Part 21

Kuninkaan ääni oli nyt selkeä ja varma. Olipa kuin tuo hänen äskeinen sisäinen taistelunsa olisi kypsyttänyt tai jouduttanut hänessä päätöksen, jota hän jo kauan oli kantanut mielessään. Kirje, jota hän nyt ryhtyi sanelemaan, oli hänen vanhimmalle pojalleen Eerikille, kotona Tukholmassa olevalle perintöruhtinaalle. Joskus ennenkin oli kuningas käyttänyt juuri Marttia, eikä ruotsalaisia kirjureitaan, apunaan näitä perhekirjeitään sanellessaan, kenties pitäen suomalaispoikaa niille asioille vieraampana ja vaarattomampana. Niinpä sai Martti nytkin kirjoittaa isäkuninkaan kirjeen kruununperijäpojalle.

Isä kertoi siinä aluksi kovasti väsyneensä ja rasittuneensa tällä pitkällisellä, vaivaloisella Suomen-matkallaan. Kertoi kärsineensä monenlaisia tuskia ja unettomuutta, kertoi näkönsä yhä enemmän hämärtyneen ja vanhuudenraihnauden muutenkin tuntuvasti voittavan, -- eipä tiedä, koska 60-vuotiaan vanhuksen aika jättää. Näissä oloissa hän oli paljon ajatellut valtakuntansa ja sukunsa tulevaisuutta ja arvellut kuninkaallisen perheensä esiintyvän voimakkaampana, jos uuden kuninkaan rinnalla hänen nuoremmille veljilleen annetaan hoidettaviksi herttuakunnat, niin että he ovat askelta ylempänä muuta aatelia. Ja koska Juhana on mieltynyt Suomeen ja tahtoo jäädä tänne, on kuningas harkinnut parhaaksi antaa hänelle herttuakunnaksi Turunmaan ja muita osia Suomesta. Tätä ovat myöskin suomalaiset hartaasti pyytäneet, katsoen tämän kaukaisen maanosan menestykselle edullisimmaksi, että sitä lähempää hallitaan. Kuningas arveli, ettei tämä maan etua tarkoittava toimenpide ole vastenmielinen Eerikille, joka varmaankin mielellään näkee, että Juhana asuu täällä vähän loitompana Tukholmasta, ja oli hän sen vuoksi tahtonut hänelle ilmoittaa tästä päätöksestään, ennenkuin hän sen täällä julkaisee ja toimeenpanee.

Kuningas katsoi, näin saneltuaan, tiukasti kirjuriinsa, tutkiakseen, minkä vaikutuksen se häneen oli tekevä. Mutta Martti tunsi hänen katseensa hipiässään ja kirjoitti vain kylmästi, silmää räpäyttämättä, käden värähtämättä, vaikka hänen sisässään mielikuvat ja tunnelmat voimakkaasti syöksähtelivät ja ailahtivat. Kuninkaan siirryttyä lattialle kävelemään tunsi hän tuon tutkivan katseen selässäänkin, kunnes hän oli viimeisen sanan kirjoittanut ja sen hiekalla kuivannut. Silloin kuningas otti kirjeen haltuunsa ja jäi sitä vielä sormeilemaan. Mutta ennenkuin Martti, jonka päivätyö nyt vihdoinkin oli päättynyt, läksi kansliahuoneesta, jossa hän vielä järjesteli töitään, näki hän kuninkaan tempaisevan hanhensulan, piirtävän nimensä kirjeeseen ja lyövän sinettinsä sen alle. Martti poistui huoneesta ääneti kumartaen niinkuin tavallisesti, vaikka tämä työpäivä oli ollut hänelle tavattoman järkyttävä. Mutta kun hän ehti linnan arkitupaan, jonka nurkassa hänellä oli vuoteensa, vaatteensa ja arkkunsa, silloin hän tunsi poskensa palavan ja suonensa takoen tykyttävän, ja hän koetti niin kiireesti kuin mahdollista tyynnyttää ja selvittää ajatuksiaan.

