Part 1

KUNINGAS SUOMESSA

Historiallinen romaani

Kirj.

SANTERI IVALO

Helsingissä, Werner Söderström Oy, 1919.

I

Korkeana kävi kare Taivassalon länsirannan loivia kallioita vastaan. Aallokossa lastuna vaappuva pieni kalavenhe ponnisteli verkkaan ja työläästi salmen suusta saarten suojaamaan kyläsatamaan. Yön kohissut lounaistuuli oli tosin nyt aamuksi asettunut, mutta sen jälkeinen maininki teki vielä tenää yksinäiselle kalamiehelle, joka palasi pyydyksiään kokemasta ja korjaamasta.

Mutta kesken tiukkaa kiskomistaan pysähdytti nuori soutaja, niemen sivuutettuaan, äkkiä aironsa ja jäi tuokioksi tuijottamaan sateensumuiselle kyläselälle. Mitä hiton laivoja nuo ovat? Niitähän laskee siihen mereltä päin toinen toisensa perästä, uljaita, korkeakeulaisia aluksia, joista märkiä, tummanharmaita purjeita juuri riisutaan ja joiden ankkurit vinkuvat, kun niitä lasketaan suojaiseen satamaan. Ruotsin laivojako ovat, sotalaivoja? Kas tuossa muita korkeampi ja komeampi kenokeula, jonka ympärille toiset ikäänkuin ryhmittyvät. Laivamiehet liikkuvat siellä kannella haarat levällään ja kankean näköisinä, vetäen turpuneita köysiä ja hoilaten toisilleen laulavaan nuottiin.

-- Mitä lemmon laivoja? Niistä on heti selko otettava!

Nuori kalamies soutaa kiireellä rantaan ja rientää siellä niiden kyläläisten parveen, jotka jo ovat ehtineet mataloista mökeistään ulos törmälle katsomaan tätä outoa, odottamatonta vierailua. He seisovat siinä ääneti arkisissa ryysyissään, juroina ja kömpelöinä, ja vain harvakseen käy kuiske miehestä mieheen ja akasta akkaan:

-- Kuulitko, kuninkaan sanotaan saapuneen sotajoukkoineen noissa laivoissa?

-- Niin kerrotaan. Ja korkeita herroja siellä on paljon.

Ensimmäinen venhe lähimmästä laivasta on kalastajan perille ehtiessä jo soutanut maihin ja sen mukana on tuo ensi viesti päässyt leviämään. Siinä seisookin rantakalliolla, vähän syrjempänä väkijoukosta, pari, kolme väljiin vaippoihin ja sulkahattuihin puettua miestä, katsellen hiukan alakuloisina märkää, lakeaa, epäystävällisen näköistä rantamaisemaa, jossa hiekkasärkän takana ikäänkuin lymyilee matala kalakylä -- sinnekö heidän nyt olisi kuninkaansa opastettava! Matkamiesten luo tullut äskeinen nuori mies kuulee heidän verkalleen keskustelevan:

-- Tässä nyt siis vihdoin ollaan Suomen rannalla, -- toisenlaiseksi tämän saapumisemme toki kuvittelin! -- Näin virkkoi roteva, tummaparta uros, jonka sadeviitan alta vilahteli esiin kirjottu asetakki leveine nahkavöineen ja vaskihelamiekkoineen. -- Entä sitten, Antti?

-- Typerää poiketa tänne Taivassalon lahteen, olisi ollut laskettava suoraan Suomen Turkuun, vastasi hiukan nyrpeissään lyhyempi, jäntevärakenteinen soturi. -- Mutta tämä pieni myrskynpoikanen pani ukon pyrkimään lähimpään satamaan, ja tässä nyt ollaan.

-- No niin, saattaahan tuo olla yhtä hyvä, puheli ensimmäinen ritareista miettiväisenä.

-- Saamme ehkä ajoissa uusia tietoja ja selvitystä rajalta, jotta voimme ratkaista, millaiseksi tämä retki muodostuu, tuleeko siitä lopultakin sota vai mikä.

