Part 2

-- Mutta jäihän äidillesi sentään jokin kirkon tiloista, tunnusta pois, jokin "elatusapu".

-- Ei mitään, äitini kuoli aivan köyhänä.

-- Omituista. Niin, ne kruunun peruuttajat ovat toisinaan liiankin toimeliaita, peruuttavat leskiavutkin -- itselleen, ävertyen siten kirkon ja kruunun kustannuksella, lihovat itse ja laiskistuvat. Tunnen senkin keinottelijajoukon -- mutta vielä minä niitäkin puristan! -- Kuningas hiukan kiihtyi tuosta omasta juttelustaan, mutta jatkoi taas tyynemmin nuorukaiselle: -- Vai on äitisikin jo kuollut. Eleletkö nyt siis sukulaisissasi täällä Viaisissa?

-- Ei ole minulla sukulaisia, olen aivan orpo. Vietän vain kesää täällä isä vainajani vanhan ystävän, mestari Karpalaisen tilalla. Syksyllä palaan taas kouluun.

-- Ja koska teiniaikasi päättyy, koska valmistut papiksi?

-- Vuoden perästä voin ruveta itseäni elättämään.

-- Ellet jo ennen. Sinussa tuntuu olevan miehen alkua, kyllä sinä tässä maailmassa puolesi pidät. Hyvä on. -- Joko nämä vanhat kasket ovat Viaisten maita?

-- Jo ovat, eikä ole talokaan enää kaukana.

Sitä jaloittelua rupesi tulemaan vanhalle kuninkaalle pian tarpeeksi, -- hänen seuralaisistaan, vanhemmista herroista, juoksi hiki jo virtanaan. Oli elokuu kulumassa -- oltiin vuodessa 1555 --, päivät olivat helteiset eikä siellä sisämaassa tuulikaan tuntunut. Kuningas viskasi turkisviittansa eräälle henkihuovilleen kannettavaksi, sulkaniekkahattunsa toiselle ja aikoi juuri ruveta uudelleen valittelemaan näitä Suomen-matkain vaivoja. Mutta samassa aukeni metsä, eteen levisi keltainen pelto ja sen takalistossa oli korkeanlainen, taitekattoinen puurakennus. Ja pellon halki kulkevaa tietä pitkin laskeutui juuri vasta sanan saanut pappisparvi kuningasta ja hänen seuruettaan vastaan.

II

Nuoremman papin käsivarteen nojaten astui ensimmäisenä kuningasta tervehtimään Taivassalon vanha kirkkoherra Mikael Karpalainen. Tuo ennen niin solakka ja hienopiirteinen mies, joka Turun mustainveljesten munkkina ja sitten luostarinpriorina oli lihaansa kurittanut ja koettanut äärimmäisillä ponnistuksilla turhaan saada vanhat, kaavoihin kangistuneet paavilliset opit ja menot sulautumaan omaksumiinsa uuden ajan vapaampiin ja raikkaampiin aatteisiin, oli nyt pyylevähkö, pitkäpartainen maalaispappi, joka 30-vuotisella toiminnallaan luterilaisen opin palveluksessa oli saanut sieluunsa täydellisen tasapainon ja sopusoinnun. Hän oli jo ruumiiltaan raihnas, mutta mieli oli vielä hilpeä ja kirkas: taistelut olivat jääneet jälelle! Kohteliaana isäntänä hän saatteli kuninkaan ja hänen seurueensa vierasvaraiseen taloonsa, jonka hän jo useita vuosia sitten oli vanhuuden varakseen ostanut ja jossa emäntänä hääri se sama toimelias nainen -- ylhäistä Ille-sukua --, joka hänet 30 vuotta sitten puoliväkisin vei mukanaan Turun luostarista, minne mies oli menehtyä sieluntuskiinsa. Teerevänä valmisteli siellä jo ketterä emäntä palvelijatarparvineen aamiaista suurelle, nälkäiselle vierasjoukolle talon väljään, viileään vierastupaan.

