Part 9

Muuan mies tarttui tukkaan käsin ja piteli sitä. Torkel heilautti kirvestä iskeäkseen; viikinki nykäisi kiivaasti päätään ja se, joka piteli kiinni, antoi myöten; kirves osui hänen molempiin käsiinsä ja katkaisi ne, niin että terä työntyi maahan. Silloin saapui paikalle Eirik jaarli tiedustellen:

"Kuka tuo komea mies on?"

"Sigurdiksi minua mainitaan", hän vastasi, "ja minua pidetään Buen poikana; vielä eivät kaikki jomsviikingit ole hengiltä".

Eirik sanoo: "Kaikesta päättäen sinä olet Buen oikea poika; haluatko armoa?"

"Riippuu siitä, kuka tarjoaa", virkkaa Sigurd.

"Se tarjoaa, jolla on valta tehdä se, Eirik jaarli."

"Silloin haluan", hän sanoo; hänet irroitettiin köydestä. Silloin virkkoi Torkel Leira:

"Jos sinä haluat antaa armoa kaikille näille miehille, jaarli, niin ei ainakaan Vagn Aakenpoika milloinkaan pääse tästä hengissä."

Ja hän ryntäsi kohti kirves koholla; mutta Skarde viikinki heittäytyi kumoon köydestä ja kaatui Torkelin jalkoihin. Torkel suistui pitkälleen hänen päälleen; silloin Vagn tempasi kirveen, heilautti sitä ja iski Torkeliin surmaniskun. Mutta jaarli sanoi:

"Vagn, haluatko armoa?"

"Haluan", tämä vastasi, "jos sitä saamme kaikki".

"Irroittakaa heidät köydestä", sanoi jaarli; ja niin tehtiin. Kahdeksantoista oli surmattu, mutta kaksitoista sai armon.

Haakon jaarli ja joukko muita istui puunrungolla. Silloin helähti jousenjänne Buen aluksella, mutta vasama osui Valdersin Gissuriin, joka istui jaarlia lähinnä ja oli komeassa puvussa. Muutamat miehet kävivät laivaan ja löysivät siellä Haavard Rauhantuojan; hän seisoi aluksen partaalla polvillaan, sillä häneltä oli katkaistu jalat, ja kädessään hänellä oli kaari. Mutta heidän päästyään laivaan kysyi Haavard:

"Kuka kaatui puunrungolta?"

Miehet sanoivat, että hänen nimensä oli Gissur.

"Silloin minulla oli huonompi onni kuin odotin."

"Onnettomuus oli kyllin suuri", he sanovat, "eikä sinua pidä enempää tuottaman". -- Ja he surmasivat hänet. Sitten tutkittiin taistelukenttä ja tavarat kannettiin jaettaviksi; viisikolmatta jomsviikinkien laivaa oli raivattu puhtaiksi.

Sen jälkeen sotajoukko hajaantui. Haakon jaarli lähti Trondhjemiin ja oli perin pahoillaan siitä, että Eirik oli antanut Vagn Aakenpojalle armon. Niin kerrotaan, että Haakon jaarli oli tässä taistelussa uhrannut Erling poikansa saadakseen voiton ja että sitten syntyi raemyrsky ja mieshukka kävi jomsviikinkien puolella tuntuvammaksi. Eirik jaarli lähti sitten Ylämaihin ja sieltä idän puolelle valtakuntaansa, ja Vagn Aakenpoika matkasi hänen kerallaan. Silloin Eirik naitti Torkel Leiran tyttären Ingebjårgin Vagnille, antoi hänelle oivan purren kaikkine varusteineen ja hankki hänelle siihen väkeä; he erosivat parhaina ystävinä. Vagn palasi sitten kotiinsa Tanskaan ja tuli mainehikkaaksi mieheksi; hänen suvustaan on moni suurmies lähtenyt.

