Part 5

Kun Haakon oli ollut Norjan kuninkaana kaksikymmentä talvea, saapuivat Eirikinpojat Tanskasta mukanaan suuri sotajoukko. Paljon oli niitä, jotka olivat seuranneet heitä vainoretkille, mutta vielä suurempi oli kuitenkin se tanskalaisjoukko, minkä Harald Gorminpoika oli heille antanut. He saivat hyvän tuulen, purjehtivat merelle Vendelistä ja saapuivat Agderiin,[64] ohjasivat sitten laivansa pohjoista kohti rannikkoa pitkin ja purjehtivat yötä ja päivää. Mutta merkkitulia ei laadittu siitä syystä, että tavallisesti ne sytytettiin pitkin maata idästä käsin, mutta idässä ei heidän tuloaan oltukaan havaittu. Lisäksi tuli vielä se, että kuningas oli määrännyt kovat sakot, jos merkkitulet tehtiin aiheetta; ja tämä tapahtui sentähden, että sotalaivoja ja viikinkejä purjehti usein ulkosaaristoa hävittelemässä, ja silloin luulivat ihmiset, että siellä retkeilivät Eirikinpojat, ja niin sytytettiin merkkitulet ja sotaväkeä tulvi kokoon kautta kaiken maan. Mutta Eirikinpojat palasivat Tanskaan, eikä heillä ollutkaan mitään tanskalaisjoukkoa, vaan pelkästään omaa väkeään; ja toisinaan ne olivat muita viikinkejä. Haakon kuningas vihastui silloin suuresti, koska siitä koitui vaivaa ja kustannuksia, mutta ei mitään hyötyä; talonpojat valittivat myöskin osaltaan, kun niin kävi, ja tämä oli syynä siihen, ettei saatu mitään vihiä Eirikinpoikain retkestä, ennenkuin he saapuivat pohjan puolelle Ulvesundiin[65] asti. Siellä he viipyivät seitsemän yötä. Mutta Haakon kuningas oleskeli silloin talossaan Etelä-Mören Fræde-saarella, eikä hänellä ollut luonaan muuta väkeä kuin henkivartijansa ja ne talonpojat, jotka olivat siellä hänen kesteinään.

Vakoojia saapui Haakon kuninkaan luo tuoden sen sanan, että Eirikinpojat oleilivat suuri sotajoukko mukanaan Stadin eteläpuolella. Silloin hän kutsutti luokseen ne miehet, jotka olivat siellä viisaimpia, ja pyysi heitä neuvomaan, ryhtyisikö hän taistelemaan Eirikinpoikia vastaan, vaikka näillä olikin suuri ylivoima, vai väistyisikö tieltä pohjoiseen hankkiakseen itselleen suuremman sotajoukon. Egil Villapaita oli nimeltään muuan talonpoika, joka silloin oleili siellä; hän oli jo verraten vanha, mutta oli ollut rotevampi ja väkevämpi kuin yksikään toinen ja suuri sodankävijä. Hän oli kauan kantanut Haakon kuninkaan sotaviiriä. Egil vastasi kuninkaan puheeseen:

"Olin mukana muutamissa kuningas Haraldin, teidän isänne taisteluissa; toisinaan hän taisteli suurin sotajoukoin, toisinaan pienin, mutta voiton hän sai aina; en kuullut hänen koskaan pyytävän sellaista neuvoa, että ystävät opettaisivat häntä pakenemaan. Emme tahdo mekään, kuningas, opettaa teille moista neuvoa, sillä me tahdomme, että päällikkömme on reipas; te saatte myöskin voimakkaan avun meistä."

Moni muukin kannatti tätä puhetta. Kuningas sanoi myöskin, että häntä halutti eniten taistella niiden avulla, jotka hän voi saada kokoon. Niin päätettiin tehdä. Nyt kuningas antoi vuolla vainovasamia ja lähetti niitä joka taholle ja käski kerätä niin paljon väkeä kuin kävi mahdolliseksi. Silloin virkkoi Egil Villapaita:

"Pelkäsin jo, kun rauhaa riitti näin pitkältä, että kuolisin vanhuuttani vuoteen oljille, mutta ennemmin tahtoisin kaatua taistelussa ja seurata päällikköäni; siltä näyttää, että niin voikin käydä."

