Part 7

Sigurd Eirikinpoika saapui Viroon Holmgaardin[78] Valdemar kuninkaan lähettiläänä, ja hänen oli määrä noutaa siitä maasta veroa kuninkaalle. Sigurd retkeili mahtavana mukanaan paljon miehiä ja tavaraa. Hän näki turulla kauniin pojan, jonka hän havaitsi muukalaiseksi, ja tiedusteli tämän nimeä ja syntyperää. Hän sanoi itseään Olaviksi, isäänsä Trygve Olavinpojaksi ja äitiään Astridiksi, Eirik Bjodaskallen tyttäreksi; silloin Sigurd huomasi, että tämä oli hänen sisarenpoikansa. Sitten Sigurd kysyi, kuinka hän oli sinne tullut. Olavi kertoi kaiken sen, mitä hänelle oli tapahtunut. Sigurd pyysi häntä seuraamaan Reas talonpojan luo; mutta sinne päästyään hän osti molemmat pojat ja vei heidät mukanaan Holmgaardiin. Hän ei antanut mitään tietoa Olavin syntyperästä, mutta kohteli häntä hyvin.

Olavi Trygvenpoika seisoi eräänä päivänä turulla; siellä oli paljon väkeä saapuvilla. Silloin hän tunsi Klerkonin, joka oli surmannut hänen kasvatusisänsä Torolv Täiparran. Olavilla oli pieni kirves kädessään, ja hän iski sen Klerkonin päähän, niin että se painui aivoihin, ja juoksi viipymättä kotiin ja kertoi sen sukulaiselleen Sigurdille; mutta Sigurd vei heti Olavin kuningattaren asuntoon ja ilmoitti asian hänelle. Hänen nimensä oli Allogia; Sigurd pyysi häntä auttamaan poikaa Hän katseli tätä, sanoi, ettei niin kaunista poikaa saanut surmata, ja käski kutsua miehiä luokseen täysissä aseissa.

Holmgaardissa pidettiin rauhaa niin pyhänä, että laki määräsi surmattavaksi jokaisen, ken tappoi miehen tuomiotta. Niin virtasi heidän tapansa mukaan kaikki kansa kokoon ja rupesi etsimään, minne poika oli joutunut. Silloin sanottiin, että hän oli kuningattaren talossa aseellisen joukon turvissa; tämä ilmoitettiin kuninkaalle. Hän lähti sinne miehineen, sillä hän ei tahtonut, että syntyisi taistelu. Kuningas määräsi sakon ja kuningatar maksoi sen. Sitten Olavi jäi kuningattaren luo, ja tämä oli suuresti ihastunut häneen. Gardariikissa oli laki sellainen, etteivät kuninkaalliset lapset saaneet olla siellä muutoin kuin kuninkaan suostumuksella. Silloin Sigurd kertoo kuningattarelle, mitä sukua Olavi on sekä ettei tämä voinut vainon vuoksi olla omassa maassaan, ja pyysi häntä puhumaan kuninkaalle siitä. Hän teki niin pyytäen kuningasta auttamaan tätä kuninkaanpoikaa, jolle kohtalo oli ollut niin kova; ja esirukouksillaan hän sai aikaan sen, että kuningas lupasi tehdä niin, otti sitten Olavin hoivaansa ja kohteli häntä kunniallisesti, niinkuin kuninkaanpoikaa sopii. Olavi oli yhdeksän talven ikäinen saapuessaan Gardariikiin, mutta viipyi vielä yhdeksän talvea Valdemar kuninkaan luona. Olavi oli hyvin kaunis, suuri ja väkevä ja aseiden käytössä etevämpi kaikkia norjalaisia, joista kerrotaan.