Kuningas sai siellä heti eteensä kannun olutta ja oli pian täydessä tarinassa niiden suomalaisten hengenmiesten kanssa, jotka tarkastusmatkallaan sattumalta vierailivat Viaisissa. Mutta hiukan kankeasti siellä tarina aluksi luisti. Kuningas tiesi, että ne miehet, jotka Suomessa olivat työskennelleet puhtaan opin puolesta, hävittäen pois vanhan paavillisen hierarkian, ja jotka siten hänelle olivat tehneet valtiollisessakin suhteessa suuria palveluksia, eivät olleet oikein tyytyväisiä eikä kiitollisia siitä, että hän oli käyttänyt tämän työn tuloksia yksinomaan kuningasvallan hyväksi ja maallisen mahtinsa rikastuttamiseksi ja riistänyt kaikki varat ja kaiken vaikutusvallan pois kirkolta ja koulultakin. Hän oli siitä itse käynyt voimakkaaksi, mutta kirkko oli surkastunut ja köyhtynyt ja sen vaikutusvalta kansaankin oli heikontunut. Varsinkin kävi keskustelu aluksi kankeasti piispa Agricolan kanssa, joka sekä arvoltaan että lahjoiltaan oli ensimmäinen hengenmiesten joukossa.

Mikael Agricola oli näihin aikoihin jo yli viidenkymmenen iässä oleva mies, mutta edelleen kapearintainen, hintelähkö ja hoikkaluinen. Hän liikkui hitaasti ja hillityin elein, koko hänen olemuksensa henki rauhallista, harkittua vakavuutta. Varsinkin hänen silmänsä, jotka ikäänkuin syvältä hiilostivat kuivahkoilta, ohuen leukaparran reunustamilta kasvoilta, olivat sielukkaat ja eloisat, vaihtaen ilmeitä mielialojen mukaan. Kuningas tunsi, että nuo silmät katsoivat hänen lävitseen, ja pyrki sen vuoksi vaistomaisesti karttamaan hänen katsettaan.

He olivat tuttuja vanhastaan -- Agricola oli nuorempana usein käynyt Tukholmassa esittämässä kuninkaalle kirjallisia ja kirkollisia suunnitelmiaan ja Kustaa Vaasa oli jo kauan sitten tottunut antamaan arvoa tälle hienoluonteiselle, terävälle miehelle. Mutta hän oli myös ruvennut hiukan arkailemaan hänen lahjakkuuttaan ja omaperäisyyttään, ja siksi oli hän eri tilanteissa leikellyt hänen suunnitelmiltaan siipiä, -- siitä olivat välit vähän kireät. Olihan mestari Mikael, joka suurelta osalta oli järjestänyt Suomen uudet, kirkolliset olot ja virkaatekevänä piispana puolenkymmentä vuotta -- piispan nimitystä odottaen -- yksin hoitanut koko Suomen jakamattoman hiippakunnan, kuin itseoikeutettu sen esipiispaksi. Mutta kun Agricola vihdoin pari vuotta sitten oli käynyt Tukholmassa saamassa kuninkaalta vahvistuksen tähän virkaansa, olikin Kustaa, pyrkien yleensäkin heikontamaan kirkon ja sen miesten valtaa, lohkaissut Turun hiippakunnasta koko Itä-Suomen irti, määräten toisen miehen, Paavali Juustenin, uuden Viipurin hiippakunnan piispaksi. Agricolasta se ei tietenkään voinut olla tuntumatta henkilökohtaiselta epäluottamukselta, sillä olihan hän osoittanut kykynsä riittävän koko Suomen kirkkoa johtamaan.

