Part 11

Samassa silmänräpäyksessä juoksivat seppelöidyt tytöt esille, he muodostivat pitkiä ketjuja ja tanssivat kevein askelin meitä kohti laulaen vienolla äänellä ja heiluttaen hentoja palmunoksia ja valkoisia liljoja. Pian oli tanssi täydessä kulussa; tytöt pyörähtelivät kevyesti toistensa sivuitse, kaartelivat edes takaisin, riensivät toisiaan vastaan ja palasivat taas paikoilleen sulavin liikkein tepastellen. Viimein he pysähtyivät, ja nyt astui suloinen nuori tyttö toisten joukosta kuninkaan eteen ja alkoi tanssia yksin. Hän tanssi erittäin viehättävästi; hän oli pitkä, hoikka ja sulavaliikkeinen ja notkea kuin ruoko. Hän tanssi kauan; viimein hän uupuneena lopetti, ja silloin astui toinen nuori tyttö näyttämään taitoaan, hänen jälkeensä kolmas, ja sitten yhä uusia. Mutta ei kukaan heistä ollut niin kaunis ja viehättävä kuin ensimäinen.

Kuningas kohotti kätensä, kääntyi meihin ja kysyi: "Kuka oli teidän mielestänne kaunein, valkoiset miehet?".

"Ensimäinen", vastasin minä varomattomasti. Samassa silmänräpäyksessä kaduin, että olin sen sanonut, sillä muistin Infaduksen sanat, että kaunein nainen uhrattaisiin "mykille".

"Ensimäinen", toisti Twala, "siis ovat minun ajatukseni kuten teidän ajatuksenne, ja minun silmäni näkee kuten teidän silmänne. Hän on kaunein -- ja siksi hänen täytyy kuolla!"

"Niin kuolla! Hänen täytyy kuolla!" vinkui Gagul ja tuijotti terävillä silmillään tyttöraukkaan, joka ei vielä aavistanut julmaa kohtaloaan. Hän seisoi 20-30 askeleen päässä meistä leikkitoveriensa joukossa ja nyppi ajatuksissaan rikki kukkaa, jonka oli irroittanut seppeleestään. Lehti lehdeltä se hajosi tuuleen...

"Mitä kuulen, kuningas Twala?" huudahdin minä. "Pitääkö hänen kuolla? Kuolla, -- siksi että hän on tanssinut niin somasti. Olisihan julmaa palkita hänet kuolemalla."

"Julmaa!" toisti Twala purskahtaen nauruun. "Kuka puhuu julmuudesta? Hänen täytyy kuolla, sillä nuo kivi-olennot tuolla (hän viittasi kolmeen kaukaiseen vuorenkukkulaan) vaativat uhrinsa. Elleivät he saa kauneinta tyttöä, on onnettomuus ja kuolema kohtaava minua ja minun taloani. Näin kuuluu kansamme vanha ennustus. Ellei kuningas neitotanssin päivänä uhraa kauneinta neitoa vanhoille, jotka suojaavat ja vartioivat vuoria, silloin kukistuu hänen huoneensa! Veljeni, joka oli ennen minua kuningas, ei uhrannut, naisen kyyneleet liikuttivat häntä -- sen vuoksi kohtasi onnettomuus häntä ja koko hänen huonettaan ja minä tulin kuninkaaksi -- hänen sijaansa. Ei hänen täytyy kuolla!" Hän kääntyi vartioihinsa huudahtaen: "Tuokaa hänet tänne!" Sitten hän huusi Skraggalle: "Teroita keihääsi!"

Kaksi kookasta sotilasta astui nuoren tytön luo. Nyt vasta hän huomasi, mikä kohtalo häntä uhkasi. Hän päästi sydäntä särkevän huudon ja hypähti notkeasti sivulle paetakseen sotamiesten kouria. Mutta nämä estivät hänen pakonsa, tarttuivat karkein käsin hänen hentoon ruumiiseensa ja kuljettivat itkevän tytön kuninkaan jalkain juureen.

