Part 17

-- Millä sinä vaimosi elättäisit, maankiertäjä kirjuripahanen...!

-- Mikä kuninkaan palkinto -- hanki se nyt ensiksi, sitten nähtäneen...

-- On meidän Kertulla ollut korkeampiakin kosijoita kuin sinä, ja saattaa tulla vielä vastakin, -- parasta on, kun pysyt loitommalla...

-- Kuitian herran aikeiden vilpillisyydestä et sinä tiedä mitään. Mutta lienet kyllä ollut mukana niissä juonissa, joilla hänet vedettiin Kertun luota pois -- kyllä minä sen yskän ymmärsin...

Näin väitteli ja kielteli kylmästi ja yliolkaisesti Kyrön emäntä, kumoten heti Martin heikot vastaväitteet, eikä saanut nuorukainen Heikiltäkään, kannatusta. Kerttu-raukka taas repesi itkemään eikä osannut muuta.

Martti ei kuitenkaan niin vähällä otettaan hellittänyt. Hän pysyi tyttönsä vuoksi topakkana ja vakuutti Kertun vielä tästä talosta korjaavansa, lisäten:

-- Nyt lähden matkalle, ja kun sieltä palaan, tulen asiasta uudelleen puhumaan -- älä itke lintuseni!

-- Matkusta vain, uhmaili äiti, tyttärensä kyynelistä välittämättä. -- Mutta sinua varten täällä en missään tapauksessa tätä lintua sillaikaa säästele.

-- Mutta hän säästyy itse minua ja yhteistä onneamme varten, eikö niin, Kerttu? Elä lujassa toivossa!

Martti koetti pysyä varmana ja reippaana loppuun asti ja hänen äänensä oli karski, kun hän rohkaisi tyttöään jäähyväisiksi. Mutta todellisuudessa oli hänen rohkea varmuutensa jo kokonaan tiessään ja syvä alakuloisuus sai hänet valtoihinsa. Ja kun hän hetkeä myöhemmin, tylyjen hyvästijättöjen jälkeen, käveli linnaan päin takaisin Aningaisten kaupunginosasta, oli hänen mielensä apeutta täynnä ja hänen sydämensä suruun pakahtua. Kerttu on liiaksi lapsi, hän voi pian taipua äitinsä tahtoon... joka tapauksessa hänellä on vaikea taistelu edessään. Ja mitä se lopultakaan hyödyttää...?

-- Joudanpa täältä nyt lähtemään vaikkapa surman kitaan tai tatarilaisten vangiksi! -- päätteli nuorukainen. -- Mutta jos palaan, silloin... niin, silloin uusi ote!

* * * * *

Parin päivän perästä olikin Martin jo mentävä kuninkaan luo saamaan valtakirjansa ja viimeiset evästyksensä matkalle. Mutta hän hämmästyi jo kuninkaansalin etuhuoneisiin saapuessaan. Siellä tehtiin näet tänä aamuna vilkkaita matkavalmistuksia, täytettiin matka-arkkuja, kannettiin esille turkkeja ja vällyjä. Pian kuuli hän syyn tähän touhuun.

Ahvenasta oli saapunut sanomia, että jäät ovat nyt lujat ja varmat reelläkin sinne ajaa, saaristolaiset olivat jo tämän taipaleen kulkeneet ja luotettavat oppaat olivat Turussa. Ruotsiin asti ei kyllä voitu päästä, sillä Ahvenanmerellä oli edelleen avovettä ja ahtojäitä, mutta kuningas oli kumminkin riemulla vastaanottanut saapuneen sanoman, päättäen lähteä Turusta, jossa hän oli niin paljon kiusaantunut ja jossa hän alituisesti tunsi olonsa epävarmaksi, Kastelholman linnaan, lapsuutensa leikkimaille, -- sinne saarimaahan asti eivät ryssäläispartiot, jos Turun rannikolle tulevatkin, hevillä osaa. Ja hän oli päättänyt jo heti, samana päivänä, lähettää perheensä edeltä saarimaan turvaan, ajaakseen itse päivän tai parin kuluttua sinne Juhana-prinssin kanssa perästä. Sillä Juhana oli edellisenä päivänä lähtenyt huviajelulle Ispoisten kartanoon eikä kuningas millään ehdolla tahtonut jättää lemmikkipoikaansa tänne vaaranalaiselle mantereelle.