Vaieten oli vaatimaton kirkonmies nielaissut nämä, niinkuin monet muutkin, loukkaukset ja palannut nöyrästi Suomeen työtään jatkamaan, joskin surren sitä, ettei hän saanut vapaasti kehittää synnyinmaansa kirkollisia oloja siltä pohjalta, jonka hän itse oli luonut. Mutta vähän myöhemmin oli tullut toinen ja vielä masentavampi kolahdus. Agricola oli Suomeen palattuaan viettänyt piispaksinimitystään Turun tuomiokirkossa arvokkaalla, kauniilla kirkollisella juhlalla. Se oli kuitenkin kuvattu Kustaalle prameilevaksi, paavillismaiseksi hiippajuhlaksi, jommoiset kuningas kerta kaikkiaan oli uuteen oppiin ja omaan valtamahtiinsa soveltumattomina kieltänyt. Suuttuneena oli kuningas silloin lähettänyt uudelle piispalle karkeasanaisen, äkäisen nuhdekirjeen, jossa hän soimasi Agricolaa paavillisten menojen matkimisesta ja luvattomasta loistonhalusta. Myöhemmin kuningas oli kyllä huomannut nuhteensa tarpeettoman ankariksi, mutta hänhän ei juuri koskaan peruuttanut sanojaan.

Se haava oli herkkätunteisen piispan mielessä vielä auki eikä hän sitä salannut, tervehtiessään nyt kuningasta alamaisen kunnioittavasti, mutta samalla omankin arvonsa tuntevan kylmyydellä. Sen tajusi kuningaskin ja hän aloitti sen vuoksi keskustelun toisista, maallisista asioista, vuodentulotoiveista ja Suomen viimeaikaisista kuulumisista. Viimemainituista seikoista hän varsinkin innostui utelemaan.

-- Mistä johtuu, hän kysyi äkkiä, kannunsa pohjaan kallistettuaan, -- että te täällä Suomessa nyt olette niin sotaintoisia, että te välttämättä tahdotte päästä ilmitappeluun ryssän kanssa? Ennen olen aina saanut kuulla ruikutuksia näiden sotien ja rajakahnausten surkeudesta.

Piispa pysyi ääneti, ikäänkuin ei kysymys olisi kohdistunutkaan häneen. Toiset hänen rinnallaan istuvat hengenmiehet taas katsahtivat toisiinsa. Niistä oli tuomiorovasti Kanutus Johannis vahvatekoinen, luiseva mies, varova sanoissaan, ja hän pysyi nytkin varovasti vaiteliaana. Sitä vastoin puuttui puheisiin Turun koulun rehtori, vilkas ja terävä pappismies Ericus Härkäpää, oppinut Wittenbergin maisteri eikä ulkomuodoltaan ollenkaan papin näköinen, vaikka hän kuuluikin tuomiokapituliin. Hänen tietonsa ja lahjansa oli hänen oppi-isänsä Filip Melanchton, antaessaan kymmenen vuotta sitten hänelle Saksasta suosituskirjeen, arvostellut erittäin kiittävästi, ja hän oli sen lisäksi innokas uudistusten mies, joka jo sekä koulussa että kirkossa oli saanut yhtä ja toista toimeen. Vilkkain liikkein hän nyt kuninkaalle vastasi:

-- Teidän majesteettinne uskoo meistä liikoja, emme me täällä Suomessa ole sotaisia. Meihin kokonaisuutena soveltuu kyllä aivan oikein se, että valitamme rajakahnauksia, jotka häiritsevät hiljaista arkielämäämme. Olemme sodista liiaksikin kärsineet, rukoilemme vilpittömästi rauhan puolesta.

Kuninkaan silmät laukesivat selälleen ja hän käännähti kipakasti ympäri, iskien katseensa erityisesti Klaus Horniin ja Antti Niilonpoikaan.

-- Kuinka on minun tämä ymmärrettävä? Minulle on kerrottu aivan toista, ja sitähän tapahtumatkin osoittavat. Vai kuinka, Horn?