Jaarli Haakon Sigurdinpoika oli Tanskan kuninkaan Harald Gorminpojan luona talvea paettuaan Norjasta Gunhildin poikia. Haakonilla oli niin paljon mietittävää talvella, että hän kävi vuoteeseen; hän makasi usein hereillä ja söi ja joi vain sen verran, että säilytti ruumiinvoimansa. Silloin hän lähetti salaisesti miehiään Trondhjemiin ystäviensä luo ja suunnitteli heidän kanssaan, että he surmaisivat kuningas Erlingin, jos saisivat siihen tilaisuuden; hän sanoi aikovansa palata valtakuntaansa kesän tullen. Sinä talvena tröndit surmasivat Erlingin, niinkuin ennen on kirjoitettu.

Haakonin ja Kulta-Haraldin välillä vallitsi luja ystävyys. Harald esitti Haakonille ajatuksensa; hän sanoi aikovansa asettua maahan ja jättävänsä sotalaivansa ja kysyi Haakonilta, arveliko tämä, että kuningas Harald suostuisi jakamaan valtakunnan hänen kanssaan, jos hän sitä vaati.

"Sitä minä arvelen", virkkaa Haakon, "ettei kuningas sinulta kiellä mitään oikeutta; mutta parempaa tietoa saat tästä asiasta, jos puhut siitä kuninkaalle. En luule, että saat valtakuntaa, ellet sitä vaadi."

Vähän ajan kuluttua tästä keskustelusta Kulta-Harald puhui Harald kuninkaalle, kun saapuvilla oli paljon suurmiehiä, molempain ystäviä. Silloin Kulta-Harald vaati Harald kuninkaalta, että tämä jakaisi valtakunnan puoliksi hänen kanssaan, niinkuin arvonsa ja syntyperänsä antoivat hänelle oikeuden Tanskanmaassa. Tästä vaatimuksesta Harald suuttui suuresti ja sanoi, ettei yksikään mies ollut vaatinut hänen isältään kuningas Gormilta sitä, että tämä rupeaisi Tanskassa puolkuninkaaksi, ei myöskään tämän isältä Hårde-Knutilta tai Sigurd Käärmesilmältä tai Ragnar Lodbrokilta -- hän raivostui niin, ettei hänen kanssaan voinut puhua.

Kulta-Harald tyytyi nyt asemaansa vielä vähemmän kuin varemmin; hänellä ei ollut valtakuntaa sen enempää kuin ennenkään, mutta lisäksi kuninkaan viha kestettävänä. Niin hän saapui ystävänsä Haakonin luo, valitti pulaansa ja pyysi hyvää neuvoa, niin että voisi saada valtakunnan; hän sanoi lähinnä aikoneensa tavoitella valtakuntaa voimalla ja aseilla. Haakon pyysi, ettei hän puhuisi tästä kenellekään, jotta se asia ei leviäisi.

"Henkesi se voi sinulle maksaa", hän sanoo; "ajattele itse, mihin sinulla on kykyä. Moiset suuret tuumat vaativat, että mies on rohkea ja luja, ettei säästä hyvää eikä pahaa, jotta se asia voisi edistyä, mihin hän on ryhtynyt. Mutta onnetonta on käydä käsiksi suuriin aikeisiin ja sitten luopua niistä häpeällä."

Kulta-Harald vastaa: "Niin aion ryhtyä tähän vaatimukseen, etten edes säästä käsiäni itse kuninkaan surmasta, jos siihen joudutaan, kun hän epää minulta valtakunnan, joka minulle oikeuden mukaan kuuluu." Siihen päättyy heidän keskustelunsa.

Harald kuningas kävi sitten Haakonin luo, ja he ryhtyivät yhdessä keskustelemaan. Kuningas kertoo jaarlille, minkä vaatimuksen Kulta-Harald on tuonut valtakunnasta ja minkä vastauksen hän antoi; hän sanoo, ettei hän millään ehdolla tahdo vähentää valtakuntaansa: "Mutta jos Kulta-Harald pitää kiinni tästä vaatimuksesta, silloin ei minulla ole paljoa sitä vastaan, että hänet surmataan, sillä luotan häneen vähän, ellei hän luovu tästä."

