Part 8

Talvella Olavi lähti niihin Vendinmaan kihlakuntiin, jotka olivat kuuluneet kuningatar Geiran valtaan, mutta vapauttaneet itsensä kuuliaisuudesta ja veroista. Siellä Olavi hävitteli, surmasi monta miestä ja poltti muutamilta talot, otti paljon tavaraa ja alisti valtaansa ne maat; sitten hän palasi linnaansa. Varhain keväällä Olavi laati laivansa kuntoon ja purjehti ulos merelle. Hän laski Skånen rannikolle ja nousi siellä maihin; maan miehet kokoontuivat ja taistelivat häntä vastaan, mutta Olavi sai voiton ja suuren saaliin. Sitten hän purjehti itään päin Gotlantiin; siellä hän valtasi kauppalaivan, jonka jemtit omistivat. He puolustautuivat urhoollisesti, mutta lopulta Olavi raivasi laivan puhtaaksi, surmasi monta miestä ja otti kaiken tavaran. Kolmannen taistelun hän suoritti Gotlannissa; siellä Olavi sai voiton ja paljon saalista.

Olavi Trygvenpoika oli ollut kolme talvea Vendinmaassa, kun hänen vaimonsa Geira sai taudin, joka tuotti hänelle kuoleman. Tämä suru tuntui Olavista niin raskaalta kantaa, ettei hän sen koommin viihtynyt siellä. Hän hankki siis itselleen sotalaivoja ja lähti jälleen vainoretkille, hävitteli ensinnä Friislantia, sitten Sakslantia ja tunkeutui aina Flemingelantiin[84] asti. Näin kertoo Halfröd Juonikko-runoilija:[85]

Paljon poika Trygven surmata sakseja antoi, ruumiit runnellut jäi susille syötäviksi.

Ruhtinas, suosija urhoin, kyllältä kukkain antoi juoda hurmetta ruskeaa friisein määrättömästi.

Meriruhtinas mahtava silpoi ruumiita rannalla Valkeren. Korpeille kuningas jätti flemingein lihaa syödä.[86]

Sen jälkeen Olavi Trygvenpoika suuntasi matkansa Englantiin ja ryösteli sitä laajalti; hän kävi myöskin Skotlannissa ja saarilla, sitten Irlannissa ja Bretlannissa ja monessa muussa maassa. Oltuaan neljä talvea sotaretkillä hän saapui saarille, joita nimitetään Syllingeiksi,[87] ne sijaitsevat meressä länteen Englannista.

Syllingeillä Olavi Trygvenpoika sai kuulla, että saarella oli ennustaja, joka ilmaisi tulevaisia tapahtumia, ja moni uskoi, että usein kävi hänen sanainsa mukaan. Olavissa heräsi halu koetella sen miehen taitoa. Hän lähetti kauneimman ja rotevimman miehensä, puettuna niin komeasti kuin mahdollista, ja käski tämän sanoa olevansa kuningas, sillä Olavi oli tullut kuuluisaksi kautta kaikkien maiden siitä, että oli muita miehiä komeampi ja rotevampi, mutta Gardariikista lähdettyään hän nimitti itseään vain Oleksi ja sanoi olevansa gerdiläinen.[88] Mutta kun lähetti saapui ennustajan luo ja sanoi olevansa kuningas, sai hän tämän vastauksen:

"Et ole sinä kuningas; mutta se on neuvoni, että olet kuninkaalle uskollinen."