-- Se mitä Ruotsiin on Itä-Suomesta kerrottu, pitää kyllä paikkansa, vastasi Klaus Kristerinpoika tyynesti. -- Tarpeetonta sotaintoa ei yleensä ole Suomen vapaamiehissäkään, jotka aseita kantavat ja maakunnan turvallisuudesta vastaavat. Mutta seuratessaan rajalla vihollisten vehkeitä on tämä aseväki tullut vakuutetuksi, ettei pysyvää rauhaa saada, ellei kerran käydä viholliseen ankarasti käsiksi. Rauhankeskustelut ja sopimukset, joita on usein yritetty vuosikymmenien kuluessa, eivät vie perille; viholliselle on annettava isku, jonka se tuntee luissaan, ja siihen on nyt katsottu oikean hetken olevan käsissä. Siinä koko sotainto.

-- Mutta itse kansassa ei ole sotaintoa, se toivoo rauhaa, väitti Härkäpää kuumeten.

-- Mikä on kansa, kivahti kuningas, -- sen mielialoja ei saa kysyä, se ei kykene asemaa arvostelemaan.

Keskustelu yritti kuumeta kiivaaksi, mutta onneksi talon pyylevä emäntä, joka sillävälin oli palkkanaisineen kantanut tuvan pitkälle pöydälle runsaat ruoat, lohet ja liikkiöt, juustot ja lampaanreidet, kutsui vieraat aterialle, ja kursailematta kuningas seurueineen kävikin heti herkkuihin käsiksi. Niin kelpo nälän oli meritauti ja jalkataival antanut, että siinä kotvan aikaa aivan vaieten omistettiin kaikki huomio pöydän aarteille. Kun kuningas ja prinssi ensiksi olivat saaneet palansa, kävivät valtaneuvokset ja muut ylhäiset herrat arvojärjestyksessä ruokapöydän ääreen ja äskeinen keskustelu näytti jo kokonaan unohtuneen. Mutta kuningas pani sen, kun ensi palat oli haukattu, uuteen vireeseen, kääntyen nyt piispa Agricolan puoleen ja puhuen tälle vähän pisteliäästi.

-- Teillähän, mestari Mikael, on aina kaikista asioista oma, selvä ohjelmanne. Sanokaa nyt, kummalta taholta minulle on asema oikein kuvattu, sodan vai rauhan vaatijain?

Piispa tunsi sanojen oan, mutta oli heti valmis sen väistämään.

-- Minulla, joka vietän aikani Pyhän Lauritsan pappilassa kirjallisissa töissäni, ja samalla hoitelen tätä hiippakunnanpuoliskoani, minullahan on kovin vähän edellytyksiä näiden valtiollisten asioiden arvostelemiseen. Viipuriinkaan eivät matkani enää vie; mutta mikäli tunnen sinne kokoontuneen aseväkemme mielialaa, luulen kyllä sen ritari Hornin esittämillä syillä innokkaasti puoltavan sotaretkeä. Itse en hengen miehenä voi turvautua aseisiin, tiedän niiden parhaissakin tapauksissa tuottavan paljon kärsimyksiä, siksi puolustan rauhaa, -- se on yksinkertainen ohjelmani.

-- Joka on sangen kieltoperäinen, lisäsi kuningas äskeiseen sävyynsä. -- Mitä sanot sinä, Horn?

Klaus Kristerinpoika virkkoi nyt äskeistä vakavampana:

-- Kukapa ei puolustaisi rauhaa, -- mutta millaisesta rauhasta on kysymys? Itärajalla vallitsee jo sotatila, maahamme hyökkää ryssä alituiseen.

-- Kun häntä alituiseen ärsytetään, tokasi siihen nyt Härkäpää. -- Miten teki Antti Niilonpoika hyökätessään Hantolasta?

-- Siihen hyökkäykseen oli pakko, pakko hätyyttäjäin häätämiseksi, puolustelihe Antti aivan kuumenneena. -- Sen olen kuninkaalle todistanut ja senjälkeiset tapaukset ovat sen niinikään osoittaneet todeksi.

-- Mutta kostaakseen hyökkäsivät ryssät sitten Viipuria piirittämään...

