Part 18

Suomalaiset eivät ruvenneet siihen vastaamalla ärsyttämään kuninkaan mieltä, surunvoittoisesti vain silmäilivät piispa Mikael ja Henrik Horn toisiaan -- he tunsivat toistensa ajatukset. Mutta Juhana-prinssi oli, vaikkei ollut iloisimmillaan hänkään, toivehikkaampi. Sodan hävitysten jälkeenhän on rakentava työ sitä tarpeellisempaa, lausui hän, ja siinä tahtoi hänkin mielellään olla mukana.

-- Tuleeko siitä rakennusta ihmisten asuttavaksi, epäili kuningas. -- Minusta täällä on sellainen kuolon hiljaisuus, joka ei ennusta muun kuin hautuumaiden rakentamista. Rakentakaamme, poikani, siellä, missä elämää voi syntyä! Näissä mielialoissa teki Kustaa-kuningas lähtöä Suomen mantereelta, -- taikka valmistausi pakoon, minkä hän itse myönsi. Reet odottivat matkavalmiina pihalla, hän siemaisi pikarinsa loppuun ja kutsui hovipalvelijaansa vetämään hänen jalkoihinsa suuria poronnahkakallokkaita.

Silloin kuului rymyä rappusista ja kenellekään ennakolta ilmoittamatta ryntäsi Martti Pietarinpoika kokoontuneiden herrain ruokahuoneeseen, torvesi sinne lumisena, hikisenä, posket kalpeina rasituksesta ja silmät pullollaan viimeisistä hiihtoponnistuksista.

-- Sinäkö, pahan ilman lintu, siihen vielä vihoviimeiseksi ilmestyt! huudahti kuningas kirjuriairuensa tuntiessaan. Hän oli noussut seisomaan airuen saapuessa ja tapaili nyt pöytää tuekseen, jatkaen: -- Et siis päässyt Viipurin lähettyvillekään, ryssät palauttivat sinut jo matkalta, niinkö? Ja lähestyvät tänne kintereilläsi, niinkö?

-- Eivät palauttaneet ryssät, palasin itse...

-- Jättäen tehtäväsi suorittamatta, -- se on juuri teidän tapaistanne!

Siihen syytökseen ei Martti nyt voinut eikä malttanut vastata. Häneltä äkillinen siirtyminen pakkasesta ja ponnistuksista huoneen lämpimään melkein salpasi hengityksen. Läähättäen hän vain sai soperretuksi:

-- Kuningas, ryssät eivät ole enää Viipurin edustalla!

-- Vaan missä, Kymijoellako?

-- Viipuri on vapaa, vihollinen karkoitettu...! Kuningas ei sitä aluksi ollenkaan uskonut. Hän uteli epäilevänä:

-- Mistä sinä sen tietäisit, siellä et ole ehtinyt käydä! Karkoitettu -- millä voimalla? Tuletko tänne meille satuja latelemaan? Keneltä niitä olet kuullut? Kerro!

Jo oli nuori airut saanut sen verran hengäistyksi, että saattoi ruveta kertomaan alusta alkaen mitä oli Vanajassa Viipurin airuelta kuullut. Ja vakuudeksi hän ojensi kuninkaalle tältä saamansa kirjeen. Siinä Viipurin sotaväen päälliköt, Jaakko Bagge ja Klaus Horn, lyhyesti mutta ilmeisellä riemulla ilmoittivat, että venäläiset, ammuttuaan Viipuria muutaman viikon ja sitä suunnattomalla väellään piiritettynä pidettyään, olivat tammikuun lopulla lähteneet koko joukkoineen tiehensä. Piiritetyt olivat ajaneet takaa heidän jälkijoukkoaan, joka kiireisesti peräytyi rajalle.