"Mikä on nimesi, tyttö?" kähisi Gagul. "Häh, etkö aio vastata? Onko kielesi sijoiltaan? Vai tahdotko, että kuninkaan poika heti lennättää keihäänsä?"

Skragga, joka oli tavallista ilkeämmän näköinen, astui askeleen eteenpäin pirullisesti nauraen; hän kohotti keihäänsä, ja samassa näin Curtisin käden tarttuvan revolveriin. Kyynelten lävitse näkivät tyttöraukan silmät vilahduksen keihään leveästä terästä, hän kangistui kauhusta. Hän ei enää asettunut vastarintaan, pani vaan kätensä ristiin ja seisoi kiireestä kantapäähän väristen.

"Kas, kuinka hän värisee!" irvisti Skragga. "Hän pelkää pientä leluani, ennenkuin olen häneen koskenutkaan." Näin sanoen hän taputti leveätä keihäänterää.

"Annas kun joudut minun käsiini, konna", mutisi God hampaittensa välissä. "Kalliisti saat silloin tämän maksaa."

Gagul jatkoi yhä edelleen pilkallisia huudahduksiaan: "Sanohan toki nimesi, ystäväni! Tule, puhu vain pelkäämättä eläkä ujostele."

"Äiti! Äiti!" vastasi lapsi raukka. "Nimeni on Fulata, Sukon sukua. Ah, miksi täytyy minun kuolla? Mitä olen tehnyt?" Hän purskahti taas itkuun ja väänteli käsiään.

"Sinä itket!" kähisi Gagul. "Etkö tiedä, että sinä joudut vanhojen luo, jotka tuolla kaukana vartioivat? Etkö tiedä, että on suloisempi levätä yön pimeydessä kuin raataa päivän paahteessa? Etkö tiedä, että on parempi kuolla kuin elää? Jollet sitä tiedä, niin Gagul sen sinulle sanoo. Ja muista, että saat surmaniskun kuninkaan oman pojan kädestä."

Mutta noidan julmat sanat eivät antaneet Fulatalle lohdutusta. Hän väänteli epätoivoissaan käsiään ja huusi ääneen: "Ah, kuinka julmaa! Olen vielä niin nuori! Mitä olen tehnyt, koska en enää milloinkaan saa nähdä auringon kohoavan yön sylistä ja tähtien seuraavan sen jälkiä iltaisin. Enkö enää koskaan saa poimia kirjavia kukkia, joilla kaste päilyy? Enkö enää kuunnella puron hilpeätä lorinaa? Voi, minua tyttö raukkaa! Nyt en enää koskaan saa nähdä isäni majaa, äitini ei minua koskaan enää suutele, entä sairas karitsa -- kuka nyt hoitaa sitä? Voitteko olla niin julmat? Voitteko?"

Taas hän väänteli käsiään, kohotti taivasta kohti kyyneleiset kasvonsa ja heittäytyi polvilleen tunnottomien pyöveliensä eteen. Mutta Twala ja Gagulin ja Skragga eivät heltyneet, he tahtoivat nähdä hänet kuoliaana... Kaikki muut, päälliköt, vieläpä henkivartiatkin, katselivat surkutellen nuorta suloista tyttöä, Godista puhumattakaan! Hän oli joka silmänräpäys hypähtämäisillään paikoiltaan ja vapisi vihasta, odotin vaan, milloin hän hyökkäisi tytön luo puolustamaan häntä kuningasta ja hänen kätyreitään vastaan. Tyttö raukka oli myös huomannut Godin levottoman käytöksen; naisen nopealla vaistolla hän ymmärsi, että muukalainen oli hänen ystävänsä. Yht'äkkiä hän riensi hänen luokseen, heittäytyi hänen eteensä ja kietoi käsivartensa hänen sääriensä -- hänen "kauniiden, valkoisten sääriensä" ympäri.

