Part 11

"Palvelijani ja minä olemme varustautuneet mainioilla pyssyillä ja osaamme niitä käyttää", sanoi tohtori Sattler. "Me tulemme mukaan raunioille; uskon varmaan, että saatte siellä turvapaikan; tunnen ne hyvin ja olen utelias näkemään kuninkaitten haudat, joista don Francisco puhuu. En ole ennen niistä mitään tietänyt."

Päätettiin siis lähteä raunioille. Tanubin asunnossa saattoi helposti jokin väijyksistä ammuttu luoti ikkunan kautta surmata Pablon. Sattlerin palvelija, reipas, väkevä poika, joka oli aikoinaan ollut saksalainen sotilas, kutsuttiin saapuville.

"Ovatko pyssyt kunnossa, August?"

"Varmasti, herra tohtori."

"Me lähdemme saattamaan tätä nuorta ruskeata herraa raunioille. Jotkut lurjukset vaanivat hänen henkeään, ja hänen täytyy piiloutua. Arvelenpa, että pyssymme pitävät heidät loitolla."

"Kuten herra tohtori suvaitsee", vastasi August rauhallisesti.

"Anna minulle tumma viittani ja kiväärini."

Hetken kuluttua kaikki olivat lähtövalmiit. Pablo otti kaksipiippuisen mukaansa, ja Tenanga oli sillä aikaa vanhan intiaaninaisen keittiössä täyttänyt reppunsa eväillä.

Päivä oli jo mailleen menemässä. Pieni, laiha ukko juoksenteli edestakaisin etsien joustaan, nuolia ja viintään.

"Seuratkaa minua", sanoi hän sitten. Hän astui rakennuksen sisimpään, toiset kulkivat jäljessä. Muuratun käytävän kautta he saapuivat oviaukolle, joka johti suoraan metsään. Tähän ukko pysähtyi.

"Mene tähystelemään, Tenanga", hän kuiskasi, "sinun silmäsi ovat terävämmät kuin minun".

Tenanga totteli.

Ääneti odottivat toiset hänen takaisin tuloaan.

Pian hän palasi ilmoittaen, ettei ollut huomannut mitään epäilyttävää.

"Nyt minun jälkeeni, minä olen vanha mayasoturi", sanoi Tanub ja hypähti vikkelästi aukosta ulos.

Toiset seurasivat hänen esimerkkiään.

Hiiskahtamatta he liikkuivat ukon johdolla. Tanub hiiviskeli jousi kädessä kuin vaaniva soturi synkän metsän halki suunnaten kulkunsa suoraan raunioita kohti. Pensaikon peittämän portin kautta he astuivat sisälle palatsiin. Käytävässä, jonne he sitten joutuivat, oli pilkkoisen pimeä, mutta ukko näytti täälläkin tuntevan joka sopukan.

Hiljainen ääni sai Tenangan säpsähtämään, ja hän tarttui macheteensa. Äkkiä leimahti tuli, Tanub oli sytyttänyt tulitikun saadakseen tulta päreeseen.

Välähtävän tulen valossa Tenanga näki muutaman askelen päässä itsestään muuriin nojautuneen zapoteki Huntohin, jonka silmät hehkuivat kuin villin pedon.

Maya päästi kimeän kirkunan, ja notkeasti kuin kuguaari hän syöksyi machete kourassa zapotekin kimppuun.

Samassa tuli sammui.

Tästä salamannopeasta kohtauksesta hämmästyneinä seisoivat muut hievahtamatta, jäykkinä.

Kuului vain kahden voimakkaan miehen painiskelu, heidän raskas hengityksensä.

"Valoa!" huusi Pablo hädänkauhussa ystävänsä puolesta, jota ei kukaan voinut pimeässä auttaa. Hän oli nähnyt Tenangan painivan zapotekin kanssa, mutta nyt hän ei enää erottanut mitään.

"Valoa!"

Ukon kimeä nauru oli ainoa vastaus.

Yhä kesti painiskelua.

