Kuningas Suomessa: Historiallinen romaani

Part 20

Chapter 202,935 wordsPublic domain

-- Meillä nykyajan piispoilla ei, kuten tiedät, ole eikä saakaan olla mitään valtaa vahvistaa tällaisia lahjakirjoja; se maallinen mahti on mennyt uskonpuhdistuksen mukana eikä kirkolla enää ole mitään maatiloja, joista se määräilisi, -- kaikki on kruunun! Tämän paperin arvo on siis vain historiallinen -- niin ikävää kuin se onkin sinun vahvajärveläisille omaisillesi. Sitä tietä ei tule heille valitettavasti mitään apua.

Ja kun Martti kertoi hämäläisten viimetalvisesta matkasta entisille takamailleen, kävi piispa vallan murheelliseksi ja virkkoi:

-- Vai jo vei heidät sittenkin epätoivo omavaltaisuuksiin! Sitä jo pelkäsin ja sitä varoitin. Miten nyt luulet heitä voitavan auttaa? Koetimmehan jo syksyllä, -- kuningas oli taipumaton, käsität kai, mitä hän nyt sanoo asiain uudesta käänteestä perille päästyään!

Hyvinhän Martti sen käsitti! Ei ollut mitään mahdollisuutta vaikuttaa kuninkaaseen eksyneiden sysikorpelaisten hyväksi. Haikealla mielellä piispakin huoahti:

-- Pelkään, että kaikki neuvomme ovat lopussa!

-- Ellei Juhana-prinssin kautta voitaisi heille jotakin armoa saada? virkahti Martti arasti, epäillen jo itsekin tätä viimeistä hätätietään.

-- Nuoren Juhanan? toisti Mikael miettiväisenä ja vaikeni hetkeksi. -- Niin, hänellä on herkkä sydän, mutta vähän vaikutusta. Kunpa toteutuisivat ne hänen laajat unelmansa!

Piispa tiesi, että kuninkaan palattua perheineen toukokuun alussa Ahvenasta Turkuun oli taas ollut puhetta Juhana-prinssin jäämisestä Suomeen herttuaksi ja että sitä kuningas erinäisistä perhesyistä yhä vakavasti ajatteli. Agricola oli alkuaan ollut verrattain välinpitämätön tätä hanketta kohtaan, mutta kuluneena talvena hän oli siihen vähän enemmän innostunut. Asiat oli saatu kulkemaan paljoa nopeammin, kun hallitus, joka niihin saattoi lähempää perehtyä, ne Suomessa ratkaisi, ja moni sitkeä kysymys oli näin saatu päätökseen. Kustaa-kuninkaan epäluuloisuus suomalaisia kohtaan ja hänen kärtyisäksi käynyt luonteensa oli toisaalta kyllä ollut vaivaksikin, mutta oman hallinnon tarpeellisuus Suomessa oli kuitenkin käynyt ilmeiseksi. Juhana-prinssi oli sitä paitsi tosiaankin monesti ilmaissut erikoisesti harrastavansa Suomen asioita, olipa hän osoittanut suopeutta kirkkoa ja kansaakin kohtaan, -- monesta syystä hänen jäämisensä tänne olisi siis piispankin mielestä ollut suotavaa.

-- Kunpa kuningas myönteisesti ratkaisisi prinssin usein uudistaman pyynnön! virkahti hän uudelleen, kotvan aprikoituaan tuota nuoren airuen hänessä taas virittämää ajatusta.

-- Eikö voitaisi kuninkaaseen jollakin tavoin sen hyväksi vaikuttaa? puhui Martti, tällä kertaa etupäässä hätääntyneiden sukulaistensa asiaa ajatellen.

-- Sitä olisi ehkä koetettava, myönsi piispa. -- Vanha kuningas ei ole kovin suopea meitä Suomen kirkon edustajia kohtaan, mutta jos pyyntömme kävisi hänen omain mielialojensa suuntaan, niin se kenties jotakin vaikuttaisi.