-- Jotakin on nyt tehtävä ja tehtävä heti! Mutta mitä, mistä päästä, -- mikä tie vie pelastukseen ja onneen?

XXVI

Hitaasti kuluivat illan tunnit. Pitkät ajat oli Martti Pietarinpoika jo pohteisin poskin odottanut Juhana-prinssin makuuhuoneen oven edustalla Turun linnassa, -- odotellut turhaan prinssin sieltä tulevaksi, ja odotteli yhä. Mutta oliko nuori ruhtinas tänään taas pitkistä ajoista syventynyt tähtitieteeseensä vai kirjoittiko hän runoja armaalleen, -- itsepintaisesti hän nyt siellä viipyi. Eikä uskaltanut Martti kutsumatta käydä sisään huoneeseen.

Vihdoin sentään ovi aukeni ja sieltä astui nuori kuninkaanpoika, suomalaisen uuden ystävänsä Juho Vestgöten seurassa, molemmat hienoiksi suittuina ja puettuina, pitkävartiset ratsusaappaat jalassa, solkiniekat viitat hartioillaan -- lähdössä ilmeisesti jollekin hauskalle ratsastusmatkalle. Hiukan kärsimättömänä prinssi poimutti otsaansa, kun Martti vastaan astuen hämmentyneenä rupesi hänelle sopertamaan jotakin pyyntöä.

-- Puhu lyhyeen, meitä odotetaan, hän sanoi. -- Muistan sinut hyvin Pähkinälinnasta, koetan puhua puolestasi kuninkaalle.

-- En pyydä mitään itselleni, vastasi Martti häpeissään. -- Anon vain armoa muutamille köyhille sukulaisilleni, jotka ovat pahoin erehtyneet.

Poimut nuoren ruhtinaan otsalla syvenivät ja hän katsahti vallan kärsivän näköisenä seuratoveriinsa, kun Martti yhä hämmentyneenä ryhtyi tekemään selkoa tuosta kaukaisesta takamaan kahakasta ja hämäläisten omaistensa hädästä.

-- Miten minä voisin puuttua noihin vaikeihin erämaa-asioihin? virkkoi hän kädellään torjuen.

-- Pyydä mitä muuta tahansa!

-- Arvelin, että Suomen herttua voisi antaa armon erehtyneille...

-- Herttua -- mitä sammallat, Martti? Haluaisinhan kyllä tänne herttuaksi jäädä...

-- Mutta onhan kuningas jo tehnyt päätöksensä! huudahti Martti ihmetellen, joskin samassa hätääntyen siitä, että ehkä oli puhunut luvattomia. -- Ettekö vielä tiedä?

-- Mitä -- tule sisään, kerro!

Nyt sai nuori Vestgöte, joka jaloluontoinen, ritarillinen mies viime aikoina oli liittynyt Juhanan alituiseksi seuratoveriksi, vuorostaan odottaa. Sillä prinssi vei, kiireensä unohtaen ja äärimmilleen jännittyneenä, suomalaisen kirjurin takaisin huoneeseensa eikähän Martin siellä auttanut muu kuin kertoa kaikki, minkä kirjuritoimessaan oli saanut tietää. Kuningas oli nähtävästi tahtonut säästää suostumuksenantonsa prinssille yllätyksenä johonkin sopivaan hetkeen ja Martti pyysi nyt hartaasti, ettei jalo kuninkaanpoika hänen varomattomuutensa ilmaisemalla tekisi häntä onnettomaksi.

-- Ole huoletta, Martti, onhan meillä keskenämme jo ennestäänkin salaisuuksia! huudahti Juhana miltei kertojaan syliksi käyden uuden ilonsa huumauksessa. -- Vai on ukko lopultakin suostunut, vai jo Eerikille asioista ilmoittanut -- hyvä! Kauan olen häntä leiponut -- mikä lie hänet nyt lopultakin siihen taivuttanut?

