Part 4

Kevään lähetessä Haakon kuningas keräsi suuren sotajoukon Trondhjemiin ja hankki itselleen laivoja; Vikenin miehillä oli myöskin suuri sotavoima liikkeellä, ja he tahtoivat lähteä Haakonia kohtaamaan. Myöskin Eirik kuningas määräsi sotajoukon saapumaan Keskimaasta, mutta hän sai vähän väkeä, sillä moni suurmies luopui hänestä ja lähti Haakonin luo. Kun hän huomasi mahdottomaksi ryhtyä vastustamaan Haakonin sotajoukkoa, purjehti hän länteen meren poikki niiden miesten kera, jotka tahtoivat häntä seurata. Hän lähti ensin Orkn-saarille ja sai sieltä mukaansa paljon väkeä, sitten hän purjehti etelään ja havitteli Skotlantia, missä vain pääsi maihin; hän ryösteli myöskin aina pohjoiseen Englantiin asti.

Adalstein, Englannin kuningas, lähetti Eirikille sanan ja tarjosi hänelle valtakuntaa Englannissa; hän sanoi, että Harald kuningas oli ollut kuningas Adalsteinin hyvä ystävä, joten hän halusi palkita sen Haraldin pojalle. Niin kulki miehiä kuningasten väliä, ja he tekivät sovinnon sellaisin ehdoin, että Eirik kuningas ottaa kuningas Adalsteiniltä lääniksi Nordimbralannin[53] ja suojelee maata tanskalaisilta sekä muilta viikingeiltä. Eirik antaa kastaa itsensä vaimoineen ja lapsineen ja kaikkine miehineen, jotka olivat seuranneet häntä sinne. Tämän ehdon Eirik hyväksyi; niin hän kastettiin ja otti vastaan oikean uskon. Nordimbralanti lasketaan viidenneksi osaksi Englantia; hänellä oli asuntonsa Jorvikissa.[54] Nordimbralanti oli enimmäkseen pohjan miesten asuttama, sen jälkeen kuin Lodbrokinpojat[55] olivat vallanneet maan; mutta tanskalaiset ja norjalaiset hävittelivät sitä usein, kun olivat menettäneet ylivallan maassa.

Eirik kuninkaalla oli paljon väkeä luonaan; siellä oli joukko pohjan miehiä, jotka olivat lähteneet idästä hänen kanssaan, ja sitä paitsi saapui myöhemmin useita hänen ystäviään Norjasta. Hänellä oli niukalti maata, sen vuoksi hän lähti alituiseen kesäisin vainoretkille, hävitti Skotlantia ja Suder-saaria, Irlantia sekä Bretlantia ja keräsi itselleen siten tavaraa. Kuningas Adalstein kuoli tautiin. Sitten oli hänen veljensä Jatmund[56] Englannin kuninkaana. Hän ei pitänyt pohjan miehistä, eikä Eirik kuningas ollut hänen ystäviään; niinpä kerrottiin kuningas Jatmundista, että hän aikoi asettaa toisen päämiehen Nordimbralantiin. Mutta tämän kuultuaan Eirik kuningas lähti länteen viikinkiretkelle, ja moni viikinki ja sotakuningas liittyi hänen seuraansa. Hän purjehti joukkoineen ensin Irlantiin ja otti sieltä mukaansa niin paljon väkeä, kuin saattoi kerätä; sitten hän lähti Bretlantiin ja hävitteli sitä. Sen jälkeen hän purjehti etelään Englannin rannikkoa pitkin ja ryösteli siellä niinkuin muissakin paikoin, mutta kaikki kansa pakeni hänen tieltään. Ja koska Eirik oli rohkea sodankävijä ja hänellä oli mukanaan paljoa väkeä, luotti hän niin suuresti voimiinsa, että samosi kauas sisämaahan hävitellen ja kansaa etsien.

Olavi oli nimeltään se kuningas, jonka kuningas Jatmund oli asettanut maata varjelemaan. Hän keräsi mahtavan sotajoukon ja lähti Eirik kuningasta vastaan, ja nyt syntyi suuri taistelu. Paljon kaatui Englannin miehiä, mutta missä yksi sai surmansa, siinä astui kolme tilalle; ja myöhemmin päivällä mieshukka kääntyi pohjan miesten vahingoksi ja heitä kaatui useita, ja päivän päättyessä sai surmansa myöskin Eirik sekä viisi muuta kuningasta hänen kerallaan. Suuri oli pohjolaisten mieshukka, mutta ne, jotka pääsivät hengissä taistelusta, lähtivät Nordimbralantiin ja kertoivat nämä sanomat Gunhildille ja hänen pojilleen.