-- Sitä ratkaisua maassa ilolla tervehdittäisiin, lisäsi Martti kannustaen.

-- Tiedän sen, maisteri Härkäpää kertoo siitä minulle joka päivä ja Henrik Horn myös, puheli Agricola puolittain kuin itsekseen. -- Yritystä ei ole laiminlyötävä, meidän kirkonmiestenkin on syytä käydä siitä kuninkaalle puhumassa. --

Nuoren airuen vierailu kypsytti siten piispassa päätöksen, jota hän jo ennen oli itsekseen harkinnut, ja hän oli siitä nyt Martille melkein kiitollinen. Erämaakysymys häipyi näihin laajempiin mietelmiin. Mutta kun Martti nousi lähteäkseen, virkkoi hänelle Mikael Agricola vielä ystävällisesti:

-- Entä sinä itse, oletko lopullisesti jättänyt teinikoulumme jäädäksesi kuninkaan mieheksi?

-- Vielä en sitä itsekään tiedä, vastasi Martti epävarmana. -- En ole matkaltani palattuani paljoa tavannut kuningasta, en tiedä tarvitseeko hän minua enää...

-- Niinkö epävarma on asemasi edelleen! ihmetteli piispa. -- Entä se palkkio, jonka hän sinulle lupasi, kun sinut viime matkallesi lähetti?

-- En ole siitä mitään kuullut... Piispa kävi vähän surumieliseksi:

-- Kustaa-kuningas on kyllä hyvämuistinen, mutta hän unohtaa kuitenkin helposti pienet kiitollisuuden velvollisuudet. Sinun on muistutettava häntä hänen lupauksestaan, niin kaikki tekevät.

Martti ei vastannut. Hän oli tuntenut hiljaista pettymystä mielessään palattuaan Turkuun, jonka linnaan hän iloisena riensi ilmoittautumaan kuninkaalle ja tekemään selkoa matkastaan. Kustaa Vaasa ei ollut näet hänestä silloin ollut tietääkseenkään. Ukko oli taas pysytellyt perheensä luona sisähuoneissaan, hänellä oli nyt siellä toiset kirjuritkin käytettävänään, eikä Martti edes tiennyt, minkälaiseksi hänen asemansa linnassa muodostuisi. Siksi hän vaikeni ja hänen silmiinsä nousi alakuloinen ilme.

Piispa jatkoi silloin:

-- Et ole iloinen nyt, niinkuin silloin Taivassalossa, jolloin ensiksi kuninkaan airueksi jouduit. Jos olet pettynyt, poikaseni, niin tiedät, että koulumme ja kirkkomme ovet ovat sinulle aina auki, avosylin otamme sinut sinne vastaan. Mutta tutki itseäsi, Martti, ja jos tahdot, tule uudelleen puheilleni.

Miettiväisenä ja raskasmielisenä käveli Martti Pyhän Lauritsan pappilasta kapeita kujasia pitkin vanhain, puoleksi raunioituneiden kirkollisten rakennusten välitse torille ja sillalle päin. Oli lauhkea, kirkas keväinen iltapäivä. Aurajoki hohteli siinä alla puhtoisena vyönä ja sen toisen rannan vielä rakentamattomat vainiot loistivat mitä helakimmassa vehreydessään. Luonnosta nousi kuin nuorta toivoa, mutta Martti tunsi mielensä syksyiseksi ja matalaksi... Eihän ollut paljon mitään toiveita, että hän voisi salosukulaisiaankaan auttaa. Ja itse hän tunsi taas olevansa kuin tienhaarassa...