Lyhyempi mies vilkastui nyt ja koroitti äänensä:

-- Tarkoitat, että ystävämme Viipurista ehtivät ajoissa meille toimittaa riittäviä todistuksia siitä, että tämä retki on välttämätön ja peruuttamaton?

-- Niin, mikäli he nyt todella ovat ajaneet asiat sille kannalle.

-- Ole huoletta, tapausten meno on ilman muuta vienyt asiat siihen. Mitenpä luulisit, Klaus Kristerinpoika, siellä rajalla enää ollenkaan sotimatta selvittävän, -- vihollinen uhkaa ja hyökkää, täytyyhän se pysähdyttää! Siitähän ollaan jo joka taholla selvillä.

-- Niin, tiedän, Antti, vastasi tummaparta hiukan vältellen. -- Mutta ukko voi helposti suuttua ja muuttaa mielensä. Muistatko, kuinka hän jo viime yönä kiukkuisasti sätti koko retkeämme hullujen yritykseksi ja haukkui laivamiehiäkin, kun alus kiikkui aalloissa, -- olisi silloin jo varmaankin käännytty takaisin, jos olisi voitu!

-- Hän ei pidä merimatkoista ainakaan enää tällä iällään, se oli syynä viime yön tupsahdukseen.

Miehet hymähtivät, mutta kävivät samassa vakaviksi, ikäänkuin säikähtäen omaa hymyään, -- olihan siinä näkijöitä lähellä, -- ja läksivät rantahietikkoa myöten maihin päin kävelemään.

Äskeinen nuori soutaja, jonka mieleen nuo suomeksi puhutut lauseet tarttuivat, tunsi hyvin keskustelijoista toisen, pitemmän ylimyksen, jonka hattua korpin sulka koristi. Se oli Suomen jalointa vapaasukua, Horn-suvun nuoremman haaran päämies, Klaus Kristerinpoika. Hän oli Turussa hyvin tunnettu, vaikka hän oli nyt viettänyt edellisen talven ja kevään sieltä ja sukukartanostaan poissa, Viipurissa, yhtenä sinne sijoitetun Suomen sotaväen päällikkönä. Alkukesästä oli Horn, kuten Turussakin oli tiedetty, toisten Venäjän rajalle kokoontuneiden Suomen sotaherrain valtuuttamana matkustanut kuninkaan luo Tukholmaan, esittämään hänelle tarkemmin itärajan tapahtumia, siellä kun kauan kestäneet rauhattomuudet olivat uhanneet puhjeta ilmi sodaksi. Kuuntelija arvasi myös, kuka toinen puhetovereista oli. Hän ei voinut olla kukaan muu kuin Antti Niilonpoika, joka kuului Itä-Suomen nousevaan knaappiaateliin ja oli viime aikoina käynyt tavallaan kuuluisaksi. Hänkin oli keväällä matkustanut Turun kautta Tukholmaan, vaikkakaan ei yhtä vapaaehtoisessa asiassa. Antti oli näet ollut Hantolan rajapitäjässä pienen Kivennavan rajalinnoituksen päällikkönä, ja oli siellä vähäisellä rajavartiostollaan tarmokkaasti puolustautunut venäläisten alituisia ryöstöretkiä vastaan. Eikä hän ollut arkaillut tehdä verisiä kostoretkiäkään rajan taa, aimo tavalla löylyyttäen venäläistä, vaikka rauha muodollisesti oli vallitsevinaan valtakuntain välillä. Näistä selkävitsoista oli Venäjän tsaari keväällä valittanut Ruotsin kuninkaalle, joka suuttuneena oli kutsunut Antin luokseen tekemään tiliä omavaltaisuuksistaan ja saamaan niistä ansaitun rangaistuksen. Ja niinpä oli Turussa jo huhuiltu, ettei kuninkaan vihoihin joutunut sotaherra enää tältä matkaltaan hengissä palaakaan. Mutta sieltäpä hän nyt näkyi tulevan takaisin vapaana ja miekka vyöllään, jopa itsensä kuninkaan ja tämän sotaväen seurassa. Tätä keikahdusta ei nuori kalamies heti voinut käsittää, ja hän jäi sitä uteliaampana kuuntelemaan sotaherrain keskustelun jatkoa, kun he taas pysähtyivät rantakalliolle.