Heti hyvän tuulen saatuaan Eirikinpojat pyrkivät Stadin pohjoispuolelle. Mutta matkalla he saivat kuulla, missä Haakon kuningas oli, ja suuntasivat kulkunsa häntä vastaan. Haakon kuninkaalla oli yhdeksän laivaa; hän asettui Fræde-vuoren pohjoisrinteen alle Fæön salmeen, mutta Eirikinpojat sijoittuivat eteläiselle puolelle. Heillä oli kolmattakymmentä alusta. Haakon kuningas lähetti heille sanan ja pyysi heitä käymään maihin, sanoen valinneensa taistelukentän Rastarkalvilla; siellä on tasaisia ja suuria lakeuksia, mutta yläpuolella kohoaa pitkä, verraten loiva mäki. Eirikinpojat nousivat siellä laivoistaan ja kävivät Rastarkalville. Egil puhui silloin Haakon kuninkaalle ja pyysi saada kymmenen miestä sekä kymmenen sotaviiriä; kuningas antoi luvan. Nyt Egil lähti miehineen mäen alle, mutta Haakon laskeutui väkineen kentälle, pystytti viirinsä ja järjesti joukkonsa sanoen sitten:

"Me laadimme pitkän taistelurintaman, jotta eivät saa meitä saarretuiksi, vaikka heillä onkin enemmän miehiä."

Niin he tekivät, ja siitä sukeusi suuri ja ankara taistelu. Egil antoi kohottaa ne kymmenen viiriä, mitkä hänellä oli mukanaan, ja sovitti miehet, jotka niitä kantoivat, siten, että heidän tuli kulkea niin läheltä mäkeä kuin mahdollista ja jättää pitkä matka välilleen. He tekivät niin ja kulkivat eteenpäin läheltä mäkeä, ikäänkuin aikoisivat päästä Eirikinpoikain taakse. Silloin näkivät ne, jotka seisoivat ylinnä Eirikinpoikain rintamassa, että joukko viirejä läheni liehuen mäen takana; he luulivat, että niitä seurasi paljon miehiä, jotka yrittivät päästä taakse heidän ja alusten väliin. Tästä syntyi ankara huuto, ja mies kertoi toiselle, mitä oli tekeillä. Sitten he heittäytyivät pakoon, mutta sen nähdessään kuninkaatkin peräytyivät. Haakon kuningas tunkeutui tuimasti eteenpäin, ahdisti pakenevia ja surmasi monta.

Päästyään kannakselle vuoren yläpuolelle kääntyi Gamle Eirikinpoika päin ja huomasi, ettei perässä ollut muita kuin ne, joita vastaan he olivat ensinnä taistelleet, ja että tämä oli petosta. Silloin Gamle kuningas antoi puhaltaa sotatorvea ja pystytti viirinsä ja järjesti rintaman; kaikki norjalaiset palasivat heidän luokseen, mutta tanskalaiset pakenivat laivoihin. Mutta kun Haakon kuningas ennätti miehineen paikalle, sukeusi toistamiseen perin ankara taistelu; siinä hänellä oli enemmän väkeä. Se päättyi niin, että Eirikinpojat pakenivat. He pyrkivät etelään päin kannaksen poikki, mutta muutamat heidän miehistään väistyivät vuorelle, ja Haakon kuningas seurasi heitä. Kannaksen itäpuolella on lakea kenttä, mutta länsipuolella vuori on jyrkkärinteinen. Nyt peräytyivät Gamlen miehet vuorelle, mutta Haakon kuningas tunkihe heitä kohti niin rohkeasti, että surmasi muutamia; mutta toiset hyppäsivät lännen puolella alas vuorelta ja saivat kaikki surmansa, ja kuningas erosi heistä vasta sitten, kun jok'ikinen oli heittänyt henkensä.

Gamle Eirikinpoika pakeni myöskin kannakselta alas kentälle vuoren eteläpuolelle. Siellä Gamle kuningas kääntyi jälleen päin ja jatkoi taistelua; väkeä tuli hänen luokseen, ja myöskin kaikki hänen veljensä saapuivat suuri joukko kerallaan. Egil Villapaita oli silloin etumaisena Haakonin miehistä ja työntyi tuimasti kohti, ja hän ja Gamle kuningas jakelivat toisilleen iskuja. Gamle kuningas sai pahoja haavoja, mutta Egil kaatui ja moni mies hänen kerallaan. Silloin ennätti Haakon kuningas perille sen joukon kera, joka oli seurannut häntä; ja nyt syntyi jälleen taistelu. Haakon kuningas rynnisti voimakkaasti eteenpäin ja iski molemmin puolin ja kaatoi toisen toisensa jälkeen.