Äkkiä välähti taas valo, päre paloi. Sen punaisessa valossa huomasivat läsnäolijat molempain intiaanien ottelevan voimainsa takaa, kummankin koettaessa tavoittaa toistaan machetella. Zapoteki oli väkevä ja notkea, mutta Tenanga oli hänen vertaisensa.

Pablo oli juuri syöksymässä apuun, kun zapoteki tehdessään äkkiä käännöksen joutui Augustin lähelle. Tämä tarttui miehen pitkiin, liehuviin hiuksiin ja kiskaisi hänet yhdellä ainoalla voimakkaalla tempauksella maahan.

Seuraavassa silmänräpäyksessä Tenanga oli hänen päällään.

"Ei saa tappaa", huusi Pablo.

"Tapa, tapa", kirkui ukko ja kohotti pärettä korkealle.

Nyt Pablokin heittäytyi zapotekin päälle, väänsi aseen hänen kädestään ja tarttui molemmin käsin hänen kurkkuunsa. Samassa tuokiossa Tenanga oli tempaissut nahkahihnan taskustaan, ja Pablon avulla sidottuna zapoteki makasi pian selällään avuttomana maassa.

Raskaasti hengittäen kiivaan ottelun jälkeen Tenanga nousi pystyyn.

Pablo katseli miehen synkkiin kasvoihin, jotka ilmaisivat vain vihaa, mutta ei pelkoa.

"Tapa, tapa", kirkui Tanub ja läheni vangittua veitsi kädessä. Mutta käskevällä äänellä sanoi Pablo: "Takaisin! Täällä määrään minä." Ääni hämmästytti ukkoa niin, että hän heti väistyi ja loi aran silmäyksen nuorukaiseen.

Pablo tunsi itsensä tällä paikalla niiden jälkeläiseksi, jotka kerran olivat täällä hallinneet.

"Missä ovat kumppanisi, zapoteki?" kysyi hän sitten. Miehen silmät olivat järkähtämättä luodut Pablon kasvoihin, joiden ilme oli lujan tarmokas, mutta hän ei vastannut.

"Sinä et vastaa. Et sinä eivätkä he voi välttää kohtaloaan. Sido hänen jalkansa, Tenanga."

Tohtori Sattler katseli ihaillen nuorukaista, joka niin käskevästi jakeli määräyksiään.

Sitten Tenanga tutki ympäristöä, mutta ei löytänyt jälkeäkään muista vihollisista.

Kun tämä kaikki oli tehty, sanoi Pablo: "Vie meidät nyt kuninkaitten haudoille, Tanub."

Ukko hätkähti ja lähti tottelevaisesti kulkemaan päreen valaisemaa käytävää pitkin. Toiset seurasivat häntä.

Mutta Tenanga, jota ukon kummallinen käytös epäilytti, otti varovaisuuden vuoksi hänen taskustaan lisää päreitä ja sytytti yhden ottaen tulta Tanubin soihdusta.

He kulkivat sitten niiden valossa sokkeloisia käytäviä myöten. Viimein vanhus pysähtyi.

Umpinaiselta näyttävä muuri sulki heidän tiensä.

"Vain yksi saa minua seurata", puhui vanhus kimeällä äänellään, joka tässä ahtaassa paikassa kuului melkein aavemaiselta. "Hän yksin, joka osaa käskeä, ei kukaan muu; kuolema vaanii tuolla sisällä. Tule, sinä, joka käsket."

Yksinpä saksalaisiinkin vaikutti ukon kummallinen käytös ja salaperäinen paikka kaameasti. He jäivät Tenangan kanssa rauhallisesti paikoilleen, kun Tanub viittasi Pablolle.

Uloskäytävä oli niin taitavasti kätketty, että se tuli näkyviin vasta aivan silmien edessä. Ukko horjui edellä, palava päre kädessään; Pablo seurasi.

Kuljettuaan kappaleen matkaa kapeata, muurattua käytävää he saapuivat suureen holviin, jota päreen punertava valo vain osaksi valaisi.

"Tässä nukkuvat hallitsijat", kuiskasi ukko.