Eikä hän sanonut enempää tälle miehelle. Lähetti palasi takaisin ja kertoi tämän Olaville, ja hänessä heräsi nyt sitä suurempi halu tavata tämä mies, kun sai kuulla sellaisen vastauksen, ja hänestä katosi epäilys, ettei tämä ollut oikea ennustaja. Niin Olavi lähti hänen luokseen ja puheli hänen kanssaan ja kysyi, minkälaiseksi hän ennusti Olavin tulevaisuuden, voittaisiko hän valtakunnan tai muuta onnea. Erakko vastasi pyhästi ennustaen:

"Sinusta tulee suuri kuningas, ja suuria töitä suoritat: sinä saatat paljon ihmisiä uskoon ja kasteeseen; sen kautta autat sekä itseäsi että useita muita. Ja jotta et tätä epäilisi, niin saat tämän merkiksi: aluksillasi kohtaat petosta ja vainolaisia ja joudut taisteluun, menetät muutamia miehiä ja haavoitut itse. Siitä haavasta joudut kuoleman kieliin, ja kilvellä sinut kannetaan purteesi; mutta tästä haavasta paranet ennen seitsemän yön kuluttua, ja pian sen jälkeen otat vastaan kasteen."

Sitten Olavi lähti laivoilleen, ja siellä hän kohtasi vainolaisia, jotka tahtoivat surmata hänet miehineen. Mutta ottelu päättyi siten, kuin erakko oli hänelle sanonut, että Olavi kannettiin haavoittuneena purteensa, ja myöskin oli hän terve seitsemän yön kuluttua. Nyt Olavista tuntui, että tämä mies oli puhunut hänelle totta ja että hän oli oikea ennustaja, mistä hän sitten lieneekin saanut tämän ennustuksen. Silloin Olavi lähti toisen kerran miestä tapaamaan, puheli kauan hänen kanssaan ja tiedusteli tarkoin, mistä hän sai sen viisauden, että osasi tulevaisia ennustaa. Erakko sanoi, että kristittyjen jumala itse salli hänen tietää kaiken, mitä hän halusi, ja kertoi Olaville paljon Jumalan suurtöistä. Ja näiden puheiden jälkeen Olavi suostui ottamaan vastaan kasteen, ja niin tapahtui, että hän kastettiin kaikkine seuralaisineen. Varsin kauan hän viipyi siellä oppien oikeata uskoa, ja lähtiessään hän otti mukaansa pappeja ja muita hengellisiä.

Syllingeiltä Olavi purjehti syksyllä Englantiin; hän viipyi siellä satamassa ja käyttäytyi nyt rauhallisesti, sillä Englanti oli kristitty maa ja hänkin oli nyt kristitty. Siellä levisi kautta maan käräjäviesti, että kaikkien miesten oli saavuttava käräjille. Mutta niiden kokoonnuttua saapui kuningatar nimeltä Gyda, jonka veli Olavi Kvaran ("kenkä") oli kuninkaana Irlannin Dublinissa.[89] Gyda oli ollut naimisissa Englannissa erään mahtavan jaarlin kanssa; tämä oli silloin kuollut, mutta hän hallitsi valtakuntaa miehensä kuoleman jälkeen.

Mutta hänen valtakunnassaan oli mies nimeltä Alvine, suuri sankari ja sodankävijä. Hän oli kosinut Gydaa, mutta tämä oli vastannut, että hän halusi valita, kenet tahtoisi ottaa valtakuntansa miehistä, ja nyt olivat käräjät koolla sitä varten, että Gyda valitsisi itselleen miehen. Niille oli Alvine saapunut parhaisiin vaatteisiinsa koristautuneena, ja paljon muitakin oli siellä hyvin puettuina. Olavi oli tullut sinne, ja hänellä oli yllään myrskyasunsa ja päällimmäisenä karvainen viitta; hän seisoi seurueineen muita ulompaua.

Gyda käyskenteli tarkastaen jokaista miestä, joka näytti hänestä miehevältä. Mutta saavuttuaan sinne, missä Olavi seisoi, hän katsoi tätä kasvoihin ja kysyi, mikä hän oli miehiään. Hän nimitti itseään Oleksi: "olen täällä muukalainen", hän sanoi. Gyda virkkoi:

"Jos huolit minusta, niin valitsen sinut."

"Sitä tarjousta en tahdo evätä", sanoi Olavi ja kysyi hänen nimeään, syntyperäänsä ja sukuaan.