Toisenlaiseksi hän oli kuvitellut paluunsa Turkuun pitkältä matkaltaan. Hänen mielessään oli väikkynyt Hannu Skotte, joka vuosi sitten toi kuninkaalle erään tämän mieleisen viestin. Tämä Turun poika oli saanut kauniit kiitokset ja talon kirkkokorttelista palkakseen -- jotakin sellaista nyt Marttikin oli hiljaisissa unelmissaan odottanut. Oma talo, vaikkapa pienikin, pihapihlajoineen ja kaalimaineen, -- siinäpä sopisi ruveta elämistä rakentamaan! Kirjurin paikka linnassa taikka miksei alivoudinkin tai lainlukijan, kuninkaan miekka vyöllä...! Suurenmoinen ei ollut se hänen tulevaisuuden unelmansa, mutta hänelle itselleen se oli kyllin kaunis... Mutta nyt...! Nyt hän ei palkkiokseen päässyt edes kuninkaan puheille, joka oli hänet matkalle lähettänyt, -- täällä hän sai vain, tehtävänsä suoritettuaan, maleksia kuin orpo piru...

Tällainen pistävä oka rinnassaan laskeusi Martti torinlaitaa alaspäin sillalle. Sinne kokoontunut väkijoukko veti silloin hänen huomiotaan puoleensa. Ihmisparvi seisoi sillan kaiteeseen nojaten ja alempana ranta-aittojen laitureilla katsellen kaunista purjevenettä, joka juuri näkyi verkalleen luovivan jokea ylöspäin. Sehän on Juhana-prinssin uusi huvipursi, jonka hän on Ahvenassa ollessaan itselleen teettänyt... prinssi kai palaa joltakin huvimatkalta ja saattelee naisiaan tietenkin kaupungin rantaan. Aivan oikein... Jahti laski varovasti suolalaiturin päähän ja siitä nousi hienopukuisia miehiä ja naisia maihin.

Marttikin oli pysähtynyt sillan korvaan tätä komeaa maihinnousua katsomaan ja silmäili nyt siitä alempana aittasillalla tunkeilevaa, uteliasta Turun nuorisoa. Yhtäkkiä hän silloin hytkähti ja ikäänkuin heräsi. Hän oli tuossa väkijoukossa nähnyt tutun neidon, pienen keltatukkaisen typykän, joka koetti kurottautua varpailleen lähenevää kuninkaallista komeutta nähdäkseen... se oli hänen oma Kerttunsa! Martti hypähti alas sillalta rientääkseen aittalaiturille tyttöään tervehtimään. Mutta sinne laskeutuessaan hän vähitellen hiljensi askeleitaan ja pysähtyi lopulta väkijoukkoon...

Hän ei voinut eikä tahtonutkaan nyt tällä tavoin käydä Kerttunsa luo. Olihan hän luvannut tulla takaisin miehenä, joka voisi morsiamen kotiinsa korjata, ja minne hän vei hänet nyt...? Martti ei ollut Turkuun palattuaan vielä yrittänytkään Aningaisten kaupunginosaan, hän oli säästänyt tämän käyntinsä siksi, kunnes oli ollut kuninkaan puheilla ja saanut vastaisen asemansa selväksi. Hän oli niin varmasti odottanut tuota kuninkaallista palkintoa, -- kunpa hän vain vanhuksen tapaisi! Mutta piispan sanat, että Kustaa-kuningas tällaisissa asioissa usein on huonomuistinen, oli nyt pannut hänet epäilemään kaikkea: Mitä hän Kertulle sanoo, miten aikomuksensa selittää... nämä epäilykset olivat hidastaneet hänen askeleitaan.