Mutta kun Gunhild ja hänen poikansa saivat tietää, että Eirik kuningas oli kaatunut ja sitä ennen hävitellyt Englannin kuninkaan maata, tuntui heistä siltä, ettei siellä ollut odotettavissa rauhallisia oloja. He varustautuivat heti lähtemään pois Nordimbralannista ja ottivat kaikki ne laivat, mitkä olivat kuuluneet Eirik kuninkaalle; heillä oli mukanaan myöskin kaikki se väki, joka tahtoi seurata heitä, ja paljon tavaraa, joka oli kerätty Englannista veroina tai vainoretkillä anastettu. He suuntasivat kulkunsa pohjoiseen päin Orkn-saarille ja sijoittuivat sinne joksikin aikaa. Eirikinpojat valtasivat sitten Orkn-saaret sekä Hjaltlannin ja kantoivat niistä veroa; siellä he oleskelivat talvisin, mutta kesäisin he lähtivät viikinkiretkille länteen ja hävittelivät Skotlantia ja Irlantia.

Kuningas Haakon Adalsteinin-kasvatti laski valtansa alaiseksi koko Norjan, kun hänen veljensä Eirik oli paennut maasta. Ensin hän asui Trondhjemissa; mutta koska se näytti hänestä vaaralliselta, jos Eirik kuningas saapuisi miehineen meren poikki, asettui hän sotavoimineen keskelle maata. Kun Haakon kuningas sitten sai kuulla, että hänen veljensä Eirik kuningas oli kaatunut eivätkä tämän pojat saaneet tukea Englannista, ei hänen mielestään enää tarvinnut paljoakaan pelätä näitä, ja sen vuoksi hän lähti eräänä kesänä sotajoukkoineen itään päin Vikeniin. Näihin aikoihin tanskalaiset hävittelivät pahasti Vikenissä ja tekivät siellä usein suurta vahinkoa. Mutta kuullessaan, että Haakon kuningas oli saapunut sinne suuren sotajoukon kera, he pakenivat kaikki tiehensä, toiset etelää kohti Hallantiin, ne taasen, jotka olivat Haakon kuningasta lähinnä, ulos merelle ja sitten Jyllantiin. Tämän havaittuaan Haakon purjehti perässä kaikkine väkineen. Kun hän saapui Jyllantiin ja sikäläinen rahvas sai tiedon siitä, kerääntyi heti sotajoukko maata suojelemaan, ja se pyrki taisteluun Haakonin kanssa. Siellä sukeusikin suuri taistelu, ja Haakon kuningas soti niin rohkeasti, että hän oli sotaviirin edessä, eikä hänellä ollut suojanaan kypärää eikä haarniskaakaan. Haakon kuningas sai voiton ja ajoi pakenevia kauas maihin. Näin lauloi Guthorm Sindre Haakon-runossaan:

Sankari tietä siintävää matkasi loiskivin airoin; taistossa ruhtinas ylväs juutteja kalvoin kaatoi. Ruokkija Odinin lintuin soturit pakohon syöksi: korppi einettä etsi ja ahmia kyllin sai.

Sitten Haakon kuningas suuntasi laivastonsa itään päin Seelantiin ja etsiskeli viikinkejä. Hän soudatti kaksi purtta Juutinraumaan; siellä hän kohtasi yksitoista viikinkipurtta ja antautui heti taisteluun niitä vastaan, ja se päättyi siten, että hän sai voiton ja raivasi kaikki vihollisalukset puhtaiksi.

Tämän jälkeen Haakon kuningas hävitteli laajalti Seelantia ja ryösti useita paikkoja; toisia hän surmasi, mutta otti toisia vangiksi; muutamilta hän peri suuria sakkoja eikä silloin kohdannut mitään vastarintaa. Sitten hän siirtyi itään Skånen rannikkoa pitkin ja surmasi kaikki viikingit, jotka siellä tapasi, sekä tanskalaiset että vendiläiset. Niin hän retkeili yhä itään päin Göötanmaata pitkin ja hävitteli sitä ja kokosi maasta paljon rahaa. Syksyllä Haakon kuningas tuli takaisin joukkoineen, ja hän oli saanut suuret määrät tavaraa. Talven hän majaili Vikenissä suojellakseen sitä, jos tanskalaiset tai gootit hyökkäisivät maahan.