Antti Niilonpoika oli nyt äänessä ja rohkeana ja voitonvarmana hän kuului vilkkaasti selittävän toverilleen jotakin suunnitelmaansa. Klaus Horn kuunteli hiukan hajamielisenä ja kysäistä tokaisi yhtäkkiä:

-- Olenhan kuullut tuon kaiken. Mutta yhdestä seikasta en ole päässyt täysin selville: Miten sait varovaisen ja ovelan Kustaa-kuninkaan pään niin käännetyksi, että itse livahdit hirttosilmukasta ja hän rupesi sinun suunnitelmiasi kuuntelemaan? Tämä oli tapahtunut jo ennen minun Tukholmaan tuloani, en oikein ymmärrä miten.

-- Katsos, minähän olen juuriltani noidan sukua...

-- Kyllä siinä velhoa tarvittiinkin. Viime talvenahan kuningas vielä jyrkästi ja jyristen vastusti kaikkia sotahommia, lähetti Viipuriin viestin toisensa perästä, että meidän on vältettävä venäläisten vihoittamista. Mutta kun hänet nyt kesällä tapasin, oli jo aivan toinen ääni kellossa... en väitä, että hän olisi kokonaan muuttanut mieltään, mutta hänen entinen varovaisuutensa oli alkanut horjua. Ja nyt hän on täällä! Ei hän tosin vielä ole päättänyt suostua sotaan, -- mutta suottahan hän ei kuitenkaan itse lähde tänne kaukaiseen Suomeen eikä kuljeta tänne sotaväkeään -- tämänkään vertaa. Mikä se näin lopultakin maan vaariin tehosi?

Vantteravartinen soturi nauroi, niin että sulkahattu keikkui, ja vastasi varmalla äänellä:

-- Vielä on Kyösti-kuningas epäilevinään, mutta oikeastaan hän on jo sodan puolella, -- siksi hän on nyt vieraanamme Suomessa.

-- Ei hän Suomesta suuria huoli.

-- Ei, mutta hänen synnynnäinen, salainen kunnianhimonsa rupesi kaiken varovaisuuden ohessa vähinerin orastamaan ja kasvamaan. Selitin hänelle, kun hän minua tutki, mitä meillä on tällä kulmalla voitettavissa, millainen on tilanne rajalla, ja suuriko on vihollisen voima, -- vihollisen, joka taipuu heikonkin hyökkäyksen tieltä, -- sekä mitä taas menetetään, ellei yritetä... Selitin, kuinka vähillä joukoilla olin saanut valtakunnalle säilytetyksi koko sen "riitamaan", jota ei vuosikausiin oltu uskallettu tunnustaa kummallekaan maalle kuuluvaksi, ja hän hautoi näitä tietoja kauan mielessään, eikä minua enää tyrmään pistetty. Sain takaisin miekkani, sain palkkani, sain kilven ja vapaanmiehen nimen -- ja sitten tulit sinä, Horn, avukseni Tukholmaan.

-- Minä en puolestani ole sotaan aivan paljoa kehoitellut, pisti Horn varovasti väliin. -- Mutta sinä lienet yhtä ovela käyttämään kieltäsi kuin miekkaasi. Siitä huolimatta, -- uskotko lopultakaan tätä mielenmuutosta meidän kummankaan ansioksi?

-- En yksin meidän. Kyösti-kuninkaaseen vaikutettiin kyllä samaan aikaan toisaaltakin.

-- Niin, Puolan kuningas on meitä vilkkaasti kehoitellut sotaan Venäjää vastaan, kuvaten nyt tilaisuuden erittäin otolliseksi. Hänellä on siihen omat syynsä. Ja onhan samaan suuntaan käypiä sanomia ja tarjouksia kuulemma saapunut Liivin kalparitarien suurmestariltakin, -- kaikki toivoisivat nyt Ruotsin sotkeutuvan sotaan.