-- En tiedä, vastasi Martti jo rohkaistuneena äskeisestä alakuloisuudestaan. -- Tänä aamuna olivat piispa Mikael ja Henrik Klaunpoika kuninkaan luona, silloin oli varmaankin asioista puhe.

-- Ne kunnon miehet!

Juhana-prinssi ei ensinkään salannut Martilta suurta iloaan. Hän oli tätä ratkaisua niin kauan valmistellut; hänen turhamaiselle ja kunnianhimoiselle luonteelleen tämä herttuanarvo oli viime syksystä asti häikäisevänä tähtenä kangastanut, mutta sen toteutuminen oli ollut lujissa. Se lohkeaa siis viimeinkin!

-- Ole huoletta, jatkoi hän tuokion kuluttua Martille, -- minä en tietysti tiedä laatimastasi kirjeestä mitään ja Vestgöten vaiteliaisuudesta vastaan myös. Asiasta tehdään kai ilmoitus vasta jossakin virallisessa, kankeassa tilaisuudessa monien manausten ohessa. Mutta nyt me jo osaamme järjestää täällä olomme ja pyrkimyksemme.

Ja niissä huumeissaan hän oli jo taas syöksymässä ulos Vestgöten seurassa kauniin Kaarinansa luo, joka häntä ilmeisesti odotti. Mutta hän näki samassa Martin kysyvän, pyytävän katseen, pysähtyi ja virkkoi:

-- Sinun pyyntösi toteutan ensimmäisenä herttuallisena toimenpiteenäni täällä, siitä ole varma. Minä tahdon alunpitäen saavuttaa täällä talonpoikainkin rakkauden -- erehdyksen tehneet armahdetaan! Ja koska ne korven miehet ovat noin tuskissaan menetetyistä takamaistaan, niin koetetaan säilyttää heille ainakin osa heidän entisistä erämaistaan, -- isämme ankaruus siinä kohden on ehkä kohtuuton.

Melkein juhlallisella hallitsijaneleellä, ikäänkuin jo uuteen herttuaalliseen arvoonsa astuneena, saneli Juhana nämä lupaukset Martille ja kysyi sitten komeasti:

-- Oletko tyytyväinen?

-- Olen, muuta en pyydä.

-- Mutta itsesihän on sinun saatava palkinto siitä, että ensimmäisenä toit meille tiedon kuninkaan päätöksestä. Mitä pyydät, sano!

Martilta huikeni maailma silmäin edestä -- nyt oli siis se unelmain hetki tullut, jota hän niin usein oli itsekseen kuvitellut ja johon hän salaa oli valmistautunutkin. Hän vastasi arasti:

-- En pyydä mitään, mutta aikoisin mennä naimisiin, perustaa kodin...

-- Etkä tiedä, minne sen perustaisit, naurahti prinssi. -- Tänne Turkuun tietysti! Lieneehän täällä vielä jäljellä joku vanhan kirkon anetalo taikka maakartano piispan pellolla tai luostarihaassa, -- sellaisen sinulle lahjoitamme. Ja tietysti pysyt täällä palveluksessamme, sinua tarvitsemme kyllä uudessa hovissamme Turun linnassa, joka nyt uudestaan rakennetaan. Se on sovittu!

Nuori prinssi -- Suomen vastainen herttua -- olisi varmaankin siinä ilonsa huumauksessa ollut valmis lahjoittamaan pois mitä tahansa eikä se olisi hänestä ollut sittenkään liian suuri palkkio tuosta ratkaisevasta tiedosta. Ja kehoitettuaan Marttia juomaan tänä iltana kannun hänen kunniakseen riensi hän etuhuoneessa odottaneen seuralaisensa kanssa alas rappusia, ilmeisesti jakamaan ilonsa sen naisen kanssa, jonka hän oli muutenkin valinnut ilojensa ja surujensa jakajaksi ja jonka hän nyt piakkoin toivoi voivansa viedä puolisonaan Turun linnaan.