-- Miten se on mahdollista? kysyi kuningas, kuunneltuaan henkeään pidellen, kun Henrik-herra luki hänelle ääneensä viipurilaisten kirjeen, ja ruveten jälleen terästymään äskeisestä heikkoudestaan. -- Ehkä on ryssillä siinä jokin salajuoni, ehkä he ovat taas vetäneet nuo herkkäuskoiset suomalaiset loukkuun?

-- Ei se ole mahdollista. Bagge ja Klaus Horn ovat ajaneet heitä takaa rajalle ja palanneet Viipuriin, missä kirje on päivätty, vastasi Henrik Horn peittämättömällä riemulla.

-- Mutta miten sitten, -- viisikymmentätuhatta miestä!

-- Ryssä on kai suuresta lukumäärästään huolimatta saanut kyllänsä, arveli Steen-herra pitemmittä mutkitta. Mutta se selitys ei kuningasta tyydyttänyt. Hän kääntyi taas Martin puoleen, jonka piispa sillävälin oli istuttanut lepäämään, ja uteli tältä tarkoin sanasta sanaan, mitä Viipurista tullut mies oli kertonut. Tämän kertomus oli kuitenkin ollut sangen lyhyt. Viipuri oli jo ollut idän ja pohjoisen puolelta saarrettuna, vihollisten suunnaton sotaleiri oli ollut kaupungin edustalla, taistelua oli kestänyt herkeämättä. Länteen päin, Neitsytniemelle, oli kulku linnasta kuitenkin vielä vapaa, ja eräänä yönä vedätettiin sieltä kärryillä, sillä lunta oli sillalla vähän, olkia ja heiniä linnan hevosille umpipiirityksen varalta. Puusilta, jota myöten kuormat tuotiin, kolisi kovassa pakkasessa, -- ehkä luulivat viholliset uusia apujoukkoja oikein tukuttain saapuvan linnaan. Niin oli kaupungissa oletettu ja niin oli ratsumieskin arvellut. Varmaa vain on, että seuraavana päivänä oli näkynyt harvinaisen vilkasta liikettä venäläisten leirissä ja sitä seuraavana yönä he kaikessa hiljaisuudessa lähtivät tiehensä tykkeineen, kuormineen. Aamulla oli leiri tyhjä...

-- Tyhjä -- ja ilman taistelua? kummasteli kuningas.

-- Niin. Ja piirittäjät pakomatkalla, airut oli itse ollut heitä takaa-ajamassa.

Sehän oli satua, mutta kuitenkin ilmeisesti totta! Kuningas istui nojatuolissaan suloisen turtumuksen valtaamana ja kuunteli airuensa kertomusta kuin ihanaa unta. Tämä on salaperäinen maa, tuumi hän itsekseen, noilla salaperäisillä suomalaisilla lienee sittenkin joitakin yliluonnollisia kykyjä, heidän noitansa ja velhonsa eivät liene sittenkään pelkkiä petkuttavia poppamiehiä. Sillä täällä tapahtuu tuon tuostakin jos jotakin merkillistä -- ja aina kun kaikki on hukassa. Eikö sama Viipuri vapautunut jokseenkin samalla tavalla Knut Possen aikoihin, eikö pässi kerran pelastanut heille Savon uuden linnan!

Hän käännähti yhtäkkiä piispa Agricolan puoleen:

-- Uskotko sinä, mestari Mikael, tuota heinäjuttua?

-- Suoraan sanoen, en, vastasi piispa hymähtäen.

-- Siinä on siis kuitenkin ollut muita voimia mukana! Minkälaisia?

-- Enhän ole sotataitaja, vastasi piispa nyt vakavammin. -- Mutta eiköhän siinä ole ollut ratkaisevana miesten voima, puolustajain sitkeys ja uljuus ja horjumaton usko voittoonsa...

Kuningas vaikeni. Tätä tunnustusta hän ei ollut valmis noin rentonaan antamaan suomalaisista, joita Viipurin puolustajat melkein yksinomaan olivat ja joihin hän ei paljonkaan luottanut. Hän pyörähti nyt Henrik Klaunpojan puoleen:

-- Ehkä loppuivat vihollisilta ruokavarat, maakunta oli tyhjäksi ryöstetty?