-- Kosto vanhoista vihoista, selitti Antti. -- Mutta juuri siitä näkyy, kuinka turvatonta on olomme rajaseudussa. Minkä tekivät ryssät nyt maaliskuulla? Aiheetta hyökkäsivät suurella joukolla taaskin rajan yli. Mutta onneksi saivat siellä taaskin selkäänsä. Kaikki osoittaa, ettei siellä voida elää päivääkään turvassa.

-- Ja siihen asiaan aikaansaataisiin siis parannus sillä, että nyt lähdettäisiin ilmisodalla herättämään idän nukkuva karhu, intteli Härkäpää. -- Se karhu epäilemättä, kuinka sotaonnen nyt kävisikin, ennen pitkää kohoaisi taas kostoksi hävittämään köyhää maata, josta jo itse hyökkäyssota nielisi veroja ja miehiä...

-- Tämä pappiskanta on pelkurikanta, jolla ei koskaan valtakuntain turvallisuutta vaalita, urahti Antti ylvästellen.

Nuori Juhana-prinssi oli aterioidessaan yhä suuremmalla mielenkiinnolla kuunnellut tätä erileiristen suomalaisten väittelyä, ja sen varrella olivat hänenkin poskensa käyneet hehkumaan. Hän tarrasi vieressään istuvan nuoren Flemingin käsivarteen ja huudahti tälle innostuneena:

-- Niin, oikein Klaus, se kanta on pelkurien kanta, sitä emme koskaan tule kuuntelemaan!

Kustaa-kuningas rypisti silloin kulmakarvojaan ja viittasi poikaansa vaikenemaan. Hetken hän istui sitten kuin kuulemiaan vakavasti punniten, mutta rämäytti sitten keventävän naurun.

-- Tehän tulistutte, hyvät herrat, väitellessänne, ikäänkuin aivan uusia asioita minulle latelisitte... Nuo syyt ja vastasyyt olemme kuitenkin jo kuulleet kymmeniä kertoja, olemme niitä seuloneet ja harkinneet, ja harkitsemme vieläkin. Ratkaisu ei riipu niistä, vaan monista muista seikoista, ennen kaikkea niistä tiedoista, joita nyt odotamme vastaamme rajalta. Naapurillamme, suuriruhtinaalla, on vielä touhua tatareistaan, jotka häntä yhä ahdistavat, meidän on nyt täältä läheltä parhaalla tavalla valvottava oman valtakuntamme etua. Mutta yhden seikan olen taas todennut: te suomalaiset olette tässä, niinkuin kaikissa asioissa, riitaiset keskenänne, katsotte ahtaasti asioita, olette kukin kulmallanne itsekylläiset ja itse viisaat. En usko sinua, Antti Niilonpoika Sabelfana, joka tässä ajat omaa asiaasi, enkä teitä pappeja, jotka vain ajattelette paimennettavienne hetkellistä etua ja omia kymmenyksiänne -- ratkaisun teen itse, kun aika on kypsä.

Kuningas viittasi kädellään, ikäänkuin käskien lopettaa sen keskustelun ja karkoittaen ne mietteet kokonaan omastakin mielestään. Ateria olikin jo päättynyt, herrat vetäytyivät toinen toisensa perästä ulos, mikä ruokalevolle, mikä pieniin parviin keskustelemaan. Kuningas jäi tupaan ja istui siellä kauan mietteihinsä vaipuneena. Kysymystä, joka hänet oli vanhalla iällä ajanut Suomeen vaivaloiselle seikkailuretkelle, hän ei saanut hetkeksikään ajatuksistaan, ja hänen oli itselleen myönnettävä, että hän ei ollut enää niinkään vapaa tekemään ratkaisua sodasta ja rauhasta kuin hän seurueelleen vakuutteli. Varovana miehenä hän oli kauan vastustellut kaikkia sotatuumia, mutta tapausten virta oli sittenkin vienyt hänet mukaansa. Voisiko hän edes enää palata? Olihan hän jo kevätkesästä lähettänyt Tukholmasta laivastonsa Jaakko Baggen johdolla Nevalle ja Laatokalle saakka, muka tiedustelumatkalle, mutta todellisuudessa ilmeiselle sotaretkelle. Ja Viipuriin kertyneelle sotaväelleen hän oli jo luvannut toimittaa apujoukkoja, -- niitä oli hänellä nyt mukanaan melkoinen määrä kuljetuslaivoissa. Hän oli todellisuudessa jo astunut Rubiconin yli, mutta epäili vielä sittenkin askeltaan, ja juuri tämä oma epäilys teki hänet levottomaksi.