"Minä olen", hän virkkoi, "kuninkaantytär Irlannista. Olin tässä maassa naimisissa erään jaarlin kanssa, joka hallitsi tätä valtakuntaa. Hänen kuoltuaan olen itse hallinnut maata. Moni mies on kosinut minua, mutta ei yksikään sellainen, jonka kanssa olisin tahtonut mennä naimisiin, ja nimeni on Gyda."

Hän oli nuori ja kaunis; Olavi ja hän puhelevat nyt asiasta ja tulevat yksimielisiksi, ja Olavi kihlaa Gydan.

Alvine on tästä varsin pahoillaan; mutta Englannissa oli tapa sellainen, että kahden kilpaillessa jostakin oli ryhdyttävä taisteluun. Niin Alvine haastaa Olavin ottelemaan tästä asiasta. He sopivat taistelupaikasta, ja siinä tulee olla kaksitoista miestä kummallakin puolella. Mutta kun he kohtaavat toisensa, sanoo Olavi miehilleen, että heidän tulee tehdä hänen laillaan; hänellä oli iso sotakirves. Kun Alvine tavoitteli häntä miekallaan, iski Olavi sen hänen kädestään ja osasi toisella lyönnillä niin, että Alvine kaatui. Sitten Olavi sitoi Alvinen. Niin kävi Alvinen kaikkien miesten, että he joutuivat tappiolle ja sidottiin ja kuljetettiin Olavin majapaikkaan. Sitten hän käski Alvinen lähteä pois maasta ikipäiviksi, mutta Olavi anasti koko hänen omaisuutensa. Olavi sai sitten Gydan ja asusti Englannissa, toisinaan Irlannissa.

Kerran, kun Olavi oli Irlannissa sotaretkellä ja he kulkivat aluksilla ja oli pakko turvautua rantaryöstöön, kävivät miehet maihin ja ajoivat rantaan joukon karjaa. Silloin tuli muuan talonpoika jäljessä ja pyysi Olavilta takaisin lehmiä, jotka hän omisti. Olavi kehoitti häntä ottamaan lehmänsä, jos voi ne löytää: "mutta älä hidastuta meidän matkaamme". Talonpojalla oli mukanaan iso koira; hän usutti sen karjalaumaan, ja siinä ajettiin satoja lehmiä. Mutta koira juoksenteli laumassa ja ajoi esiin niin monta lehmää, kuin talonpoika sanoi omistavansa, ja ne olivat kaikki merkityt samalla lailla. He arvelivat tästä, että koira oli valinnut oikein, ja se oli heistä merkillisen viisas eläin. Silloin Olavi kysyi, tahtoiko talonpoika antaa koiran hänelle; "kernaasti", sanoi talonpoika. Olavi antoi hänelle heti vastalahjaksi kultarenkaan ja lupasi hänelle ystävyytensä. Sitä koiraa nimitettiin Vigeniksi, ja se oli paras kaikista koirista; se oli Olavilla kauan sen jälkeen.

Haakon jaarli hallitsi Norjaa eikä suorittanut mitään veroa siitä syystä, että Tanskan kuningas lahjoitti hänelle kaiken sen, mitä kuninkaalle tuli Norjasta, koska jaarlilla oli vaivaa ja kustannuksia puolustaessaan maata Gunhildin poikia vastaan. Mutta koska Harald kuningas oli ottanut vastaan kristinuskon, tahtoi hän, että myöskin Haakon jaarli antaisi kastaa itsensä. Hän kutsui jaarlin luokseen, ja hänen vaatimuksestaan tämä kastettiin kaikkine seuralaisineen. Kuningas antoi hänelle sitten pappeja ja muita hengellisiä ja sanoi, että jaarli kastattaisi kaiken kansan Norjassa. Niin he erosivat, ja Haakon jaarli lähti ulos merelle odottaen siellä myötäistä tuulta.