Tanskaa hallitsi silloin kuningas Harald Gorminpoika. Hän oli vihoissaan siitä, että Haakon kuningas oli hävittänyt hänen maatansa, ja arveltiin Tanskan kuninkaan varmaankin koettavan kostaa sen; mutta niin ei kuitenkaan tapahtunut aivan pian. Mutta kun Gunhildin pojat saivat kuulla, että Tanskan ja Norjan välillä vallitsi epäsopu, valmistautuivat he Gunhildin kera purjehtimaan itään. Tultuaan poikineen Tanskaan Gunhild lähti kuningas Haraldin luo, ja siellä hänet otettiin hyvin vastaan; kuningas antoi heille valtakunnastaan maa-alueita niin suuria, että he kykenivät hyvin elättämään itsensä ja miehensä, mutta Harald Eirikinpojan hän otti kasvatikseen ja istutti hänet polvelleen; poika kasvoi sitten Tanskan kuninkaan seurueessa. Muutamat Eirikinpojat lähtivät vainoretkille, niin pian kuin heillä oli ikää riittävästi, ja hankkivat itselleen siten omaisuutta; he hävittelivät laajalta Itämaita. He kasvoivat varhain aimo miehiksi ja varttuivat voimiltaan ja taidoltaan nopeammin kuin vuosiltaan.

Eirikinpojat suuntasivat joukkoineen matkansa myöskin Vikeniin ja hävittelivät sitä, mutta Trygve Olavinpojalla, Haakon kuninkaan veljenpojalla, joka oli asetettu Vikenin hallitsijaksi, oli sotajoukko valmiina, ja hän kävi heitä vastaan; he taistelivat useasti ja saivat voiton vuorotellen.

Haakonin ollessa Norjan kuninkaana vallitsi talonpoikien ja kauppamiesten keskuudessa hyvä rauha, niin ettei kukaan vahingoittanut toisia tai toisten omaisuutta; silloin oli hyvä vuosi sekä maalla että merellä. Haakon kuningas oli kaikkia muita iloisempi, kaunopuheisempi ja vaatimattomampi. Viisaiden miesten neuvomana hän sääti monta maakuntalakia kaiken kansan noudatettavaksi.

Ylämaalaiskuningas Öistein,[57] jota toiset nimittävät Mahtavaksi, toiset taasen Pahaksi, havitteli Trondhjemia ja laski valtansa alaiseksi kaksi kihlakuntaa ja asetti poikansa niiden päämieheksi; mutta tröndit surmasivat tämän. Öistein kuningas lähti silloin toistamiseen vainoretkelle Trondhjemiin ja hävitteli siellä laajalti ja alisti koko maan valtaansa. Sitten hän käski tröndien valita, kumman he mieluummin halusivat kuninkaakseen, hänen orjansa, Tore Faxe nimisen, vaiko hänen koiransa Saurin; mutta he valitsivat koiran, koska luulivat silloin saavansa vallita enemmän oman mielensä mukaan. He antoivat loihtia koiraan kolmen miehen älyn, ja niin se haukkui kaksi sanaa, mutta puhui aina kolmannen. Sille tehtiin kaulanauha kulta- ja hopearenkaista, ja lokaisella säällä henkivartijat kantoivat sitä olkapäillään. Oli sille pystytetty myöskin kunniaistuin, ja se piti kuninkaiden tavoin käräjiä. Kerrotaan sen saaneen surmansa siten, että susia kävi sen karjaan, mutta henkivartijat yllyttivät sitä suojelemaan omaisuuttaan; se hyökkäsi sinne, missä sudet olivat, mutta ne repivät sen heti kappaleiksi.