Nämä alituiset huolet ja ristiriitaiset mietteet syvensivät niitä vakoja, jotka jo risteilivät Kustaa Vaasan otsalla ja painoivat hänet vanhan näköiseksi. Tosiaankin häntä painosti, hän tarvitsi hetkisen lepoa ja suostui sen vuoksi kernaasti vanhan Karpalaisen ehdotukseen, että hän kävisi ruokalevolle.

Mutta astellessaan nyt kirkkoherran opastamana toiseen tupaan lepäämään kuningas pysähtyi vielä hetkeksi kiviportaalle. Hänen oli ensin järjestettävä matkansa jatkaminen. Keinuessaan pahoinvointisena viime yönä merellä hän oli lujasti päättänyt, ettei hän, mantereen ääreen kerran päästyään, enää jatka matkaansa meritse, vaan ratsain. Nyt oli hänelle kuitenkin vakuutettu, että laivareitti saariston halki Turkuun kulkee aivan suojattuja salmivesiä ja oli paljon vaivattomampi kuin selkähevosella tehtävä maamatka, missä kuitenkin oli salmet soudettavana. Ja niinpä olikin hän nyt, hiukan toivuttuaan, päättänyt sittenkin valita edellisen tien, mutta seuraavaan päivään hän tahtoi joka tapauksessa levätä maissa. Näin ollen hän halusi, jo heti, hetkeäkään viivyttelemättä, saada Turkuun sanoman tulostaan sekä valmistukset siellä käyntiin. Nyt oli vain lähetettävä sopiva mies matkalle.

Sitä miettien hän pysähtyi portaille. Hän kuuli näet alapihalta äänekästä ilonpitoa ja näki siellä seurueen eräiden nuorten miesten pelihtelevän vinttikaivolla. Joku joukosta sai aina tarttua vivun päähän ja toiset painoivat hänet yhtäkkiä korkealle ilmaan, niin että päätä huimasi -- siitä aina uusi naurun rähäkkä... Tietysti Juhana-prinssi oli hänkin näissä kujeissa mukana... ja tietenkin oli niitä järjestämässä taas se nuori suomalainen ylimys, Klaus Fleming, joka kevätkesän oli saanut olla hovissa hienoston tapoja ja kielenkäyttöä oppimassa, mutta johon ei ollut hienostusta juuri ollenkaan tarttunut -- hän oli tavoiltaan ja käytökseltään yhä vain sama raju maalaisjunkkari, jonka kaikista vehkeistä paistoi selvä talonpoika... Reipas poika muuten, mutta liian raju -- ei sovi prinssille seuralaiseksi. Pitää lähettää omille teilleen...!

Otsa rypyssä nuorison peliä katsellessaan kuningas huomasi siinä pihalla myöskin äskeisen teinioppaansa, joka syrjästä seurasi noita ylhäisten vallattomia iloja... Nokkela poika, jospa koettaisi juuri häntä pienessä lähetin tehtävässä. Ja kuningas teki nopeasti päätöksensä.

-- Nuori Klaus Eerikinpoika, tule tänne!