"Missä?" kuului yhtä hiljaa Pablon huulilta.

"Noissa komeroissa he lepäsivät kuninkaallisissa puvuissaan. Silloin tulivat ahneet espanjalaiset, häpäisivät kuolleitten asunnon, riistivät kullat ja jalokivet haudoista ja heittivät kuolleitten luut -- kojoottien [= preeriasusi] eteen." Pablo otti vanhuksen kädestä päresoihdun ja tutki seiniä sen valossa. Siinä olivat muuratut komerot, joissa mayaruhtinaat muinoin olivat levänneet; tyhjinä ja autioina ne nyt ammottivat jälkeläistä vastaan; hän ei edes osannut lukea hautojen merkkejä. Siellä täällä näkyi vielä jokin vaateriekale tai vihreä jadeiittikoru, muuta ei mitään; tyhjät olivat kuningashaudat, poissa heidän luunsa samoin kuin heidän muinainen valtarisakin.

Mykkänä, syvästi liikuttuneena tämän lepopaikan synkästä ylevyydestä Pablo kulki hitaasti holvissa.

Ukko, joka kyyrysillään istui sisäänkäytävän lähellä olevassa nurkassa, seurasi häntä katseillaan.

"Kuninkaat ovat kuolleet", hän kuiskasi, "kaikki, kaikki -- viimeinenkin kuoli".

Samassa kajahti kuninkaitten lepopaikkaan kumeasti sekavaa hälinää, Tenangan kimeä varoitushuuto, saksalaisten vihaiset äänet; sitten oli kaikki hiljaa.

Vavisten kuunteli vanhus ääniä.

Nopeasti astui Pablo uloskäytävälle, mutta samassa syöksyi parvi miehiä sisään, yksi heistä kantoi soihtua, ja samassa tuokiossa heitettiin nuorukaisen pään yli tumma vaate, häneltä riistettiin ase, kädet sidottiin ja kapula pistettiin suuhun, ennenkuin hän ennätti toipua hämmästyksestään.

Voimakkaat käsivarret kuljettivat häntä. Puoleksi huumauksissa hän seurasi haukkoen ilmaa paksun vaatteen alla.

Hän tunsi, miten hänet työnnettiin ulkoilmaan. Peitteen läpi tunkeutui valoa, ja hän kuuli suuren ihmisjoukon puheenhälinää.

Eteenpäin, yhä eteenpäin häntä vietiin. Viimein hänet jätettiin seisomaan. Peite otettiin hänen päänsä päältä, ja rajattomaksi ihmetyksekseen hän näki seisovansa temppelipyramidin juurella. Se oli valaistu lukemattomilla tulilla aina huippuun asti, ja satoja kukilla seppelöityjä miehiä oli koolla sen juurella. Kaikkialla leimusi nuotioita, niin että vanha kuninkaanlinna oli valaistu kuin keskipäivällä.

Voimakas ääni ilmoitti, että näkymättömät olivat lähettäneet heille viisi ihmisuhria.

Yksiääninen voimakas huuto kajahti väkijoukon kurkusta vastaukseksi.

Pablo oli niin ihmeissään kaikesta siitä, mikä äkkiä kohtasi hänen silmiään, ettei hän muistanut pelästyäkään.

Menneisyys tuntui äkkiä kohonneen haudastaan.

Hän katseli temppelin läheisyydessä tungeskelevia joukkoja, joiden kiihkeästi leimuavat silmät tuijottivat vankeihin. Sitten hän kääntyi katsomaan heitä.

Hänen lähellään seisoi zapoteki synkeänä, hänen toisella puolellaan Tenanga, jonka silmät olivat tuskaisina luodut Pabloon, sitten molemmat valkoihoiset, kaikki sidottuina kuten hän itsekin ja kapula suussa. Sitten hän kuuli Tanub-vanhuksen kaameata naurua; kummallisessa puvussaan tämä kiihkeästi juoksenteli edestakaisin, niin että kirjavat sulat hänen lakissaan liehuivat sinne tänne. Hän ei ollut sidottu. Nyt ukko, joka näytti tavattoman kiihottuneelta, lähestyi Pabloa.