* * * * *

Martti päättikin juoda tänä iltana kannun, mutta sitä ennen hän astui reippaasti ja keveästi Aningaisten kaupunginosaan ja kiirehti sitä enemmän askeleitaan, kuta lähemmäs hän tuli Kyrön Heikin taloa.

XXVII

Sydänkesän ihanimmalla ajalla, kesäkuun lopulla, oli Martti Skytten ollut tapana piispanlinnassaan Turussa pitää suurenlaiset piispanpidot, joihin paikkakunnan sekä hengelliset että maallisetkin herrasväet kutsuttiin vieraiksi. Alkujaan lienee tämä tapa perustunut niihin komeihin juhliin, joita Suomen mahtavat paavilliset kirkkoruhtinaat samoihin aikoihin vuodesta viettivät luonnonkauniissa Kuusistossa ja sen upeissa linnansuojissa. Nyt Kuusisto oli jo lähes puolisataa vuotta ollut rauniona, Turun vanha piispanlinnakin oli nyt rauniona, mutta tätä kesäistä kirkkojuhlaa, johon nyt oli yhdistetty teinien papiksivihkiminen, vietti vielä Agricolakin, vaikka entistä paljoa vaatimattomammin, koruttomassa Lauritsan pappilassaan. Tänä vuonna oli Turussa yhä viipyvä kuningaskin lupautunut tulemaan mestari Mikaelin vieraaksi -- ensi kerran Suomessa olonsa aikana -- tähän kesäjuhlaan, joka siitä sai loistavamman leiman.

Aamupäivällä oli oltu kirkossa, jossa nuorten teinien vihkiäiset oli toimitettu ja jossa heille vuoroin piispa, vuoroin Ericus Härkäpää oli pitänyt saarnoja ja manauspuheita latinaksi, ruotsiksi ja suomeksi. Kustaa-kuningaskin oli hoviseurueineen pistäytynyt kirkossa, kuullut siellä muun muassa mestari Eerikin suomalaisen teinisaarnan, josta hän ei ollut sanaakaan ymmärtänyt, ja kun hänet sieltä nyt saatettiin piispan asuntoon, ei hän ollut ihan parhaalla tuulellaan. Koko tämä paavillispohjainen juhla ja tuo oudonkielinen mongerrus saarnatuolista oli häntä tympäissyt. Hänessä oli taas herännyt vanha epäilys, että piispa Agricola sittenkin tavoittelee jotakin paavillista taikka omaperäistä kirkkomahtavuutta, -- tämä epäilys oli siellä juhlapenkissä vaikuttanut häiritsevästi hänen mielialaansa ja muihin, parastaikaa hautomiinsa suunnitelmiin.

Oli kuuma poutapäivä, tuulen henkeäkään ei tuntunut, ja umpinaisessa, kapeakujaisessa kaupungissa oli ilma raskas ja pahalta lemahtava; aurinko heijasti melkein polttavana kirkkoa ympäröivistä, vanhoista kivirakennuksista, kirkon pimentoon tottuneet silmät vallan huikenivat siitä kirkkaasta valosta, joten vanhan kuninkaan täytyi kokonaan nojautua poikansa käsivarteen astuessaan toriaukean poikki Lauritsan anetaloon.

Mutta kun hän oli noussut viileän portaikon kautta sisälle tähän nykyiseen piispan asuntoon, häipyi hänestä pian tuo epäilysten ja väsymyksen tunne. Koti oli perin vaatimaton ja siisti, vailla kaikkea sitä loistoa ja prameutta, jota Kustaa oli kuvitellut siellä tapaavansa, -- tavallinen, köyhä pappila. Talon emäntää tervehdittyään kuningas virkkoikin Agricolalle melkein ensi sanoikseen:

-- Mihin käytät, mestari Mikael, suuret piispantulosi? Kotikomeuteen niitä et ainakaan näy tuhlaavan.

-- Suomen piispain tulot eivät enää ole suuret, vastasi Agricola hiljaisesti, mutta ei vailla pientä kärkeä. -- Papistomme on köyhä, sille menee suurin osa vielä peruuttamatta olevista piispan kymmenyksistä, joista muuten paljon jää saamattakin.