Klaus Eerikinpoika Fleming oli näihin aikoihin noin 20-vuotias, lujarakenteinen, karkealuinen nuorukainen, jolla oli tuikea katse ja harvinaisen voimakas alaleuka. Hän oli kopea käytökseltään ja ylvästeli ruumiillisilla voimillaan ja karkeilla tempuillaan yhtä paljon kuin ylhäisillä sukulaisillaan -- hänen äitinsä oli Sparre-sukua -- ja isävainajansa, kuninkaan luottamusmiehen, ansioilla. Parilla harppauksella hän nyt kiiti kuninkaan eteen, joka virkkoi:

-- Me viivymme laivastoinemme täällä huomisaamuun, jolloin lähdemme Turkuun. Mutta sinä saat jo edeltä lähteä taipaleelle. Saat pikimmältäsi käydä äitisi luona Paraisissa, mutta sieltä on sinun jouduttava takaisin Turkuun meitä tapaamaan ja sitten mahdollisimman nopealle ratsastusmatkalle Viipuriin, jonne sinut airueena lähetämme. Ole valmis matkalle kohta! -- Mutta odota, saat vielä seuralaisenkin mukaasi! Kutsu teini Martti Pietarinpoika puheilleni!

Klaus kutsui kovalla äänellä teinipojan pihan perältä kuninkaan luo. Nuorukainen saapuikin sieltä posket punehtuneina, mutta käynniltään varmana.

-- Oletko valmis lähtemään kuninkaan asialle? virkahti hänelle vanha maanisä.

-- Olen, vastasi Martti silmää räpäyttämättä.

-- Hyvä. Saat seurata tätä nuorta ylimystä Turkuun -- ratsastakaa suorinta tietä, niin nopeasti kuin pääsette, ottakaa ratsut mistä löydätte. Sinun, Martti, on vietävä vielä tänään kiireinen sanoma Turun linnan käskynhaltijalle, Simo Tuomaanpojalle, ja hänelle ilmoitettava, että saavumme linnaan hänen vieraikseen huomenna ja että meidän tulee saada siellä asianmukainen vastaanotto. Ymmärrätkö?

-- Ymmärrän.

-- Saat kirjeen mukaasi, kunhan se on kirjoitettu... Mutta tule huoneeseen, voit ehkä itse kirjoittaa sen saneluni mukaan, -- katsotaan, tuleeko siitä mitään!

Kustaa Vaasan oli tapana poimia älykkäitä teinejä, mistä heitä vain tapasi kirjurinapulaisikseen, ja ottaa heidät muitta mutkitta pois koulusta ja papin uralta omaan palvelukseensa, -- siitäkään eivät kirkon esimiehet olleet hänelle kiitollisia. Martti Pietarinpojassa hän luuli nyt taas keksineensä sellaisen sopivan apulaisen. Hän saneli suoraa päätä tälle kirjeen ja katseli, kuinka sen paperillepano kävi nuorelta teiniltä -- aika hyvin! Piirtää pyöräytettyään nimensä, Gustavus Rex, kirjeen alle, hän virkkoi nuorukaiselle:

-- Tarvitsemme ehkä sinua luonamme edelleenkin; kun taidat maan kieltä, voi sinusta olla apua. Osaatko kirjoittaa suomeksikin, niinkuin esimiehesi piispa Agricola?

-- En paljoa, mutta on koulussa kuitenkin vähän harjoitettu pyhäin kirjain kääntämistä suomeksi, vastasi teini.

-- Pyhäin, niin, mutta entäpä kun pitäisi kirjoittaa maallisista asioista suomeksi? Saat sitä koettaa. Minulla on tässä juuri Uudenlinnan käskynhaltijalle, Kustaa Finckelle, lähetettävä kirje, joka koskee sen seudun rahvastakin. Koetapa pukea se suomalaiseen asuun ja tuo se sitten minulle käännettynä Turun linnaan. Silloin päätän Teitti-mestarin avulla, voinko ottaa sinut palvelukseeni... Niin, teiniaikasi on kyllä vielä kesken, mutta se ei mitään merkitse. Pappeja meillä kyllä kasvaa riittävästi muutenkin, kruunun täytyy ensi kädessä saada tarpeensa.

