mustia papuja ja kutsui vieraat aterialle.

Syötyään Tenanga sanoi menevänsä hevosia katsomaan ja poistui hetkeksi tuvasta. Isäntä sytytti itselleen maissisikarin ja poltteli ääneti.

Oli jo pimeä, ja eukko sytytti jonkinlaisen lampun; se oli öljyllä täytetty kookospähkinän kuori, johon oli pistetty lampunsydän. Se valaisi himmeästi huonetta.

"Te olette mayoja?"

"Niin."

"Aikovatko mayat taistella?"

"Minun luullakseni taistelevat vuori-mayat vain siinä tapauksessa, että heitä ahdistetaan. Mutta heidän asuntonsahan sijaitsevat kaukana sotatantereelta."

"Jos tahdotte nukkua, vieraat, näytän teille vuoteenne."

"Tee se."

Isäntä otti vaatimattoman lamppunsa ja johti nuorukaiset viereiseen huoneeseen, johon oli valmistettu kaksi vuodetta maissinoljille.

"Me olemme väsyneet ja tahdomme nukkua, aamun valjetessa ratsastamme edelleen."

He ottivat pyssynsä, jotka kyläläisissä olivat herättäneet suurta mielenkiintoa, ja poistuivat heille osoitettuun huoneeseen.

"Teillä on hyvät aseet", sanoi isäntä.

"Niin", vastasi Pablo, "ja me osaamme niitä käyttää".

"Nukkukaa rauhallisesti!"

"Buenas noches [= Hyvää yötä]."

Ukko poistui ja jätti nuorukaiset kahden.

Vähän ajan kuluttua Tenanga kuiskasi Pablon korvaan: "Minä olen nähnyt neekerin jäljet ulkona."

"Oh -- täällä? Onko hän ollut mökissä?"

"Ainakin ihan läheisyydessä ja aivan äskettäin."

"Hyvä, se olisi jo alku. Meidän isäntämme tuntee siis rosvot."

"Luultavasti. Pidä ase aivan lähelläsi, me emme ole täällä turvassa."

"Mitä pelkäät?"

"Olen salaa tutkinut mökkiä, tuon maissiläjän alla vastapäätä sinua on seinässä aukko."

"Luuletko, että kimppuumme aiotaan hyökätä?"

"Xinkat tuskin uskaltavat, he pelkäävät pyssyjämme. Mutta kuka tietää, missä rosvot piilevät. Minua ei miellytä se, että neekeri, Tamay-kavaltajan toveri, on liikkunut näillä mailla."

"Saamme siis nukkua vain toinen silmä ummessa."

"Nuku huoleti, herra. Minä heittäydyn tuolle maissiläjälle, joka tukkii aukon; nukun kuin petoeläin, pienimmästäkin risahduksesta herään heti."

"Eikö olisi parempi nukkua ulkona? Täällä ahtaassa huoneessa olemme kuin satimessa, jos meitä ahdistetaan."

"Sinä puhut viisaasti, herra, tehkäämme niin."

He puhuivat hiljaa, kuiskaten toistensa korvaan, ja odottivat vähän aikaa, kunnes viereisessä huoneessa makaavan intiaanin kuorsaus ilmoitti hänen nukkuvan sikeästi.

Sitten Tenanga työnsi maissiläjän meluttomasti syrjään ja ryömi siten paljastuneen ison aukon kautta ulos. Tuokion kuluttua hän palasi, hiljainen sihinä ilmoitti hänen läsnä olonsa.

Pablo ojensi hänelle pyssyn ja viitat.

Hän kuunteli; intiaani nukkui yhä.

Sitten hänkin ryömi ulos.

"Eiköhän asetuta tallin viereen, siinä voimme vartioida hevosiamme."

"Oikein, herra."

Ilma oli täällä suojaisessa laaksossa lauhkea, tähdet levittivät lempeätä valoaan. Nuorukaiset valitsivat itselleen tallin vieressä paikan laakeripensaiden juurelta, jotka suojasivat heitä yökasteelta, ja levittivät vaippansa maahan.

Pablo katseli ylös taivasta kohti ja ajatteli ihmeellisiä kokemuksiaan viime viikkojen kuluessa; hän ajatteli myös herttaista siskoaan, jonka hän toivoi voivansa pelastaa. Ja tähän iloiseen ajatukseen hän nukkui.

Päivä oli jo valkenemassa, kun Tenangan käsi kosketti häntä herättäen hänet. "Hiljaa! Kuuntele!"