Prinssi oli sillävälin seuralaisineen jo noussut maihin, -- niinpä niin, Kaarina Hannuntytärtä hän yhä saatteli, yhtä ihastuneena kuin talvella, ja Kaarina hymyili siinä hänelle yhtä ihanasti ja alistuvasti. Nyt he juuri, nuorina ja kukkivina kuin itse kevätpäivä, astuivat Martin ohitse... prinssi tunsi airuen, joka hänelle toisten tavoin paljasti päänsä, mutta tervehti häntä ikäänkuin korkealta ja virallisesti -- tämäkö ruhtinas se muka puuttuisi hänen erämaahuoliinsa! Ei, mahdottomia hän oli tällä matkallaan joka suhteessa kuvitellut, kukapa muistaisi tai välittäisi hänestä, vähäpätöisestä kirjurinapulaisesta... hänen ei pitäisi koskaan kuvitella eikä toivoa mitään! Martti oli jo linnasta päin huomannut, että Juhana-prinssin ja Kaarina Hannuntyttären hyvät välit olivat ennallaan jatkuneet heti kun prinssi isänsä kanssa oli toukokuun alussa palannut Turkuun, vieläpä entistä avonaisemmin. -- Kaipa on isäukko sen lemmensuhteen sittenkin sallinut ja suvainnut, ja jopa näytti hovikin siihen tottuneen ja alistuneen. Mutta turkulaisista, jotka tänä kauniina kevätpäivänä sen nyt taas ensi kerran silmäinsä edessä totesivat, se oli kovin mielenkiintoista. Siksi he tungeksivat rantalaitureilla, siksi he seurasivat sankkana joukkona ylhäisiä vieraita, kun nämä nousivat rannasta kaupunkiin.

Siinä mylläkässä häipyi Kerttu jälleen häntä etsivän nuorukaisen silmistä. Martin äskeinen pysähtymispäätös oli jo ruvennut horjumaan... pitihän hänen kuitenkin tavata tyttönsä ja puhua hänelle suoraan, mitäpä tuollainen sokkosillaolo maksoi... Mutta tuota tuttua keltaista tukkaa hän ei nyt enää nähnyt väen vilinässä, kuinka hän siinä hakevana harhailikin. Prinssi palasi alukseensa, joka jälleen hienossa iltatuulessa lähti lipumaan linnanlahtea kohti, väkijoukko sillalla hajaantui ja hän harhaili siinä pian yksin. Ja tuokion kuluttua hän yllätti itsensä kävelemästä Aningaisiin päin... Ei hän ollut aikonut sinne mennä, askeleet vain vetivät...

Mutta silloin Martti taas pysähtyi. Mitä hän nyt siellä tekee, mitä sanoo? Hän jo kuuli korvissaan Kyrön tiukan Elisa-emännän hänelle pilkallisella äänellä tiuskivan: minne sinä tytärtämme kosiskelet...! Uusi nöyrtyminen, uusi pettyminen taas edessä...!

Martti kääntyi häpeissään keskeltä taivaltaan ja palasi kuin paeten äskeisiä jälkiään takaisin. Unelmat pois -- joku selvyys on saatava elämän uralle, joka hänestä nyt yhä jyrkemmin oli tienhaarassa. Pois unelmat -- ehkä hän jo muutamain päiväin perästä taas resuteininä taivaltaakin Härkäpään kouluun, köyhäksi apupapiksi valmistuakseen...!

Martin askeleet laahustivat väsyneinä, kun hän ne taas suuntasi linnaan päin.

XXV

Vasta viikon, parin perästä Martti vihdoin kutsuttiin kuninkaan kansliaan kirjurintehtävun. Töitä oli taas kasaantunut, airueita oli lähetettävä matkalle.

Martti oli heti ensi tapaamalla yrittänyt kuninkaalle kertoa keväisestä matkastaan ja sen tuloksista, kääntääkseen huomion luvattuun palkintoonkin, mutta Kustaa-kuningas oli häntä tuskin kuunnellutkaan. Hän oli Martin mielestä viime talven varrella yhä vanhentunut, käynyt hitaammaksi ja hajamieliseksi, silmätkin näkyivät entisestään sumentuneen. Martin kertomusten johdosta hän oli vain murahtanut, että nehän ovat jo vanhoja asioita... nyt ovat taas uudet edessä -- talvinen lupaus oli kuin olikin jäljettömiin unohtunut! Mielihaikealla oli Martti sen todennut ja huoahtaen tarttunut hanhensulkaansa...