* * * * *

Harald Grenske oli kuninkaana Vestfoldissa, jonka Tanskan kuningas Harald Gorminpoika oli hänelle antanut; hän sai vaimokseen Aastan, Gudbrand Kulan tyttären. Eräänä kesänä, ollessaan sotaretkellä Itämailla omaisuutta hankkimassa, Harald Grenske saapui Svitjodiin. Siellä oli kuninkaana Olavi Ruotsalainen, Eirik Voitokkaan ja Sigridin poika. Sigrid oli silloin leski, ja hänellä oli monta suurta kartanoa Svitjodissa. Mutta kuultuaan, että kasvatusveljensä Harald Grenske oli saapunut maihin niille tienoin, hän lähetti heti miehiä tämän luokse ja kutsui hänet kesteihin; Harald oli heti valmis siihen ja lähti sinne suuren seurueen kera.

Siitä tuli oivat pidot; kuningas ja kuningatar istuivat kunniasijalla ja joivat yhdessä iltasella, ja kaikille hänen miehilleen kaadettiin runsaasti juomaa. Kun kuningas illalla kävi makuulle, oli hänen vuoteessaan teltta kalliista kankaasta; siinä rakennuksessa oli vain harvoja miehiä. Mutta kun kuningas oli riisuutunut ja käynyt vuoteeseen, saapui kuningatar hänen luokseen, kaatoi hänelle omin käsin ja houkutteli häntä juomaan, ja Sigrid oli perin suopea. Kuningas oli varsin juovuksissa ja samaten hänkin. Sitten kuningas nukkui, ja kuningatarkin kävi levolle.

Sigrid oli erittäin viisas nainen ja aavisti ennalta paljon asioita. Seuraavana aamuna tarjoiltiin hyvin uutteraan; mutta tapahtui, niinkuin usein käy, kun ihmiset tulevat pahasti humalaan, että seuraavana päivänä useimmat varovat juomasta; mutta kuningatar oli hilpeä, ja hän ja Harald juttelivat keskenään. Hän sanoi silloin arvostavansa ne tilat ja sen valtakunnan, mitkä hänellä oli Svitjodissa, yhtä suuriksi kuin Haraldin kuningaskunnan ja omaisuuden Norjassa. Tämä puhe teki kuninkaan alakuloiseksi, eikä mikään ilahduttanut häntä; hän halusi lähteä pois ja oli mieleltään sairas, mutta kuningatar oli varsin iloinen ja saattoi hänet suurin lahjoin matkaan.

Niin Harald lähti syksyllä takaisin Norjaan, vietti kotona talven ja oli jotensakin nyrpeällä mielellä. Seuraavana kesänä hän lähti Itämaille sotalaivastoineen ja suuntasi silloin kulkunsa Svitjodiin; hän lähetti Sigridille sanan, että halusi tavata tämän. Sigrid ratsasti hänen luokseen, ja he puhelivat keskenään. Hän esitti heti kysymyksen, tahtoiko Sigrid mennä naimisiin hänen kanssaan. Sigrid vastasi, että hän menetteli mielettömästi ja että hän oli ennestään niin hyvissä naimisissa, että se kyllä riitti hänelle. Harald sanoo, että Aasta on hyvä ja oiva nainen, "mutta hän ei ole niin hyvää sukua kuin minä itse". Sigrid vastaa:

"Saattaa olla niin, että sinä olet suurempaa sukua kuin hän; luulisin kuitenkin, että hänen rinnallaan viihtyy teidän molempain onni."