Kuningattaren ja kuninkaanlasten sekä hoviseurueen kuomurekiä varustettiin ja valjastettiin parast'aikaa linnan pihalla ja varmat saaristolaisoppaat odottivat siellä ylhäistä retkikuntaa saattaakseen. Hovipalvelijat juoksivat vain vielä rappusissa kantaen tavarakääröjä ja lippaita ja kuningas itse asteli heidän joukossaan, lähteviä rekeen hoputtaen, jotta he valoisaan aikaan hyvin ehtisivät perille. Hän oli harmissaan Juhana-prinssin viipymisestä, mutta entistään reippaampana ja pyylevämpänä hän nyt kuitenkin siinä kulki, hommaili ja myhäili. Sillä olihan hänellä nyt varmuus siitä, että hän sai perheensä turvaan ja pääsi itsekin vaaroja pakoon.

-- Me laadimme täällä nyt valmiiksi viimeiset käskykirjeet sotaväen otosta ja maan puolustuksesta, virkkoi hän Steen Leijonhufvudille, joka häntä yhtä myhäilevänä seuraili.

-- Ja sitten lähdemme mekin tästä ilottomasta maasta, vastasi Steen-herra hiukan levotonna, tietämättä varmasti, aikoiko kuningas ottaa hänetkin mukaansa sinne saarimaan turvaan.

-- Sitten lähdemme. Pidämme hevoset varalta valjaissa, voidaksemme nousta rekeen millä hetkellä tahansa, yöllä tai päivällä, jos kiirekin tulisi. Ja ajamme henkivartioinemme ulos meren jäälle!

Turvassa jo olemme!

Tämän hälinän keskellä sai Martti kuninkaan kansliasta kirjeensä, -- jo oli hevonen häntäkin varten varattu. Ja hetkistä myöhemmin, kun komea kuninkaallinen rekisaattue oli kulkusten kilistessä ja parihevosten vetäessä raskaita kuomuja laskeutunut Turun linnasta alas jäälle, laskeusi sieltä mantereenpuoleiselle tielle pieni, kahden hengen ajoreki, jossa kuninkaanairut ja venäläistulkki -- vetelä, unelias mies -- lähtivät tietymättömälle, epävarmalle retkelleen vihollisten valtaamia seutuja kohti.

Surumielisesti helähti nyt Martin mielestä aisakello, kun hän sitä turkkiensa sisältä kuunteli Turun kaupungin jäädessä hänen selkänsä taakse. Sinne jäi nyt myös se vähä, mikä hänelle oli maailmassa rakasta ja kallista... muistot vain seurasivat mukana reessä, muistot kauniit ja katkerat. Millaista on, kun hän sinne taas palaa, jos palaa? Muisteleeko siellä silloin vielä keltatukka impi vähäpätöistä sulhoaan, vai onko hän jo aikoja sitten joutunut takaisin päivän ilojen pyörteeseen, jossa pian on unohtunut se, mitä hautajaisista palattaessa oli puhuttu ja luvattu...

-- Välipä köyhästä teinipojasta, niin ajattelevat kai nekin harvat, jotka häntä yleensä ajattelevat. Ja niin koetti hän ajatella itsekin, painautuen syvemmäs turkkiensa sisään, nukahtaakseen pois kaikista turhista toiveista.