-- Ehkä niinkin -- he kai jo ensi yrityksestä huomasivat, ettei heillä ollut paljoa toivoa päästä piankaan Viipurin varastoja syömään. Pitkä talvipiiritys ei ole hauskaa, he ehkä kyllästyivät ja läksivät.

-- Kunhan läksivät, huoahti kuningas silloin helpotuksesta, jättäen tapahtuman selitykset toiseen kertaan. -- Maa on siis nyt joka tapauksessa vihollisista vapaa, me voimme nyt keventynein mielin täältä lähteä.

Mutta piispa tarttui kiinni näihin hänen viime sanoihinsa, kysyen, aikoiko kuningas todella nyt ilman muuta nousta rekeensä ja lähteä ajamaan.

-- Arvelin pyytää teidän majesteettianne tänään Turun tuomiokirkkoon, johon aion kutsua kaikki, ylhäiset ja alhaiset, kiittämään korkeinta tästä isänmaamme onnellisesta pelastuksesta.

-- Olet oikeassa, Mikael, me voimme kyllä lykätä matkamme päivän tai pari, ja rahvaan kanssa tahdomme tänään tulla kirkkoon. Sillä paljon olemme kiitosta velkaa, raskas taakka on tänään kirvonnut sydämeltämme.

Tarkemmin ajatellen oivalsi Kustaa Vaasa, että saapunut sanoma muutenkin vielä vaati häntä viipymään Turussa, ennenkuin hän saattoi lähteä Ahvenaan perheensä luo. Olihan annettava ohjeita kaikille käskynhaltijoille muuttuneen tilanteen johdosta, Viipurin linnanherroja oli varoitettava hievahtamatta pysymään paikoillaan rajaa vartioimassa, sillä ryssäin juoniin ei ollut luottamista, ja kirje suuriruhtinaalle oli nyt muutettava vähän toiseen sävyyn -- olipa hyvä, että se tuli palautetuksi!

-- Lähetetäänkö tämä rauhantarjous sittenkin tsaarille, vaikka väkemme on karkoittanut hänen sotajoukkonsa Suomesta? kysyi Henrik Horn, joka yleensä ei tätä armon pyynniltä vivahtavaa tarjousta ollut kannattanut.

-- Lähetetään tietysti, ja nythän siihen on entistä suurempi syy ja mahdollisuus, vastasi kuningas, joka ei vielä ollut vakuutettu tämän tilapäisen menestyksen jatkuvaisuudesta ja joka tapauksessa, karvaan kokemuksensa opettamana, tahtoi saada rauhan toimeen itärajallaan. -- Martti Pietarinpoika saa lähteä jatkamaan, keskeytynyttä matkaansa, niin pian kuin olemme valmistaneet kirjeet myöskin Viipurin herroille.

Näin kääntyi huomio taas uupuneeseen lähettiin, joka penkilleen lyyhistyneenä, mutta onnellinen hymy kasvoillaan oli ääneti kuunnellut herrojen keskustelua hänen tuomansa tiedon johdosta. Kuningas oli hänelle nyt sangen armollinen, ei moittinut enää sanallakaan hänen omapäistä menettelyään, jonka kautta hän oli ehtinyt vielä saada Turkuun tuon suuren ilosanoman, ja lupasi muistaa häntä sopivalla lahjalla, kun he molemmat keväällä ovat tänne takaisin palanneet -- nyt Kustaa jo ilmoitti varmasti vielä Ahvenanmaalta palaavansa Turkuun.