Kustaa Vaasa oli Taivassalon rannalle tultuaan ja tavattuaan siellä joukon alamaisiaan, rahvaan, joka ei osannut sanaakaan hänen kieltään, melkein suuttunut, ja se suomenkieli, jota hän oli kuullut siellä ja muualla puhuttavan, oli hänestä tuntunut, kuten hän sanoi, kauhealta koirankuonolaisten kotkotukselta. Mutta käytännön miehenä hän tajusi, että jos mieli ilmaista ajatuksensa rahvaalle, täytyi joskus julistuksissakin käyttää sen kieltä, -- siksi hän tahtoi saada suomenkieltä taitavan kirjurin. Ja Martista hän toivoi sellaisen kasvavan.

-- Kuten sanottu, tule luokseni Turussa, nyt matkalle!

Tällävälin oli prinssi Juhana tullut huoneeseen. Hän oli jo Klaus Flemingiltä saanut kuulla airueiden lähettämisestä ja nyt pyrki hän, joka oli aina seikkailuhaluinen, mukaan tälle ratsastusmatkalle. Kuningas kielsi, ei laskenut sellaisiin seikkailuihin lemmikkipoikaansa, jonka hän juuri tahtoi erottaa nuoren Klaun seurasta ja vaikutuspiiristä.

-- Mutta voisinhan suorittaa asiasi isä yhtä hyvin kuin tämä nuori teini, intti prinssi vielä.

-- Vai niin, voisitko ehkä kirjoittaa suomeksi kirjeitäkin, kuten hän, tiedusteli kuningas, lemmikkinsä vaalean punertavaa tukkaa sivellen.

-- Sitähän voin oppia, olen jo oppinutkin muutamia sanoja tämän teinin kaimalta, Tukholman suomalaiselta papilta. Kuule: Rakas isäni...

-- Voiko oppia mokomaa kaakkurien kieltä! -- Vanhasta kuninkaasta se tuntui yliluonnolliselta; nuo hänen kuulemansa pari sanaa jo aivan viilsivät hänen korviaan. Mutta valtiomiehenä hän älysi tuollakin poikansa leikkiharrastuksella voivan olla merkitystä, ja hän lisäsi suopeammin: -- Mutta koeta, Juhana, saat oppia sitä kieltä tällä matkalla ja tältä Martilta enemmänkin, jos tahdot. -- Me menemme nyt hetkeksi levolle ja airuet lähtevät matkalle!

Martti Pietarinpoika kumarsi ja poistui kunnioittaen kuninkaan ja kuninkaanpojan luota. Hänen korvissaan soi kauniina kohinana kuninkaan muuten kylläkin äreä ääni ja toiveita virittävä lupaus, ja hän kätki visusti povelleen ne kirjeet, jotka hän oli maan isältä kuljetettavikseen saanut.

III

Samassa venheessä, jossa kuninkaan airueita, jalosukuista Klaus Flemingiä ja halpasukuista Martti Pietarinpoikaa, saatettiin Taivassalosta salmen poikki Vehmaan puolelle, palasivat myöskin Turun tuomioherrat mantereen rannalle jatkamaan piispantarkastustaan. Vieraita oli jo Viaisissa liiaksi tällä kertaa ja pitihän piispankin joutua Turkuun kuninkaan saapumisajaksi.

Soudettiin kauniita salmivesiä, alkutaipaleesta ihan ääneti. Päivä paistoi sateen jäljestä nuortuneeseen luontoon, joka nyt ikäänkuin öisistä ponnistuksistaan rauhoittuneena liikkumatta lepäsi. Kaislikot notkuivat pehmeästi suvituulessa ja niiden siimeksessä sorsaemo opetti pojilleen uinti- ja sukellustaitoa. Kaukaa kuului kaakkurin surunvoittoinen sävel.