XXI

Jos Kustaa kuningas iloitsi siitä, että hänelle oli auennut tilaisuus päästä viettämään lopputalvensa turvalliselle Ahvenanmaalle, niin tuotti tämä tieto Juhana-prinssille, kun hän palasi hilpeältä rekiretkeltään, sitä suuremman pettymyksen. Hän ei ollut ollenkaan ajatellut lähtöä pois Turusta, missä hän niin hyvin viihtyi ja missä hän edelleen oli suunnitellut monenlaista hauskuudenpitoa. Mutta turhaan hän pyysi nyt kuninkaalta lupaa saada jäädä yksin kevätkaudeksi Turun linnaan, -- isäukko kielsi sen kerrassaan ja oli siinä kiellossaan aivan järkähtämätön.

Kustaa ajatteli ennen kaikkea, mikä vaara saattoi uhata hänen lemmikkipoikaansa maassa partioivain venäläisten taholta; eihän hän olisi voinut, Juhanan jäätyä Turkuun, nukkua yhtään yötä rauhallisesti. Mutta hän ajatteli muutakin. Näihin asti hän oli anteeksiantavasti ja suuttumatta katsellut nuoren prinssin leikkiä turkulaisen porvarisneitosen kanssa, mutta se pila saattoi nyt hänestäkin sentään jo riittää. Kuningatar siitä usein muistutti, hovipiireissä siitä puhuttiin paljon ja Kustaa-kuningas kuunteli aina arasti, miten hovilaiset hänen nousukasperhettään arvostelivat.

Juhana olikin liian peittelemättä ja kuumasti ilmaissut rakastumisensa Kaarina Hannuntyttäreen. Sitä vartenhan tietysti olivat nuo monet rekiretket järjestetyt ja kelkkamäet rakennetut; tämän kaunottaren tapaaminen se veti Juhanan porvarien pitoihin, hänelle prinssi karkelojen päätyttyä laulatti leikareilla lemmenlauluja ja itsekin väliin luuttunsa viritti. Ja hovissa oli tietenkin aina heti aamulla pistelevää keskustelua siitä, minkä suomalaisen "Porsaanjalan" pidoissa prinssi eilen illalla oli ollut, kenen seurassa hän taas oli Ispoisissa retkeillyt ja minkälaiset kultavitjat hän sieltä palattuaan oli Kaarinalle antanut. Tämä juttu, jota vatvottiin palvelijainkin hampaissa keittiössä ja nihtien kesken väentuvassa, sai jo kuninkaan mielestä loppua. Siksi hän virkkoi lempipojalleen päättävästi:

-- Laita vain tavarasi kokoon, aamulla lähdemme Ahvenaan.

Vaikea oli prinssin siihen alistua. Poistuttuaan jo kerran kuninkaan huoneesta palasi hän sinne takaisin ja virkkoi silloin varsin vakavissaan: -- Isä, Helsingissä pyysin sinulta lupaa jäädä pysyvästi tänne Suomeen, jossa viihdyn, ja sinä lupasit miettiä asiaa. Nyt uudistan pyyntöni. Olen yhä enemmän kiintynyt tähän maahan, tahtoisin täällä yrittää itsenäisesti toimia!

-- Tahtoisit edelleen jäädä tänne! virkkoi kuningas aivan ihmeissään. Häntä itseään tämä maa nyt ikäänkuin poltteli luotaan pois. Mutta tuo Helsingin kuninkaankartanossa virinnyt ajatus oli kuitenkin siitä pitäen usein asustanut hänenkin mielessään, kun hän suunnitteli paluutaan Tukholmaan tai valtakuntansa hallinnon järjestämistä kuolemansa varalta, mikä pyrstötähden ilmestyttyä yhä uudelleen palasi hänen mieleensä. Melkeinpä hän oli jo tottunut ja kiintynyt tuohon tuumaansa lohkaista Suomi lemmikkipojalleen ja hänen suvulleen omaksi herttuakunnaksi, jossa Juhana, veljestään varsin riippumattomana, saisi elää ja isännöidä. Mutta hän ei vieläkään ymmärtänyt, kuinka Juhana voisi viihtyä näiden suomalaisten seurassa ja tässä maassa, joka kaiken karuutensa lisäksi vielä oli alituisesti vihollisen uhkaama.