"Mitä nyt arvelet, nuorukainen?" puhutteli hän tätä mayankielellä. "Katso ympärillesi; näkymättömät elävät vielä, ei heidän valtansa vielä ole lopussa. Onnellinen sinä, joka olet valittu kuolemaan, ikuisessa ilossa saat sinä asua auringossa. Oi, minua ei pidetty kyllin arvokkaana uhriksi alttarille."

Pian hän kuitenkin unohti surunsa ja purskahti taas kimeään nauruun: "Katso näitä sotureita; he ovat maya-sotilaita; niiden henget, jotka ovat kaatuneet, elävät yhä heissä, he odottavat uhria. Tänään on kolmannentoista päivän juhla, sitä vietetään vain joka kahdessadasviideskymmenes vuosi -- minä olin aivan unohtanut sen -- mutta papit laskevat tarkasti, he tietävät, milloin aika on käsissä."

Mitä oli tekeillä? Kun mielipuoli ukko puhui siitä, että hänet uhrattaisiin, värisi Pablon ruumis kauhusta. Hän muisti kuvauksia, joita oli lukenut esi-isäinsä verisistä ihmisuhreista. Tuo kauhistuttava taikausko -- sellaiselta tuntui se isä Bernardon kasvattamasta -- ei siis vielä ollut hävinnyt. Siltä melkein näytti. Kuinka saattoi se olla mahdollista? Valaistu temppeli, koristettu ihmisjoukko, jossa ei näkynyt ainoatakaan naista, osoitti kyllin selvästi, että tässä valmistauduttiin jumalia palvelemaan erityisin juhlamenoin.

Ihmisuhria? Aikana, jolloin kristinusko vallitsi maassa?

Pitkä, syvä ääni, jollainen lähtee näkinkenkätorvesta tai muusta samantapaisesta soittimesta, keskeytti kiihtyneen nuorukaisen mietiskelyn. Ilmoille kajahti laulu, yksitoikkoinen, villi kuten ne kurkut, joista se lähti.

Temppelipyramidin alapäässä olevasta kammiosta astui esiin jono miehiä.

He olivat pukeutuneet pitkiin, valkoisiin pukuihin, hiuksissa oli kummallisia koristuksia, ja kulkiessaan he heiluttivat pannuja, joissa paloi väkevältä tuoksuvaa suitsutusta.

He suuntasivat kulkunsa pyramidin huippuun johtaville portaille ja astuivat niitä ylös. Heitä seurasi joukko samalla tavoin pukeutuneita miehiä, jotka lauloivat ilmoja tärisyttävää, villiä laulua. Heitä oli noin neljäkymmentä. Heidän jäljessään kulki laahaavaan, mustaan kaapuun puettu mies, jonka pitkä tukka liehui vapaana tuulessa.

Hitaasti, juhlallisesti kulkue liikkui ylöspäin, kiertäen korkeata pyramidia useita kertoja ylös astuessaan, ja yhä kaikui yksitoikkoinen kaamea laulu, jota kumeat rummunlyönnit säestivät.

Syvä hiljaisuus vallitsi yhteen sulloutuneessa ihmisjoukossa, jonka silmät oli kiinnitetty kulkueeseen.

Laulu vaikeni.

Pyramidin huipulla palveltiin kai jumalia juhlallisin menoin; mutta Pablo ei voinut nähdä, mitä laatua ne olivat.

Sitten kuului ylhäältä sama syvä ääni, jonka he jo kerran ennen olivat kuulleet: "Tuokaa uhrit, jotka meille ovat lähetetyt, tänne ylös!"

Jokaisen vangin vieressä oli koko ajan seisonut kaksi aseellista vartijaa. Käskyn kuultuaan he heittivät taas tummat peitteet vankiensa pään yli ja alkoivat taluttaa näitä samaa tietä, jota papit olivat kulkeneet pyramidia ylös.