Jaarli vastaa: "Minun luuloni mukaan Harald on ajanut tätä niin kiihkeästi, ettei hän anna sen enää raueta. Odotan, että jos hän nostaa sodan tässä maassa, niin hän saa runsaasti apua ja eniten isänsä ystävällisyyden tähden. Mutta onnettominta on teille surmauttaa sukulaisenne, sillä kaikki miehet sanovat tässä tapauksessa häntä syyttömäksi. En myöskään tahdo antaa sinulle sitä neuvoa, että teet itsestäsi pienemmän kuninkaan kuin isäsi Gorm oli; hän suurensi valtakuntaansa paljon eikä suinkaan sitä vähentänyt."

Silloin kuningas sanoo: "Minkä neuvon siis annat, Haakon? Eikö minun pidä jakaa valtakuntaa ja vapautua tästä rauhattomuudesta?"

"Tavatkaamme toisemme muutaman päivän perästä", sanoo Haakon jaarli; "ensin tahdon pohtia tätä pulmallista asiaa ja sitten vastata".

Sitten kuningas poistui väkineen.

Haakon jaarli antautui nyt uudelleen vakaviin mietteisiin ja salli vain harvojen miesten oleskella talossaan. Muutaman päivän kuluttua Harald tuli jaarlin luo, ja he puhelivat keskenään. Kuningas kysyy, onko jaarli nyt harkinnut sitä keskustelua, mikä heillä tuonoin oli.

"Sen vuoksi olen valvonut yötä ja päivää", sanoo jaarli, "ja minun mielestäni on se neuvo paras, että sinä pidät hallittavanasi kaiken sen maan, minkä isäsi omisti ja sinä perit hänen jälkeensä, mutta hankit sukulaisellesi Haraldille toisen valtakunnan, josta hän voi saada kunniaa".

"Mikä valtakunta se olisi", kysyy kuningas, "jonka voin luovuttaa Haraldille, jos pidän Tanskanmaan jakamattomana?"

"Se on Norja", vastaa jaarli. "Sikäläisiä kuninkaita vihaa koko kansa, ja joka mies toivoo heille turmaa, niinkuin luonnollista onkin."

Kuningas virkkaa: "Norja on suuri maa ja sen kansa lujaa, ja vaikea on sitä tavoitella muukalaisella sotajoukolla. Niin kävi meidän, kun Haakon suojeli maata, että menetimme paljon väkeä, mutta emme saavuttaneet voittoa. Ja Harald Eirikinpoika on minun kasvattini ja polvipoikani."

Silloin jaarli sanoo: "Kauan olen tietänyt, että te olette usein antanut apua Gunhildin pojille, mutta he ovat kuitenkin palkinneet teitä vain pahalla. Me saamme Norjan paljoa helpommin kuin hävittämällä sitä koko tanskalais-sotajoukolla. Lähetä sinä sana kasvatillesi Haraldille ja pyydä häntä ottamaan sinulta se maa ja läänitys, mikä heillä ennen oli täällä Tanskassa. Kutsu hänet luoksesi; silloin Kulta-Harald voi lyhyessä ajassa voittaa Norjassa valtakunnan Harald Harmaaturkilta."

Kuningas vastaa, että huonona työnä pidetään kasvattinsa pettämistä.

"Niin kai tanskalaiset sanovat", virkkaa jaarli, "että parempi on surmata norjalainen viikinki kuin tanskalainen kasvatusveli". -- He keskustelevat nyt kauan tästä, kunnes sopivat asiasta.

Kulta-Harald saapuu jälleen puhumaan Haakonin kanssa. Jaarli sanoo edistäneensä hänen asiaansa siten, että nyt on hyviä toiveita siitä, että mahdollisesti häntä varten on valmiina kuningaskunta Norjassa.

"Silloin me kaksi", hän lausuu, "pidämme lujana liittomme. Minä voin silloin antaa sinulle vankkaa tukea Norjassa."