Paljon muutakin merkillistä teki Öistein kuningas tröndien kiusaksi. Tämän vainon vuoksi pakeni moni päällikkö ja suuri joukko rahvasta tiloiltaan. Ketel Jæmte, jaarlin poika Sparabusta, siirtyi itään Kjölenin poikki ja hänen kerallaan suuri seurue, ja heillä oli karjansa mukana. He raivasivat saloa ja asuttivat siellä suuria kihlakuntia; sitä nimitettiin sen jälkeen Jemtlanniksi. Ketelin pojanpoika oli Tore Helsing; hän lähti murhan vuoksi itään päin metsien halki ja rupesi asuttamaan sitä aluetta; sinne pyrki paljon kansaa hänen kerallaan, ja sitä seutua nimitettiin Helsinglanniksi. Mutta kun Harald Kaunotukka raivasi itselleen tilaa valtakunnassa, silloin pakeni hänenkin tieltään joukko ihmisiä maasta; niin syntyi uusia asutuksia Jemtlannissa, ja muutamat siirtyivät aina Helsinglantiin asti. Helsingit kävivät kauppamatkoillaan Svitjodissa ja olivat kaikessa sen alaisia; mutta jemtit olivat melkein keskivälillä, eikä kukaan pannut siihen huomiota, ennenkuin Haakon määräsi rauhan ja kaupparetkiä Jemtlantiin ja rupesi sikäläisten suurmiesten ystäväksi. Nämä pyrkivät sitten länteen hänen luokseen, lupasivat kuuliaisuutta ja verolahjoja ja tulivat hänen miehikseen; sillä he kuulivat hänestä kerrottavan hyvää ja tahtoivat ennemmin antautua hänen valtaansa kuin svealaiskuninkaan alamaisiksi, koska olivat peräisin norjalais-heimosta. Niin tekivät myöskin kaikki helsingit, joilla oli sukunsa Kjölenin länsipuolella.

Norjaan tullessaan Haakon kuningas oli hyvä kristitty, mutta koska koko maa oli pakanallinen ja siellä oli runsaasti uhreja sekä paljon mahtimiehiä ja hän oli kovin avun sekä rahvaan suosion tarpeessa, katsoi hän parhaaksi pitää kristinuskoaan salassa. Hän vietti sunnuntaita sekä perjantaipaastoja ja määräsi laissa, että joulua oli juhlittava samaan aikaan kuin kristityt; ja silloin oli jokaisen valmistettava kesteihin mitallinen olutta tai muutoin suoritettava sakkoja ja pidettävä pyhää niin kauan kuin olutta riitti; mutta ennen oli ensimmäinen jouluyö ollut keskitalvijuhla, ja joulua vietettiin kolmena yönä.

Hän ajatteli, että lujitettuaan asemansa ja laskettuaan maan valtansa alaiseksi hän esittäisi sanoman kristinuskosta; hän teki ensin siten, että houkutteli kristinuskoon ne miehet, jotka olivat hänelle rakkaimmat, ja ystävällisyydellään hän sai aikaan sen, että moni antoi kastaa itsensä ja muutamat herkesivät uhraamasta. Hän oleskeli pitkät ajat Trondhjemissa, koska siellä oli maan suurin voima.

Mutta kun Haakon kuningas arveli saaneensa muutamilta suurmiehiltä tukea kristinuskon esittämiseksi, lähetti hän Englantiin sanan pyytäen piispaa ja muutamia pappeja, ja heidän saavuttuaan Norjaan kuningas teki tiettäväksi, että aikoi määrätä kristinuskon vallitsevaksi kautta koko maan. Mutta möreläiset ja raumalaaksolaiset jättivät asiansa tröndien ratkaistavaksi. Haakon kuningas vihitytti silloin muutamia kirkkoja ja asetti niihin pappeja; mutta Trondhjemiin tultuaan hän kutsui koolle käräjät ja tarjosi kristinuskoa. Tröndit vastaavat silloin jättävänsä tämän asian Frostan käräjille ja tahtovat, että niille saavuttaisiin kaikista niistä kihlakunnista, jotka ovat Tröndelagenissa, ja sanovat siellä vastaavansa tässä vaikeassa asiassa.