"Valkoinen tähtimies!" huusi hän. "Auta minua! Pelasta minut! Sinä olet väkevä, sinä olet suuri -- väkevämpi ja suurempi kuin Twala ja Gagul ja Skragga! Suojele minua heiltä!"

"Ole rauhassa, lapseni!" sanoi God englanninkielellä. Tyttö ei ymmärtänyt sanoja, mutta hän ymmärsi lempeän äänensävyn. "Nouse vaan ylös ja asetu tänne taaksemme, tyttöseni." Näin sanoen hän tarttui tyttöä käteen nostaen hänet ylös maasta.

Twala kääntyi ja viittasi pojalleen, joka astui eteemme keihäs kohona kädessä.

"Nyt on meidän vuoromme!" kuiskasi Henry Curtis minulle. "Mitä odotatte?"

"Pimennystä", vastasin minä. "Viimeisen puolituntia olen tarkannut aurinkoa, mutta se säteilee entistä kirkkaammin."

"Se ei saa estää meitä! Meidän täytyy nyt ryhtyä asiaan -- tehkää, mitä voitte, muuten he tappavat tytön. Katsokaa Twalaa, hän on vihan vimmoissaan."

Curtis oli oikeassa -- nyt meidän täytyi asettua noiden hirviöiden tielle. Heitin vielä kerran toivottoman silmäyksen auringon kultaiseen kehrään, mutta ei jälkeäkään pimennyksestä. Sitten astuin reippaasti esiin ja asetuin niin arvokkaan näköisenä kuin mahdollista polvistuvan tytön ja Skraggan väliin.

"Kuningas!" sanoin tyynellä äänellä. "Me emme kärsi tällaista julmuutta. Jättäkää tyttö rauhaan!"

Tyrmistyneenä ja raivosta puhisten hypähti Twala istuimeltaan. Ja päälliköiden ja tyttöjen sangassa parvessa, joka vähitellen oli tunkeutunut meitä lähemmäksi kuului hämmästyksen hälinä.

"Ette kärsi! Ette kärsi! Haukkuuko valkoinen koira jalopeuraa sen omassa luolassa? Ette kärsi, sanot sinä. Oletko mieletön? Varo, ettet sinä ja toverisi joudu saman kohtalon uhriksi kuin tämä kananpoika. Kuka olet sinä, joka 'et kärsi'...? Pois tieltä sanon minä! Skragga surmaa hänet! Kuulkaa, vartiat, tarttukaa noihin julkeihin miehiin!"

Heti tuli kokonainen liuta aseilla varustettuja miehiä juosten talon takaa, jonne he nähtävästi olivat jo ennakolta kätkeytyneet ollakseen tarvittaissa saapuvilla.

Curtis, God ja Ignosi asettuivat rinnalleni, ja siinä seisoimme rivissä pyssyt kohona.

"Elkää koskeko meihin!" huusin minä ukkosen äänellä. Polveni vapisivat kuin haavan lehti, mutta tiesin, että olisimme kuoleman omat, jos kadottaisimme rohkeutemme. "Elkää koskeko meihin! Me valkoiset tähtimiehet sanomme sinulle vielä kerran: me emme sitä kärsi! Tulkaa lähellemme, jos uskallatte, minä sammutan auringon ja peitän koko maan pimeyteen! Te saatte kokea noitavoimamme valtaa."

Uhkaukseni vaikutti silmänräpäyksessä. Kuninkaan soturit pysähtyivät ja Skragga seisoi hiljaa keihäs kädessä.

"Kuuletteko?" ulisi Gagul. "Kuuletteko valehtelijaa? Hänkö sammuttaisi auringon -- ha -- haa! -- sammuttaisi auringon kuin lampun! Tee se!" kähisi hän minulle, "tee se, niin tyttö pelastuu! Mutta sinä et voi, et voi! Ja senvuoksi ei tyttökään pääse, te kuolette molemmat -- sekä sinä että hän..." kirkui ilkiä velho, "ja hekin, jotka sinua seuraavat."