Harvoja sanoja he vaihtoivat, ennenkuin kuningatar ratsasti pois. Kuningas Harald oli silloin perin raskasmielinen; hän valmistausi ratsastamaan takaisin sisämaahan Sigrid kuningattaren luo; useat miehet varoittivat häntä siitä, mutta tästä huolimatta hän lähti suuren seurueen kera ja saapui siihen taloon, jota kuningatar hallitsi. Samana iltana sinne tuli eräs toinen kuningas; hän oli nimeltään Vissavald,[95] idän puolelta Gardariikista, ja hän saapui kosimaan. Kuninkaat ja kaikki heidän miehensä saivat sijansa suuressa ja vanhassa tuvassa; sellainen oli myöskin koko sisustus, mutta ylenmäärin tarjottiin sinä iltana juomaa niin väkevää, että kaikki tulivat humalaan, ja sekä päävahti että ulkovahti nukkuivat. Silloin Sigrid kuningatar käski käydä yöllä heidän kimppuunsa sekä asein että tulen avulla; siinä paloi tupa ja sisällä olevat miehet, mutta ne surmattiin, jotka pääsivät ulos. Sigrid sanoi, että siten hän riistää pikkukuninkailta halun saapua vieraista maista häntä kosimaan; siitä pitäen häntä nimitettiin "Sigrid Ylpeäksi".

Kun ne miehet, jotka Harald oli jättänyt aluksia vartioimaan, saivat kuulla kuninkaan surmasta, he palasivat heti Norjaan ja kertoivat tämän sanoman sekä syyn, miksi Harald oli lähtenyt Sigrid kuningattaren luo. Aasta lähti silloin Ylämaihin isänsä luo, ja tämä otti hänet hyvin vastaan; mutta molemmat olivat perin suuttuneita siitä, mitä Svitjodissa oli tapahtunut ja että Harald oli aikonut hyljätä hänet. Aasta Gudbrandintytär synnytti kesällä pojan; se poika sai nimen Olavi ja kastettiin vedellä.[96]

* * * * *

Haakon jaarli hallitsi Norjassa kaikkialla meren partaalla. Silloin maassa oli hyviä vuosia ja rauha talonpoikien kesken. Jaarli oli talonpoikain suosiossa suurimman osan elämäänsä. Mutta ajan mittaan tapahtui asein, että hän kohteli naisia sopimattomasti. Tässä hän meni niin pitkälle, että otatti mahtavien miesten tyttäriä ja kuljetutti heidät kotiinsa, makasi heidän luonaan viikon tai kaksi ja lähetti heidät sitten takaisin. Tästä koitui hänelle paljon vihamielisyyttä naisten sukulaisten taholta, ja talonpojat alkoivat nurista, niinkuin tröndien tapana on, milloin vain jokin käy heidän mieltänsä vastaan.

Haakon jaarli sai kuulla puhuttavan, että lännen puolella meren takana oli mies, joka nimitti itseään Oleksi ja jota pidettiin kuninkaana; mutta jaarli aavisti muutamain miesten kertomuksesta, että hän saattoi olla norjalaista kuningassukua. Hänelle oli kerrottu, että Ole sanoi itseään gerdiläiseksi, mutta jaarli oli kuullut, että Trygve Olavinpojalla oli ollut poika, joka oli lähtenyt itään Gardariikiin ja siellä varttunut Valdemar kuninkaan luona, ja hänen nimensä oli Olavi. Jaarli oli myöskin tiedustellut ahkerasti tästä miehestä, ja hän aavisti, että sama mies oli nyt saapunut sinne Länsimaihin.

Oli muuan mies nimeltä Tore Klakka, Haakon jaarlin hyvä ystävä; hän oleskeli pitkiä aikoja sotaretkillä, mutta usein myöskin kauppamatkoilla ja tunsi maailmaa laajalti. Tämän miehen jaarli lähetti länteen meren poikki, pyysi häntä lähtemään kauppamatkalle Dubliniin, niinkuin monen tapana oli niihin aikoihin, ja kuulustelemaan, mikä tämä Ole oli miehiään; mutta jos hän havaitsisi todeksi, että hän oli Olavi Trygvenpoika tai joku toinen Norjan kuningassukujen jälkeläinen, niin Toren oli punottava salajuonia häntä vastaan, jos se kävi päinsä.