-- Ne valtain väliset asiat tunnet sinä, Klaus, paremmin kuin minä, myönsi Antti Niilonpoika. -- Ne ovat ilmeisesti kannustaneet Kustaa Vaasan luontaista vallanhimoa, sillä sitä häneltä ei puutu. Hän haaveksii Nevajokea rajaksi ja koko Suomenlahden rannikon omistamista, jota unelmaa minäkin vähäiseltä osaltani koetin ylläpitää. Mutta vielä muuan sysäys oli sittenkin luullakseni ratkaisevin.

-- No mikä?

-- Teidän, Viipurin miesten, kirje, jossa voimakkaasti kannatitte puheitani, joutui heti Tukholmaan saavuttuaan myöskin nuoren Juhana-prinssin luettavaksi. Ja hänet se sai täyteen sotaintoon. Hän on, kuten tiedät, isänsä lemmikkipoika, jonka mielitekoja ukon on vaikea vastustaa. Prinssi intoili alituiseen sekä vaimoväelle että valtiomiehille Karjalan sotaretken tarpeellisuudesta, -- usko minua, täällä ei nyt oltaisi, ellei kuninkaalla olisi ollut näin läheistä kannustajaa.

-- Saatat olla oikeassa, vastasi Horn. -- Prinssi on juuri seikkailuiässä, hänellä on vilkas mielikuvitus ja hän haaveksii sankaritekoja, siksipä hän onkin täällä mukanamme.

-- Jatkuvana kannustajana, onneksemme! Sellaista kyllä vielä tarvitaankin, sillä ukkoa ravistelevat ehtimiseen uudet epäilyksen puuskat, -- pelkään pahoin, että tämä merimatka taas on hänen päättäväisyyteensä vaikuttanut. Mutta sitkaanpa siellä kuningaslaivan kajuutassa nyt maataan, muutenhan on ukko kylläkin aamunvirkku!

-- Yö oli rauhaton ja rasittava. Mutta katso, eikö sieltä kannelta näy jo liikettä?

Näkyipä todella. Herrojen keskustelua sivulta kuunnellut nuorukainen kiintyi nyt hänkin innolla tarkkaamaan tuota komeata, korkeakeulaista alusta, jolle oli valittu suojatuin ankkuripaikka lähinnä rantaa. Sen kannelle oli laivan uumenista juuri astunut samettimekkoon ja kapeihin kaatioihin puettu, solakka, vaaleakiharainen nuorukainen, joka asettui kaiteen viereen katsomaan rannikkoa ja iloisesti tervehti sinne keräytynyttä rahvasta. Hän oli kaunis, valoisa olento, joka ensi silmänräpäyksestä jo ikäänkuin lumoten veti puoleensa kaikkien rannalla oli jäin katseet sekä mielenkiinnon. Nuorukaisen kasvot olivat puhtaan punaveriset ja avonaisesti hymyilevät, silmät suuret ja siniset ja liikkeet vilkkaat ja sulavat, kun hän sulkahatullaan viittoili rannalla seisoville Suomen herroille, huudahtaen:

-- Joko ollaan nyt Suomen Turussa?

-- Ei vielä, vasta sen saaristossa, ilmoitti kunnioittaen Horn. -- Nouseeko kuningas-isänne tässä maihin?

-- Tietysti, maihin hän haluaa meritaudin jälkeen ja tuleekin jo kohta. Viekää meidät sitten pian taloon, jotta pääsemme aamiaispöytään.