Minä katsahdin salaa aurinkoon nähdäkseni, mitä se virkkoi. Ja kylläpä riemastuin, kun huomasin, että pimennys nyt vähitellen teki tuloaan. Kirkkaan päivänterän reunalla näin kapean, hyvin kapean varjon.

Juhlallisesti kohotin käteni taivasta kohti -- samoin tekivät God ja Curtis -- ja sitten aloin kovalla äänellä lausua säkeitä eräästä runosta, jonka nuoruudessani olin oppinut ja vieläkin osasin ulkoa. Lausuin niin mahtipontisesti kuin suinkin saatoin, eivätkä molemmat toverini suinkaan jääneet minusta jälelle. Henry Curtis lausui pari säettä vanhasta testamentista, ja God -- niin hän tervehti säteilevää päivän kuningasta vallan kauhealla sanatulvalla, siinä oli merimiessukkeluuksia, kirouksia ja jos mitä, kaikki vaan yhteen menoon.

Hitaasti levisi musta varjo loistavan päivänkehrän yli, ja meitä ympäröivästä ihmisjoukosta kuului pelon ja tuskan voihkina.

Nyt oli paras takoa, niin kauan kuin rauta oli kuuma. "Katso, kuningas Twala!" huudahdin jyrisevällä äänellä. "Katso, Gagul! Katsokaa, suuret päälliköt ja kaikki te kukualaiset miehet ja naiset! Katsokaa, auringon valo sammuu! Olemmeko me valkoiset tähtimiehet pitäneet sanamme? Vai uskallatteko vielä kutsua meitä valehtelijoiksi?

"Aurinko on pimenevä, yhä pimenevä -- se sammuu silmienne edessä. Pian peittää yö raskaana ja painostavana keskipäivän valossa säteilevän maan. Te pyysitte merkkiä -- tässä on merkki -- tässä on merkki! Pimene, sinä kultainen aurinko! Ota pois kirkas valosi, taivuta ylpeät sydämet tomuun. Sulje koko maailma pimeyteen ja yöhön!"

Kaikki kukualaiset alkoivat yhdestä suusta huutaa ja vaikeroida. Muutamat seisoivat pelosta jäykistyneinä, toiset heittäytyivät polvilleen ja väänsivät käsiään ääneen valittaen.

Twala itse istui jakkarallaan liikkumatta; hän puri hampaat yhteen eikä lausunut sanaakaan, mutta hän kalpeni tummasta ihostaan huolimatta. Gagul yksin ei kadottanut rohkeuttaan; häntä ei auringon pimennyskään lannistanut. Hän soitti suutaan minkä kerkesi.

"Se menee ohi!" huusi hän. "Olen ennenkin nähnyt sellaista. Ei kukaan voi sammuttaa aurinkoa, se on pelkkää valetta! Ei kukaan ihminen maan päällä voi sitä tehdä! Elkää peljätkö pysykää rauhallisina, varjo katoaa kyllä taas."

"Ei!" huusin minä joukon yli, "ei, se ei katoa! Katsokaa, katsokaa!" ja minä osotin yhä aurinkoon. "Jatkakaa, God, minä en enää muista mitään runoa. Antakaa tulla vaikka kirosanoja, niin teette meille suuren palveluksen."

Sitä ei tarvinnut Godille kahdesti sanoa. Tuota pikaa hän alkoi ladella voimasanoja ja haukkumanimiä sellaiset määrät, että minua kauhistutti. Kyllä olen aina tietänyt, että meripojat ovat pahoja kiroomaan, mutta en kuuna päivinä ollut aavistanut, että heillä olisi sellainen suunnaton varasto manauksia. Kymmenen minuuttia hän yhtämittaa haukkui ja noitui, ja aina vaan tulvi uusia sanoja kuin vettä valaen. Kukualaiset eivät tietysti ymmärtäneet hölyn pölyä, he luulivat vaan hänen lukevan loihtujaan.