Antoipa kuningas Martti Pietarinpojalle, jonka toimeliaisuuteen hän nyt entistä enemmän luotti, uusiakin tehtäviä. Hänen oli Viipurista, jonne hänen oli vietävä päällikköjen kirjeet ja josta tsaarin kirje oli edelleen toimitettava rajalle, matkustettava vielä millä keinoilla pääsi Savonlinnaan, sillä kuningas tahtoi antaa Kustaa Finckelle ja Klaus Flemingille käskyt, etteivät he enää sieltä hyökkäisi rajan yli eivätkä ärsyttämällä venäläisiä turmelisi hänen rauhantoiveitaan. Tälle toimenpiteelle hän, tuntien nuoren Klaun kiihkeän luonteen, antoi aivan erikoisen merkityksen, ja neuvoi hän nuorta airuttaan huolellisesti toimittamaan tämän käskyn perille.

Pitkä matka oli siten Martilla, joka juuri, väsymykseensä nääntymäisillään, oli matkalta palannut, taas edessään, mutta hän ei sitä säikkynyt. Eikä hän, istuttuaan tuon keskustelun ajan kuninkaan ateriahuoneessa ja itsekin ruokaa saatuaan, enää väsymystä tuntenutkaan; kaikki näytti hänestä taas toivehikkaalta, iloinen onni pulpahteli hänen rinnassaan. Ja kun linnan väki päivemmällä hankkiusi tuomiokirkkoon, johon ainoata jäljelle jäänyttä kelloa soittamalla Turun asujamisto oli kutsuttu koolle, lähti hänkin mukaan. Kulkuset kilahtivat hänestä taas tänään kirkkaasti ja iloisesti, kun linnasta kirkkoon ajettiin pitkässä saattueessa, jonka ensimäisessä, suuressa saanireessä rinnakkain istuivat vanha kuningas ja nuori prinssi. Väkeä tulvi kirkolle joka taholta, sinne ajelivat aateliset maatiloiltaan korskuvilla oriillaan ja heidän tieltään syrjäytyivät hankeen turkulaiset käsityöläiset ja pikkuporvarit, jotka olivat ottaneet itselleen vapaan päivän. Sillä kaikkialle oli jo Martin tuoma ilosanoma ennättänyt levitä, ja hänestä tuntui, siinä pystypäisenä linnan reessä ajaessaan, että kaikki jo tiesivät juuri hänen tuoneen heille tuon suuren sanoman.

Kirkossa soivat urut pehmoisesti ja hartaasti. Niitä oli Martista tänään leppoisa, autuas kuunnella, niiden sävelet ikäänkuin säestivät hänen oman mielensä ailahduksia. Hänestä tuntui, vaikkei hän sitä osannut itselleen tarkemmin selittää, että nyt oli hänellekin, niinkuin koko maalle, taas onnen päivä alkanut, nyt hän kaikista vaikeuksista huolimatta saattoi käydä toteuttamaan sydämensä kaihoisaa onnenkaipuuta, luoda itselleen oman kodin, jossa emäntänä häärii valkotukkainen, ilosilmä tyttö...

Hän näki piispan kaikkien tuomioherrainsa ympäröimänä astuvan alttarille ja kiitosvirsi alkoi. Ja urut säestivät sitä hempeästi ja hartaasti, säestäen samalla edelleen sointuvasti hänen omiakin ajatuksiaan ja mielialojaan.

Väsyneen airuen pää vaipui niissä onnen mietteissä vähitellen rintaa vastaan. Kauan valvonut mies nukahti suloisesti kirkon penkkiin.

XXIII

Kevään viimeisiä hankia pitkin hiihteli kolme miestä sitä laajaa saloa, joka erotti Hämeen pohjoisen, vakinaisen latva-asutuksen savolaisten, Savilahden rintamaista. Kulkien koillisesta päin, Savon uudesta linnasta, olivat he nopeasti samonneet suurten selkien poikki ja ehättivät nyt, yökylmiä hyväkseen käyttäen, korven halki Vahvajärven Juuritaipaleen uutiskylään, ennenkuin keli kokonaan loppuisi. Sillä tänne oli miesten, joiden matka kyllä oli vielä kauemmas lounaaseen, nyt jäätävä odottamaan jäitten lähtöä, siitä he olivat jo täysin selvillä.