Herrat katsahtivat hiukan hölmistyneinä toisiinsa ja rupesivat keskenään kuiskailemaan. Mihinkä he tietäisivät opastaa kuninkaan ja hänen suuren seurueensa tällä karulla rannikolla? Tuohon röttelöiseen kalastajakylään ei ollut yrittämistäkään, eivätkä he tätä seutua muuten tunteneet niin tarkoin, että olisivat tienneet, oliko lähettyvillä säädyllistä herraskartanoa. Klaus Kristerinpoika kysyi silloin neuvoa samalta nuorelta mieheltä, joka jo hetken aikaa oli heidän lähellään pysytellyt ja joka ilmeestä ja käytöksestä päättäen tuntui muita kalastajia tietävämmältä.

-- Tiedätkö, poikaseni, -- hän kysyi, -- täällä lähellä mitään kartanoa, johon voisimme opastaa kuninkaan seurueineen hetkeksi levähtämään ja aterioimaan?

-- Lähinnä on Viaisten kartano, sinne on noin neljänneksen matkaa.

-- Viaisten -- kenellä se onkaan nykyisin?

-- Taivassalon kirkkoherralla, Mikael Karpalaisella. Lähetänkö sanan sinne vieraiden tulosta?

-- Tee se, ja vikkelästi!

-- Ja tilaa runsas aamiainen, huusi laivan kannelta prinssi, joka oli kuunnellut Hornin puhetta. -- Sillä meillä on aika nälkä!

Tuskin nuori mies oli saanut hankituksi sananviejän kartanoon -- itse hän ei malttanut sinne lähteä, siksi mielenkiintoista oli hänestä tapausten menon vartioiminen täällä rannalla, -- kun päällikkölaivassa näkyi uutta liikettä ja hälinää. Siellä ilmestyi kannelle kokonainen liuta sulavaliikkeisiä, hienopukuisia herroja, jotka häärivät edestakaisin ja asettuivat sitten kajuutan ovelle kuin kunniavahdiksi.

-- Nyt sieltä kuningas nousee, kuiskasi Antti Niilonpoika toverilleen. Koko rantakalliolla oleva rahvas painautui silloin rannemmas paremmin tarkastaakseen pelättyä ja kaukaista, usein avuksi huudettua, usein uhkauksena käytettyä maan vaaria, jota oli totuttu pitämään yhtä näkymättömänä kuin Jumalaa, mutta joka nyt näin odottamatta oli heidän saarelleen ilmestynyt. Sumukin alkoi jo haihtua, varsin selvästi saattoi jo nähdä, mitä läheisessä laivassa tapahtui.

Kannen alta nousi kalpeahko, vanha mies, kumaravartaloinen, harmaapartainen. Vaikka Kustaa Vaasa vielä näihin aikoihin olikin yleensä säilyttänyt entisen, komean ryhtinsä ja käskijäeleensä, olivat ikä ja rasitus kuitenkin jo kyntäneet syviä vakoja pian kuusikymmenvuotiseen mieheen. Paksuksi, raskaannäköiseksi turpunut yläruumis oli ruvennut ikäänkuin höltymään, pulleahko vatsa hyllyi, ja alaraajat, joita peittivät ihonmukaiset housut, olivat siihen verraten avuttoman hoikan ja hintelän näköiset. Nyt erityisesti oli merimatkan aiheuttama valvonta ja väsymys ränsistänyt vanhaa miestä; tavallisesti niin sileäksi suittu, rintaa peittävä kokoparta oli tänään hieman pörröinen, kasvolihakset lepattivat velttoina ja silmät olivat vetiset. Kuningas käveli siinä vieläkin mainingissa keinuvan laivan kannella lyhyin, varovaisin askelin, yllään väljä turkisviitta, tapaillen ehtimiseen purjenuoria, ja hänen jäsenensä näyttivät kangistuneilta ja heikoilta. Kaiteen luo ehdittyään hän tarttui siihen kaksin käsin kiinni ja hänen äänensä särähti särkyneeltä, kun hän pienilukuista rantarahvasta katsellessaan virkkoi lähimmille seuralaisilleen, Ruotsin valtioneuvoksille, Svante Sturelle ja Steen Leijonhufvudille:

-- Tässäkö nyt siis ovat vastaanottajamme, kun kerrankin saavumme. Suomen rannikolle, -- parvi ryysyläisiä! Ja nuo harmaat ladotko ovat suomalaisten asumuksia?