-- Tänne vihamielisten ryssäin pauloihinko jäisit, -- tokkohan? lisäsi ukko sen vuoksi tuokion kuluttua.

-- Kyllä me näiden suomalaisten kanssa saatamme sodan onnelliseen loppuun ja sitten rauhassa täällä elelemme.

-- Ei, ei, asema on aivan liian vaarallinen, virkahti kuningas silloin aivan päättävästi. -- Pyyntöäsi saada asettua tänne tahdomme edelleen harkita. Nyt sinun on seurattava meitä Ahvenaan, kunnes näemme, miten asema selviytyy.

Eikä se kuninkaan päätös, joka perustui hänen omaan, pelon järkyttämään mielialaansa, ollut muutettavissa. Allapäin ja matalissa mietteissä poistui nuori prinssi isänsä luota. Aamulla siis on noustava rekeen, ei auta! Mutta hän ei mitenkään olisi hennonut juuri nyt täältä erota, hän ei voinut missään tapauksessa lähteä ainakaan tapaamatta lemmittyään. Ja hänen mielenkiintonsa kohdistuikin nyt Kaarina Hannuntyttären tapaamiseen.

Vaikka Juhana-prinssi tänä talvena oli niin paljon seurustellut tuon porvarisneidon kanssa, oli se aina tapahtunut ehdottoman säädyllisyyden muodoissa ja seuralaisten aina saapuvilla ollessa, -- hän ei ollut kertaakaan vielä yksin käynyt lemmittynsä luona. Nyt täytyi hänen saada ainakin sanoa jäähyväiset armaalleen ja kun hän ei tänään tiennyt häntä muualla tapaavansa, päätti hän viipymättä itse käydä Olavi Bruunin kodissa, missä Kaarina asui. Hän lähti sen vuoksi ratsastamaan, mukanaan vain uskottu hovipoikansa, ajoi kappaleen kaupungista ulos, mutta käänsi pian hevosensa ja pysähdytti sen luostarikorttelissa Kankaisten talon vieressä sijaitsevan Olavi Bruunin talon pihalle, missä hän jätti sen palvelijansa huostaan. Itse hän, ennakolta ilmoittamatta, astui sisään.

Hän tahtoi yllättää sekä talonväen että tyttönsä, nähdäkseen kerran porvariskodin sen arkisissa oloissa. Mutta kaunis Kaarina, joka samalla oli järkevä tyttö, oli aavistanut tällaisen onnen joskus tapahtuvan lankonsa talolle, ja oli siihen nähden jo ajoissa pitänyt varansa. Sisarensa, Olavi Bruunin vaimon, kanssa hän oli järjestänyt itselleen oman neitsytkammion, jonne vieras saatettiin joutumatta yhteiseen perhetupaan talon lasten ja palvelijain töllisteltäväksi. Se oli kaunis, lämpöinen huone, paksuilla verhoilla seinustettu, -- siellä riensi Kaarina neulomapöytänsä äärestä, kainostellen ja nöyrästi kumartaen, mutta viehkeä kiilto silmissään, ylhäistä vierastaan vastaan.

-- Armaani, vihdoin luonasi! huudahti prinssi hurmaantuneena.

-- Korkea vieraani, suvaitkaa astua neitsytkammiooni, vastasi tyttö kohteliaasti, mutta hänen silmänsä puhuivat paljoa lämpimämmin.

Juhana-prinssille oli kuhertelu tämän porvaristyttösen kanssa ollut hänellekin näihin asti vain ajanvietettä, hauskaa leikkiä. Mutta nyt, kun yhtäkkiä oli tullut eteen ero tästä päivittäisestä leikkitoverista, oli Juhana oivaltanut, ettei se käynyt niinkään helposti. Hän oli kiintynyt Kaarinaan enemmän kuin itse oli luullutkaan ja sitä paitsi hän oivalsi sekä neidon itsensä vuoksi että ihmisten tähden jonkinmoisen selvityksen tarpeelliseksi. Sitä varten hän nyt oli tullut. Mutta nähdessään tytön kukkivan kauniina edessään tässä hiljaisessa sopukassa, ei hän enää mitään selityksiä eikä velvollisuuksia muistanut, salassa kytenyt lempi leimahti hänessä ikäänkuin yhtäkkiä ilmiliekkiin ja hän painoi nuoruutensa koko intohimolla kauniin emäntänsä rintaansa vastaan.