Eirikinpojat näkivät miestensä kaatuvan joka taholla. Silloin he kääntyivät pakosalle laivoihinsa, mutta ne, jotka olivat varemmin väistyneet aluksiin, olivat työntäneet ne ulos rannasta, ja muutamat niistä makasivat matalikolla. Kaikki Eirikinpojat ja ne, jotka heitä seurasivat, syöksyivät nyt mereen; siinä kaatui Gamle Eirikinpoika, mutta toiset veljet pääsivät aluksiinsa ja purjehtivat sitten pois niiden miesten kanssa, jotka olivat jääneet henkiin, ja lähtivät etelään päin Tanskaan.

Haakon kuningas otti ne alukset, mitkä Eirikinpojilta olivat jääneet, ja vedätti ne maalle. Siellä hän panetti Egil Villapaidan erääseen purteen ja hänen mukanaan kaikki ne miehet, jotka olivat kaatuneet siitä joukosta; hän antoi kantaa sinne multaa ja kiviä. Korkeita muistokiviä kohoaa Egil Villapaidan hautakummulla.

Kun Haakon Adalsteinin-kasvatti oli ollut Norjan kuninkaana kuusikolmatta talvea, tapahtui, että hän oli Hordalannissa ja vieraili siellä Stordin Fitjarissa; hänellä oli mukanaan henkivartionsa ja paljon talonpoikia kesteinään. Mutta kuninkaan istuessa päivällispöydässä näkivät vahtimiehet, jotka seisoivat kartanolla, että etelästä purjehti monta laivaa, jotka olivat jo lähellä saarta. Silloin he virkkoivat toisilleen, että olisi ilmoitettava kuninkaalle vainolaisia olevan varmaankin tulossa. Mutta kenestäkään ei ollut helppoa viedä kuninkaalle sotaviestiä, sillä hän oli määrännyt sakon jokaiselle, ken turhaan hälyyttäisi; mutta myöskin tuntui mahdottomalta jättää se ilmoittamatta. Silloin muuan heistä kävi tupaan ja pyysi Öivind Finninpoikaa heti saapumaan ulos; hän sanoi, että se oli aivan, välttämätöntä. Heti ulos tultuaan Öivind astui sinne, mistä saattoi nähdä laivat. Silloin hän huomasi silmänräpäyksessä, että siellä purjehti suuri laivasto, palasi heti tupaan kuninkaan eteen ja puhui:

"Ei anna aika maata, vaara leikillä levätä."

Kuningas katsahti häneen ja virkkoi: "Mitä on tekeillä?" -- Öivind lausui:

"Verikirveen kostajat (kerrotaan) kutsuvat meitä tuimaan kalpojen leikkiin; istua meidän ei suoda täällä.

Vaikea vainoviesti (kunnia, kuningas, sulle!) tuoda on: tarttua miekkaan joutuin meidän on pakko."

Kuningas sanoi: "Sinä olet niin reima mies, Öivind, ettet tuo sotaviestiä, ellei se ole totta."

Kuningas antoi sitten korjata pöydän pois, lähti ulos ja katseli laivoja. Hän huomasi silloin, että ne olivat sota-aluksia, ja puhui miehilleen, mihin keinoon oli ryhdyttävä, taistelisivatko sillä väellä, mikä saapuvilla oli, vai kävisivätkö pursiin ja purjehtisivat tiehensä pohjaa kohti.

"Helppoa meidän on nähdä", hän sanoo, "että saamme nyt taistella paljoa suurempaa ylivoimaa vastaan kuin ennen; ja kuitenkin meistä on useasti näyttänyt, että miesluvussa on ollut suuri erotus, kun olemme sotineet Gunhildin poikia vastaan."

Tähän ei äkisti vastattu. Silloin virkkaa Öivind:

"Kuningas! Ei pidä purttaan merisankarin ohjata pohjaa päin; sen tien tähän päättyä täytyy.

Leveän laivastonsa päin päivää Harald[66] vieköön merisankarin laineteitä: joutuin kilpihin käymme."