Eräänä päivänä olivat, Martin kansliaan saapuessa, piispa Agricola ja hänen tuomiorovastinsa Knuutti Juhonpoika sekä jalosukuiset herrat Henrik Klaunpoika Horn ja Herman Fleming kuninkaan luona. Siellä näkyi olleen pitkähkö kiivaanlainen keskustelu; vanha kuningas oli ilmeisesti kiihdyksissään ja jonkun verran pohteissaan olivat Suomen herratkin. Viimemainitut tekivät jo lähtöä kuninkaan luota, mutta keskustelun viime lauseista Martti saattoi ymmärtää, että se oli taas koskenut rauhantarjousta Moskovan suuriruhtinaalle. Rajaneuvottelut olivat aloitettavat. Tuomiorovastin piti kuninkaan kirje mukanaan heti lähteä matkalle tsaarin luo Moskovaan asti valmistamaan maaperää, ja jos vastaus sieltä oli suopea, tuli varsinaisen rauhanlähetystön, johon kuningas jo aikaisemmin oli pyytänyt piispa Agricolaa, lähteä sinne lyömään kaupat kiinni. Kuningas tahtoi ennen kaikkea saada rauhan itäisellä rajallaan nyt pysyväksi ja varmaksi, ennenkuin hän lähtisi pois Suomesta, ja tässä kaikessa häntä Suomen herratkin kannattivat. Erimielisyyttä näkyi vain olleen esiintymistavasta, kuninkaan vastauksesta tsaarille -- sen olisi varsinkin Henrik Klaunpoika halunnut vaativammaksi ja sisukkaammaksi, niinkuin asema ja aseiden menestys hänestä edellyttivät.

Mutta kuninkaan sovinnollisempi mielipide oli tietenkin voittanut.

-- Asia on siis sovittu, julisti kuningas lähteville herroille. -- Te matkustatte nyt yhdessä, sinä Henrik Klaunpoika rajalle jatkamaan välirauhanneuvotteluja venäläisten sotapäällikköjen kanssa, ja sinä tuomiorovasti Canutus viemään kirjettämme tsaarille Moskovaan asti. Ja muistakaa: me tahdomme tänne rauhan, älkää siis ärsyttäkö vihollista, tinkikää häneltä mitä saatte, mutta pehmoisesti, ystävällisesti, se on tahtoni. Ja jouduttakaa minulle tietoja tuloksista, niitä odotan tästä maasta vihdoinkin päästäkseni.

Rauhan toiveet olivatkin nyt hyvät. Sitten kun venäläinen sotajoukko viime talvena oli lähtenyt Viipurin edustalta, jolloin se taaskin ryösti Karjalan puhtaaksi, ei vihollinen enää ollut yrittänytkään hyökätä ja Suomen rajaa vartioivan sotaväen mieslukua ja varustuksia oli sillävälin ehtimiseen lisätty ja parannettu. Sotatoimet olivat siten todellisuudessa keskeytyneet ja välirauhasta oli jo alustavasti neuvoteltu rajalla. Kuninkaan lähettämillä herroilla näytti siis olevan hyvät menestymisen edellytykset. Oli vain yksi vaikeus jäljellä, -- siitä pääsi Martti pian selville, kun hän, neuvottelevain herrain poistuttua, taas rupesi kuninkaan kanssa työskentelemään.

Kirje tsaarille olisi nyt ollut saneltava, mutta kuningas käveli kauan rauhatonna edestakaisin, ennenkuin hän siihen ryhtyi. Hän tempaisi aina toisinaan erään pergamentin pöydältä, koetti sitä lukea, mutta silmät olivat heikot, hän viskasi sen pois ja käveli taas. Vihdoin hän heitti tuon kiusallisen kirjeen Martin käteen ja komensi: -- Lue uudelleen, kuinka hävyttömästi siinä sanotaankaan, -- lue tuosta kappale...!