Sen jälkeen Tore lähti Irlannin Dubliniin ja tiedusteli Olea; tämä oli siellä sukulaisensa kuningas Olavi Kvaranin luona. Sitten Tore toimitti niin, että pääsi puheisiin Olen kanssa; Tore oli perin taitavasanainen. Mutta kun he olivat kauan puhelleet keskenään, ryhtyi Ole kyselemään Norjasta, ensinnä Ylämaiden kuninkaista ja kuka heistä vielä oli hengissä tai mitä valtakuntia heillä nykyään oli; hän tiedusteli myöskin, kuinka suosittu Haakon jaarli oli maassaan. Tore vastasi:

"Jaarli on niin mahtava mies, ettei yksikään uskalla puhua hänen mieltänsä vastaan, mutta syynä on se, ettei ole toista, kenen puoleen käännyttäisiin. Mutta sanoakseni teille totuuden, niin tunnen monen kelpo miehen mielen ja samaten rahvaankin, ja he olisivat varsin halukkaat ja valmiit, jos maahan saapuisi kuningas Harald Kaunotukan sukua. Mutta siihen emme keksi mitään neuvoa ja eniten siitä syystä, että nyt on saatu kokea, että huonosti kannattaa taistella Haakon jaarlia vastaan."

Kun he olivat usein keskustelleet tästä, ilmaisee Ole Torelle nimensä ja syntyperänsä ja tiedustelee hänen mieltään, arvelisiko hän talonpoikien ottavan Olavin kuninkaaksi, jos hän lähtisi Norjaan. Tore kannusti häntä innokkaasti tälle matkalle ja ylisti häntä ja hänen kuntoaan ylenmäärin. Niin Olavissa heräsi voimakas halu palata perintövaltakuntaansa, ja hän lähti purjehtimaan Norjaa kohti, mukanaan Tore. Mosterin[97] luona hän astui ensiksi maihin Norjassa ja antoi siellä pitää messun teltassa; samalle paikalle rakennettiin myöhemmin kirkko. Tore Klakka sanoi kuninkaalle, ettei ollut neuvokasta ilmaista, kuka hän oli, eikä hänen pitänyt antaa mitään vihiä tulostaan, vaan oli kuljettava niin joutuisasti kuin suinkin jaarlia vastaan ja yllätettävä hänet äkkiarvaamatta. Olavi kuningas teki niin; hän matkasi pohjoista kohti yötä ja päivää, milloin tuuli oli suotuisa, eikä antanut väestön saada mitään tietoa siitä, kuka oli purjehtimassa. Mutta Agdenesiin[98] saavuttuaan hän sai kuulla, että Haakon jaarli oli vuonossa ja oli joutunut riitaan talonpoikien kanssa. Mutta kun Tore kuuli näin puhuttavan, niin asian laita olikin aivan toinen, kuin hän oli odottanut; sillä jomsviikinki-taistelun jälkeen olivat kaikki Norjan miehet Haakon jaarlin parhaita ystäviä hänen saavuttamansa voiton vuoksi, jolla hän oli pelastanut koko maan vainosta; mutta nyt oli käynyt niin huonosti, että maahan oli saapunut suuri päällikkö, mutta talonpojat olivatkin suuttuneet jaarliin.

Haakon jaarli oli vierailemassa Guldalin Medalhusissa. Orm Lyrgja oli nimeltään muuan mies, mahtava talonpoika; hänellä oli vaimo nimeltä Gudrun, Lundarin Bergtorin tytär, jota sanottiin Lunden auringoksi, sillä hän oli erittäin kaunis nainen. Jaarli lähetti orjansa Ormin luo sellaiselle asialle, että heidän oli tuotava tämän vaimo hänen luokseen. Orjat esittivät asiansa; Orm pyysi heitä ensinnä käymään iltaselle. Mutta ennenkuin he olivat sen päättäneet, oli Ormin luo saapunut naapuristosta useita miehiä, joille tämä oli lähettänyt sanan. Orm sanoi silloin, ettei Gudrun millään ehdolla lähde orjien mukaan. Ja Gudrun pyysi heitä sanomaan jaarlille, ettei hän saapuisi tämän luo, ellei Remulin Toraa lähetettäisi häntä noutamaan; tämä oli mahtava emäntä ja jaarlin rakastajattaria. Orjat sanovat tulevansa sinne toisen kerran sellaisin keinoin, että talonpoika ja emäntä pian saavat katua tätä, ja he uhkailevat ankarasti, ennenkuin lähtevät tiehensä.