Kuningas vastasi: "Voimakkaasti puhuit ja minun mieleni mukaan, mutta kuitenkin haluan kuulla useampien miesten ajatuksen tästä asiasta."

Mutta kun miehet luulivat tajuavansa, mikä kuninkaan halu oli, vastasivat useat ja sanoivat, että mieluummin he tahtoivat kaatua miehuullisessa taistelussa kuin paeta tanskalaisia mittelemättä voimia; he sanoivat, että usein oli saatu voitto, vaikka olikin taisteltu vähäisemmin voimin. Kuningas kiitti näistä sanoista ja käski heidän varustautua, ja niin he tekivätkin. Kuningas vetää haarniskan ylleen ja sitoo vyölleen Kivenpurija-miekkansa, asettaa päähänsä kullalla silatun kypärän, ottaa keihään käteen ja kilven sivulleen. Sitten hän järjestää henkivartionsa taistelurintamaan ja talonpojat sen kera ja kohottaa sotaviirinsä.

Harald Eirikinpoika oli sillä kertaa veljien johtaja Gamlen kaaduttua; he olivat tuoneet Tanskasta mukanaan suuren sotajoukon. Heillä oli seurassaan myöskin kaksi enoaan, Öivind Skröia ja Alv Askmand; nämä olivat väkeviä urhoja ja monen miehen surma. Eirikinpojat ohjasivat laivansa saaren luo, kävivät maihin ja järjestyivät rintamaan, ja niin on kerrottu, ettei heidän ylivoimansa ollut vähempi kuin että heillä oli kuusi miestä yhtä vastaan.

Haakon kuningas oli järjestänyt sotajoukkonsa, ja sanotaan, että hän heitti haarniskan yltään, ennenkuin taistelu alkoi. Haakon kuningas valitsi henkivartioonsa miehet enimmäkseen väkevyyden ja rohkeuden mukaan. Toralv Väkevä Skolminpoika oli siinä ja astui kuninkaan rinnalla; hänellä oli kypärä, kilpi, keihäs sekä miekka, jolla oli nimenä Fetbreid; kerrottiin, että hän ja kuningas olivat yhtä voimakkaat.

Mutta kun joukot iskivät yhteen, sukeusi kiivas ja verinen ottelu; keihäänsä lennätettyään miehet paljastivat miekkansa, ja silloin Haakon kuningas ja Toralv hänen kerallaan tunkeutuivat eteenpäin sotaviirin ohitse ja iskivät molemmin puolin. Haakon kuninkaan saattoi helposti tuntea, paremmin kuin muut miehet; myöskin kypärä kimmelsi auringon paistaessa siihen, ja moni kohdisti häneen aseensa. Silloin Öivind Finninpoika otti hatun ja laski sen kuninkaan kypärälle. Öivind Skröia. huusi nyt kuuluvasti:

"lymyääkö norjalaisten kuningas vai onko hän paennut, vai missä on nyt kultakypärä?"

Sitten Öivind tunkeutui eteenpäin Alv-veljensä kera, ja he iskivät kahden puolen ja käyttäytyivät, ikäänkuin olisivat raivoissaan tai hulluja. Haakon kuningas huusi Öivindille:

"Jatka vain samaa tietä, jos haluat tavata norjalaisten kuninkaan!"

Kauaa ei tarvinnutkaan odottaa, ennenkuin Öivind pääsi perille; hän kohotti miekkansa ja tavoitteli kuningasta. Toralv työnsi kilven väliin, ja tällöin Öivind horjahti, mutta kuningas tarttui Kivenpurija-miekkaan kahden käden ja iski Öivindiä kypärään, halkaisten sen ja pään aina hartioihin asti. Sen jälkeen Toralv surmasi Alv Askmandin.

Molempien veljesten kaaduttua kuningas Haakon tunkeutui niin rajusti eteenpäin, että kaikki väistyivät hänen tieltään. Silloin valtasi kauhu Eirikinpoikain sotajoukon, ja se alkoi paeta; mutta Haakon kuningas oli ensi miehenä rintamassaan ja ajoi pakenevia takaa iskien tiheään ja tuimasti. Silloin lensi nuoli sitä lajia, jota sanotaan väkävasamaksi, ja osui Haakon kuninkaan käsivarsilihakseen olkapään alapuolelle. Ja moni mies kertoo, että Gunhildin kenkäpoika, Kisping nimeltään, juoksi esiin tungoksesta ja huusi: "Tietä kuninkaan surmalle!" ja ampui väkävasaman kuningasta kohti; mutta toiset sanovat, ettei kukaan tiedä, ken sen ampui; saattaa olla niinkin, sillä nuolia ja keihäitä ja kaikenkaltaisia heittoaseita lensi niin tiheään kuin lunta pyrysääliä. Paljon miehiä kaatui Eirikinpojilta sekä taistelukentällä että matkalla aluksiin ja laivoilla, ja moni syöksyi mereen. Useat ennättivät laivoihin, niinpä myöskin kaikki Eirikinpojat, ja he soutivat heti tiehensä; mutta Haakonin miehet ajoivat heitä takaa.