-- Mutta kertyneehän niitä sentään ylijäämään asti sinullekin? tiukkasi kuningas epäluuloisena.

-- Jos kertyy, menee se teineille... ja sitten näihin koruihin.

Piispa oli vienyt kuninkaan työhuoneeseensa ja näytti hänelle siellä suurehkon kirjastonsa. Mutta ennen kaikkea viittasi hän siihen pöytään, jolla olivat kaikki hänen kääntämänsä suomalaiset kirkolliskirjat siinä järjestyksessä kuin ne olivat ilmestyneet.

-- Niiden painatus tulee kalliiksi, hän lisäsi, ja taas oli siinä huomautuksessa pieni, peitetty kärki. Kun Agricolan aapinen ja Uusi Testamentti oli Tukholmassa painettu, oli hän näet saanut siihen apurahan Kustaa kuninkaalta. Mutta nuo myöhemmin toimittamansa kirjat hänen oli täytynyt kustantaa itse omilla tuloillaan, -- kuningas oli ilmeisesti kylmennyt hänen työlleen.

Mutta mainittua kärkeä ei Kustaa huomannut tai ollut huomaavinaan. Hän katseli noita outokielisiä, suomalaisia kirjoja, joista hän osan ennestään tunsi, Agricola kun oli ne hänelle lähettänyt kiitollisena saamastaan avusta, ja virkkoi:

-- Aiotko toimittaa suomeksi kaikki, mitä on kirjoitettu ja painettu -- sinullahan on suuret suunnitelmat, Mikael!

-- Pieni alku on vasta tässä, mutta ison työn ja vaivan takana on ollut sekin. Eivät riitä varat eikä voimatkaan.

Lukumiehen hiljaisen, ahkeran uurastuksen jälki teki täällä joka tapauksessa työtä rakastavaan kuninkaaseen edullisen vaikutuksen. Mutta samalla edelleenkin hiukan vieraan. Siinä oli kaikessa tuossa piispan suomalaisessa touhunnassa kumminkin jotakin ikäänkuin hänestä erilleen pyrkivää, jotakin liian -- suomalaista. Se oli kuninkaasta kaiketi sentään varsin vaaratonta, koska hän miltei ivaten kysäisi:

-- Oppivatko suomalaiset näitä kirjojasi lukemaan?

-- Kunhan oppisivat aluksi papit, ehkä sitten oppisi kansakin... vähitellen, huoahti piispa, myöntäen kuninkaan osuneen arkaan paikkaan.

-- Niin, niin, saattaa olla tälläkin väestöllä omat tarpeensa, myönteli siihen kuningas nyt, hyväntahtoisemmin, ikäänkuin samalla tunnustaen jotakin, mistä hän ei ennen Suomeen tuloaan ollut mitään tiennyt, mutta mistä hän nyt, vaikka haluttomasti, oli tullut vakuutetuksi.

Vieraita saapui sillävälin joukoittain piispalaan, täyttäen pian sen suuren arkituvan. Mutta kuningas viivähti vielä siellä piispan työhuoneessa, vaipuen hetkeksi omiin mietteihinsä. Hän kai siinä vielä kerran pohti ja punnitsi päätöstään, josta hän jo muutamia viikkoja sitten oli tehnyt ilmoituksen pojalleen Eerikille, mutta jota hän ei vielä ollut avoimesti eikä virallisesti julistanut. Hän oli aina vain empinyt, ja tänään hän taas oli empinyt entistä enemmän. Mutta hänen siinä istuessaan tuli Juhana-prinssi hänen luokseen ja kuiskasi kysyvännäköisenä hänelle jotakin. Kun Kustaa näki lemmikkipoikansa täällä taas tuttavallisesti seurustelevan suomalaisten sekä hengellisten että maallisten herrain kanssa, repäisi hän itsensä ikäänkuin irti jostakin painajaisesta ja virkkoi lempeästi:

-- Niin, sen täytynee kai tapahtua. Maltahan vähän, poikani, tahdon vielä neuvotella näiden ymmärtäväin miesten kanssa.