Jaarli puhuu tästä Kulta-Haraldille, kunnes tämä pitää sitä sopivana. Sitten he keskustelevat usein kolmisin, kuningas, jaarli ja Kulta-Harald. Sen jälkeen kuningas lähetti miehiään Norjaan Harald Harmaaturkin luo. Heidän matkansa varustettiin hyvin, he saivat siellä suopean vastaanoton ja tapasivat Harald kuninkaan; he toivat sen viestin, että Haakon jaarli oli Tanskassa ja makasi kuolemansairaana ja melkein mielipuolena, ja toisen sanan, että Tanskan kuningas Harald kutsui kasvattinsa Harald Harmaaturkin luokseen antaakseen hänelle läänityksen, niinkuin hänellä ja hänen veljillään oli ennen ollut Tanskassa, ja pyysi Haraldia saapumaan Jyllantiin.

Harald Harmaaturkki esitti tämän asian Gunhildille ja ystävillensä; siitä lausuttiin erilaisia arveluita, muutamien mielestä tämä retki ei ollut turvallinen, niinkuin se nyt oli järjestetty, mutta useat toivoivat, että hän lähtisi, sillä Norjassa oli niin suuri nälänhätä, että kuninkaat töin tuskin kykenivät elättämään miehiään. Mutta Tanskassa vuodentulo oli jotensakin hyvä, ja ajateltiin sieltä saatavan mitä tarvittiin, jos Harald kuningas saisi sieltä läänityksen. Niin päätettiin ennen lähettien lähtöä, että Harald kuningas saapuisi kesällä Tanskan kuninkaan luo ottamaan vastaan kuningas Haraldin tarjouksen.

Harald Harmaaturkki lähti kesällä Tanskaan, ja hänellä oli kolme suuralusta. Hän purjehti Vikenistä Limfjordiin ja laski maihin Halsin[79] luona. Hänelle sanottiin, että Tanskan kuningas saapuu pian. Mutta saatuaan siitä tiedon Kulta-Harald purjehti sinne yhdeksällä laivalla; ne hän oli varemmin varustanut viikinkiretkeä varten. Haakon jaarli oli myöskin varustanut laivastonsa ja aikoi samaten lähteä viikinkiretkelle; hänellä oli kaksitoista alusta, kaikki isoja. Mutta kun Kulta-Harald oli lähtenyt pois, puhui Haakon jaarli kuninkaalle:

"Nyt en tiedä, emmekö joudu soutamaan vainotietä ja kuitenkin maksamaan sakkoja.[80] Nyt Kulta-Harald aikoo surmata Harald Harmaaturkin ja sitten anastaa kuningaskunnan Norjassa. Luuletko sinä, että hän pysyy sinulle uskollisena, kun annat hänelle niin suuren vallan? Niin hän sanoi talvella minun läsnäollessani, että surmaa sinut, jos saa tilaisuuden. Mutta minä voitan Norjan sinun alaiseksesi ja surmaan Kulta-Haraldin, jos lupaat minulle, että helposti voimme sopia sen asian; minä rupean silloin sinun jaarliksesi ja vahvistan sen valalla ja valloitan Norjan sinun avullasi ja pidän sitten maata valtakuntasi alaisena ja maksan sinulle veroa, ja silloin sinä olet suurempi kuningas kuin isäsi, jos hallitset kahta suurvaltakuntaa." -- Tästä sopivat kuningas ja jaarli; ja niin Haakon lähtee miehineen etsimään Kulta-Haraldia.

Kulta-Harald saapui Limfjordin Halsiin ja vaati heti Harald Harmaaturkin taisteluun; vaikka tällä oli vähemmän väkeä, nousi hän kuitenkin maihin, valmistausi taisteluun ja järjesti sotajoukkonsa. Mutta ennenkuin rintamat kävivät toisiaan vastaan, kannusti Harald Harmaaturkki voimakkaasti miehiään ja kehoitti heitä vetämään miekkansa; hän riensi heti eteenpäin rintaman ensimmäisenä ja iski kahden puolen. Näin laulaa Glum Geirenpoika:

Sankarin sanoja virkkoi kantaja kalvan, mi kastoi verellä vihollisten taistelukentän tuon.