Mutta sellainen odotus juuri tässä salokylässä sisältyikin sen nuoren hiihtäjän ohjelmaan, joka oppaan laduissa ponteissaan puski, -- hän oli tuttavamme entinen turunteini ja nykyinen kuninkaankirjuri, Martti Pietarinpoika Silta. Martti se näet nyt tulkkineen palasi Itä-Suomen pitkältä kiertomatkaltaan sisämaan suurien metsien halki kaukaista Turunmaata kohti. Martti oli päättänyt tällä matkallaan vierailla muutamia päiviä sukunsa kotikylässä erämaan laidassa ja kiirehti nyt sinne heimonsa asuinmaille, Sillantaipaleelle, joka seutu hänen mielikuvituksessaan niin usein oli houkuttelevana kangastanut, mutta jota hän ei koskaan ollut nähnyt.

Nämä olivat nyt siis niitä korpia, joiden omistamisesta hänen esi-isänsä niin kauan ja katkerasti olivat saaneet taistella idempää, savolaista asutusta vastaan ja joita he olivat usein verelläänkin kostuttaneet, -- niin mietti Martti samoillessaan noita laidattomia metsiä ja suomaita. -- Olisihan täällä luullut olevan tilaa molemmillekin heimoille asua sovinnossa, kaataa kaskia ja pyytää riistaa ja kalaa, ja olisihan sitä vieläkin. On järvenrantaa, on halmelehtoja laajemmallekin väestölle. Kuluuhan tässä päiväkausia matkalla molempain asutusten välillä, ovathan nämä korvet niin koskemattomat, kuin ei niissä koskaan olisi edes pyyntimiehen jalka, saatikka sitten sydäntyneen partiomiehen suksi käynyt. Eiköhän mahtane se kaukainen "ukko ruunu" sittenkin erehtyä, kun rupeaa jakelemaan näiltä laidattomilta saloilta toiselle heimolle toisen takamaita -- tilaahan olisi sekä asutusta että eränkäyntiä varten molemmille!

Näin Martti päätteli katkoessaan laajaa taivaltaan taikka levätessään päiväsydännä nuotion ääressä humajavassa hongikossa, jatkaakseen taas yötä myöten hiihtoaan. Ja hän koetti turhaan mielessään kuvitella, miten heimojen väliset intohimot näillä rauhallisilla erämailla olivat saattaneet leimahtaa sellaisiin liekkeihin, kuin isävainaja hänelle oli kertonut.

Mutta niistä kaukaisen menneisyyden kuvitelmista palasivat hiihtäjän mietteet taas nykyaikaan ja hänen omiin, lähimpiin tehtäviinsä. Martti oli kunnialla suorittanut kaikki kuninkaan hänelle uskomat tehtävät. Hän oli, jätettyään äsken piirityksestä ja ahdistuksesta vapautuneeseen Viipuriin, jota Suomen sotajoukko yhä valppaasti vartioi, kuninkaan kirjeet, ajanut järviteitä myöten Sydän-Savoon, yksinäiseen, jylhään Olavinlinnaan, missä hän tapasi vanhan, ontuvan linnanherran Kustaa Fincken. Mutta hänen oli sieltäkin vielä ollut suksilla tehtävä retki itään päin, rajalle, missä nuori Klaus Eerikinpoika Fleming komensi rajavartiostoksi kokoamiansa suksimiehiä ja missä hänen tälle tuittupäiselle tuttavalleen oli jätettävä kuninkaan käskykirje. Nuori Klaus olikin toimella ja tarmolla suorittanut sotaretkensä tällä kulmalla. Hän oli karkoittanut Savoa ryöstelevät rajantakaiset, oli tuhonnut verisissä kahakoissa pienempiä, venäläisiä partiojoukkoja ja ajanut niihin niin silmittömän pelon, etteivät ne sen koommin yrittäneetkään hävitysretkilleen. Olipa Klaus-herra, näitä vainolaisia häädellessään, tehnyt hyökkäyksen Venäjänkin puoleiseen Karjalaan, jopa niin tarmokkaan, että Käkisalmen linnaväen, joka sekin oli lähtenyt Viipuria piirittämään, oli kiireellä täytynyt sieltä palata omaa "Korelaansa" puolustamaan. Nyt oli nuori suksipäällikkö, Martin saapuessa hänen rajaleirilleen, juuri aikeissa uudelleen ja vielä laajemmin rynnätä Venäjän puolelle, ja hän kiroili synkästi sekä sanantuojaa että hänen tuomaansa kuninkaankirjettä, joka sen esti. Mutta kuninkaan käskyä oli kuitenkin toteltava, uusi retki jäi tekemättä.