Se oli prinssin ensimmäinen lemmensuudelma, mutta kylläpä se hänet juovuttikin! Ja lempeänä suli neitonen hänen syleilyynsä. Mutta hän se siitä kumminkin ensiksi palasi arkielämän todellisuuteen, kysyen:

-- Mikä tuottaa minulle tänään tämän vierailun suuren onnen?

Nyt valveutui hurmaantunut nuorukainenkin. Hän huudahti melkein hätääntyneenä:

-- Kaarina, meidän täytyy erota!

-- Erota! -- Vaalenivatpa vähän kaunottaren siropiirteiset kasvot -- tähän hän ei ollut valmistautunut. Hänessä oli perintönä isävainajansa henkinen lahjakkuus verhoutuneena viehkeään naisellisuuteen. Hänen silmänsä olivat lempeän säteilevät, mutta samalla terävät, hänen vartensa oli notkea kuin meriruoko, mutta samalla jäntevä, hänen kätensä pehmeät kuin kissan käpälät -- kynsiä vain ei tuntunut. Hän esiintyi turvattomana orpotyttönä, mutta hän tiesi kyllä, mitä hän tahtoi, ja teki laskelmansa sen mukaan. Nyt tämä eroilmoitus oli hänelle yllätys, -- jokin ratkaisu heidän väleissään on nyt siis tapahtuva, -- sitä hän ei ollut vielä odottanut. Siksi hän hetkeksi kalpeni. Mutta hetkeksi vain.

-- Erotako? uudisti hän haikealla, miltei epätoivoisella äänellä. -- Miksi ja kauaksiko?

-- Ei kauaksi, sen lupaan, vakuutti prinssi sydämensä pohjasta. -- Eroamme vain sen verran, että sitten sitä kiinteämmin yhdistymme!

Prinssi kertoi masentuneena Ahvenanmaan-matkasta ja kuninkaan jyrkästä vaatimuksesta, joka hänet nyt täytti katkeralla surulla. Mutta hän koetti lohduttaa sekä itseään että lemmittyään, lupasi pian, ensi avovedellä, palata Turkuun takaisin ja silloin joko jäädä Suomeen tai viedä Kaarinan mukanaan. Neitonen kuunteli tätä kaikkea katseet maahan luotuina, alistuvana, mutta murheellisena, -- voi, kuinka hänen surevat silmänsä, joihin kyynel näytti pyrkivän kihoamaan, ja hänen vartensa hieno vavahdus nyt Juhanan mieltä vihlaisi!

-- Aamulla siis lähdette? kysyi tyttö tuskin kuultavasti kuiskaten.

-- Niin, mutta juuri siksi on meidän tänään solmittava pysyvä ja luja lemmen liitto. Sinusta minä en luovu, omakseni sinut tahdon!

-- Mitenkä, prinssini? äännähti tyttö, nostaen kuin arastellen häntä kohden kauniit katseensa.

-- Omakseni, vaimokseni Jumalan ja ihmisten edessä, huudahti nuori kuninkaan poika. -- Viralliseksi puolisoksenihan et voi tulla, mutta siltä minuun yhtä pyhästi sidotuksi vaimoksi, jota kohtaan olen alati uskollinen. Tahdotko, Kaarina, -- siihen nyt tänään suostumustasi pyydän?