Viimeisellä pengermällä otettiin peitteet taas pois.

Näky, joka täällä ylhäällä avautui Pablon silmiin, sai hänet unohtamaan hetken kauhutkin.

Pengermillä palavat tulet valaisivat kirkkaasti pyramidia, ja niiden valossa kuvastuivat valkopukuisten miesten hahmot räikeästi rakennuksen synkkää, raunioitunutta kiviseinää vasten. Ylimmäisellä huipulla paloi myöskin tulia, mutta niiden valossa näkyi vain tummapukuinen mies ja pari kolme muuta olentoa. Nyt alkoi tummapukuinen laulaa ja kiersi alttaria veitsi kädessä.

Pablo ei ymmärtänyt ikivanhan laulun säkeitä, mutta se oli arvattavasti rukouslaulu maya-jumalille.

Nuorukainen katseli tovereitaan.

Molemmat saksalaiset olivat hyvin kalpeita, he olivat äkkiarvaamatta ja rajusti joutuneet tähän kauheaan seikkailuun. Sillä että nuo uskonkiihkoiset intiaanit aikoivat panna täytäntöön julman toimituksensa täydellä todella, siitä ei ollut epäilystäkään. Sitäpaitsi vihasivat kaikki intiaanit, jotka kuuluivat salaperäiseen nagualiliittoon, kiihkeästi valkoihoisia.

Heidän uskonsa mukaan lähettivät jumalat itse heille tulevat uhrit temppeliin, ja tällä kertaa oli niiden luku uskonkiihkoilijain suureksi iloksi runsas.

Uhkamielisenä ja levollisena seisoi zapoteki paikallaan, synkeänä odotellen kohtaloaan. Tenangan silmät, jotka yhä olivat luodut Pabloon, ilmaisivat syvää tuskaa. Häntä suretti nuorukaisen kohtalo paljon enemmän kuin oma onnettomuutensa.

Papin laulu vaikeni. Syvä hiljaisuus vallitsi suuressa temppelissä, äänettömänä seisoi odottava ihmisjoukko.

Tummapukuisen miehen viittauksesta tarttuivat vartijat zapotekiin, irroittivat hänen siteensä ja veivät hänet alttarin luo. Zapoteki koetti riistäytyä irti, silloin heitettiin hänen ylitseen taas tumma vaate, ja hetkisen kuluttua oli papin veitsi surmannut hänet.

Kauhistuneina seisoivat saksalaiset ja Tenanga. Pablo yksin oli jäätävän levollinen, vaikkakin hän arvasi pian joutuvansa saman kohtalon omaksi kuin zapotekikin. Hän kohotti silmänsä ylöspäin ja heitti tähtitaivaalle äänettömän kysymyksen: Näinkö elämäni päättyy, taivaan Isä, hirvittävän taikauskon uhrina?

Nyt vartijat tarttuivat Pabloon viedäkseen hänet alttarin ääreen. He irroittivat hänen siteensä. Tenangan epätoivo oli rajaton; hän aikoi syöksyä Pabloa kohti, mutta vartijat pitelivät häntä; hän tahtoi huutaa jotakin, mutta kapula hänen suussaan esti. Silloin astui Pablo vartijainsa suureksi ihmeeksi pää pystyssä nopeasti portaita ylös. Hänen tarmokkaita kasvojaan leimasi rauhallinen ylpeys, kun hän astui pyramidin huipulle pappien eteen.

"Murhatkaa minut, orjat, vuodattakaa viimeisen kuninkaanne veri."

Mutta mielenliikutuksensa vallassa hän huomaamattaan käytti espanjankieltä, jolla hän oli oppinut ajattelemaan jo vuosikausia. Papit hätkähtivät, kun nuorukainen niin uljaasti ja pelkäämättä astui heidän luokseen, mutta vain hetkeksi. Sitten ylipappi viittasi. Kaksi miestä tarttui hänen käsiinsä, kolmas repäisi hänen paitansa auki, niin että nuorukaisen paljas rinta hohti tulenvalossa.