Ja yhä leveni musta laikka auringossa. Kummalliset varjot himmensivät päivänvalon, ja ihmisjoukko vaikeni sanomattoman kauhun valtaamana. Linnutkin visersivät pelokkaasti, mutta vaikenivat pian. Siellä täällä kiekui kukko kovalla äänellä.

Musta varjo hiipi lakkaamatta eteenpäin, nyt se jo peitti enemmän kuin puolet auringon punaisesta pyörästä, ja -- nyt peitti pimeys niin sakeana maan, että töin tuskin saattoi nähdä tuhansiin nousevan ihmisjoukon, joka oli koossa kentällä. Ei kuulunut ääntäkään lukuunottamatta Godin mahtavaa noitumista. Nyt hänkin vaikeni ja synkkä hiljaisuus vallitsi.

Äkkiä katkaisi kova kirkuna hiljaisuuden. "Aurinko kuolee! Noitamiehet ovat sammuttaneet auringon!" ulvoi Skragga. "Meidän täytyy kuolla pimeyteen!" Ja näin sanoen hän vihan ja pelon huumaamana kohotti raskaan keihäänsä ja syöksi sen kaikin voimin Henry Curtisia kohti. Keihään terä osui uljaan ystävämme rintaan, mutta kimmahti takaisin ja putosi kilahtaen maahan. Kelpo ystävämme, Skragga, oli unohtanut, että Curtisilla oli vaatteittensa alla mainio rautapaita, jonka kuningas armossansa oli meille lahjoittanut. Skragga kumartui heti nostamaan keihästä maasta, uudistaakseen heittonsa, mutta Curtis oli häntä nopeampi; hän tempasi keihään Skraggan kädestä ja syöksi sen kuninkaanpoikaan. Tämä vaipui kuolleena maahan.

Kauhuissaan Skraggan kuolemasta ja pimeydestä, joka yhä vain synkkeni, joutuivat nuoret tytöt suunniltaan. He syöksyivät hurjassa paossa aituuksen portille. Samassa tuokiossa oli koko muu ihmisjoukko hajaantunut eri suunnille. Kuningas Twala itse teki koko käännöksen ja pötki majaansa niin nopeaan, kuin säärillään pääsi. Henkivartiat ja muutamat päälliköt ynnä Gagul, joka mennä kuppuroi ihmeellisen ketterästi, seurasivat häntä. Lyhyesti sanoen: Silmänräpäys sen jälkeen kuin Curtisin käsi oli kaatanut Skraggan, ei suurella kentällä ollut muita kuin me neljä -- Curtis, God, Ignosi ja minä -- sekä Infadus ja päälliköt, jotka viime yönä olivat olleet puheillamme. Ja tosiaan, elkäämme unohtako Fulataa, nuorta tyttöä, jonka olimme temmanneet julman kuninkaan ja hänen ilkeän noitansa käsistä.

"Päälliköt", sanoin minä. "Te pyysitte merkkiä; olemme antaneet sen teille. Arvelen, että nyt olette tyydytetyt, ja sen vuoksi ehdotan teille, että nyt heti lähdemme yhdessä paikalle, josta sinä Infadus olet puhunut. Loihtimaamme ihmettä ei enää voi peräyttää; tunnin ajan peittää pimeys Luhin ja kukualaisten metsät ja maat. Ja juuri tämä pimeys on paras turvamme."

Infadus oli valmis. "Seuratkaa minua!" sanoi hän ja alkoi astua eteenpäin. Me tartuimme toistemme käsiin ja olimme pian aitauksen ulkopuolella, pääkaupungin kapeilla, mutkikkailla kaduilla.

Juuri kun olimme saapuneet ulkopuolelle kraalin porttia, sammui auringon valo tykkönään.