-- Tämä on vain pieni kalastajakylä, teidän majesteettinne käskystä on tänne kovan aallokon vuoksi vain hetkeksi poikettu, vastasi vieressä seisova ylimys kumarrellen.

-- No laskekaa siis meidät maihin, olipa tämä vaikka jäämeren rantaa, komensi kuningas äreästi ääntään kohotellen. Ja valtakunnan neuvokset, joita edellämainittujen lisäksi oli mukana kuninkaan toinen lankomies, Abraham Leijonhufvud, Steenin veli, sekä Birger Niilonpoika Griip, riensivät kukin taholleen huolehtimaan hänen käskyjensä täyttämisestä.

-- Niin, terra firma tekee meille kaikille nyt hyvää, liehakoi Griip, vanhin ylimyksistä, antaen sitten laivan päälliköille nopeita käskyjä venheiden vesillelaskemisesta ja miesten sijoittamisesta niihin kuninkaan maihinmenoa varten. Ja kääntyen taas kuninkaan puoleen tämä notkea herra puhui lohdutellen:

-- Nyt ollaankin jo maiden suojassa, pienempiä saaristoselkiä myöten päästään nyt vaivatta Turkuun.

-- Mitä, eikö tämä vieläkään edes ole mannerta, vieläkö sinä aiot meidät vesille viedä! pauhasi vanhus. -- Mutta minä en, rutto vie, enää merelle lähde Suomea hakemaan. Minne meidät on tuotu? Millainen on tämä maa ja sen väestö? -- Kuningas ärtyi siinä yhä enemmän. Laivan jatkuva kiikkuminen, harmaapilvinen taivas, tuo matala, karu, märkä ranta ja siinä juronnäköisinä seisovat ihmiset, ne kaikki häntä nyt kiukuttivat. -- Ja minkälaista vastaanottoa tämä on? Missä on Simo Tuomaanpoika, Turun käskynhaltijamme, miksei hän ole kuningastaan vastassa ja meille tietoja antamassa?

-- Hän ei ole tietysti ymmärtänyt saapua tänne saaristoon asti vastaamme, selitti Svante Sture.

-- Täällä Suomessa ei ymmärretä mitään, ollaan saamattomia ja tylsiä. Missä ovat seudun vapaamiehet, missä papit? Toisenlaiseen vastaanottoon olen tottunut Ruotsissa, tulinpa minne tahansa yöllä tai päivällä!

Valtaherrat nyökäyttivät päitään, ikäänkuin yhtyen kuninkaan valituksiin. Tällä välin laivamiehet olivat saaneet suurimman venheen alas laivan kylkeen ja odottivat nyt ylhäistä matkustajaa kyydittäväkseen. Mutta kuningas ei käsittänyt tarkoitusta.

-- No, mitä vitkastelette, miksei vivuta laivaa rantaan?

-- Tästä on venheellä soudettava maihin...

-- Mitä, pitääkö meidän noita nuoratikkaita myöten laskeutua mokomaan vaappuvaan ruuheen!

Näin oli kaikki ylen vastahankaista.

Juhana-prinssi oli kuitenkin sillävälin lähtenyt erään toisen nuoren miehen seurassa liukumaan köysiä myöten ketterästi alas venheeseen. Se näytti kuninkaasta hirvittävän hengenvaaralliselta, hän melkein hätääntyi ja huusi:

-- Juhana, poikani, sinähän putoat! Maltapas Klaus Fleming, -- hän torui toista köysissä kapuavaa nuorukaista --, sinä, joka alituiseen viettelet poikaamme hengenvaaroihin, sinä olet karhun pentu, jonka leikit eivät prinssille sovi No, jumalankiitos, istukaa nyt siellä hiljaa venheessä!

Toimeliaat herrat kerääntyivät nyt hieman neuvottomina äreän kuninkaan ympärille, kysellen, saavatko he auttaa häntä venheeseen ja maihin.