Kuningas oli prinssin pyynnöstä päättänyt käyttää tätä tilaisuutta, jolloin Turun väestö oli runsaslukuisena koolla, ilmoittaakseen sille tärkeän päätöksensä. Tieto siitä, että Juhanasta oli tuleva Suomen herttua, sen hallitseva ruhtinas, oli kyllä jo huhuna levinnyt sangen yleisesti. Kuningas ei itsekään ollut pitänyt tätä päätöstään salassa ja Juhanallekin oli hän siitä jo puhunut, teroittaakseen pojalleen niitä ehtoja, joiden puitteissa hän oli valmis lemmikkipoikansa toivomuksen toteuttamaan. Ensiksi hän oli kuitenkin tahtonut odottaa rauhan solmintaa Venäjän kanssa, sotaa hän ei tahtonut pojalleen perinnöksi jättää. Mutta nyt oli juuri äsken Inkerin rajalta saapunut tieto, että siellä Alakylässä, minne Henrik Horn sitä varten oli matkustanut, oli jo välirauha saatu solmituksi, joten sekin este oli poissa.

Nuori prinssi oli kuitenkin levoton. Hän oli pettynyt eikä voinut nyt rauhoittua, ennenkuin kuningas on päätöksensä virallisesti julistanut. Hän liehui senvuoksi kärsimättömänä kuninkaan ympärillä, kiirehtien häntä piispan suurtupaan toimitusta suorittamaan.

-- Odota hetki vielä siellä vierasten parissa, missä näyt hyvin viihtyvän, toisti kumminkin kuningas vielä, viitaten häntä poistumaan.

Kustaa tahtoi näet vielä näiden valistuneiden hengenmiesten kanssa neuvotella siitä, ketkä Suomen miehistä hän nimittäisi tänne jäävän alaikäisen poikansa alituisiksi neuvonantajiksi ja auttajiksi. Hän oli kyllä päättänyt antaa Juhanalle Ruotsistakin apuväkeä, m.m. luovuttaa hänelle oman, tottuneen kanslerinsa, mutta hän oivalsi hyvin, että tämän maan hallintoon tarvittiin sen omiakin miehiä, jotka tunsivat tarkoin sen olosuhteet.

-- Yhdestä olen jo selvillä, virkkoi kuningas, esitettyään herroille asiansa.

-- Henrik Klaunpojasta? arvaili Eerik Härkäpää, kuten aina hiukan hätäisenä.

-- Niin, hänestä, myönsi kuningas. -- Henrik Horn on luotettava mies, ymmärtävä ja harkitseva, nimittäin hallinnon asioissa enemmän kuin sodassa. Hän on yksi. Mutta kuka toiseksi -- kaksi pitää neuvonantajia olla.

Läsnäolleet herrat katsoivat toisiaan ja sitten piispa Agricolaa; he kyllä tiesivät, kuka toiseksi olisi määrättävä, mutta tunsivat myös kuninkaan karsauden Mikaelia kohtaan, ja pitivät sen vuoksi, esimiehensä tahdon tuntien, ehdokkaansa omana tietonaan. Mutta Kustaa Vaasa arvasi heidän ajatuksensa ja heidän vaikenemisensakin syyn, sekä jatkoi:

-- Sinua, Mikael Agricola, olemme tietysti ajatelleet, mutta sinuthan tarvitsemme toiseen toimeen; sinun on matkustettava Moskovaan meidän valtuutetuksemme rauhanteossa, ja siihen matkaan voi mennä pitempikin aika -- Juhana tarvitsee neuvonantajaa heti.