Mies säpsähti ja huudahti kauhusta. Vavisten hän osoitti Pablon rinnassa näkyviä sinisiä viivoja.

"Kuningas!" äänsivät hänen värisevät huulensa.

Ylipappi ja toiset harjatasanteella seisovat syöksyivät Pablon luo. Kaikki tuijottivat kiemuraisiin viivoihin.

Sanan "kuningas" oli Tenangakin kuullut, ja hänen silmänsä loistivat ilosta. "Ken olet sinä?" kysyi tummapukuinen mies. "Nezualpillin jälkeläinen, Jungunan poika", vastasi Pablo koko olentonsa ylpeydellä. Tällä kertaa hän käytti mayankieltä.

Mykkinä, vapisevina seisoivat nyt siinä äsken vielä peloittavat ihmiset. "Kuninkaitten jälkeläinen", mutisi ylipappi. "Jumalat ovat hänet lähettäneet, ihme on tapahtunut, Jungunan poika on palannut."

Hän polvistui nuorukaisen eteen ja taivutti päätään maata kohti; kaikki toisetkin lähellä olevat polvistuivat hänen viereensä kuiskaten: "Kuningas, Nezualpillin jälkeläinen."

Hämmästyksen kumea kohina kuului alhaalla seisovan kansan suusta. Pää pystyssä seisoi nuorukainen, hänen ryhtinsä oli kuninkaallinen, papit kumarsivat häntä nöyrinä. Mitä se merkitsi? Sitten kohosi tummapukuinen pystyyn, ja voimakkaana kaikui hänen äänensä, kun hän huusi alas kansalle: "Maya-kansan lapset, ihme on tapahtunut: Jungunan poika on palannut, maya-kansa on saanut taas kuninkaan."

Silloin lankesivat kaikki polvilleen mykkinä kunnioituksesta. Ja sitten puhkesi riemumyrsky tuhatlukuisen kansanjoukon huulilta, niin valtava, että metsä ylt'ympärillä vavahti. "Kuningas! Kuningas! Jungunan poika! Näkymättömät olkoot hänen kanssaan!"

Kun raikuva riemuhuuto oli vaiennut, kääntyi ylipappi nöyrästi Pablon puoleen: "Käske, hallitsija. Tahdotko, että jatkamme uhritoimitusta?"

Pablon silmistä leimahti halveksiva katse. "Luuletko miellyttäväsi Kaikkihyvää raa'alla pyövelintyöllä? Häntä, joka itse on rakkaus? Lopeta!"

Hän laskeutui portaita alas ja astui vankien luo, jotka toiveikkaina katsoivat häneen. Hänen käskevästä viittauksestaan poistettiin kapula heidän suustaan. "Nämä ovat minun ystäviäni." Riemuhuudoin vaipui Tenanga hänen jalkainsa juureen: "Oi, kuningas, kuningas, oi Hualpa, näkymättömät olivat taaskin kanssasi!"

Iloisena, sanaakaan sanomatta katseli saksalainen Pabloa.

Unohtunut oli nyt verinen uhritoimitus; kansa iloitsi vain siitä, että sen kuningassuvun viimeinen jälkeläinen seisoi ilmielävänä sen keskellä. Ihmiset uskoivat varmasti vanhojen jumalien lähettäneen hänet oman kansansa luokse.

"Kansa tahtoo nähdä sinut, Nezualpillin jälkeläinen", sanoi ylipappi, "salli minun näyttää sinut heille."

Pablo taivutti päätään suostumukseksi.

Neljä valkopukuista miestä kohotti hänet olkapäilleen ja kantoi hänet kansanjoukon saattamana pengermältä toiselle. Viimein he laskivat hänet palatsin pääportaille, ja silloin kansa polvistui laulaen kuningaslaulua.

Pablo kohotti kätensä.

Vallitsi kuolemanhiljaisuus.