-- Kuinkas muuten. Vai luuletteko, että koko loppuiäkseni jään tänne heilumaan? Ei, tästä elementistä olen jo saanut tarpeeni. Kiireesti!

Siinä syntyi monenlaista tungosta ja hälinää. Venhettä oli aallokossa vaikea pitää kohdallaan köysitikkaiden alla, joita myöten miesvoimalla koetettiin auttaa alas vanhaa, kankeajalkaista kuningasta, joka huohotti ja sadatteli sekä väitti, että hänet varmasti tahdotaan siihen paikkaan hukuttaa tai hirttää. Vihdoin hän istui kuitenkin tukevasti venheen teljolla ja tuokion kuluttua alus oli soudettu rantaan, missä kuningas lopultakin tunsi lujan maan jalkojensa alla.

-- Tämä retki ei lupaa hyvää, huohotti kuningas. Hetken levättyään ja hiukan suuttumuksestaan lauhduttuaan hän kävi kuitenkin rantarahvasta tervehtimään. Mutta suomalainen kalastajaväki ei ymmärtänyt hänen ruotsalaisia sanojaan eikä siis, se kun oli muutenkin ujoa ja kankeata, osannut hänelle vastata mitään. Seisoi vain ja luimisteli edessään olevaa loistoa kuin lehmä uutta konttia. Tästä kuningas taas kimmastui, tuo jurous oli hänestä ilmeistä mielenosoitusta ja hän ärähti Hornille:

-- Mitä nämä tomppelit tarkoittavat, kun eivät edes vastaa kuninkaan tervehdykseen.

-- Ne eivät ymmärrä ruotsia, teidän majesteettinne. -- Tervehtikää kuningasta, huusi hän samassa suomeksi kalastajille. Ja nyt maalaismiehet jo hiukan äännähtivät, mutta epäselvää ja juroa oli sekin tervehdys, se oli kuin sammakon kurnutusta. Kuningas katseli tiukasti ja samalla melkein hätääntyneenä herrojaan:

-- Olemme siis joutuneet metsäläisten seuraan, jotka eivät ymmärrä sanaakaan valtakunnan kieltä eivätkä osaa kuninkaalleen mitään vastata. Tällainenko on tämä maa; olen sitä aina pitänytkin puoli-ihmisten maana, nyt sen näen, ja kadunpa jo, että tälle mantereelle tulin ollenkaan jalkani laskeneeksi!

Hän yski ja sylki ja kakisteli kurkkuaan ja ympärillä seisovista herroista oli koko tilanne kovin kiusallinen.

-- Eikö täällä ole yhtään ainoata, joka sen verran kieltämme osaisi, että voisi neuvoa, mistä täällä voisi saada majapaikan? kyseli kuningas ivallisena ja ihmetellen.

Silloin ehätti Klaus Kristerinpoika rauhoittaen vastaamaan:

-- Kartano on täällä lähellä ja on täällä ainakin yksi nuorukainen, joka sekä tietää sinne tien että taitaa ruotsiakin. Tule esiin, poika!

Hän työnsi kuninkaan eteen äskeisen tarinatoverinsa, hintelän, vilkassilmäisen, kalpeahkon nuorukaisen, joka oli puettu puoleksi kaupunkilaisittain ja jolla oli pestynnäköiset kasvot. Tämä sivalsi päästään litteän barettilakkinsa, kumarsi kunnioittavasti ja astui reippaana uhkaavannäköisen maanisän eteen.

Kuningas silmäili häntä kotvan ja virkkoi hiukan ystävällisemmällä äänellä:

-- Hä, poika, kenen kartano se on, jonne lupaat meidät opastaa?

-- Taivassalon kirkkoherran, Mikael Karpalaisen.

Niistä sanoista kuningas kohta vilkastui, vanhoja, mieluisia muistoja näytti palaavan hänen ärtyneeseen mieleensä.