Mutta Orm antoi vainovasaman kiertää laajalti ympäristössä ja lähetti sen mukana sellaisen sanoman, että kaikkien miesten oli tartuttava aseisiin Haakon jaarlia vastaan ja surmattava hänet. Vähää varemmin jaarli oli ottanut Brynjulv nimisen miehen vaimon, ja se teko oli herättänyt suurta suuttumusta, ja jo silloin olivat miehet tuumineet tarttua aseisiin.

Viestin saatuaan koko rahvas kävi aseisiin ja lähti marssimaan Medalhusia kohti. Mutta jaarli sai siitä vihiä ja poistui talosta miehineen; hän piiloutui syvään laaksoon, jota siitä pitäen sanotaan Jaarlinlaaksoksi. Seuraavan päivän jaarli piti silmällä talonpoikain sotajoukkoa. Nämä asettivat miehiä kaikille teille ja arvelivat, että jaarli oli poistunut laivoilleen; mutta laivastoa johti hänen poikansa Erlend, toivehikas nuorukainen. Mutta yön tullen jaarli lähetti väkensä pois ja käski sen matkata metsäteitse Orkedaleniin:

"Teille ei kukaan tee mitään vahinkoa, ellen minä ole lähistöllä; lähettäkää sana Erlendille, että hän purjehtii vuonoa myöten, jotta voimme tavata toisemme Möressä. Minä pääsen kyllä piiloon talonpojilta."

Sen jälkeen jaarli lähti matkaan mukanaan Kark niminen orja. Gul-joki oli jään peitossa, ja siihen hän antoi hevosensa upota ja jätti jälkeensä viittansa; mutta he lähtivät itse erääseen luolaan, jolla siitä pitäen on ollut nimenä Jarlsheller. Sitten he nukkuivat, mutta herättyään Kark kertoo nähneensä sellaisen unen, että luolan ohi kulki musta ja ruma mies, jonka hän pelkäsi käyvän sisään; mutta se mies sanoi hänelle, että "Ulle" oli kuollut. Jaarli virkkoi, että varmaankin Erlend oli saanut surmansa. Jälleen nukahti Tormod Kark toistamiseen ja parahti unessa. Mutta herättyään hän kertoi unessa nähneensä, että sama mies astui samaa tietä takaisin, ja tämä pyysi häntä sanomaan jaarlille, että nyt olivat kaikki salmet suljetut. Kark kertoi jaarlille unensa; tämä arveli, että moinen seikka varmaankin ennusti hänelle lyhyttä elämää.

Sitten he nousivat ja kävivät Remulin taloon. Jaarli lähetti Karkin Toran luo pyytämään, että tämä saapuisi salaa hänen luokseen; hän teki niin ja otti jaarlin hyvin vastaan. Jaarli pyysi Toraa piilottamaan hänet muutamaksi yöksi, kunnes talonpojat ennättäisivät hajaantua.

"Täältä sinua etsitään", sanoi Tora, "kautta koko taloni, sekä sisältä että ulkoa, sillä moni tietää, että minä autan sinua kernaasti kykyni mukaan. Mutta onpa talossani muuan paikka, mistä minä en rupeaisi moista miestä etsimään; se on sikopahna."

He saapuivat sinne; jaarli virkkoi: "Tänne meidän on nyt asettuminen; henki on ensinnä pelastettava."