Läsnäolleet herrat kyllä oivalsivat, ettei tämä suinkaan ollut ainoa syy piispan syrjäyttämiseen. Pohjalla oli ilmeisesti toinen vaikutin, Kustaa Vaasan karsaus Mikael Agricolan omapäistä ja omia teitään kulkevia pyrkimyksiä kohtaan, joita hän yhäkin oli vainuavinaan. Siksi hän heti rupesi tiedustelemaan toisia ehdokkaita Suomen tärkeimpäin vapaasukujen edustajia prinssin neuvonantajiksi. Mainittiin Klaus Kristerinpoika Horn, mainittiin Niilo Boije, mutta molemmat nämä ylimykset olivat tuonnoisten sotaisten harrastusten kautta, joita kuningas nyt pelkäsi, joutuneet hänen epäsuosioonsa.

-- Kun eläisi vanha tukeni Erik Fleming! huoahti kuningas. -- Tuoltapa tulee hänen poikansa, Klaus, mutta hän on vielä liian nuori.

Sieltä astuikin etuhuoneesta Klaus Eerikinpoika jymähtävin, sotilaallisin askelin kuningasta tervehtimään. Hän oli talvisten kolttostensa jälkeen äskeisellä suksiretkellään. Savoon saavuttanut takaisin kuninkaan suosion, ja leikkisästi tämä nyt hänelle virkkoi:

-- Olet vielä liian nuori siihen tehtävään, josta tässä näiden herrain kanssa neuvottelemme. Mutta me tarvitsemme sinuakin kyllä moneen asiaan.

Klaus-herra oli äsken palannut kotoaan Kuitiasta, eikä vielä tiennyt niistä hankkeista, joita kuningas Suomen hallintoon nähden oli suunnitellut. Mutta hänellä paloikin nyt mieli taas sotaisille retkeilyille ja hän virkkoi reippaasti:

-- Minullehan on jo eräs tehtävä luvattu. Kuinka käy rankaisuretken kapinoivain hämäläisten talonpoikain luo erämaan rajalle?

Vastenmielinen muisto näkyi palaavan vanhan kuninkaan mieleen. Hän virkkoi otsa rypyssä:

-- Niin, ne niskurit, niitä olisi kyllä kuritettava. Mutta en ole saanut vielä Kustaa Finckeltä tarkempia tietoja asiasta.

-- Olen valmis lähtemään, milloin tarvitaan, toisti Klaus-herra sotaintoisena.

-- Hyvä, palataan siihen asiaan pian, sinä olet varmaankin tiukka mies talonpoikia kurittamaan. Mutta nyt meillä on täällä toinen neuvottelu kesken.

Klaus-herra poistui ja kuningas jäi taas keskustelemaan kirkon miesten kanssa. Hän muisti nyt erään toisen Fleming-suvun jäsenen, hiljaisen, harkitsevan miehen, josta hän täällä Suomessa oli saanut varsin edullisen käsityksen, -- Hermanin, Louhisaaren herran, Hämeenlinnan toimeliaan päällikön. Hänestä ei ollut kirkon miehilläkään muuta kuin hyvää sanottavaa, ja kuningas lupasi ensi tilassa kutsua taas Hermanin puheilleen Turkuun.

Piispan suurtuvassa odotteli sillävälin suurilukuinen pitoyleisö, johon kuului pappeja, porvareita ja aatelismiehiä, kuninkaan saapumista -- monet jo tiesivät, että siellä tulisi tapahtumaan jokin juhlallinen toimitus, jonka jälkeen vasta päästiin piispan emännän ruokapöytäin ääreen. Ja se odotus kävi sitä jännittävämmäksi, kuta kauemmin kuningas viipyi sisällä Agricolan työhuoneessa. Huhuttiinpa jo, että hän aikoisikin peruuttaa tai lykätä lupauksensa Juhana-prinssin nimittämisestä Suomen herttuaksi, ja juhlavieraat vaappuivat sen johdosta, niinkuin itse prinssikin, toivon ja pelon vaiheilla. Sillä tuo toivo saada prinssi Suomen ruhtinaaksi oli kaikissa piireissä yleinen.