Laden jaarli Sigurd oli suuri uhripappi ja samaten Haakon, hänen isänsä. Sigurd jaarli piti kuninkaan puolesta kaikki uhripidot Tröndelagenissa. Oli vanha tapa sellainen, että uhraamaan käytäessä kaikki talonpojat saapuivat sinne, missä temppeli oli, ja toivat mukanaan ruokavaroja, joiden tuli riittää uhripitojen ajaksi. Näissä pidoissa tuli kaikkien miesten saada olutta, niissä teurastettiin myöskin kaikenkaltaista pikkukarjaa sekä hevosia, mutta kaikella verellä, mikä niistä vuoti, oli nimenä _laut_, ja vielä oli niissä _laut_-kulhoja, joissa verta säilytettiin, ja _laut_-vihtoja; kaikella sillä oli värjättävä korokkeet punaisiksi ja samaten temppelin seinät sisältä ja ulkoa, ja myöskin oli sitä vihmottava miehiin; mutta liha oli keitettävä pitoruoaksi. Tulia oli sytytettävä keskelle temppelin permantoa, ja niiden yllä riippui patoja; tulen ympäri oli kannettava pikareita, mutta sen, joka järjesti pidot ja oli päämies, tuli ensin siunata Odenin malja -- se oli juotava kuninkaan voiton ja mahdin hyväksi -- ja sitten Njårdin[58] ja Fröin[59] malja vuodentulon ja rauhan hyväksi. Oli perin tavallista, että sen jälkeen juotiin Bragen[60] malja; myöskin juotiin haudattujen sukulaisten malja, ja sillä oli nimenä muistopikari.

Haakon kuningas saapui Frostan käräjille, ja niille oli tullut suuri joukko talonpoikia. Mutta kun käräjät aloitettiin, ryhtyi kuningas puhumaan. Hän sanoi ensinnä, että sellainen oli hänen käskynsä ja pyyntönsä talonpojille ja torppareille, mahtaville ja halvoille ja siten koko kansalle, nuorille ja vanhoille, rikkaille ja köyhille, naisille ja miehille, että kaikkien oli annettava kastaa itsensä ja uskottava yhteen Jumalaan Kristukseen, Marian poikaan, mutta luovuttava kaikista uhreista ja pakanallisista jumalista, pidettävä pyhänä joka seitsemäs päivä tekemättä silloin työtä ja paastottava joka seitsemäs päivä.

Mutta heti kun kuningas oli esittänyt tämän rahvaalle, syntyi suuri levottomuus. Talonpojat nurisivat, että kuningas aikoi riistää heiltä työn, ja sanoivat, etteivät he voineet sillä tavalla asua maata; mutta työväki ja orjat arvelivat, etteivät voineet tehdä työtä, kun eivät saisi ruokaa -- he sanoivat myöskin, että Haakon kuninkaalla sekä hänen isällään ja näiden suvulla oli sellainen perimävika, että he antoivat ruokaa niukalti, joskin kultaa runsaasti. Asbjörn Guldalin Medalhusista nousi seisomaan, vastasi hänen sanoihinsa ja virkkoi:

"Niin me talonpojat ajattelimme", hän sanoo, "kun sinulla oli ollut ensimmäiset käräjät täällä Trondhjemissa ja me olimme ottaneet sinut kuninkaaksi ja saaneet sinulta perintötilamme, että olimme tavoittaneet käsillämme itse taivaan. Mutta nyt emme tiedä, olemmeko todella saaneet vapauden vai tahdotko nyt orjuuttaa meidät uudestaan niin kummallisella tavalla, että meidän tulee hylätä uskomme, joka vanhemmillamme ja kaikilla esi-isillämme on ollut ennen meitä, ensinnä polttokaudella ja nyt kumpukaudella;[61] he ovat olleet paljoa viisaampia kuin me, ja kuitenkin on tämä usko kelvannut meille. Olemme osoittaneet sinulle niin suurta rakkautta, että olemme antaneet sinun säätää meille kaiken lain ja oikeuden. Nyt on meidän tahtomme ja talonpoikien yhteinen suostumus, että pidämme sen lain, jonka sääsit meille täällä Frostan käräjillä ja itse hyväksyimme; me seuraamme sinua kaikki ja pidämme sinut kuninkaana, niin kauan kuin yksikin meistä talonpojista on elossa, jos sinä, kuningas, pysyt kohtuullisena ja pyydät meiltä vain sitä, mikä sinulle voidaan myöntää eikä ole mahdotonta. Mutta jos antaudut tähän asiaan niin suurella kiihkolla, että rupeat käyttämään väkivaltaa meitä kohtaan, silloin me talonpojat olemme päättäneet, että eroamme sinusta kaikki ja otamme toisen päämiehen, joka voi auttaa meitä siinä, että saamme pitää rauhassa haluamamme uskon. Nyt on sinun, kuningas, valittava toinen näistä kahdesta ehdosta, ennenkuin käräjät ovat päättyneet." -- Tälle puheelle huusivat talonpojat voimakkaasti ja sanoivat, että juuri sellainen oli heidän ajatuksensa.