Hän kuunteli. Matalaa puhetta kuului heidän korviinsa, ja heidän etsivät katseensa huomasivat laakeripuun lomitse kaksi miestä, jotka hitaasti lähenivät.

"Anna minulle muuli, Ixmal, minun täytyy päästä vuorille ennen auringon nousua", sanottiin espanjankielellä.

"Se on mulatti [= valkoihoisen ja neekerin jälkeläinen]", kuiskasi Tenanga Pablolle.

"Ajetaanko sinua takaa?"

"Kenraalin sotilaat ovat kintereilläni kuin verikoirat."

"Tulevatko he?"

"Minä eksytin heidät jäljiltäni, mutta hevoseni kaatui, ja pitkät matkat olen saanut raahata satulaa mukanani."

"Mitä olet tehnyt, Tito?"

"Kyllä saat aikanasi tietää", sanoi mulatti jotenkin äänekkäästi.

"Hiljaa, minulla on vieraita talossa."

"Vieraita?"

"Niin, kaksi mayaa, joista toinen on ollakseen herra. He tulivat vuoristotietä."

"Mayoja? Silloin he luultavasti ovat tuon Chamulpo-konnan urkkijoita. Katkaise heiltä kurkku! -- Onko Tamay käynyt täällä?"

"Ei, mutta neekeri."

"Onko señoria täällä näkynyt?"

"Ei."

"Hänen varalleen jätämme sinulle viestin, hän tulee kyllä luoksesi. Mutta ole varovainen, älä luota häneen."

"Minä en ilmoita mitään."

"Siitä ei sinulle olisikaan mitään hyötyä, sillä henkesi olisi silloin mennyttä kalua, yhtä varmasti kuin aurinko nousee idästä."

Toinen hevosista hirnui.

"Mitä se on, onko sinulla hevosia?"

"Maya-miesten ratsut seisovat tallissa."

"Kelpaavatko ne mihinkään?"

"Puhdasrotuisia."

"Mainiota, hevonen on monta vertaa parempi kuin sinun muulisi. Pian hevonen tänne."

"Entä mitä sanon heille aamulla?"

"Jos he vielä silloin elävät", vastasi mies käheästi nauraen, "sanot heille, että se on varastettu yöllä. Avaa, on jo aika, tähdet alkavat himmetä."

Pablo kohosi kyyrysiltään, otti pyssynsä ja sanoi: "Tule!" Sitten hän astui esiin laakeripensaista ja viritti pyssyn hanan.

Mulatti ja intiaani hätkähtivät.

"_Diablo!_ Mitä se on?" sanoi mulatti.

"Mitä aiotte?" kuului Pablon uhkaava ääni.

Kun Pablo ja Tenanga lähenivät, koetti mulatti tarttua selässään riippuvaan pyssyyn.

"Anna olla", huusi Pablo, "tai saat luodin otsaasi".

Mulatti totteli.

"Kuka te olette, mitä täältä etsitte?"

"Oi", riensi talon hämmästynyt isäntä puolustautumaan, "tämä señor pyysi vain lainaksi muuliani".

"Ah, oletko sinäkin siinä? Minä jo luulin, että täällä oli veijareita hevosvarkaissa."

Pablo läheni molempia viritetty pyssy yhä käsissään.

"Oh, señor on kunnon mies, hän haluaa ennen aamunkoittoa päästä matkalle, ja minä lainaan hänelle mielelläni muulini."

"Sen parempi sekä sinulle että meille."

Mulatti, joka hatun reunan alta loi kiiluvat pedonsilmänsä molempiin nuorukaisiin, kyyristyi kuin hyökkäykseen, mutta ei liikahtanut.

Xinka avasi tallin oven ja talutti ulos muulin, mulatti heitti heti satulansa sen selkään, pani suitset suuhun ja nousi satulaan.

Pablo ja Tenanga sallivat rauhallisesti sen tapahtua.

Mies kuiskasi satulasta jotakin intiaanin korvaan ja ajoi sitten täyttä laukkaa ulos pihasta kadoten pian yön hämärään.

"Mikä ajoi teidät ulos?" kysyi xinka levollisesti.

"Minä kuulin liikettä, olin kuulevinani ääniä ja pelkäsin hevostemme puolesta."

"Ne ovat hyvässä turvassa, kuten näet, varkaita ei täällä ole."

Oli mahdotonta huomata, epäilikö intiaani heidän kuulleen hänen ja mulatin välisen keskustelun. Pablo piti viisaampana olla olevinaan mistään tietämättä.