* * * * *

Ainakin yhtä suurella jännityksellä kuin prinssi itse odotti tapahtuvaa ratkaisua siellä piispalan suurtuvan väkijoukossa kuninkaan kirjuri Martti Pietarinpoika; alituisesti hän, palavin silmin, jäntereet pingoittuneina, pälyi sisähuoneen ovelle, josta kuninkaan odotettiin saapuvan. Olihan hänelläkin siinä elämänsä ratkaisu kysymyksessä, onnensa, niinkuin prinssilläkin, tulevaisuutensa enemmän kuin hänellä...

Tämä päivä oli aamusta asti antanut hänen ajatuksilleen paljon askartelua. Hän oli kirkossa vakavana ja melkein kaihomielin katsellut ja kuunnellut, kuinka hänen teinitoverinsa, joiden vuosiluokkaan hänkin olisi kuulunut, nyt vihittiin papeiksi, ja olivat valmiit lähtemään elämäntyötään suorittamaan, ja hän oli itseltään kysynyt, onko hän, heistä syrjään jouduttuaan, uraltaan suistunut seikkailija... Ja nyt täällä piispalassa, jonne hänetkin oli vieraaksi kutsuttu, olivat nuo suurtuvan liitelevät huhut ja epäilykset käyneet häntä raatelemaan. Raukeaako taas kaikki?

Martti oli äskeisen, prinssille viemänsä viestin aiheuttaman ilonhurmeensa jälkeen jälleen saanut tuntea pettymyksiä, tuntea syvästi oman vähäpätöisyytensä, ja se varmuus, joka hänet täytti, kun hän erosi viimeisestä kohtauksestaan vastaisen herttuan kanssa, oli sitten jo melkoisesti ohennut. Kyrön Heikin talossa ei hänen tulevaisuudenkuvitelmiinsa suhtauduttu ollenkaan samalla luottavaisuudella, jolla hän itse niistä kertoi. "Missä on se sinun talosi", niin oli Kyrön eukko heti pisteliäästi kysellyt, "katsotaan nyt ensiksi, minkälainen se on ja mikä on virkasi prinssin hovissa, josta ei kukaan tiedä vielä mitään." Tällainen ryöppy oli jo melkoisesti jäähdyttänyt nuoren miehen tulisia toiveita, mutta olipa Elisa-emäntä samalla hänelle edelleen kehunut, että heidän tyttönsä ei ole köyhän teinikirjurin varassa, -- hän näkyi yhä edelleen uskovan noihin talvisiin unelmiinsa Kuitian ylhäisen perijän suosiosta, eikä Martti itsekään ollut siitä asiasta aivan huoleton. Klaus-herra on taas Turussa... sen silmä voi uudelleen iskeä sievään porvaristyttöön...! Ja Kerttu itse, hän oli kyllä luottava ja rakas, mutta hän oli kuin hento vesa, jonka voimakkaampi tahto taisi helposti vääntää millaiseksi tahansa...

Kaikki riippuu siitä, kykeneekö Juhana-prinssi täyttämään lupauksensa, ja se taas riippuu kuninkaan päätöksen pitäväisyydestä, täksi päiväksi määrätystä ratkaisusta, -- sen Martti nyt selvästi ja syvästi oivalsi. Ja siksi hänen silmänsä niin odottavina pälyivät sinne sisähuoneen ovelle, josta maan vaaria odotettiin.

Ovi kävi, mutta ukko ei tullut.

Sieltä kirjastohuoneesta astui hetken kuluttua Eerik Härkäpää vieraiden luo suurtupaan. Martti ei voinut silloin hillitä jännitystään; hän riensi kuumeisena tämän entisen opettajansa luo, kyselläkseen häneltä kuulumisia kuninkaan neuvotteluista. Eerikki-maisterihan ei kuitenkaan tiennyt, miksi hänen entinen kelpo oppilaansa nyt oli niin levoton, ja luullen hänen huolehtivan vain erämaasukulaistensa kohtalosta, kertoi hän Martille äskeiset keskustelut kuninkaan ja nuoren Klaus Flemingin välillä tästä asiasta.