"Maya-kansan miehet", aloitti nuorukainen ryhdikkäänä ja kuninkaallisena, "kova kohtalo on jo varhain riistänyt minut, Jungunan pojan, kuninkaitten viimeisen jälkeläisen, keskuudestanne. Iankaikkisen tahto on johtanut minut takaisin luoksenne. Minä olen teidän heimoanne, teidän vertanne, ja olen syvästi liikuttunut tuntiessani, kuinka uskollisesti maya-kansa on kiintynyt niihin, joiden suonissa virtaa muinaisten hallitsijainne verta. Olen nuori, ja vähän olen vielä kokenut; mutta minä olen maya ja koetan uhrata kaikki voimani kansani hyväksi. Kiitän teitä rakkaudesta, jota olette osoittaneet Jungunan pojalle."

Taaskin kajahti jyrisevä riemuhuuto. Pablon kaunis olento, hänen ylevä hallitsijanryhtinsä, jota ei halpa pukukaan voinut peittää, ihastutti kaikkia.

Sitten istuutui iloinen kansanjoukko sytytettyjen nuotioiden ääreen ja alkoi maistella mukanaan tuomiaan eväitä. Papit olivat vaihtaneet virkavaippansa tavallisiin yksinkertaisiin pukuihinsa. Vanhemmat miehet tulivat Pablon luo ja tervehtivät häntä. He pyysivät häntä kertomaan elämästään ja kysyivät, aikoiko hän asettua isänsä maatilalle asumaan.

Pablo kertoi lyhyesti vaiheistaan, mainitsematta mitään Chamulposta tai hänen kavaluudestaan, ja vastasi, että hän ei vielä voinut päättää mitään tulevaisuudestaan, ennenkuin oli saanut neuvotella isänsä ystävän, kenraali Aranan kanssa. Tuotiin ruokaa ja juomaa. Pablo istui vanhempien miesten mukana piiriin; kunnioittavan iloisina kuuntelivat vanhukset hänen puhettaan. Monet heistä olivat tunteneet hänen isänsä.

Tanub tuli kummallisessa puvussaan heidän luokseen ja tervehti kaunopuheisella sanatulvalla kuninkaitten jälkeläistä, joka näkymättömien armosta nyt oleskeli esi-isäinsä entisillä hallitussijoilla.

Pablo lupasi niille, jotka istuivat hänen ympärillään -- heidän joukossaan oli muutamia, jotka asuivat lähellä hänen isänsä kartanoa --, saapua heidän luokseen neuvottelemaan, miten parhaillaan raivoavan kansalaissodan suhteen olisi viisainta menetellä.

Sitten astui ylipappi, joka oli johtanut uhritoimitusta, Pablon luo. Hän oli totinen, synkännäköinen mies, ja Pablo hätkähti ehdottomasti hänet nähdessään. Mutta mies, joka nyt esiintyi vain yksinkertaisessa ponchossaan, sanoi levollisesti: "Me iloitsemme kaikki, ettei kuninkaittemme suku vielä ole sammunut, Hualpa, Jungunan poika, ja jokainen maya on ilolla antava henkensä puolestasi. Minä tiedän, että sinä, joka olet kasvanut valkoisten joukossa, et voi tuntea ja ajatella kuten me, et ainakaan vielä; mutta sinä opit sen kyllä, kun tulet tuntemaan kansasi. Minä ja monet noista olemme kotoisin _Tierra de guerrasta_ [= täysin tuntematon, vaikeapääsyinen vuoriseutu, missä alkuasukkaat yhä elävät esi-isiensä tapaan], jonne ei kukaan valkoihoinen vielä milloinkaan ole jalallaan astunut sitä hengellään maksamatta. Me yksin olemme enää vapaita ja itsenäisiä ja elämme esi-isäimme tapoja noudattaen. Tule luoksemme, kuningas, jos espanjalaiset tekevät sinulle pahaa. Me kunnioitamme sinua. Meidän täytyy nyt lähteä palatsista, hallitsija; nouseva aurinko ei saa nähdä meitä täällä. Näyttäydy vielä kerran kansallesi."

Pablo nyökkäsi suostumukseksi.

Torven kumea ääni sai kaikki läsnäolijat nousemaan.