Se kirje oli Moskovan suuriruhtinaalta, oli vastaus kuninkaan viimetalviseen kirjeeseen. Se oli taas sävyltään räikeä; siinä oli uusia syytöksiä Ruotsia vastaan rajarauhan rikkomisesta ja muusta, -- tarjottua rauhaa ei tsaari torjunut, jospa ei juuri hyväksynytkään, -- mutta varsinkin eräs kohta kirjeessä Kustaata sapetti. Se koski heidän, tsaarin ja kuninkaan, tasa-arvoisuutta, -- Kustaa oli edellisessä kirjeessään siihen sovinnon hengessä viittaillut ja nyt tsaari kysyi -- Martin piti lukea ääneensä sekin kohta:

"Mikä kuningas sinä luulet Ruotsissa olevasi? Missä oli isäsi kuninkaana? Itsehän sinä nuorempana kuljeskelit häränajajana..."

-- Hä, kivahti kuningas, sanooko hän todella: "häränajajana?"-- Ukko iski laihan nyrkkinsä pöytään: -- Ei, Henrik Horn oli sittenkin oikeassa, tämä on hävyttömyys, johon ei voi vastata muuten kuin samalla mitalla... taikka sodalla...! Kohteleehan hän meitä kuin renkiään, -- aivan niin, Henrik, vastaukseen tulta ja terästä! Tuntekoon hän meidän häränruoskamme nahoissaan...!

Kului kotvan, ennenkuin ukko siitä puuskastaan rauhoittui, mutta samalla hän iski kiinni kirjeen toiseen kohtaan:

-- Vai haluat sinä, muka mahtava ruhtinas, kysellä, missä meidän isämme oli kuninkaana! Näytänkö sinulle, näytänkö, että mies, joka itse pystyttää valtaistuimensa, hän pystyy siltä myös naapureitaan komentamaan...!

Arkaan paikkaan se suuriruhtinaan kirjeen kohta oli Kustaata satuttanut. Hän oli aina kuohahtanut, jos hänet tai hänen sukunsa leimattiin nousukkaiksi ja jos heidän kuninkaallinen arvonsa tahdottiin tehdä kysymyksenalaiseksi. Melkein mitä tahansa hän saattoi sietää mieluummin kuin sitä, ja hän ihmetteli nyt vain sapekkaissa yksinpuheluissa itsekin, kuinka hän äsken, herrain kanssa tämän saman kirjeen johdosta neuvotellessaan, oli malttanut pysyä niin sävyisänä ja sovittavana. Nyt yksinäisyydessä hänellä luonto valtoinaan kuohahteli, hänen partansa tutisi, hänen vetiset silmänsä vallan pullistuivat päästä ja hän ärjähteli niin uhkaavasti, että pöydän ääressä hanhensulkaansa pyörittelevää kirjuria peloitti.

Mutta se vihanpuuska meni taaskin ohi. Hetken kuluttua kuningas istahti rehevänä ja rauhallisena, ikäänkuin taisteltuaan ja voitettuaan, taas selustuoliinsa ja virkkoi:

-- Ei, nyt ei anneta kiihkolle valtaa. Viisas mies ei lyö tuollaisen typeryyden vuoksi päätään seinään. Hän nielee harminsa ja voittaa sillä tarkoituksensa...

Kuningas kävi taas sanelemaan jatkoa jo aloitettuun kirjeeseen. Sivuuttaen koko tuon henkilökohtaisen solvauksen hän saneli sen rauhallisesti ja asiallisesti. Mutta hän sylkäisi usein sanelunsa lomassa ja kivahti vieläkin pari kertaa pystyyn, ennenkuin hän tämän visaisen kirjeen laski käsistään ryssäntulkille toimitettavaksi. Sitten hän ei sitä enää tahtonut muistella, vaan siirtyi muihin asioihin.