Muunlaista asemaa prinssin rinnalla ei porvarityttö tietenkään ollut koskaan kuvitellutkaan. Tämä tarjous vastasi hänen rohkeimpia unelmiaan, toteutti hänen salaisimmat toiveensa. Hänen sydämensä pamppaili iloa ja ylpeyttä, mutta hänen kasvoillaan viipyi yhä sama surumielisyyden, avuttomuuden leima, kun hän suoraan vastaamatta ihailijalleen virkkoi:

-- Meidän on nyt siis joka tapauksessa erottava -- mitenkä sitten?

-- Minä tulen sinua hakemaan, luota siihen, ja silloin sinut omakseni vien, isäni suostumuksella tai ilman sitä. Odota minua uskollisesti, lupaa se -- siinä kihlamme!

-- Odotan, odotan kuin synkässä yössä kirkkaan päivän nousua!

-- Muuta en vaadi, liittomme on sillä tehty. Se luja ja pyhä...

Taas tapasivat nuoret huulet toisensa ja hovipoika sai pitempään kuin oli sovittu pidellä prinssin hevosta Olavi Bruunin pihalla, missä sen sekä talonväet että ohikulkijat näkivät, iskien ymmärtävästi silmää toisilleen. Kaikkihan tunsivat tämän kuninkaanpojan lemmensuhteen jo ennestään ja ennen iltaa oli prinssin vierailu Kaarina Hannuntyttären neitsytkammiossa sekin koko kaupungin tiedossa. Ja turkulaiset olivat siitä koko yhteiskuntansa puolesta ylpeitä, sillä uusi sidehän kytki nyt taas tämän suositun kuninkaanpojan Suomen Turkuun. Naiset kaikki tietysti kadehtivat nuoren Kaarinan onnea, mutta se oli heistä kuitenkin siksi korkea, etteivät siihen parjauksenkaan hampaat uskaltaneet iskeä. Mutta kun Juhana-prinssi vihdoin lähti ratsastamaan Turun vanhasta luostarikorttelista linnaan päin, paloivat hänen poskensa kauniisti ja hänen mielensä oli päättäväisyyttä täynnä. Hän aikoi Ahvenanmaalle ajettaessa vielä kerran puhua isänsä kanssa Suomeen jäämisestään ja tunnustaa hänelle samalla suoraan lemmensuhteensa sekä aikomuksensa ottaa Kaarina Hannuntytär luokseen lemmittynään. Ja hän aikoi puhua siitä isälleen samalla varmuudella kuin silloin kerran Viipurissa -- ukko kyllä lopultakin heltyy ja suostuu!

Tämä varmuus toi lohdutuksen hänen mieleensä ja hän ajatteli sen lämmössä jo keveämmin aamullista matkaansa jäisten selkien poikki.

Linnassa jo suoritettiin matkavalmistuksia, kun prinssi sinne palasi; vanhalla kuninkaalla oli melkein matkakuume ja hän pani kiirettä toisiinkin. Taas hän oli odotellut Juhanaa ja hän komensi nyt kaikki sinä iltana aikaisin levolle, jotta heti päivän valjetessa oltaisiin valmiit rekiin nousemaan.

Mutta siitä matkasta Ahvenanmaalle ei sittenkään vielä seuraavan aamun valjetessa tullut mitään.

XXII

Kuninkaan airut Martti Pietarinpoika ajoi rekitoverineen päivän toisensa perästä lumisia metsiä pitkin kaukaista itää kohti. Yksinäistä ja yksitoikkoista oli se matkanteko ja tiet olivat tavallista pahemmin ummessa. Ihmiset eivät näet tänä talvena vainolaishuhujen peloittamina paljoa yleisillä teillä liikkuneet, he olivat jättäneet kauppamatkansakin varmempiin aikoihin ja veronsa maksamatta eikä siten päiväkausiin tavattu yhtään vastaantulijaa. Mutta mitään vihollisia ei myöskään matkan jatkuessa näkynyt eikä kuulunut. Kylissä, joissa airueet syöttivät hevostaan ja yönsä nukkuivat, tiedettiin kyllä paljon kulkupuheita idempänä liikkuvista vainolaisista, mutta kukaan ei ollut näillä mailla niitä nähnyt. Ei ollut viime aikoina kulkenut pakolaisiakaan, kaikki tiedot Itä-Suomesta olivat pysähtyneet kuin umpitiehen. Sokeaa matkaa oli siis kuninkaanlähettien yhä eteenkinpäin tehtävä. Unelias tulkki torkkui reessä Martin rinnalla, väliin vain karahtaen siitä peljästyneenä pystyyn, milloin jalaksenjälki ilmestyi umpitielle tai koppelo risahti vesakossa -- ei ollut nuorella airuella neuvoa eikä apua seuralaisestaankaan.