Näillä matkoilla oli Martilta huvennut niin paljon aikaa, että huhtikuu jo oli loppupuolellaan, ennenkuin hän ehti paluumatkalle Olavinlinnasta. Kustaa Fincke oli kehoittanut häntä odottamaan vesien aukenemista, jolloin hän muiden matkamiesten kanssa olisi voinut mukavasti palata Saimaan selkiä pitkin, mutta nuori airut päätti kiirehtiä aikaisemmin kotiinsa. Hän tahtoi vielä tavata Turussa kuninkaan, joka ensi avovedellä oli luvannut sinne palata Ahvenasta ja jolle hänen oli tili tehtävä matkastaan -- saatavahan oli se luvattu palkintokin. Ja toinenkin vetovoima joudutti hänen paluumatkaansa Turkuun. Sitä paitsi halusi hän palata poikkimaisin, käydäkseen sukulaisissaan ja sukunsa syntymäsijoilla.

Sinne hän oli nyt vihdoin aina vitkastelevine seuralaisineen saapumaisillaan, Savosta saamansa oppaan johdolla. Vähitellen rupesi tuo ääretön, autio korpi harvenemaan, päästiin taas järven selkiäkin hiihtelemään, ja eräänä päivänä laski pieni seurue halmeaukeiden poikki lahden rannalla lymyilevään kylään, jossa pitkän matkan miehiä katseltiin oudoksuen ja epäluulolla. Martti kysyi Sillantaipaleen väkeä ja opastettiin hänet kylän keskeisimpään ja suurimpaan taloon.

Vanha Jyrki-isäntä olikin siellä kotona ja saapui pihalle matkamiehiä tervehtimään. Heti hän tunsi veljenpoikansa, mutta hänen leveillä, luisevilla kasvoillaan ei kuvastunut iloa eikä ihmettä, kun hän tämän nyt yhtäkkiä näki sydänmaalla kotitalonsa pihalla. Hänen katseensa olivat päinvastoin rautaisen vakavat, melkein surunvoittoiset, ja samaa kovaa piirrettä oli Martti lukevinaan talon naistenkin kasvoilla.

Ensi matkakuulumiset kyseltyään ja vieraansa istumaan saatettuaan virkkoikin vanha isäntä:

-- Meillä on nyt ollut kova talvi täällä salolla kestettävänämme, petäjän varassa vain on henki pysynyt.

-- Niin, teiltä jäivät huhdat hoitamatta ja särpimet saamatta viime suvena erämailta, virkkoi Martti, muistaen korpelaisten viimetalvisia tarinoita. -- Kuinka käy nyt ensi kesänä?

-- Ei ole vielä tietoa, mutta toivossa koetetaan elää, vastasi ukko, niitä toiveitaan vielä tarkemmin selittämättä.

-- Ovatko nuoremmat miehet jo lähteneet pyyntimatkoille? tiedusteli Martti edelleen. Hän oli näet heti kylään tultuaan huomannut, että siellä oli kotosalla vain vaimoja ja lapsia, joku ukonrähjä joukossa, ja arvaili miesten lähteneen salolta elatuksen apua hankkimaan.