Käsi kädessä hapuilimme eteenpäin pilkko-pimeässä.

KOLMASTOISTA LUKU.

Ennen taistelua.

Onneksi tunsivat Infadus ja päälliköt kaikki kaupungin kadut ja kujat, niin että me pimeästä huolimatta pääsimme hyvää vauhtia kulkemaan.

En osaa tarkalleen sanoa, kauanko vaelluksemme kesti. Kenties tunnin. Joka tapauksessa oli pimennys kohonnut huippuunsa ja alkoi nyt vähitellen haihtua -- auringonterän yksi reuna kurkisti jo esiin pimeästä. Hetken kuluttua oli niin valoisa, että saatoimme nähdä ympäristöämme. Huomasimme olevamme ulkopuolella kaupunkia lähellä ylänköä, jota kohden ripein askelin suuntasimme kulkumme. Ylänkö oli noin puoli peninkulmaa ympärimitaten, hevosenkengän muotoinen ja hyvin jyrkkärinteinen. Se oli jotenkin matala, korkein huippu kohosi kaksisataa jalkaa korkeuteen. Tämä kukkula oli erittäin sopiva leiripaikaksi, siksipä siellä majailikin ympäri vuoden sotaväkeä. 3,000 kukualaista sotilasta eli tavallisesti tässä luonnon tekemässä linnoituksessa; mutta tänään oli sinne kokoontunut ainakin kuusi kertaa niin monta aseilla varustettua miestä.

Kiivetessämme ylös jyrkkää rinnettä myöten huomasimme, että soturit seisoivat ryhmissä silmät aurinkoon luotuina. He olivat hämmästyneet ja peloissaan ihmeellisestä luonnonilmiöstä, joka heidän silmäinsä edessä tapahtui.

Me kuljimme heidän ohitsensa sanaakaan sanomatta ja saavuimme pian pieneen majaan, joka sijaitsi keskellä ylänköä. Suureksi iloksemme kohtasimme siellä kaksi miestä, jotka olivat lähetetyt edeltäkäsin tuomaan tavaroitamme; kiireessä emme näet ennättäneet ottaa niitä mukaamme Luhista.

"Minä lähetin hakemaan kapineenne. Annoin heidän myöskin tuoda nämä", näin sanoen veti Infadus esille Godin kauan kaivatut housut muitten tavaroitten joukosta.

"Hurraa!" huusi God ja tuossa tuokiossa hän tempasi housut käteensä ja alkoi vetää niitä jalkaansa.

"Ei suinkaan valtiaani aio kätkeä kauniita valkoisia sääriään meiltä?" kysyi vanha päällikkö surullisella äänellä.

Mutta God ei häntä kuullut. Infaduksen rukoukset kaikuivat kuuroille korville. God oli itsepäinen -- hän tahtoi saada housunsa. Ja siitä päivin saivat kukualaiset suureksi surukseen vain yhden ainoan kerran ihailla hänen "kauniita, valkoisia sääriään", mutta siitä tuonenpana... Tästä lähtien nuo kelpo ihmiset saivat tyytyä hänen toiseen poskipartaansa, hänen lasisilmäänsä ja noitahampaisiinsa.

Suloisiin muistoihin vaipuneena tuijotti Infadus Godin sääriin, kunnes viimeinenkin välähdys niiden valkoisesta nahasta oli kadonnut housuihin; näytti siltä, kuin olisi päällikkö tahtonut painaa mieleensä, miltä ne näyttivät, nuo ihmeelliset sääret. Sitten hän ilmoitti meille kutsuneensa sotajoukon kokoon julistaakseen heille, että päälliköt olivat yhteisestä suostumuksesta päättäneet nostaa kapinan julmaa Twalaa vastaan. Samalla he aikoivat esittää sotilaille valtakunnan laillisen perijän, Ignosin.