Mutta kun nousi sellainen tuuli, että hän arveli pääsevänsä ulapalle, ajoi hän maihin kaikki hengelliset, mutta purjehti itse merelle. Jaarli laski itään Juutinrauman kautta hävitellen maata molemmin puolin. Mutta saavuttuaan Itä-Göötanmaan kohdalle hän laski maihin ja valmisti siellä suuren uhrin; silloin saapui lentäen kaksi korppia, jotka koikkuivat äänekkäästi. Jaarli päätteli tästä, että Oden oli ottanut vastaan uhrin ja hän saisi nyt hyvän sotaonnen. Jaarli poltti kaikki laivansa, kävi maihin miehineen ja retkeili kaikkialla vainonkilpeä kantaen, kunnes saapui Norjaan. Siellä hän kulki maitse aina Trondhjemiin asti.

Tanskan kuningas Harald Gorminpoika sai kuulla, että Haakon jaarli oli luopunut kristinuskosta ja hävitellyt laajalti hänen maataan. Silloin Harald kuningas kutsui sotajoukon koolle ja lähti sitten Norjaan. Ja saavuttuaan siihen valtakuntaan, joka Haakon jaarlilla oli hallittavana, hän hävitti koko maan, mutta kaikki kansa pakeni tuntureille vieden mukanaan minkä voi kuljettaa.

Sitten Tanskan kuningas aikoi purjehtia sotajoukkoineen Islantiin kostaakseen sen häpeän, että kaikki islantilaiset olivat sepittäneet hänestä pilkkarunoja. Islannissa oli säädetty laki, että laadittaisiin Tanskan kuninkaasta herjauslaulu jokaista ihmistä kohti, mikä maassa asusti. Syynä oli se, että muuan alus, jonka islantilaiset omistivat, oli tehnyt haaksirikon Tanskan rannikolla, mutta tanskalaiset anastivat kaiken tavaran ja sanoivat sitä hylkytavaraksi; ja se, joka tämän asian ratkaisi, oli kuninkaan kartanonhoitaja.

Kuningas Harald käski erään taikataitoisen miehen mennä salaa Islantiin tutkimaan, mitä saisi tietoonsa; mies lähti valaan hahmossa. Mutta perille saavuttuaan hän liikkui länteen päin maan pohjanpuolta. Hän näki, että kaikki tunturit ja kummut olivat täynnä maahisia, toiset isoja, toiset pieniä. Mutta ennätettyään Vaapnafjordin edustalle hän tunkeutui vuonoon ja aikoi nousta maihin. Silloin saapui iso louhikäärme alas laaksosta, ja sitä seurasi joukko käärmeitä, konnia ja sisiliskoja, ja ne puhalsivat sappea häntä vastaan. Mutta hän lähti pois luodetta kohti aina Eyjafjordiin asti; hän tunkeutui siihen vuonoon, mutta siellä häntä vastaan tuli lintu niin iso, että siivet tapailivat tuntureita molemmin puolin, ja sen kera joukko muita lintuja, toiset isoja, toiset pieniä. Pois lähti hän sieltä länteen päin ja sitten etelään Breidefjordiin asti ja suuntasi kulkunsa vuonoon. Siellä häntä vastaan tuli iso härkä, se kahlasi mereen ja alkoi mylviä kamalasti; joukko maahisia seurasi sitä. Pois lähti hän sieltä ja aikoi nyt nousta maihin Reykjanesin eteläpuolella. Siellä häntä vastaan kävi jättiläinen, jolla oli kädessään rautasauva ja joka piti päätään tuntureita korkeammalla, ja joukko muita jättejä oli sen seurassa. Sieltä hän lähti itään: "siellä ei ollut mitään muuta", hän sanoi, "kuin hiekkaa ja erämaita ja rajuja rantahyrskyjä ulkopuolella, mutta meri niin avara maiden välillä, ettei siellä voi purjehtia suurpursillakaan". -- Sitten Tanskan kuningas palasi sotajoukkoineen etelään ja poistui Tanskaan; mutta Haakon jaarli antoi asuttaa maan uudelleen eikä sen koommin maksanut mitään veroa kuninkaalle.