Orja kaivoi siihen avaran haudan ja kantoi mullan syrjään; sitten hän sovitti lautoja ylitse. Tora kertoi jaarlille, että Olavi Trygvenpoika oli saapunut vuonoon ja surmannut hänen poikansa Erlendin. Sitten jaarli kävi hautaan Karkin kera; mutta Tora levitti lautoja ylitse, lakaisi multaa ja lantaa päälle ja ajoi siat siihen rypemään; se sikopahna oli ison kiven juurella.

Olavi Trygvenpoika saapui vuonoon viidellä suurpurrella, mutta siellä Haakon jaarlin poika Erlend souti häntä vastaan kolmella aluksella. Laivojen lähetessä toisiaan Erlend ja hänen miehensä aavistivat vaaran uhkaavan ja suuntasivat kulkunsa maihin päin. Mutta kun Olavi näki suurpurjeisen laskevan vuonoa myöten ulospäin, hän ajatteli, että siellä mahtoi liikkua Haakon jaarli, ja käski nyt soutaa niiden jälkeen niin voimakkaasti kuin miehet jaksoivat. Kun Erlendin miehet olivat päässeet melkein rantaan asti, he soutivat aluksensa karille, heittäytyivät heti mereen ja pyrkivät maihin. Silloin saapuivat Olavin laivat perille. Olavi näki perin komean miehen uivan; hän tarttui peräsimen varteen ja lennätti sen tuota miestä kohti, ja isku osui Erlend jaarlinpojan päähän, niin että pääkoppa halkesi aivoihin asti; siihen Erlend heitti henkensä. Olavin miehet surmasivat monta miestä, mutta toisia pääsi pakoon; muutamia he ottivat vangiksi, antoivat näille armon ja saivat kuulla uutisia.

Olaville kerrottiin silloin, että talonpojat olivat ajaneet Haakon jaarlin pois ja tämä oli heitä paossa ja koko hänen joukkonsa oli hajallaan. Sitten talonpojat tulevat Olavin luo, ja molemmin puolin he mielistyvät toisiinsa ja ryhtyvät heti yksiin tuumiin. Talonpojat ottavat hänet kuninkaakseen, ja yhdessä he päättävät käydä Haakon jaarlia etsimään. He lähtevät Gul-laaksoon, ja heistä tuntuu luultavimmalta, että jaarli on Remulissa, jos missään, koska Tora oli hänen rakkain ystävänsä niillä tienoin. He matkaavat nyt sinne ja etsivät jaarlia sekä sisältä että ulkoa, mutta eivät löydä häntä. Ja silloin Olavi piti kotikäräjiä ulkona tanhualla; hän seisoi sillä isolla kivellä, joka sijaitsi sikopahnan luona. Sieltä Olavi puhui, ja niin hän virkkoi puheessaan, että palkitsisi sekä tavaralla että kunnialla sitä miestä, joka tuottaisi tuhon Haakon jaarlille.

Tämän puheen kuulivat jaarli ja Kark; heillä oli valoa kuopassaan. Jaarli virkkoi:

"Miksi olet niin kalpea, mutta toisin ajoin taas musta kuin multa? Eikö syynä ole se, että aiot pettää minut?"

"Ei", vastaa Kark.

"Me kaksi olemme syntyneet samana yönä", sanoo jaarli; "lyhyelti on väliä meidän kuolemallammekin".

Iltapuoleen Olavi lähti pois. Mutta kun tuli yö, niin jaarli pysytteli valveilla, mutta Kark nukkui ja käyttäytyi omituisesti. Silloin jaarli herätti hänet ja kysyi, mitä hän oli uneksinut. Hän sanoo:

"Olin nyt Ladessa, ja Olavi Trygvenpoika pani kultakoristeen kaulaani."

Jaarli vastaa: "Silloin Olavi Trygvenpoika koristaa kaulasi verenkarvaisella renkaalla, jos hänet tapaat. Varo nyt itseäsi siitä, mutta minulta saat hyvää niinkuin ennenkin, äläkä petä minua."