"Olemme siis turhaan riistäytyneet unesta", sanoi hän. "Mutta koska aamu jo on valkenemassa, emme enää viitsi lähteä makuulle. Toimita tulta ja hanki meille aamiainen, sitten lähdemme matkaan."

"Tahtosi mukaan."

Sillä aikaa kun ukko meni sisään herättämään eukon, jolle hän kuiskaten puheli, nouti Tenanga satulat ja suitset ja nosti näppärästi maissinoljet takaisin paikoilleen.

Alkoi jo valjeta, ja jonkin minuutin kuluttua värehtivät ensimmäiset päivänsäteet tummansinisellä taivaalla.

Mutta Tenanga ei huomannut luonnon ihanaa heräämistä, ei kirjavahöyhenisten pikkulintujen suloista laulua; hän katseli vain pohjoista kohti kukkulain yllä nähdäkseen vielä vilahduksenkin mulatista, mutta turhaan. Sitten hän loi ikäänkuin ohimennen silmänsä maahan ja painoi tarkoin mieleensä mulatin ja hänen muulinsa jäljet.

Pablo oli sillä aikaa käynyt tallissa, jossa hevoset olivat hyvissä voimissa.

Intiaanieukko toi nuorukaisille, jotka olivat istuutuneet plataanin varjoon, kahvia ja maissikakkuja.

"Sinä olet ollut ystävällinen meitä kohtaan, muoriseni, ota tämä kiitokseksi", sanoi Pablo. Hän ojensi eukolle hopearahan, jonka tämä ilosta säihkyvin silmin otti vastaan. Hänellä oli tuskin koskaan ollut penniäkään omaa rahaa.

"Oi, sinä olet oikea aatelismies, poikani, minä kiitän sinua."

Pablo ja Tenanga söivät, sitten he satuloivat hevoset ja rupesivat lähtemään.

Xinka sanoi: "Te saavutte suurelle maantielle nopeimmin, jos ratsastatte suoraan itää kohti."

Sillä aikaa kun hän astui edellä neuvoakseen tietä, kuiskasi eukko, joka yhä onnellisesti hymyillen katseli hopearahaansa, Pablolle: "Varo noita vuoria tuolla", hän tarkoitti pohjoisvuoristoa, "siellä on paljon pahoja ihmisiä".

Nuorukaiset heittivät pariskunnalle hyvästit ja ratsastivat hiljakseen likaisen kylän lävitse, jonka asukkaista vain jokunen oli hereillä. Ääneti he ratsastivat kultaisessa aamuruskossa edelleen, kunnes tiheä chicazamoti- ja granaattimetsikkö peitti heidät kyläläisten silmiltä, ja kaikki oli hiljaista heidän ympärillään. Silloin Pablo pysähdytti ratsunsa.

"Mitä nyt tästä kaikesta arvelet, Tenanga?"

"Tamay, neekeri ja mulatti ovat nähtävästi tuon xinkan hyviä ystäviä."'

"Siitä ei ole epäilystäkään. Olisiko hän mahdollisesti tietänyt jotakin rosvojen ja Marian piilopaikasta?"

"En usko. Tamay on liian ovela ilmoittaakseen enempää, kuin on välttämätöntä."

"Minä aioin juuri kysyä sitä eukolta, joka meitä varoitti, ja tarjota hänelle rahaa."

"Olipa hyvä, ettet sitä tehnyt. Xinka pelkää rosvoja, ja he olisivat pian saaneet tietää, että heitä etsitään. Ja se ei tietysti olisi hyvä."

"Mutta mitä nyt teemme?"

"Ei olisi viisasta seurata mulatin jälkiä. Kylästä käsin meidät huomattaisiin, ja sitäpaitsi katoavat jäljet kivisellä maaperällä. Voisimmepa saada liian lämpimän vastaanoton perille päästyämme. Olen varma siitä, että rosvot piilevät vuoristossa; heitä eukko tietysti tarkoitti puhuessaan pahoista ihmisistä. Luultavasti he ovat kätkeneet sinne donna Mariankin. Minä ehdottaisin, että ratsastaisimme edemmäksi itää kohti voidaksemme sieltä huomaamatta tunkeutua vuoristoon."

"Hyvä. Mitähän tuo keltainen veijari on tehnyt, koska sotamiehet ajavat häntä takaa?"

"Varmaankin murhan."

"Siltä mies näyttikin. Minun teki mieli ampua hänet. Hänen puheensa mukaan samoilee sekä hallituksen että kapinallisten joukkoja näillä seuduin."

"Arvattavasti."