"Maya-kansa, näkymättömät ovat johtaneet kuninkaasi jälleen luoksesi, tässä seisoo Hualpa, Jungunan poika, hän on meidän. Jokainen meistä on valmis antamaan elämänsä kuninkaitten jälkeläisen puolesta saadakseen kerran asua ikuisessa valossa."

"Niin, niin --", kajahti tuhatääninen huuto vastaukseksi.

"Jumalien pyhä yö on pian kulunut; hajaantukaa, jotta nouseva päivä näkisi meidät kaukana niiden jumalien temppelistä, jotka ovat antaneet meille takaisin Nezualpillin jälkeläisen. Menkää."

Kaikki kumarsivat Pablolle, ja silmänräpäyksessä hajaantuivat he pyhältä paikalta eri suunnille häviten kuin varjot pimeään.

"Olen jättänyt sinulle muutamia miehiä, jotka turvallisesti vievät sinut Aranan luo, Hualpa. Tule pian luoksemme."

Kuin näky oli kadonnut kaikki, mitä yö oli helmassaan tuonut, ja Pablo oli Tenangan, Tanubin ja molempien saksalaisten kanssa yksin pengermällä. Miehet, jotka ylipappi oli jättänyt Pabloa varten, odottivat metsässä palavat päreet käsissään. Niiden valossa ja Tanubin opastamina he astuivat metsän läpi Tanubin kotiin. Pablo laskeutui levolle, mutta kauan pakeni uni hänen silmiänsä.

KYMMENES LUKU.

Koti.

Muutamia päiviä oli kulunut tuosta vaiherikkaasta yöstä. Otettuaan sydämelliset jäähyväiset Tanubilta lähti Pablo Tenangan ja saattajiksi määrättyjen alkuasukkaitten seurassa matkalle kenraali Aranan luo.

Onnellisesti hän saapui suureen maakartanoon, joka sijaitsi Rio San Indron rannalla. Se oli kenraali Aranan maatila. Ilokseen Pablo kuuli kenraalin olevan kotona.

Hän lähetti yhden seuralaisistaan ilmoittamaan tulostaan ennakolta ja ratsasti kohta sen jälkeen itse kartanon pihaan.

Lasiovesta astui Arana parvekkeelle ja loi silmänsä Pabloon. "Jungunan piirteet. Ole tervetullut, lapsi, ystäväni poika, sinä olet kotona." Sydämellisesti hän sulki nuorukaisen syliinsä.

"Sinä olet kotona, kauan kaivattu lapsiraukkani; lepää nyt, sinä olet ystävän luona, jonka sylissä lepäsit silloin, kun et vielä osannut puhuakaan."

Vanhan, arvokkaan ja hienotapaisen miehen sydämellinen vastaanotto liikutti syvästi Pabloa kaikkien kärsimysten jälkeen, joita hän oli kokenut.

Arana soitti kelloa, ja sisään astui palvelija. "Seuraa häntä, lapsi, ja pudista vaatteistasi matkatomut, tule sitten takaisin luokseni."

Pablo vietiin kylpyyn ja hänelle annettiin toiset vaatteet, jotka olivat olleet kenraalin pojan omat ja onneksi sopivat hänelle. Vaihdettuaan näihin villin ja pahoin kuluneen metsästyspukunsa hän näytti aivan toiselta ihmiseltä. Hän lähti sitten kenraalin luo, joka käyskenteli parvekkeella edestakaisin.

"Oh", sanoi tämä ja hymyili nähdessään muuttuneen nuorukaisen, "toukasta on tullut perhonen. Vielä kerran, vielä kerran sydämellisesti tervetullut."

Ja nyt Pablon täytyi kertoa. Hän kuvaili kunnianarvoisalle miehelle, isänsä ystävälle, nuoren elämänsä vaiheita ja kertoi seikkailuistaan siitä lähtien, kuin hänet oli ryöstetty del Rocasta. Kenraalia suututti yhtä paljon Chamulpon kavaluus kuin kammottava tapaus pyramidin laella.