Kuningas Haraldin poika Svein -- hän jota sitten sanottiin Kaksiparraksi -- vaati valtakuntaa isältään; mutta nyt oli asian laita edelleen niinkuin ennenkin, ettei Harald kuningas halunnut jakaa Tanskaa kahtia antaakseen hänelle valtakunnan. Silloin Svein kerää sotalaivansa ja sanoo aikovansa viikinkiretkelle. Mutta laivaston kokoonnuttua Svein suuntasi kulkunsa Seelantiin ja siellä Isefjordiin. Vuonossa oli hänen isänsä Harald kuningas aluksineen, ja he varustausivat vainoretkelle lähtemään. Svein ryhtyi taistelemaan häntä vastaan, ja siinä sukeusi suuri taistelu; silloin riensi väkeä Harald kuninkaan luo, joten Sveinin täytyi väistyä ylivoimaa ja hän pakeni. Siinä Harald kuningas sai sellaisia haavoja, että kuoli. Sitten otettiin Svein Tanskan kuninkaaksi.

Silloin vallitsi Sigvalde jaarli Vendinmaan Jomsborgia.[90] Hän oli ottanut Svein kuninkaan vangiksi ja vienyt hänet linnaansa ja pakotti hänet tekemään sovinnon vendiläiskuninkaan Burislavin kanssa; hänellä itsellään oli silloin puolisona Burislavin tytär Astrid. Sigvalde jaarli määräsi myöskin sovintoehdot; muussa tapauksessa sanoi jaarli aikovansa luovuttaa Sveinin vendien valtaan. Mutta kuningas tiesi, että nämä kiduttaisivat hänet hengiltä; hän suostui siis siihen, että jaarli saisi välittää sovinnon. Jaarli tuomitsi niin, että Svein kuningas saisi kuningas Burislavin tyttären Gunhildin, kuningas Burislav taasen saisi Tyra Haraldintyttären, Svein kuninkaan sisaren, mutta molemmat pitäisivät valtakuntansa ja heidän välillään vallitsisi rauha. Sen jälkeen Svein kuningas palasi Tanskaan puolisonsa Gunhildin kera; heidän poikiaan olivat Harald ja Knut Suuri. Niihin aikoihin tanskalaiset uhkasivat ankarasti lähteä Norjaan Haakon jaarlia vastaan.

Svein kuningas laati suuret pidot ja kutsui niihin kaikki päälliköt valtakunnastaan; hänen oli määrä ottaa haltuunsa perintö isänsä Haraldin jälkeen. Kuningas lähetti silloin myöskin jomsviikingeille sanan, että Sigvalde jaarli ja Borgundarholmin Bue Digre ja heidän veljensä saapuivat sinne. Jomsviikingit lähtivät kesteihin mukanaan urheimmat miehensä; heillä oli neljäkymmentä alusta Vendinmaasta ja kaksikymmentä Skånesta.