Harald miehensä miekan käyttöön nyt käski; miehevältä tuntui kutsu kuninkaan.

Siinä taistelussa kaatuivat Harald Harmaaturkki ja useimmat hänen miehistään.

Haakon jaarli ja Kulta-Harald kohtasivat toisensa vähän sen jälkeen kuin Harald Harmaaturkki oli kaatunut; silloin Haakon jaarli antautui taisteluun Kulta-Haraldia vastaan, ja siinä Haakon sai voiton, mutta Harald joutui vangiksi ja Haakon antoi ripustaa hänet hirteen. Sitten Haakon lähti Tanskan kuninkaan luo ja sopi helposti hänen kanssaan sukulaisensa surman.

Sen jälkeen Harald kuningas määräsi sotajoukon kokoontumaan koko valtakunnastaan ja lähti liikkeelle kuudellasadalla aluksella. Hänen mukanaan oli Haakon jaarli sekä Harald Grenske, Gudröd kuninkaanpoika, ja useita muita suurmiehiä, jotka olivat paenneet tiluksiltaan Gunhildin poikien tähden. Tanskan kuningas purjehti laivastollaan Vikeniin, ja siellä kaikki kansa rupesi hänen alamaisekseen. Mutta kun hän saapui Tunsbergiin, pyrki suuri joukko miehiä hänen luokseen, ja kuningas Harald antoi koko sen sotajoukon, mikä oli Norjassa kerääntynyt hänen avukseen, Haakon jaarlin johdettavaksi ja luovutti hänelle hallittaviksi seitsemän fylkeä samoilla ehdoilla kuin Harald Kaunotukka asetti pojilleen, paitsi että Haakon saisi ottaa siellä samaten kuin Trondhjemissakin kaikki kuninkaankartanot ja kaiken maaveron. Harald kuningas antoi Harald Grenskelle kuninkaannimen ja suuren alueen samoilla ehdoilla, mitkä hänen sukulaisillaan oli ennen ollut ja Harald Kaunotukka oli asettanut pojilleen. Harald Grenske oli silloin kahdeksantoista talven ikäinen ja tuli sitten kuuluisaksi mieheksi. Sen jälkeen Tanskan kuningas Harald lähti kotiin koko tanskalaisjoukko mukanaan.

Haakon jaarli matkasi miehineen pohjoista kohti. Mutta kun Gunhild ja hänen poikansa saivat kuulla tämän sanoman, ryhtyivät he keräämään sotajoukkoa, mutta heidän oli vaikea saada väkeä. He turvautuivat jälleen samaan neuvoon kuin ennenkin: päättivät purjehtia länteen meren poikki niiden kera, jotka tahtoivat heitä seurata; he lähtivät ensin Orkn-saarille ja viipyivät siellä jonkun aikaa. Mutta Haakon jaarli alisti koko maan itselleen kuuliaiseksi ja asui sen talven Trondhjemissa.