Sitten molemmat pysyivät valveilla, ikäänkuin kumpikin olisi vartioinut toista; mutta aamupuoleen jaarli nukkui ja käyttäytyi heti omituisesti; hän jännitti sääriään ja niskaansa ikäänkuin aikoen nousta ja huusi äänekkäästi ja rumasti. Mutta Kark säikähtyi pahasti, veti ison veitsen vyöstään, pisti jaarlia kurkkuun ja viilsi sen poikki. Se oli Haakon jaarlin surma. Sitten Kark leikkasi jaarlin pään irti, juoksi tiehensä ja saapui seuraavana päivänä Ladeen ja vei jaarlin pään Olavi kuninkaalle; hän kertoi myöskin kaikki tapaukset Haakon jaarlin retkistä, niinkuin ne nyt on kirjoitettu. Mutta Olavi kuningas käski viedä hänet pois ja katkaista hänen kaulansa.

Sen jälkeen Olavi kuningas ja joukko talonpoikia hänen kerallaan lähtivät Nidar-saarelle[99] ottaen mukaansa Haakon jaarlin ja Karkin päät. Sitä saarta käytettiin siihen aikaan varkaiden ja pahantekijäin teloituspaikaksi ja siellä oli hirsipuu, ja siihen hän ripustutti Haakon jaarlin ja Karkin päät. Koko sotajoukko astui esille ja huusi ja heitteli niitä kivillä sanoen, että siinä sai ilkimys olla toisten ilkimysten matkassa. Sitten lähetettiin väkeä Gul-laaksoon, noudettiin sieltä jaarlin ruumis ja poltettiin se. Niin suureksi kasvoi nyt se vihamielisyys, jota tröndit osoittivat Haakon jaarlia kohtaan, ettei kukaan uskaltanut nimittää häntä toisin kuin "ilkimys-jaarliksi"; tätä herjanimeä käytettiin kauan sen jälkeen. Mutta totta puhuen on kuitenkin sanottava Haakon jaarlista, että hänellä oli paljon kykyä olla päällikkönä; ensinnäkin hän oli suurta sukua, sitten viisas ja taitava käyttämään herruuttaan, rohkea taistelussa ja lisäksi onnekas saavuttamaan voittoja ja kaatamaan vihollisensa. Näin lausuu Torleiv Raudfeldinpoika:

Haakon! ei ole meillä jalompaa jaarlia alla kuun; on kunniaa sankari taistossa saanut.

Ylimyksiä saatoit yhdeksän (korpit ruumiita raastaa) luo Odenin; laajalti voit nyt vallita valtiaana.

Miesten anteliaimpia oli Haakon jaarli, mutta mitä suurin onnettomuus kohtasi moista päällikköä kuolinhetkenä. Mutta pääsyynä siihen oli, että nyt oli koittanut aika, jolloin uhraaminen ja uhraajat olivat tuomittavat, mutta sijaan tuli pyhä usko ja oikeat tavat.

* * * * *

Olavi Trygvenpoika otettiin yleisillä käräjillä Trondhjemissa koko maan kuninkaaksi, niinkuin Harald Kaunotukka oli ollut. Olavi retkeili sitten kautta koko maan ja alisti sen valtaansa; kaikki Norjan miehet rupesivat hänelle kuuliaisiksi; samaten tuli niistä Ylämaiden ja Vikenin päälliköistä, jotka ennen olivat saaneet alueensa Tanskan kuninkaalta, nyt Olavi kuninkaan miehiä ja he ottivat maansa vastaan häneltä. Eirik jaarli Haakoninpoika ja hänen veljensä Svein sekä muut heidän sukulaisensa ja ystävänsä pakenivat maasta, pyrkivät itään Sveanmaahan Olavi kuninkaan luo, ja heidät otettiin siellä hyvin vastaan.