Näin sivuuttivat he Hämeenlinnan, joka oli elänyt ja eli edelleen kovassa pelossa, mutta jonka harvalukuiset linnamiehet toki eivät tiedustelumatkoillaankaan olleet vainolaisia tavanneet, ja saapuivat eräänä iltana muutamaan Vanajan majataloon, johon he yöpyivät. Vähän myöhemmin ajoi sinne toinenkin airut, ratsumies, idästäpäin tullen. Se oli outo tapaus tällä matkalla, joten Martti kiirehti pihalle asti saapunutta puhuttelemaan. Mutta mies, joka oli lumiteitä satulahevosella saapunut, oli perin huonossa kunnossa, tuskin hän pääsi selästä kunnolla alas ja ääni pihisi hänen tulehtuneesta kurkustaan kuin haudasta, -- yhtä huonossa tilassa oli lamaan ajettu hevonenkin. Matkamies vannoi jaloilleen päästyään käheästi, että sen yön ja seuraavan päivänkin hän tässä lepää, -- hän oli ollut kuolla viime taipaleella --, lepää tässä, olipa Turkuun kuinka kiire tahansa! Muuta hän ei osannut paljon ajatellakaan, niin lopen uupunut hän oli.

Martti kertoi olevansa kuninkaan Turusta tuleva airut ja kyseli, minkälaisia sanomia ratsumies kuljetti ja mistä hän tuli.

-- Viipurista hän tietysti tuli, kertoi mies, mutta pääsikö hän Turkuun asti, jonne matka piti, sitä hän epäili. Heitä oli alkuaan ollut kaksi, mutta hänen toverinsa oli jo uupunut matkalle, pian uupuu kyllä hänkin, -- siihen väsymykseensä hän aina palasi.

-- Viipurista tulet, -- takertui Martti uteliaana hänen sanoihinsa, -- miten sieltä pääsit lähtemään?

-- Miksen lähtemään päässyt, mutta taipaleenteko valtateillä, se on toista!

-- Eikö siis Viipuri enää olekaan saarroksissa?

-- Ei se täältä päin ole ollutkaan, ja johan sieltä nyt ryssät lähtivät kokonaan.

Enempää ei Martit siinä pihalla ehtinyt kyselemään eikä hän aivan paljoja lisätietoja saanut matkamieheltä lypsetyksi häntä vuoteeseenkaan autellessaan. Mutta silloin hän itse jo oli tehnyt päätöksensä.

-- Lepää sinä täällä rauhassa, minä palaan viemään viestisi kuninkaalle, joka sitä hartaasti odottaa, puhui hän uneen vaipuvalle ammattitoverilleen. -- Onko sinulla mukanasi mitään kirjettä Viipurista?

-- On sellainenkin, tuossa povellani, hae sieltä. Lähde viemään sitä, minusta ei ole siihen miestä nyt eikä huomennakaan...