Kun käräjärahvas vaikeni, vastasi Sigurd jaarli ja sanoi, että "kuningas Haakonin tahto on päästä yksimieliseksi teidän kanssanne, talonpojat, eikä hän aio milloinkaan luopua ystävyydestänne". Talonpojat sanoivat tahtovansa, että kuninkaan tulee uhrata heidän puolestaan vuodentulon ja rauhan hyväksi, niinkuin hänen isänsä oli tehnyt. Niin levottomuus talttuu ja käräjät päättyvät. Sitten Sigurd jaarli puhui kuninkaalle, ettei hän jättäisi kokonaan tekemättä, mitä talonpojat halusivat, ja sanoi, ettei ole muuta neuvoa: "Tämä on, kuningas, niinkuin itse voitte kuulla, päämiesten tahto ja kiivas vaatimus ja samalla koko kansan. Tähän me, kuningas, kyllä keksimme jonkin hyvän neuvon." -- Ja kuningas ja jaarli sopivat nyt asiasta.

Syksyllä talvipäivänä oli uhrijuhla Ladessa, ja sinne lähti nyt kuningas. Ennen, milloin hän oli saapuvilla uhrijuhlassa, hän oli aina tottunut aterioimaan pienessä tuvassa muutaman miehen kera; mutta talonpojat nurisivat nyt sitä, ettei hän asettunut kunniasijalleen, kun ilo oli kansan keskuudessa ylimmillään. Jaarli sanoi silloin, ettei hän tekisi tällä kertaa niin, ja näin kuningas joutui kunniaistuimelle. Mutta kun ensimmäinen malja täytettiin, puhui Sigurd jaarli sen johdosta ja siunasi sen Odenille ja joi kuninkaan terveydeksi sarvesta. Kuningas otti sen vastaan, mutta teki sen ylle ristinmerkin. Silloin virkkoi Grytingin Kaar.

"Miksi kuningas niin tekee? Eikö hän halua vieläkään uhrata?"

Sigurd jaarli vastasi:

"Kuningas menettelee niinkuin kaikki tekevät, jotka uskovat voimaansa ja väkeensä ja siunaavat maljansa Torille. Hän teki vasaran merkin, ennenkuin joi".[62] Sinä iltana pysyttiin rauhallisina. Mutta kun seuraavana päivänä käytiin pöytään, tungeksivat talonpojat kuninkaan ympärille ja sanoivat, että nyt hänen oli syötävä hevosenlihaa. Siihen ei kuningas suostunut millään ehdolla. Silloin he pyysivät häntä juomaan lientä, mutta sitä hän ei tahtonut tehdä. Sitten he pyysivät häntä syömään kuuta; ei hän suostunut siihenkään, ja silloin he olivat jo käymäisillään häntä vastaan. Sigurd jaarli sanoi tahtovansa sovittaa ja käski heidän tyyntyä, mutta kuninkaan hän käski kumartua avosuin padan sangan ylitse, johon oli laskeutunut lihakeiton höyryä, niin että se oli rasvainen. Silloin kuningas kääri liinavaatteen padan sankaan ja piti suutaan auki, ja sen jälkeen hän astui kunniasijalleen. Mutta kukaan heistä ei ollut tyytyväinen.

Seuraavana talvena varustettiin kuninkaalle joulunviettoa Mærenissä. Joulun lähetessä ne kahdeksan päällikköä, jotka enimmän huolehtivat uhreista Tröndelagenissa, pitivät keskenään kokouksen. Nämä kahdeksan miestä sopivat siitä, että neljä suupuolen-tröndiä hävittäisi kristinuskon, mutta neljä sisämaan-tröndiä pakottaisi kuninkaan uhraamaan. Suupuolen-tröndit purjehtivat neljällä aluksella etelään päin Möreen, surmasivat siellä kolme pappia ja polttivat kolme kirkkoa; sitten he palasivat kotiin. Mutta kun Haakon kuningas ja Sigurd jaarli saapuivat sotajoukkoineen Mæreniin, oli siellä rahvasta suuret määrät. Ensimmäisenä päivänä talonpojat tunkeutuivat pidoissa kuninkaan luo ja vaativat häntä uhraamaan, uhaten muutoin käyttää väkivaltaa. Sigurd jaarli ryhtyi silloin sovittelemaan, ja niin tapahtui, että Haakon kuningas söi muutaman palan hevosenmaksaa ja joi ristinmerkkiä tekemättä kaikki muistomaljat, jotka talonpojat kaatoivat hänelle.