Martin sormet olivat pysyneet kuumina, kun hän juoksutti kynäänsä kuninkaan sanellessa, sillä siinä ei nyt vitkasteltu. Eikä hän tuon kuumeisen työnsä varrella ehtinyt sen sisältöä paljoakaan aprikoida. Mutta muuten tuiman ja tulisen kuninkaan voimaa hillitä itsensä ja suuttumuksensa hän siinä kuitenkin melkein ihaili. Vanhuksen harras halu saada tämä aloittamansa sota lopetetuksi ja päästä rauhaan oli varmaankin rajaton, -- Marttia aivan puistatti ajatus, että joku, johon vanhan kuninkaan kädet ulottuivat, olisi jotakin tuollaista edes vihjaissut.

Mutta kokonaan ei Kustaa Vaasa, tämän kirjeen käsistään saatuaankaan, ollut rauhoittunut. Sen saivat kylläkin tuntea sekä ne, jotka tänä aamuna kävivät hänen luonaan asioilla, että nekin oman maan miehet, joille hän nyt edelleen kirjeitä saneli, eikä säästynyt Marttikaan tänään, jos hänelle pieninkin virhe sattui, kuninkaallisilta letkauksilta.

Tämän mielialan vallitessa kansliahuoneessa tuotiin sinne taas uusi vieras. Martti katsoi kummissaan, melkeinpä hätääntyneenä, sitä tulijaa, -- sehän oli Klaus Fleming, jonka hän keväällä oli jättänyt kauas Savon itärajalle suksimiesjoukkoaan johtamaan. Nuori ylimys oli nyt sieltä nähtävästi palannut toisia, mukavampia vesiteitä myöten kuin Martti itse ja saapui nyt tekemään kuninkaalle selkoa retkestään.

Kylmä oli tänään tämäkin vastaanotto, vaikka nuori Fleming kieltämättä oli suorittanut menestyksellisen ja tärkeän toimen noilla kaukaisilla rajamailla. Vihollinen oli sieltäkin työnnetty takaisin, rajaseutu oli partiolaisista vapaa ja olipa Kustaa Fincke saanut siellä jo alustavan välirauhankin solmituksi venäläisten senpuolisen päällikön kanssa. Tämä tulos ei tosin näyttänyt tyydyttävän nuorta soturia itseään, joka olisi tahtonut käydä hyökkäykseen, ja hän lisäsikin sen vuoksi kertomukseensa:

-- Enemmän siellä olisi pitänyt ja voitu tehdä, mutta saapunut käsky katkaisi toimenpiteemme.

-- Hyvä on, me olemme juuri Fincken saavuttamaan tulokseen tyytyväiset. On siis nyt aivan rauhallista myöskin koko Savonmaassa?

-- On, -- ainakin sen itäpuolella. Mutta juuri ennen lähtöäni saapui Olavinlinnaan sanoma, että erämailla oli tapahtunut taas kahakoita savolaisten ja hämäläisten välillä.

-- Taasko ne erämaat kummittelevat! kivahti kuningas. -- Eikö ole Fincke siellä vieläkään saanut järjestystä toimeen?

-- Lienee jo saanutkin, selitti nuori Fleming. -- Mutta joku hämäläisjoukko oli viime talvena hyökännyt polttaen ja hävittäen niille savolaisten uudisasutuksille, jotka heille äsken oli annettu.

-- Hä... hyökänneet! Kapinaako, uppiniskaisuuttako taas niiden tollojen, niskuroivain talonpoikain puolelta! Kerro tarkemmin mitä tiedät!

-- Tarkempaa en tiedä, linnaan oli vain joku valittaja saapunut, vastasi Klaus-herra. -- Kustaa Fincken piti ottaa tapahtumasta selko ja ilmoittaa siitä tarkemmin.

-- No, mitä tulet sitten meitä säikyttämään, kun et sen paremmin asiata tunne! murisi kuningas kiukustuneena. -- Jos siellä talonpojat todella ovat nousseet käskyjämme vastustamaan, niin lähetämme sinne rankaisijat, jotka listivät heiltä päät kuin nauriilta. Sinä saat silloin lähteä sinne rankaisijaksi, sillä siihen sinä sovellut. Mutta parempia tietoja me tarvitsemme -- odotamme Fincken ilmoitusta.