Omin lupinsa siinä Martti toimi, -- olisihan hänen pysähtelemättä pitänyt rientää tsaarin kirjettä viemään --, mutta hän tunsi kuninkaan tietojenjanon sekä rajattoman levottomuuden ja teki päätöksensä siihen luottaen. Viipymättä valjasti hän vain hetkisen levänneen hevosensa, herätti jo nukkuneen matkatoverinsa, joka unen pöpperössä ollen vasta kotvan kuluttua tajusi, mistä oli kysymys, ja ajoi hänen kanssaan heti yötä myöten äskeisiä jälkiään takaisin Hämeenlinnaan. Siellä kertoi hän lyhyesti asian linnanherralle, Herman Flemingille, sai tältä kannatuksen hankkeelleen ja jätti sinne velttoluontoisen tulkkitoverinsa odottamaan. Tuota pikaa hän vaihtoi itselleen linnan tallista uuden hevosen, nosti rekeensä suksetkin kaiken varalta ja lähti levähtämättä, yhä yötä myöten, ajamaan entistä, yksitoikkoista taivaltaan Turkuun päin minkä vain hevosen kavioista pääsi... Hän oli torkkunut reessä raskasmielisenä koko tulomatkan, nyt hän jaksoi ilomielellä pari yötä reessään valvoakin. Mutta suksilla hän sittenkin eräänä aamuna, yön hiihdettyään, saapui Turkuun, laskien sisään Hämeenportista. Hidasta ja vaivaloista oli saada majapaikoista vaihtohevosia, eikä hän malttanut jäädä niihin syöttämään eikä odottamaan. Hän oli sen vuoksi jättänyt rekensä ja hevosensa muutamaan kestitaloon ja noussut suksilleen. Keli oli kuitenkin raskas suksillakin kulkea eikä siihen nuori teini ollut tänä talvena harjaantunut. Niin hän olikin nyt perille tullessaan melkein yhtä uupuneessa kunnossa kuin hänen Vanajaan jäänyt ammattitoverinsa, mutta sisäinen into häntä pakotti pysähtelemättä painamaan eteenpäin.

* * * * *

Jo aamuhämärissä olivat Turun ja sen ympäristön arvohenkilöt saapuneet linnaan hyvästelemään ja matkalle saattamaan kuningasta, jonka nyt oli määrä lähteä Suomen mantereelta. Siellä olivat, lähtöaamiaista haukattaessa, siten läsnä Turun piispa tuomioherroineen, Henrik Klaunpoika Horn, kaupungin pormestari ja muutamat muut, toivottaen kuninkaalle ja Juhana-prinssille onnellista matkaa ja pikaista paluuta turvallisempiin oloihin. Mutta siitä paluustaan kuningas ei luvannut mitään varmaa, hän ajatteli vain lähtöään. -- Pelkäämme, että meidän olisi tänne raskasta palata, vaikka suuriruhtinas pyynnöstämme suostuisikin rauhaan ja kutsuisi joukkonsa maasta pois. Sillä millainen on täällä silloin todennäköisesti tilanne? Armeijamme päällikköineen tuhottu tai vangittu, linnamme ja kaupunkimme hävitetyt -- lisäisikö se kaikki tähänastisia ilojamme tässä maassa!

-- Emmehän tiedä vielä sotaväkemme kohtalosta mitään, vastasi Henrik Horn rauhoitellen. -- Sen on ollut taisteltava vaikeissa oloissa, ja vähän olemme sitä voineet auttaa, mutta... -- Mutta miksi eivät olisi meille tänne edes tietoja toimittaneet, jos ovat puolensa pitäneet? murahti kuningas melkein suuttuneena. Voiko se olla sitä parantumatonta suomalaista saamattomuutta... ei, tietysti on kaikki menetetty, tuskin lie henkiin jäänyt yhtään, joka meille suruviestinkään toisi. Kai sen venäläiset itse tuovat... Kuningas oli kadottanut kaiken toivonsa ja hän oli lopen kyllästynyt koko tähän maahan, jota hän nimittikin valtakuntansa onnettomaksi kolkaksi, surun lapseksi. Ja hän syytteli siitä edelleen suomalaisia itseään. Itsehän olivat he nyt kaikin mokomin tahtoneet sotaa... mutta sen he saavat pyytämättä niskaansa yhä uudestaan... saadaanko tässä maassa koskaan pystyyn mitään säännöllistä, rauhallista kehitystä, sitä hän enää tuskin uskoi.