-- Vai vanhan mestari Mikaelin, entisen Turun luostaripriorin, Lutherin opetuslapsen. Hän elää siis vielä, tuo itseruoskija, hyvin hänet muistan. Mutta kuinka asuu hän täällä -- mikä olikaan kartanon nimi?

-- Viainen.

-- Miksei hän asu pappilassa?

-- Siellä asuu apulainen, hän on itse jo vanha eikä jaksa enää paljon virkaansa hoitaa. Mutta hänen luonaan on nyt muitakin pappeja, onpa piispakin.

-- Vai niin, itsekö mestari, se suuri kirjanoppinut Agricola! Sittenhän täällä Suomessa sentään vielä tapaa ihmisiä, joita voi puhutella. Onko piispa tarkastusmatkalla?

-- On. Hän vierailee nyt vanhan oppi-isänsä luona Viaisissa.

-- Niin, niin, Mikael Carpelanus oli täällä aikoinaan koulumestarina, muistan sen hyvin. Saata meidät heti sinne Viaisiin... vai on toista neljännestä matkaa. No, olkoon, en tahdo hevosta, teidän kyntökoninne eivät kelpaa ratsuiksi, kävelen mielelläni tämän heilumisen jälkeen. Heti matkalle vain!

Sen pitemmittä puheitta ja kääntymättä enää enempää tuon juron rantarahvaan kuin hienostelevain seuralaistensakaan puoleen Kustaa Vaasa, joka maihin päästyään kohta oli reipastunut, lähti astumaan oppaaksi ottamansa nuorukaisen rinnalla kalastajakylän ohi metsäiselle tielle. Sade oli tauonnut, päivä pilkisti pilven raosta, niityltä lemahti vastaan kuivuvan heinän tuoksu, vesakko oli raikas ja puhdas ja pikkulinnut tervehtivät pensaikosta saattuetta rattoisalla soitollaan. Vanha kuningas lämpeni ja nuortui kävellessään, eikä se maa, johon hän oli tullut, enää tuntunutkaan hänestä niin perin epäystävälliseltä. Hilpeänä hän ryhtyi viidakossa tarinoimaan oppaansa kanssa.

-- Missä sinä olet oppinut ruotsia, poikaseni?

-- Turussa, isävainajani kodissa.

-- Vai on isäsi jo vainaja. Kuka oli hän eläessään?

-- Hän oli Turun pappeja, Pietari Silta.

-- Peder Silla -- muistanhan hänetkin nimeltään. Olihan, hänellä täällä jokin ylhäinen kirkollinen virka vanhoilta paavilaisajoilta.

-- Arkkiteini hän oli aikoinaan, mutta hän kuoli minun kuusivuotiaana ollessani.

-- Niin, Skytte-vainaja ylläpiti täällä kauan noita koreita kanungin ja kapitulin-virkoja, jotka olivat paavillisen hierarkian ytimenä, siinä oli ukko itsepäinen! Arkkiteini! -- se nimitys kuulostaa jo hautojentakaiselta. Mutta isäsi ei muistaakseni virka-arvostaan huolimatta ollut mikään paavillisuuden patsas, häntähän mainittiin Peder Särkilahden työtoverina.

-- Ensin Särkilahden, sitten Agricolan...

-- Ja sinä olet nyt tietysti kouluteini, sen arvasin heti kun näin sinut. Ja elät vanhoista, isäsi jättämistä kirkollisista peruista, eikö niin -- mikä olikaan nimesi?

-- Martti.

-- Tietysti, Lutherin kaima. Niin, niillä vanhoilla kirkonprelaateilla oli mahtavat tulot, tulot aneista ja sielumessuista, tulot kymmenyksistä ja prebendeistä, taloja kaupungissa ja taloja maalla... No, onhan niitä kruunulle peruutettu, mutta vielä kai niitä on sinullakin jälellä, kaikkihan ovat osanneet aina jotakin pelastaa, monet paljonkin.

-- Ei ole minulla mitään jälellä. Enimmät luovutti jo isäni eläessään pois, loput on viety hänen kuolemansa jälkeen.