Haakon kuningas kävi purteensa ja antoi sitoa haavan, mutta verta vuoti niin ankarasti, ettei sitä saatu tyrehtymään, ja päivän kuluessa hänen voimansa alkoivat vähetä. Hän sanoi silloin haluavansa lähteä taloonsa Aalrekstaderiin; mutta kun saavuttiin pohjoisemmaksi Haakoninpaadelle, laskettiin alukset rantaan. Kuningas oli silloin kuolemaisillaan ja kutsui luokseen ystävänsä ja mainitsi heille, kuinka hän tahtoi valtakunnan asiat järjestettäviksi. Hänellä oli vain yksi tytär, Tora, eikä yhtään poikaa; hän käski heidän lähettää sanan Eirikinpojille, että he olisivat maan kuninkaina, mutta pyysi heitä osoittamaan hyvyyttä hänen ystäviään ja sukulaisiaan kohtaan.

"Ja vaikka minun suotaisiinkin elää", hän virkkoi, "niin lähden kuitenkin maasta kristittyjen luo sovittamaan sitä, minkä olen rikkonut Jumalaa vastaan; mutta jos kuolen pakanain keskelle, niin antakaa minulle sellainen hauta, minkä parhaaksi näette".

Vähää myöhemmin Haakon kuningas kuoli siinä samalla paadella, millä oli syntynyt. Häntä surtiin niin suuresti, että niin hyvin ystävät kuin vihamiehetkin itkivät hänen kuolemaansa ja sanoivat, ettei sen koommin saataisi niin hyvää kuningasta Norjaan. Hänen ystävänsä kuljettivat ruumiin Pohjois-Hordalannin Sæimiin, loivat suuren kummun ja laskivat siihen kuninkaan täysissä aseissa ja parhaissa pukimissa, mutta muuta tavaraa ei siihen pantu. He puhuivat sitten hänen haudallaan, niinkuin pakanamiesten tapana oli, ja korottivat hänet Valhallaan. Öivind Skaldespilder sepitti runon Haakon kuninkaan surmasta ja siitä, miten hänet otettiin vastaan. Sillä oli nimenä Haakonarmaal, ja alku kuuluu seuraavasti:

Korkean käskyn sai Gåndul ja Skågul kuninkaista katsoa, ken heimosta Yngven vaeltaisi Valhallaan Odenin luokse.[67]

Näkivät Björnin veljen rautapaidassa käyvän; kuningas korskana viirin alla astui: joikui jouset, kalskui keihäät, taistelu tuimana riehui.

Kannusti ryygejä,[68] pohjolan miehiä; jaarlien surmat taistohon työntyi: rinnalle ruhtinaan riensi norjan miehet, tappajat taanain malmikypäri-päiset

Sotisovan riisui, haarniskansa heitti urhojen herra, sitten iskuja antoi: astui kuin karkeloon maatansa varjelemaan, ilomielin seisoi kultakypärän alla.

Niin puri säilä kädessä Siklingin[69] vaatteita Taivaisen kuin vettä viiltäin; keihäät taittui, kilvet murtui, säilät suihki hurmepäitä kohti.

Kiipii halkoi ja kalloja kovia Norjan miesten herran murtava miekka. Taistelu riehui: hurmeesta urhojen kilpilinnat kiiltävät punaisina puunsi.

Tulen lailla polttivat hurmeiset haavat, kallistui tapparat henkeä pyytäin. Haavameri kuohui kärjitse kalpain, viruivat vasamat rannalla Stordön.

Skågulin myrsky alla kilpitaivaan punaisena riehui säilissä suhisten. Kalpakoski kuohui rajusäässä Odenin: vaipui virtahan miekkain moni mies.