Kuningas Ragnfröd ja Gudröd, nämä kaksi olivat nyt enää elossa Eirikin ja Gunhildin pojista. Ragnfröd varustausi matkaan keväällä oltuaan talven Orkn-saarilla. Hän purjehti itään päin Norjaan, ja hänellä oli komea sotajoukko ja suuria laivoja. Mutta Norjaan saavuttuaan hän sai kuulla, että Haakon jaarli oli Trondhjemissa. Ragnfröd suuntasi silloin kulkunsa Stadin pohjoispuolelle ja hävitti Etelä-Möreä; ja hiukan väkeä liittyi häneen, niinkuin usein tapahtuu sotajoukon kulkiessa kautta maan, että ne, jotka joutuvat sen valtaan, etsivät apua kukin sieltä, missä se tuntuu sopivimmalta. Haakon jaarli sai kuulla, että Möressä vallitsi vainonajat. Jaarli kokosi silloin aluksia, antoi vuolla sotavasamia, varustausi joutuisasti ja purjehti merelle päin vuonoa pitkin. Hänen oli helppo saada väkeä mukaansa. Haakon jaarli ja Ragnfröd kohtasivat toisensa Etelä-Mören pohjoisimmassa osassa. Jaarli ryhtyi heti taisteluun; hänellä oli enemmän väkeä, mutta pienemmät laivat. Taistelu oli ankara, ja Haakonin kävi onnettomasti; taisteltiin keulapuolella, niinkuin siihen aikaan oli tapana. Salmessa kävi virta, ja kaikki alukset ajautuivat yhdessä maata kohti. Jaarli antoi myöskin suunnata rantaa kohti sinnepäin, missä hänestä tuntui parhaalta nousta maihin. Mutta kun alukset pääsivät matalalle, kävivät jaarli ja kaikki hänen miehensä laivoista ja vetivät ne ylemmäksi, jotta viholliset eivät saisi niitä ulos vesille. Sitten jaarli järjesti joukkonsa partaalle ja yllytti Ragnfrödiä nousemaan maihin. Ragnfrödin miehet asettuivat hiukan ulommaksi, ja nyt ammuskeltiin toisiaan jonkin aikaa; mutta Ragnfröd ei tahtonut käydä maihin, ja niin he erkanivat tämän jälkeen. Ragnfröd ohjasi laivastonsa Stadin eteläpuolelle, sillä hän pelkäsi maasotajoukon kerääntyvän Haakon jaarlin avuksi. Mutta jaarli ei antautunut enää taisteluun, koska hänen mielestään oli aluksissa liian suuri ero. Niin hän palasi syksyllä Trondhjemiin ja viipyi siellä talven; mutta kuningas Ragnfrödillä oli hallussaan koko alue Stadin eteläpuolella. Hänellä oli talvella luonaan suuri sotavoima, ja kevään tullessa hän lähetti sotakutsun ja sai paljon väkeä; hän retkeili kaikissa näissä fylkeissä kerätäkseen miehiä ja laivoja sekä muita varastoja, joita tarvitsi.

Kevään tullessa Haakon jaarli määräsi väkeä kerääntymään aina maan pohjoisosista asti. Niin on kerrottu, että hänellä oli sotajoukkoa neljän heimokunnan alueelta; häntä seurasi seitsemän jaarlia, ja näillä oli yhteensä suuri määrä miehiä.

Haakon jaarli purjehti tämän sotajoukon kera etelään Stadin ohi. Silloin hän sai kuulla, että kuningas Ragnfröd oli väkineen lähtenyt sisemmäksi Sogniin; hän johti nyt miehensä sinne ja kohtasi Ragnfrödin. Jaarli laski laivansa maihin ja valitsi taistelukentän; siellä sukeusi ankara taistelu. Haakon jaarlilla oli paljoa suurempi sotajoukko, ja hän sai voiton. Kuningas Ragnfröd pakeni aluksiinsa, mutta hänen joukostaan kaatui kolmeasataa miestä. Tämän taistelun jälkeen kuningas Ragnfröd pakeni Norjasta, mutta Haakon jaarli palautti maahan rauhan ja antoi sen suuren sotajoukon, joka kesällä oli häntä seurannut, lähteä takaisin pohjoiseen.