"Mitä arvelet siitä, jos tarjoaisimme rosvoille rahaa donna Marian lunnaiksi? Mendez ei voi heille mitään antaa, ennenkuin hänen isosetänsä kuolee. Conde ja don Antonio maksaisivat paljon donna Marian puolesta, ja minä uhraan hänen tähtensä ilolla kaikki, mitä omistan. Emmeköhän ratsasta takaisin ja lähetä xinkaa Tamayn luo viemään ehdotustamme perille ja tarjoamaan hänelle paljon rahaa?"

"Herra", vastasi Tenanga vakavasti, "jos olisimme tekemisissä vain mulatin ja neekerin kanssa, olisin samaa mieltä kuin sinä, sillä he tekevät rahasta mitä tahansa. Mutta Tamay on eri rotua, ajattelee ja tuntee toisin kuin mustaihoiset; rahalla emme hänen kanssaan pääse mihinkään. Sinua hän vähimmin kaikista ihmisistä uskoo, sinua, jonka hän on kavaltanut. Hän pelästyi kauheasti kuullessaan sinun vielä olevan ihmisten ilmoilla ja mayojen tunnustama kuningas. Jos hän saa sen liian aikaisin tietää, voisi epätoivo ja pelko kiihottaa hänet kauheaan tekoon."

Pablo kauhistui. "Niin, hän on julma ja kostonhimoinen, tiedän sen!"

"Toistaiseksi ei ole syytä huolehtia señoritan puolesta", jatkoi Tenanga tyynnyttäen, "sillä näiden ihmisten etu tietenkin vaatii heitä varjelemaan häntä kuin silmäteräänsä. Minusta on parempi, että koetamme saada käsiimme rosvot. Sitten ennätämme kyllä aina tarjota heille rahaa ja todistaa heille, että kenraali ja señor d'Irala kykenevät maksamaan donna Mariasta enemmän kuin señor de Mendez."

Pablo mietti.

"Olet oikeassa. Me etsimme rosvot, Tenanga, sinä olet suuri rastreador, ja armollinen kohtalo johtaa meitä."

Sitten he ratsastivat edelleen yhä tarkasti tähystäen kivistä vuoristoa. Heidän tiensä oli aivan yksinäinen. Päivällisen aikaan he saapuivat pieneen metsään. Kun he olivat sen sivuuttaneet, näkivät he toisen kylän.

Lyhyen neuvottelun jälkeen he päättivät ratsastaa kylään tiedustelemaan. Lähestyessään asumuksia he kohtasivat nuoren, solakan tytön, joka kantoi vesiruukkua päänsä päällä.

"Herra", sanoi Tenanga luotuaan silmäyksen tyttöön, "hän on mayan tytär".

"Etköhän erehdy? Mikäli minä tiedän, asuu täällä vain xinkoja."

"Mayoja asuu siellä täällä zapotekien ja xinkojen keskelläkin."

Tenanga huusi tytölle mayankielisen tervehdyksen, johon tyttö uteliaasti katsellen Pabloa vastasi samalla kielellä.

"Asuuko meidän heimolaisiamme tässä kylässä, tyttö?"

"Sinä sen sanot, vieras; kylässämme asuu vain jokunen xinka, me muut olemme mayoja."

"Sepä hauskaa."

"Oletteko mayoja?"

"Etkö kuule sitä puheestamme? Näytämmekö likaisilta xinkoilta?"

"Onko nuori ylimys myöskin meikäläisiä?" kysyi tyttö arasti.

"Minäkin olen maya", vastasi Pablo hymyillen, "koska tuolla asuu meidän heimolaisiamme, uskallamme kai toivoa vieraanvaraisuutta?"

"Oi, kyllä. Siellä on myöskin posada [= ravintola]."

"Sitä parempi."

"Asuuko kylässänne valkoihoisia?"

"Pormestari ja pastori ovat valkoisia, samoin kauppias, joka asuu kylässämme."

"Kiitän sinua, neito."

He tervehtivät tyttöä ja ratsastivat reippaasti eteenpäin. Tie oli oiva, ja pian he saapuivat hyvin hoidettujen peltojen ja hedelmätarhojen ympäröimään kylään.

Muuan poika neuvoi heidät posadaan.

Kylä oli paljon siistimpi ja paremmin rakennettu kuin se, josta he aamulla olivat lähteneet. Mutta täälläkin he näkivät vain naisia, lapsia ja vanhemmanpuoleisia miehiä, joiden uteliaat katseet seurasivat heitä, kun he ratsastivat posadan edustalle.