Dåglingeja[70] istui kädessä kalpa, kolhituin kilvin ja rikki rautapaita. Sen joukon rinta ei riemuinnut: kävi Valhallaan sen matka.

Virkkoi Gåndul keihään varteen tarttuin: "Karttuvi aasain seura, kun Haakon on niin suurin joukoin kutsuttu jumalten linnaan."

Kuningas kuuli, min ratsailta virkkoi sotaneidot sorjat; ylväiltä näyttivät kypäräpäiset, kilpeä kyljellä kantain.

(Haakon:) "Min vuoksi, Skågul, sotaonnen muutit? Lienemme arvoiset voiton?"

(Skågul:) "Meidän voimasta valtasit kentän, väistyi vainolainen siltä!"

"Ratsastamme kahden", rikas Skågul lauloi, "jumalkotiin vihreään sinne sanan viemme: ruhtinas nyt saapuvi Odenin luokse."

"Hermod ja Brage",[71] virkkoi isä urhoin, "vastahan käykää, kun kuningas, sankareista suurin, seuraamme saapuu".

Kuningas virkkoi -- taistelusta tullen kalvaana seisoi: -- "Nurjamieli lie Oden meille; tahtonsa tunnen."

"Sankarit sulle tervehdyksen lausuu, käy aasain maljoja juomaan! Jaarlien voittaja, veljiäsi tääll' on kahdeksan", kertoi Brage.

"Me aseitamme", virkkoi valtias viisas, "vartioimme itse. Talletamme tarkoin kypärän ja haarniskan: ne tarpehen ovat vielä."

Nytpä nähtiin, että temppeleitä tarkoin kuningas oli kainnut, kun jumalat suopeat Haakonin halulla ottivat vastaan.

Onnen hetkenä syntyvi moinen kuningas korkeamieli; ainiaan hänen aikaansa täällä kiitoksin kerrotaan.

Käy kahleitta koko maailmaa vastaan Fenre-hukka,[72] ennenkuin sen tuhokulkua kuningas samanarvoinen seuraa.

Kuolee karja, sortuu suku, tuho kohtaa maan. Kun luo jumalain kävi Haakon, niin sijansa täällä väkivalta ja orjuus sai.

Eirikinpoikain tarina.

(961-963)

Eirikinpojat anastivat nyt Norjan kuninkuuden, kun Haakon kuningas oli kaatunut. Harald oli heistä eniten kunnioitettu, ja hän oli vanhin niistä, jotka silloin elivät. Heidän äitinsä Gunhild otti monesti osaa hallitukseen heidän kerallaan; häntä nimitettiin kuninkaanäidiksi. Maassa oli silloin päällikköinä: Trygve Olavinpoika itäosassa ja Gudröd Björninpoika Vestfoldissa, Sigurd Laden-jaarli Trondhjemissä, mutta Eirikinpojilla oli keskiosa hallussaan. Ensimmäisenä talvena lähettivät Gunhildin pojat ja kuninkaat Trygve sekä Gudröd viestejä ja sanansaattajia toisilleen, ja tehtiin sovinto sellaisin ehdoin, että he saisivat Gunhildin pojilta yhtä ison alan valtakuntaa kuin ennen Haakon kuninkaalta.

Gunhildin pojat oleskelivat enimmäkseen keskiosassa maata, sillä heistä ei tuntunut turvalliselta asustaa tröndien tai Vikenin miesten keskuudessa, nämä kun olivat olleet Haakon kuninkaan parhaita ystäviä ja kummassakin seudussa oli paljon mahtimiehiä. Silloin kulki miehiä välittäen sovintosanoja Gunhildin poikien ja Sigurd jaarlin kesken, sillä he eivät saaneet mitään veroa Trondhjemistä; ja lopulta kävi niin, että kuninkaat ja jaarli tekivät sovinnon ja vahvistivat sen vannomillaan valoilla. Sigurd jaarlin oli määrä saada heiltä yhtä suuri valtakunta Trondhjemissä kuin hänellä ennen oli ollut Haakon kuninkaan aikana; nyt heidän katsottiin sopineen keskenään.