Haakon jaarli otti vaimokseen erään naisen nimeltä Tora, Skage Skoftenpojan, erään mahtavan miehen tyttären. Tora oli hyvin kaunis. Haakon jaarli oli suuri naistensuosija, ja hänellä oli monta lasta. Eräs tytär oli nimeltään Ragnhild; tämän hän naitti Skofte Skagenpojalle, Toran veljelle. Jaarli rakasti Toraa niin suuresti, että tämän sukulaiset kävivät hänelle rakkaammiksi kuin kaikki muut miehet; mutta Skoftella, hänen vävyllään, oli kuitenkin eniten sanottavaa kaikista sukulaisista. Jaarli antoi hänelle suuria maatuloja Mörestä. Mutta joka kerta, kun he olivat sotaväen kera liikkeellä, oli Skoften sijoitettava aluksensa lähimmäksi jaarlin laivaa, eikä kenelläkään ollut lupaa työntyä heidän alustensa väliin.

Tapahtui eräänä kesänä, että jaarli oli liikkeellä sotaväkineen; silloin ohjasi Torleiv Viisas erästä purtta. Eirik oli myöskin mukana, hän oli silloin kymmenen tai yhdentoista talven ikäinen. Kun illoin käytiin satamaan, ei Eirik sallinut purttansa laskettavan muualle kuin lähimmäksi jaarlin laivaa. Mutta kun jouduttiin etelään Mören vesille, saapui jaarlin vävy Skofte hyvin varustetulla sotapurrella. Ja kun he soutivat laivastoa kohti, huusi Skofte, että Torleiv luovuttaisi paikkansa hänelle ja sijoittuisi ulommaksi. Eirik vastasi joutuisasti ja kehoitti Skoftea asettumaan toiseen valkamaan. Tästä kuuli Haakon jaarli, että hänen poikansa Eirik piti itseään nyt niin mahtavana, ettei taipuisi Skoften tieltä. Jaarli huusi heti, että heidän oli siirryttävä valkamasta, muutoin heidän kävisi pahemmin; hän sanoi, että he saisivat silloin selkäänsä. Mutta kun Torleiv kuuli tämän, kutsui hän miehiään ja käski heidän siirtää purren, ja niin tehtiin. Sitten Skofte asettui sille paikalle, minkä oli tottunut saamaan lähinnä jaarlin alusta. Hänen oli määrä kertoa jaarlille kaikki uutiset, kun he olivat yhdessä, mutta jaarli kertoi Skoftelle uutisia, jos hän kuuli ne ensinnä; hän sai nimen Uutis-Skofte.

Seuraavan talven Eirik oli kasvatusisänsä Torleivin luona, mutta varhain keväällä hän sai itselleen seurueen. Torleiv antoi hänelle viisitoistatuhtoisen aluksen kaikkine varusteineen, veneteltan sekä ruokavaroja. Sitten Eirik purjehti vuonoa pitkin etelään päin Möreen. Uutis-Skofte purjehti täysin varustetulla viisitoistatuhtoisella purrella talojensa väliä, mutta Eirik antautui heti taisteluun häntä vastaan. Siinä kaatui Skofte, mutta Eirik armahti ne miehet, jotka olivat jääneet henkiin. Sitten Eirik purjehti etelää kohti ja saapui Tanskaan, lähti kuningas Harald Gorminpojan luo ja oleskeli siellä talven. Mutta seuraavana keväänä Tanskan kuningas lähetti Eirikin Norjaan ja antoi hänelle jaarlinnimen ja sen ohella maata hallittavaksi sillä ehdolla kuin verokuninkaille ennen oli ollut. Eirik jaarlista tuli sitten suuri päällikkö.

Olavi Trygvenpoika oleskeli koko tämän ajan Gardariikissa, ja siellä kuningas Valdemar kunnioitti häntä suuresti ja kuningatar häntä rakasti. Valdemar kuningas teki hänestä sen sotajoukon päällikön, jonka hän lähetti maata suojelemaan. Olavi oli muutamissa taisteluissa ja osoittautui oivalliseksi päälliköksi. Hän elätti itse suuren joukon omia sotureita niillä varoilla, joita kuningas hänelle antoi. Olavi oli antelias miehiään kohtaan ja sai siitä paljon ystäviä.