Ensimmäisenä kestipäivänä, ennenkuin Svein kuningas nousi isänsä kunniasijalle, hän joi tämän muistomaljan ja teki sellaisen lupauksen, että ennenkuin kolme talvea oli kulunut, hän olisi sotajoukkoineen Englannissa ja surmaisi kuningas Adalraadin[91] tai karkoittaisi hänet maasta. Tämä muistomalja oli kaikkien juotava, jotka olivat mukana perintöpidoissa. Jomsviikinkien päälliköille kaadettiin väkevintä juomaa suurimpiin sarviin. Mutta kun malja oli tyhjennetty, oli kaikkien miesten juotava Kristuksen muistomalja, ja jomsviikingeille kannettiin aina täysimmät maljat ja väkevintä juomaa. Kolmas oli Mikalin muistomalja, ja sen joivat kaikki. Tämän jälkeen Sigvalde jaarli joi isänsä muistomaljan ja teki sitten sen lupauksen, että ennenkuin kolme talvea oli kulunut, hän lähtisi Norjaan ja surmaisi Haakon jaarlin tai karkoittaisi tämän maasta. Sitten lupasi Torkel Korkea, hänen veljensä, että hän seuraisi Sigvalde jaarlia Norjaan eikä pakenisi taistelusta, niin kauan kuin Sigvalde pysyi paikallaan. Nyt lupasi Bue Digre, että hän lähtisi heidän kerallaan Norjaan eikä pakenisi Haakon jaarlia taistelussa. Sitten lupasi hänen veljensä Sigurd, että hän lähtisi Norjaan eikä pakenisi, niin kauan kuin suurin osa jomsviikinkejä taisteli. Sitten lupasi Vagn Aakenpoika, Buen sisarenpoika, että hän lähtisi heidän kerallaan Norjaan eikä palaisi takaisin, ennenkuin oli surmannut Torkel Leiran ja käynyt vuoteeseen tämän tyttären Ingebjårgin viereen. Moni muukin päällikkö teki lupauksia. Sinä päivänä miehet joivat perintöolutta; mutta seuraavana aamuna, nukuttuaan kyllikseen, jomsviikingeistä tuntui, että he olivat puhuneet liikoja, ja he kokoontuivat nyt neuvottelemaan, miten menettelisivät retkeensä nähden. He sopivat siitä, että varustautuvat niin joutuin kuin mahdollista, ja järjestävät nyt aluksensa ja sotajoukkonsa kuntoon. Siitä levisi huhu laajalle kautta maiden.

Eirik jaarli Haakoninpoika sai kuulla tämän sanoman. Hän keräsi heti väkeä ympärilleen ja matkasi sitten tunturien poikki Trondhjemiin isänsä luo. Molemmat jaarlit veistättivät vainovasamia ja lähettivät sanan kautta maiden aina Haalogalantiin asti kutsuen kokoon väkeä ja aluksia. Haakon jaarli lähti heti etelään päin Möreen vakoilemaan ja väkeä kokoamaan, mutta Eirik keräsi sotajoukon ja johdatti sen etelän puolelle.

Jomsviikingit suuntasivat laivastonsa Limfjordiin ja purjehtivat sieltä ulos merelle. Haakon jaarlin valtakuntaan saavuttuaan he käyvät heti ryöstämään ja matkaavat pohjoiseen päin kaikkialla vainokilpeä kantaen. Geirmundiksi nimitetään muuatta miestä, joka purjehti nopealla purrella mukanaan muutamia miehiä. Hän saapui Möreen ja tapasi siellä Haakon jaarlin, astui pöydän ääreen ja kertoi uutisen, että eteläpuolella oli sotajoukko, Tanskasta tullut. Jaarli kysyi, tiesikö hän sen varmasti. Geirmund kohotti toista käsivarttaan, ja siitä oli käsi lyöty poikki, ja sanoi, että siinä oli merkki sotajoukon saapumisesta. Sitten jaarli tiedusteli tarkoin tästä sotajoukosta. Geirmund sanoo, että jomsviikingit olivat tulleet ja surmanneet monta miestä ja rosvoilleet laajalti. "He kulkevat", hän virkkaa, "joutuin ja hurjasti. Enpä luule kauan kestävän, ennenkuin he saapuvat näille maille." Sitten jaarli souti kaikkien vuonojen kautta, sisään toisesta väylästä ja ulos toisesta; hän kulki yötä ja päivää ja piti vakoojia liikkeellä, sekä etelän puolella vuonoissa että pohjan puolella, missä Eirik liikkui sotajoukon kanssa. Mutta Eirik jaarli kulki etelään päin niin nopeasti kuin taisi.