Gunhildin pojat olivat omaksuneet kristinuskon Englannissa, niinkuin ennen on kirjoitettu. Saatuaan vallan Norjassa he eivät kyenneet taivuttamaan maan miehiä kristinuskoon; mutta kaikkialla, missä suinkin voivat, he hävittivät temppeleitä ja tuhosivat uhreja, ja siitä he saivat paljon vihamiehiä. Heidän päivinään tapahtui, että maassa tuli huonoja vuosia, sillä kuninkaita oli monta ja kullakin oli mukanaan saattueensa, niin että he tuottivat suuria kustannuksia; ja lisäksi he olivat tavaranhimoisia, mutta paljoa he eivät välittäneet laeista, jotka Haakon kuningas oli laatinut, paitsi sellaisista, jotka olivat heidän mielensä mukaisia. He olivat kaikki perin kauniita miehiä, väkeviä ja rotevia ja mainioita aseenkäyttäjiä.

Gunhild kuninkaanäiti ja hänen poikansa tapasivat toisensa useasti, keskustellen ja neuvotellen maan hallinnosta, ja kerran Gunhild kysyi pojiltaan:

"Mihin aiotte jättää Trondhjemin äären? Teillä on kuninkaan nimi, niinkuin ennen esi-isillänne; mutta teillä on vähän miehiä ja niukalti maata, ja teitä on monta jakamassa. Viken kuuluu Trygvelle ja Gudrödille, ja näillä on hiukan oikeutta siihen syntyperänsä vuoksi. Mutta Sigurd jaarli vallitsee vapaasti Trondhjemissa, enkä minä tiedä, mikä pakko teidän on antaa jaarlin hallita yksinään niin suurta valtakuntaa, saamatta itse sanoa mitään. Minusta tuntuu kummalliselta, että lähdette joka kesä viikinkiretkille toisiin maihin, mutta sallitte omassa maassa jaarlin anastaa isänperintönne. Helpolta olisi Haraldista, sinun isoisästäsi, jonka mukaan olet nimesi saanut, tuntunut riistää jaarlilta maa ja henki; hän voitti koko Norjan omakseen ja vallitsi sitä vanhuuteensa asti."

"Sigurd jaarlia", vastaa Harald, "ei oteta hengiltä yhtä helposti kuin teurastetaan vohla tai vasikka. Sigurd jaarlilla on suuri suku ja paljon heimolaisia, hän on ystävällinen ja viisas; jos hän kuulee meidän ryhtyvän häntä vainoamaan, niin luulen kaikkien tröndien liittyvän häneen; silloin emme ole saaneet aikaan muuta kuin onnettomuutta. Minusta tuntuu siltä, ettei yhdenkään meistä veljeksistä olisi turvallista oleskella tröndien keskuudessa."

Siihen virkkaa Gunhild:

"Laatikaamme sitten tuumamme toisin päin, niin että näemme vähemmän vaivaa. Haraldin ja Erlingin on määrä asustaa syksyllä Pohjois-Möressä, ja minä aion lähteä teidän mukaanne; koetamme sitten kaikin, mitä voimme tehdä." -- Niin he nyt menettelevätkin.

Sigurd jaarlin veljen nimi oli Grjotgard; hän oli paljoa nuorempi ja vähemmin kunnioitettu, hänellä ei myöskään ollut jaarlin nimeä, mutta hän piti kuitenkin luonaan saattuetta ja kävi kesäisin viikinkiretkillä ja hankki itselleen omaisuutta. Harald kuningas lähetti miehiä Trondhjemiin Sigurd jaarlin luo viemään lahjoja ja ystävällisiä viestejä; he sanovat, että Harald kuningas haluaa solmia hänen kanssaan sellaisen ystävyyden, joka ennen oli vallinnut Sigurd jaarlin ja Haakon kuninkaan välillä; niin mainitsi myöskin viesti, että jaarlin pitäisi saapua Harald kuninkaan luo, ja silloin he solmisivat ystävyytensä lujaksi. Sigurd jaarli otti hyvin vastaan sanansaattajat ja kuninkaan ystävyyden; hän sanoi, ettei saattanut monilta toimiltaan lähteä kuninkaan luo, mutta lähetti lahjoja sekä hyviä ja suopeita sanoja kiitokseksi kuninkaan ystävyydestä. Lähetit matkustivat pois; he kävivät Grjotgardin luo ja esittivät hänelle saman asian: Harald kuninkaan ystävyyden ja kutsun, sekä toivat samalla oivia lahjoja. Mutta kun lähetit palasivat kotiin, lupasi Grjotgard tulla.