Kuningas oli tuokioksi taas tulistunut, mutta sekin puuska meni sentään odottamattoman helposti ohi. Hänellä näkyi noiden kaikkien toimien lisäksi olevan tänään vielä muitakin ajatuksia ja mietteitä, jotka hänet tällä kertaa täyttivät, -- suurempia, tärkeämpiä, -- koska hän noin kevyesti toistaiseksi sivuutti tämänkin hänelle niin aran erämaa-asian. Mutta Marttiin olivat nuo Klaus-herran tiedot ajaneet mitä suurimman levottomuuden ja hädän; hän saattoi niitä kuunnellessaan tuskin vaieten paikoillaan istua. Hänen korviaan kuumoitti, niissä soi vuoroin nuoren ylimyksen kertomus, vuoroin kuninkaan kiukkuinen uhkaus, ja hänen hengityksensä läähätti, kun hän koetti siinä asiaankuulumattomana painautua kirjoitustyöhönsä.

Jo Klaus-herran ilmestyminen takaisin tänne Turkuun, jossa hän viime talvena niin monella tavalla oli mellastellut ja Martinkin pientä onnea uhannut, vaikutti nuoreen kirjuriin kuin pahaenteinen jääviima. Alkaako se pelihtiminen taas? -- sellainen synkkä ajatus lensi hänen päähänsä. Mutta kun Klaus-herra rupesi kertomaan hämäläisten hyökkäyksestä savolaisten uudiskyliin ja heidän tihutöistään siellä, silloin Martti oivalsi paholaisen olevan merrassa. Johan sähähtelikin kuningas siinä aivan silmittömästi -- onneksipa ei ollut Klaus-herra ehtinyt kuulla asioista enempää. Eikä Marttikaan tietämästään hiiskunut, koetti vain ikäänkuin kätkeytyä ja kätkeä hätänsä työpöydän suojaan. Sillä hän käsitti, että Kustaa Finckeltä voi tulla -- ja varmasti aikoinaan tuleekin -- asiasta repäisevä kirje ja silloin -- silloin Jumala armahtakoon Sysikorven sydäntyneitä miehiä!

Monet ajatukset ennättivät jo risteillä nuoren kirjurin mielessä, kun hän siinä kuunteli Klaus-herran tarinaa ja yritti sulallaan piirustella kirjaimia paperille... Pitäisi koettaa saada varoittava sana sinne korvenlaitaisille, että tietävät edes paeta... Mutta miten? Ja miten kieroksi muuttuukaan hänen oma asemansa, jos hänen apuyrityksensä tulevat selville -- siinä kiehutaan ehkä vielä yhdessä liemessä salosukulaisten kanssa...! Suottapa eivät hänen korvansa kohisseet.

Mutta Kustaa-kuningas istui sillävälin, Klaus-herran lähdettyä, hiljaa ja miettiväisenä työtuolissaan. Hän näytti jo unohtaneen kaikki äskeiset harminsa ja kiivastuksensa, vihan piirteet olivat poissa hänen harmahtavilta kasvoiltaan ja niiden sijaan oli niille asettunut huolekas, syvän harkinnan ilme. Hän pohti ja punnitsi ilmeisesti jotakin asiaa, joka oli hänelle vielä suuriarvoisempi kuin tsaarin loukkaava kirje ja hämäläistalonpoikain hurjapäinen niskoittelu, -- vai oliko ukko tosiaankin niin vanhentunut ja väsähtänyt, että hän kaikki unohtaen oli hervotonna tuolilleen nukahtaa?

Ei. Kotvan siinä silmät ummessa ja liikahtamatta istuttuaan hän äkkiä nousi, ojentausi koko vanhaan majesteettimaiseen suoraselkäisyyteensä, astui askeleen Martin pöydänpäätä lähemmäs ja virkkoi:

-- Meillä on vieläkin vähän työtä. Istuhan kirjoittamaan!