-- Siellä ovat, minkä saanevat pyydykseensä, vastasi vanhus edelleen vältellen.

Laiha olikin se ateria, minkä kylän paras talo saattoi tarjota kaukaiselle sukulaisvieraalle, -- omista eväistään saivat matkamiehet sitä jatkaa. Sen aterian varrella Jyrki kyseli, mitä nämä miehet ovat sekä millä matkoilla, ja kuultuaan, että he airuina kulkivat Länsi-Suomeen Savon uudesta linnasta, jonka seutuvilla taas talvikausi oli sodittu ryssiä vastaan, virkkoi hän eräänlaisella kiihkolla ja katkeruudella:

-- Joutavatko ne savolaiset sillä kulmalla sotimaan, mistä niitä sitten riittää tänne meidän takamaille!

Tämä suuri suru ja viha näytti kokonaan täyttävän hänen mielensä, niinkuin muuten kaikkien kyläläisten sydämet. Mutta vasta kun vanha isäntä illan suussa joutui Martin kanssa kahden rankopinon ääreen, missä ukko halkoja pilkkoi, suli hän heidän asioistaan ja huolistaan tarkemmin puhumaan. Martti halkoi pölkkyjä hänkin, kertoi sitä tehdessään matkoistaan ja viittasi kevään nopeaan edistymiseen -- tänä yhtenä päivänä olivat jo rantavainiot paljastuneet mustalle mullalle --, kiittäen onneaan, että oli ajoissa päässyt asutuille maille. Ja siitä johtui hän ihmettelemään, miten kylän miehet pääsevät palaamaan pyyntimatkaltaan, jos vielä viipyvät muutamiakaan päiviä salolla.

-- Kenties ne eivät suksikelillä palaakaan, vastasi setä siihen puolittain uhittelevasti, puolittain surumielisesti.

-- Oliko heillä siis jo verkot ja muut kesäpyydykset mukanaan? uteli Martti.

-- Oli heillä pyyntivehkeitä... oli monenlaisten otuksien varalta, mutta keihäitä ja jousia oli eniten. He aikoivat siellä tehdä nyt isot kierrokset!

Siitä rupesi jo kaupunkilaispoikakin ymmärtämään setänsä salaperäisiä viittauksia ja melkein säikähtyneenä hän nyt kysyi:

-- Eiväthän toki aikoneet miehenne... eiväthän sota-aseissa lähteneet erämaille! Tappelemaanko...?

-- Niin, tappelemaan, karkoittamaan tungettelijat takamailtaan, käydäkseen siten itse savolaisten kanssa ne käräjät, joihin ei ruunulta tullut apua...

Nyt Martti käsitti täysin, miksi miehiset miehet niin tyyten olivat Vahvajärveltä kadonneet ja miksi mieliala kotiin jääneiden kesken oli niin ylen huolekas ja vakava. He olivat huolissaan poikiensa retkestä, joka ei ollut mikään tavallinen pyyntimatka.

Ja Jyrki-setä kertoi nyt, pölkylle istahtaen, veljensäpojan Eskon jo heti hiihdettäessä Turusta, mistä kuningas oli heidät niin tylysti lähettänyt, päättäneen koota miesjoukon, joka vielä tänä samana talvena lähtisi ajamaan pois hämäläisten vanhoille erämaille pesittyneet savolaiset. Kotiin palattuaan ja kerrottuaan siellä joka kylässä armomatkan turhiin rauenneen ja kaikkien toiveiden kruunun avusta sammuneen, hän sai helposti saman sisun viriämään kotikorpensa ja naapurikylienkin ahdistuksessa eläväin erämiesten joukossa. He eivät keksineet enää muuta mahdollisuutta jatkaa elämistään ja saada voimaan vanhat oikeutensa, he eivät tahtoneet luovuttaa takamaitaan, joista heidän toimeentulonsa riippui, ja rupesivat jo kohta vihaisesti kengittämään keihäitään ja takomaan teräsnuolia...