Sigvalde jaarli suuntasi laivastonsa pohjoista kohti. Mutta vaikka viikingit tapasivatkin maan asukkaita, eivät nämä koskaan ilmoittaneet totuuden mukaisesti, mitä jaarleilla oli tekeillä. Viikingit hävittelivät kaikkialla, minne saapuivat. He laskivat Håd-saaren[92] rantaan, nousivat siellä maihin ja rosvosivat, kuljettivat aluksille sekä väkeä että karjaa, mutta surmasivat kaikki asekuntoiset miehet. Mutta heidän käydessään alas laivoilleen saapui heidän luokseen vanha talonpoika. Hän sanoi:

"Ette te liiku sodankävijäin lailla, ajatte vain rantaan lehmiä ja vasikoita; suuremman saaliin te saisitte, jos valtaisitte karhun, joka nyt on joutumaisillaan karhunkuoppaan."

"Mitä mies haastelee?" he huutavat; "voitko kertoa meille jotain Haakon jaarlista?"

Talonpoika vastaa:

"Hän purjehti eilen Hjårunda-vuonoon; hänellä oli laiva tai pari, ei niitä ollut ainakaan kolmea enempää, eikä hän ollut siihen mennessä kuullut mitään teistä."

Bue ja hänen miehensä ryntäsivät heti aluksilleen ja jättivät kaiken saaliin jälkeensä. Bue virkkoi:

"Käyttäkäämme nyt hyväksemme sitä, että olemme saaneet uutisia, niin että voimme olla lähimpänä voittoa."

Mutta aluksiinsa päästyään he soutivat heti ulos rannasta. Sigvalde jaarli huusi heille tiedustellen kuulumisia. He sanoivat, että Haakon jaarli oli siellä vuonossa. Sitten jaarli päästi laivastonsa irti, ja he lähtivät soutaen kiertämään saarta.

Haakon jaarli ja hänen poikansa Eirik jaarli olivat koonneet laivastonsa siihen lähitienoille; heillä oli puolitoista sataa[93] alusta, ja he olivat kuulleet jomsviikinkien saapuneen Hådiin. Jaarlit soutivat nyt pohjoista kohti näitä etsiäkseen, ja Hjårungavaagiin saavuttuaan he tapasivat vihollisensa. Molemmin puolin järjestetään laivastot taisteluun. Keskellä laivastoa oli Sigvalde jaarlin viiri, sitä vastaan asettui Haakon jaarli; Sigvaldella oli kaksikymmentä alusta, mutta Haakonilla kuusikymmentä. Toisella sivustalla olivat Bue Digre ja hänen veljensä Sigurd kahdenkymmenen laivan kera; näitä vastaan johti Eirik jaarli Haakoninpoika kuuttakymmentä laivaa. Toisella sivustalla ohjasi Vagn Aakenpoika kahtakymmentä alusta, mutta näitä vastassa oli kuusikymmentä laivaa.

Sitten laivastot iskivät yhteen, ja nyt sukeusi mitä hurjin taistelu, ja paljon väkeä kaatui molemmin puolin, mutta enemmän kuitenkin Haakonin joukosta, sillä jomsviikingit taistelivat voimakkaasti ja rohkeasti ja tuimasti ja ampuivat suoraan kilpien puhki. Niin monta asetta suunnattiin kohti Haakon jaarlia, että hänen panssarinsa kävi aivan kuluneeksi ja hyödyttömäksi, joten hän heitti sen yltään. Siitä puhuu Tind Halkelinpoika:

Vaatetta, min valmisti kultakoru-nainen (kasvoi kalpain kalske) käynyt ei käyttäminen, kun panssariurhon uhrata täytyi merikuninkaan paita (raivattiin meriratsut); kun rannalla rikki rengaspaita Sårlen jaarlilta murtui (merkkejä siitä hän sai).