Loden oli nimeltään muuan Vikenin mies, rikas ja suurisukuinen; hän oli usein kauppamatkoilla, mutta väliin sotaretkillä. Tapahtui eräänä kesänä, että Loden lähti kauppamatkalle Itämaihin; hän omisti koko aluksen, ja siinä oli suuri lasti. Hän suuntasi kulkunsa Vironmaahan ja viipyi kauppapaikoissa kaiken kesää. Sinne tuotiin markkinoille monenlaista tavaraa; siellä oli myöskin paljon orjia myytävinä. Siellä Loden näki naisen, joka oli myyty orjaksi, ja naista katsellessaan hän tunsi, että tämä oli Astrid Eirikintytär, joka oli ollut Trygve kuninkaan puolisona; mutta nyt hän oli kovin muuttunut siitä, kuin Loden viimeksi oli nähnyt hänet, sillä hän oli kalpea ja riutunut ja huonoissa vaatteissa. Loden kävi hänen luokseen ja tiedusteli, minkälainen hänen tilansa oli. Hän vastaa:

"Raskasta on siitä haastaa; minut on myyty orjaksi ja nyt olen täällä kaupan."

Sitten he ilmaisivat itsensä toisilleen ja Astrid muisti hänet hyvin. Hän pyysi silloin Lodenia ostamaan hänet vapaaksi ja viemään kotiin sukulaisten luo.

"Minä mainitsen sinulle ehdon", sanoi Loden, "minä muutan sinut Norjaan, jos tahdot mennä naimisiin kanssani".

Mutta koska Astrid oli nyt joutunut hätään ja sitä paitsi tiesi, että Loden oli suurisukuinen, urhea ja rikas mies, suostui hän tähän päästäkseen vapaaksi. Sitten Loden osti Astridin, vei hänet mukanaan Norjaan ja sai hänet siellä sukulaisten suostumuksella.

Kun Tanskan kuningas Harald Gorminpoika oli ottanut vastaan kristinuskon, lähetti hän kautta koko valtakuntansa käskyn, että kaikki miehet antaisivat kastaa itsensä ja kääntyisivät oikeaan uskoon. Hän tuki itse tätä käskyä ja käytti siinä valtaa ja rangaistuksia, kun ei muu auttanut. Hän lähetti miesjoukon kera kaksi jaarlia Norjaan; näiden oli määrättävä kansa kastettavaksi; niin kävikin Vikenissä, missä Harald kuninkaan valta vaikutti, ja silloin kastettiin moni maan miehistä.

Mutta Harald kuninkaan kuoltua hänen poikansa Svein Kaksiparta lähti pian sotaretkille Sakslantiin ja Friislantiin ja lopulta Englantiin. Silloin ne Norjan miehet, jotka olivat ottaneet vastaan kristinuskon, eksyivät taasen uhraamaan pakanajumalille, niinkuin ennenkin tehtiin maan pohjoisosassa. Mutta tultuaan Norjan kuninkaaksi viipyi Olavi Trygvenpoika kesällä kauan Vikenissä. Siellä hänen luokseen tuli useita hänen sukulaisiaan, muutamia lankoja ja paljon sellaisia, jotka olivat olleet hänen isänsä hyviä ystäviä, ja hänet otettiin vastaan suurella rakkaudella. Silloin Olavi kutsui neuvotteluun enonsa, isäpuolensa Lodenin, lankonsa Torgeirin ja Hyrningin ja esitti sitten mitä suurimmalla innolla heille sen asian, että he tukisivat häntä täysin voimin, kun hän ryhtyisi levittämään kristinuskoa kautta koko valtakunnan; hän sanoo aikovansa panna täytäntöön sen, että saisi kristityksi kaiken kansan Norjassa tai muussa tapauksessa heittäisi henkensä: "minä teen teistä kaikista suuria ja mahtavia miehiä, sillä minä luotan teihin parhaiten sukulaisuuden ja lankouden vuoksi".