-- Eikö heille sanottu, että he siten nousevat kruunuakin vastaan? hätäili Martti. -- Varoittihan jo piispakin...

-- Koetettiin heitä vielä varoitellakin, mutta sisu oli sydäntynyt kiusaantuneilla miehillä. Niinkuin meillä kaikillakin... Ykskaikki, tiuskasivat he varoittajille, kuolemmeko täällä kotona nälkään vai tappeluunko kaadumme salolla... itse täytyy koettaa, kun ei muualta tule apua. Se into levisi kuin kulo, viikossa, parissa olivat miehet retkelleen sonnustautuneet eikä heitä silloin enää pidättänyt mikään. Pienissä joukoissa he painuivat pohjoisille kalajärville!

Martti pudisteli sitä tarinaa kuullessaan pahaenteisenä päätään, muistellen Kustaa-kuninkaan leppymättömyyttä kaikkea uppiniskaisuutta kohtaan... Syyttihän ukko jo muutenkin suomalaisia kapinoitsijoiksi, viitaten usein Lapveden äsken verojensa johdosta aseisiin nousseisiin talonpoikiin, joita oli mestauskirveellä ollut kuritettava.

-- Miten sotahiihtoon lähteneet miehenne sen ratkaisunsa ajattelivat? kyseli Martti levottomana sedältään. -- Miten luulevat he pitävänsä nuo takamaat, jos he ne nyt valtaavatkin, miten aikoivat he vastaisen elämänsä asettaa...?

-- Siitä he kai eivät olleet itsekään selvillä. Hätä ei salli kaikkea ajatella... Jos kovin tiukka tulee, kätkeytyvät he arvatenkin sinne metsäläisiksi salolle, niinkuin sotilaskarkurit, kaivautuen yhä kauemmas Lapinkorpeen...

Jyrki-sedän selityksistä huomasi kuninkaan airut, että setä itse, ja nähtävästi eräät muut maltillisemmat, olivat lopultakin kieltävästi suhtautuneet tähän nuorten hämäläisten epätoivoiseen, hurjaan hankkeeseen ja että he nyt mitä suurimmalla levottomuudella odottivat asiain kehittymistä. Pari kuukautta olivat miehet jo olleet tällä sotaisella eräretkellään, eikä heistä oltu mitään kuultu. Oli odotettu edes jotakin tietoa heistä kelin aikaan, mutta kun sitä ei kuulunut, päättelivät kyläläiset, että miehet olivat jääneet sinne kesäpyyntiinkin, jääneet sinne taas entisten takamaittensa isänniksi. Mutta asiasta ei julkisesti mitään puhuttu, siitä ei hiiskahdustakaan tahdottu päästää vieraitten eikä varsinkaan kruunun miesten korviin, -- kylän miesväki oli pyyntimatkalla, muuta ei tiedetty...

-- Mutta rupeaapa sieltä päin pian saapumaan sanomia Savon kautta, vastasi Martti epäillen. -- Ja silloin puuttuu kyllä ukko-ruunu asiaan!

Martti oli Olavin linnassa viipyessään puhunut Kustaa Fincken kanssa tuosta kiperästä erämaakysymyksestä ja havainnut, että tämä tarmokas hallintomies ajoi intohimoisesti ja ollenkaan välittämättä vanhoista omistusoikeuksista savolaisten siirtymistä erämaille, ajoi kuninkaan tahtoa toteuttaakseen, mutta nähtävästi myös omasta halustaan. Näin hän oli aivan selvillä siitä, että tuo toimekas käskynhaltija ei suinkaan jätä sikseen hämäläisten väkivaltaista hyökkäystä hänen perustamainsa uutisasutusten kimppuun, vaan vaatii siitä piankin tiukat käräjät. Eikä Martti voinut olla kuvittelematta Kustaa-kuninkaan suuttumusta ja hänen rangaistuksensa ankaruutta.