Mutta pitojen päätyttyä kuningas ja jaarli lähtivät Ladeen. Kuningas oli perin vihoissaan ja tahtoi heti poistua Trondhjemistä kaikkine miehineen; hän sanoi toisella kertaa saapuvansa sinne suurempi joukko mukanaan ja kostavansa silloin tröndeille sen vihamielisyyden, jota nämä olivat hänelle osoittaneet. Sigurd jaarli pyysi, ettei kuningas syyttäisi tröndejä tästä, ja sanoi, ettei kuninkaan olisi hyvä uhata tai vainota oman maan kansaa, kaikkein vähimmin siellä, missä maan suurin voima oli, Trondhjemissa. Kuningas oli niin suuttunut, ettei hänen kanssaan voinut puhua. Niin hän lähti Trondhjemista etelään päin Möreen ja viipyi siellä talven ja kevään, mutta kesän koittaessa hän kokosi väkeä luokseen; kerrottiin, että sen sotajoukon hän aikoi johtaa tröndejä vastaan.

Haakon kuningas oli käynyt laivoihinsa, ja hänellä oli paljon väkeä. Silloin hänelle ennätti maan eteläosasta sanomia, että Eirik kuninkaan pojat olivat tulleet Tanskasta Vikeniin, ja pian saatiin kuulla, että he olivat karkoittaneet kuningas Trygve Olavinpojan tämän aluksilta; he olivat sitten hävitelleet laajalti Vikeniä, ja moni mies oli liittynyt heihin. Mutta kuullessaan nämä viestit arveli kuningas tarvitsevansa apua; niin hän lähetti sanan Sigurd jaarlille sekä toisille päälliköille, joilta odotti tukea, että heidän oli tultava hänen luokseen. Sigurd jaarli saapui Haakon kuninkaan luo, ja hänellä oli suuri sotajoukko kerallaan; siinä olivat nyt kaikki ne tröndit, jotka talvella olivat olleet kiihkeimmät pakottamaan häntä uhreihin. Sigurd jaarlin pyynnöstä kuningas teki sovinnon kaikkien kanssa.

Sitten Haakon kuningas purjehti etelään päin ja tapasi siellä Eirikinpojat Kårmtin[63] luona. Nousivat nyt molemmat sotajoukot aluksista maihin ja siellä syntyi ankara ottelu, sillä kummallakin puolen oli paljon väkeä. Haakon kuningas tunkeutui tuimasti eteenpäin, ja häntä vastaan kävi kuningas Guthorm Eirikinpoika seurueineen, ja he vaihtoivat iskuja keskenään. Siinä kaatui Guthorm kuningas, ja hänen viirinsä iskettiin maahan, ja moni mies sai surmansa hänen ympärillään. Sitten Eirikinpoikien sotajoukossa syntyi pako, ja he peräytyivät laivoilleen ja soutivat pois ja olivat menettäneet paljon väkeä. Haakon kuningas ajoi heitä takaa aluksillaan, mutta he purjehtivat etelään päin Jyllantiin saakka. Hän palasi nyt Norjaan, mutta Eirikinpojat viipyivät taasen pitkät ajat Tanskassa.

Tämän taistelun jälkeen Haakon kuningas määräsi laissa kautta koko maan pitkin rannikkoa ja niin kauas sisämaahan, kuin lohi nousee, että kaikki seudut jaettiin laivakuntiin, mutta laivakunnat taas fylkeihin. Kussakin fylkessä sovittiin sitten siitä, kuinka monta ja kuinka suurta laivaa oli varustettava kustakin, kun joka miehen oli lähdettävä liikkeelle; ja joka miehen oli lähdettävä liikkeelle, milloin muukalainen sotajoukko tunkeutui maahan. Myöskin oli tällöin laadittava merkkitulia korkeille tuntureille niin likitysten, että toisen voi nähdä toisen luota. Niin kerrotaan, että seitsemässä yössä levisi sotaviesti eteläisimmästä merkkitulesta aina Haalogalannin pohjoisimpaan kihlakuntaan saakka.