Mutta niinkuin usein voi tapahtua, kun muukalainen korotetaan valtaan tai niin suureen kunniaan, että joutuu kotimaisten miesten edelle, niin kävi nytkin, että useat alkoivat häntä kadehtia, koska hän oli kuninkaalle ja kuningattarellekin rakas. Moni puhui siitä kuninkaalle, että tämä varoisi tekemästä Olavia liian mahtavaksi; "sillä sellainen mies on teille vaarallisin, jos hän haluaa ryhtyä tuottamaan teille ja valtakunnallenne vahinkoa, kun on niin mainio ja suosittu kuin hän; emme myöskään tiedä, mitä hän ja kuningatar alituiseen puhelevat keskenään".

Mahtavien kuninkaiden luona oli yleiseen tapana, että kuningattarella oli puoli henkivartiota ja hän elätti sitä omalla kustannuksellaan ja sai lisäksi veroja ja maksuja, mikäli oli tarpeen. Niin oli myöskin kuningas Valdemarin luona, ettei kuningattarella ollut pienempää henkivartiota kuin kuninkaalla, ja he kilpailivat suuresti voittaakseen mainioita miehiä puolelleen. Nyt kävi niin, että kuningas alkoi uskoa moisia puheita, ja hän muuttui harvasanaiseksi ja töykeäksi Olavia kohtaan. Mutta tämän huomatessaan Olavi puhui siitä kuningattarelle ja sanoi myöskin, että häntä halutti lähteä takaisin pohjan maihin; hän kertoi, että hänen sukulaisillaan oli ennen ollut siellä valtakunta, ja hänestä tuntui luultavalta, että siellä hän saavuttaisi eniten menestystä. Kuningatar toivotti hänelle onnellista matkaa ja sanoi, että hän on pysyvä mainiona miehenä, missä eläneekin. Sitten Olavi varustausi matkalle, astui alukseensa ja suuntasi kulkunsa ulos Itämerelle. Mutta länteen päin purjehtiessaan hän saapui Borgundarholmiin,[81] nousi siellä maihin ja hävitteli; sen maan miehet tulivat rantaan ja ryhtyivät taisteluun, mutta Olavi sai voiton ja paljon sotasaalista.

Olavin laivat olivat Borgundarholmin luona; silloin nousi rajusää ja meri kävi myrskyiseksi, niin etteivät he voineet pysytellä siellä, vaan purjehtivat etelään päin Vendinmaan[82] rantaan ja saivat siellä hyvän sataman. He käyttäytyivät rauhallisesti ja viipyivät siellä jonkin aikaa.

Burislav[83] oli nimeltään Vendinmaan kuningas; hänellä oli tyttäriä Geira, Gunhild ja Astrid. Kuninkaantyttärellä Geiralla oli valtakunta siellä, missä Olavi miehineen nousi maihin. Dixen oli nimeltään se mies, jolla oli eniten määräämisvaltaa Geira kuningattaren hovissa. Mutta kun he saivat kuulla, että maihin oli saapunut tuntemattomia miehiä, jotka käyttäytyivät sopivasti ja rauhallisesti, silloin lähti Dixen heidän luokseen viemään Geira kuningattarelta sellaisen sanoman, että tämä halusi tarjota tulijoille talvimajan, koska kesä oli kulunut pitkälle ja sää käynyt myrskyiseksi.

Sinne saavuttuaan Dixen huomasi heti, että heidän johtajansa oli erinomainen mies sekä suvultaan että ulkomuodoltaan. Dixen sanoi, että kuningatar kutsui heidät luokseen ystävyyttään vakuuttaen. Olavi otti kutsun vastaan ja lähti talvella kuningatar Geiran luo; he mieltyivät molemmat toisiinsa, niin että Olavi kosi kuningatarta, ja niin tapahtui, että hän sai sinä talvena Geiran. Nyt hän ryhtyi hallitsemaan sitä valtakuntaa kuningattaren kanssa.