Jomsviikingeillä oli isommat ja korkealaitaisemmat laivat, mutta molemmin puolin työnnyttiin rohkeasti eteenpäin. Vagn Aakenpoika tunkeutui niin rajusti päin Svein Haakoninpojan laivaa, että tämä väistyi siitä ja oli lähtemäisillään pakoon. Silloin Eirik jaarli siirtyi sinne ja asettui rintamaan Vagnia vastaan. Vagn peräytyi vuorostaan, ja laivat olivat nyt entisellään. Eirik jaarli kääntyi takaisin omalle puolelleen, mutta siellä olivat hänen miehensä väistyneet taaksepäin ja Bue oli irroittanut aluksensa rintamastaan aikoen seurata pakenevia. Silloin Eirik jaarli asettui Buen aluksen rinnalle, ja siinä syntyi tuima iskuottelu, ja kaksi tai kolme Eirikin aluksista työntyi Buen laivan ympärille. Silloin puhkesi rajusää ja satoi rakeita niin suuria, että yksi rae painoi yhden äyrin.[94] Nyt Sigvalde katkaisi pidäkeköydet ja käänsi purtensa aikoen paeta. Vagn Aakenpoika huusi hänelle pyytäen häntä luopumaan paosta, mutta Sigvalde ei tahtonut kuulla, mitä hän sanoi; silloin Vagn singahutti keihään hänen jälkeensä ja osasi siihen mieheen, joka istui peräsimen ääressä. Sigvalde jaarli soudatti pois viisineljättä laivaa, mutta jäljelle jäi viisikolmatta.

Silloin Haakon jaarli siirsi aluksensa Buen purren toiselle puolen; siinä jäi Buen miehille lyhyelti aikaa iskujen välille. Vigfus, Vigaglumin poika, tarttui sarvi-alasimeen, joka oli tuhdolla ja jota muuan mies vast'ikään oli käyttänyt korjatessaan miekkansa kahvaa. Vigfus oli perin väkevä mies; hän heitti alasimen kaksin käsin ja lennätti sen Aslak Holmskallen päähän, niin että sarvi työntyi aivoihin. Aseet eivät olleet varemmin pystyneet Aslakiin, mutta hän oli iskenyt kahden puolen; hän oli Buen kasvatti ja keulavartija.

Tämän taistelun kestäessä Eirikin miehet nousivat Buen alukseen ja tunkeutuivat peräpuoleen Buea kohti. Silloin Torstein Midlang iski Buea nenän poikki ja katkaisi nenänsuojuksen; siitä tuli iso haava. Bue sivalsi Torsteinia kylkeen, niin että leikkasi miehen keskeltä kahtia. Silloin Bue nosti kaksi arkkua täynnä kultaa ja huusi äänekkäästi: "Laidan yli, kaikki Buen miehet!" Hän heittäytyi mereen arkkuineen, ja moni hänen miehistään syöksyi sitten laidan yli, mutta toisia kaatui alukseen, sillä armonpyyntöihin ei ollut aikaa. Niin raivattiin Buen alus puhtaaksi keulasta perään asti ja sitten laiva toisensa jälkeen. Sen jälkeen Eirik jaarli siirtyi Vagnin aluksen viereen ja kohtasi siellä kovaa vastarintaa. Lopulta kuitenkin hänen laivansa raivattiin puhtaaksi, mutta Vagn joutui vangiksi itse kolmantenakymmenentenä; heidät vietiin sidottuina maihin.

Silloin Torkel Leira astui luo ja sanoi näin:

"Sen lupauksen sinä teit, Vagn, että surmaisit minut, mutta minusta näyttää nyt luultavammalta, että minä surmaan sinut."

Torkelilla oli iso sotakirves kädessään; hän iski sitä, joka istui äärimmäisenä hirrellä. Vagn ja hänen miehensä olivat sidotut siten, että köysi oli kiedottu heidän jalkoihinsa, mutta kädet olivat vapaina. Silloin muuan heistä virkkoi:

"Minulla on kädessäni solki, ja sen minä pistän maahan, jos tunnen jotain, kun pääni on katkaistu."

Hänen kaulansa katkaistiin, ja solki putosi silloin maahan hänen kädestään. Siinä istui kaunis pitkätukkainen mies; hän kietoi hiukset päänsä ympäri, kurotti kaulaansa ja sanoi:

"Älä tahraa tukkaa vereen."