Puolen tunnin kuluttua seisoi koko sotavoimamme, kaikkiaan noin 20,000 miestä, kukualaisten parhaimmat sotilaat, rivissä suurella aukealla paikalla, jonne mekin ohjasimme askeleemme. Olkapää olkapäätä vasten seisoivat sotilaat pitkissä riveissä, jotka muodostivat puolipiirin ympärillemme. Meidän rinnallamme seisoivat sotajoukon päälliköt ja päällysmiehet.

Infadus korotti äänensä ja alkoi puhua. Sujuvalla kaunopuheisuudella hän kuvaili kokoontuneille kukualaisille, kuinka julmasti Twala oli surmannut Ignosin isän, ja kuinka hänen vaimonsa ja pikkupoikansa oli täytynyt paeta erämaahan. Sitten hän kuvaili, kuinka maa huokaili ja kärsi Twalan hallituksen ikeessä -- kertoi edellisen yön juhlasta, jossa niin moni maan parhaimmasta pojasta oli saanut surmansa kuninkaan ja hänen kätyriensä kädestä. Vielä kertoi Infadus valkoisista tähtimiehistä, jotka olivat nähneet kukualaisten kurjuuden ja päättäneet rientää onnettoman kansan avuksi. He olivat -- sanoi vanhus -- ottaneet mukaansa maan oikean kuninkaan, Ignosin, ja olivat johdattaneet hänen jalkansa taivaan korkuisten vuorten yli. Näyttääkseen valtaansa ja pelastaakseen Fulatan nuoren elämän he olivat käyttäneet loihtutaitoaan ja sammuttaneet auringon valon; he olivat surmanneet kuningas Twalan ilkeän pojan Skraggan; ja nyt he olivat luvanneet auttaa kukualaisia kukistamaan Twalan ja korottamaan Ignosin kukualaisten kuninkaaksi.

Infaduksen puhe herätti vilkasta hyväksymistä. Sen jälkeen astui Ignosi esille ja alkoi puhua. Hän puhui samaan henkeen kuin hänen setänsäkin ja lopetti näillä sanoin:

"Päälliköt ja sotilaat! Te tunnette nyt ajatukseni ja olette kuulleet sanani. Valitkaa nyt minun ja hänen välillään, hänen, joka istuu minun valta-istuimellani, joka surmasi oman veljensä ja ajoi hänen turvattoman vaimonsa ja pienokaisensa erämaahan, nälkään ja puutteeseen. Minä olen kuninkaanne -- sen tietävät nämä päälliköt, jotka ovat nähneet käärmeen merkin kiemurtelevan uumillani. Jos en olisi oikea kuninkaanne, vaan julkea valehtelija, luuletteko näiden valkoisten miesten loihtukeinoineen silloin minua auttavan? Oo päälliköt ja sotilaat! Te näette vielä pimeyden, joka laskeutui maahan peittääkseen pakoamme Twalan ilkeältä silmältä."

"Me näemme sen!" huusivat soturit.

"Minä olen kuninkaanne, minä sanon teille, minä olen kuningas", jatkoi Ignosi ja ojensi samalla kookasta vartaloaan kohottaen välkkyvää sotakirvestään päänsä yli. "Jos joku teistä sanoo, etten minä ole kuningas, hän astukoon rivistä ja taistelkoon kanssani. Hänen verensä olkoon vielä yksi todistus siitä, että puheeni on tosi. Astukoon hän esiin! Astukoon esiin!" Ja Ignosi heilutti raskasta kirvestään, niin että sen terä päivänpaisteessa välkkyi kuin hopearengas hänen päänsä päällä.

Mutta ei kukaan astunut esiin -- ei kukaan epäillyt hänen sanojensa totuutta, ja Ignosi jatkoi:

"Niin, minä olen teidän kuninkaanne, ja jos tahdotte taistella rinnallani, niin palkitsen teille runsaasti, jos voitamme. Jos kaadutte kaadun minä kanssanne! Ja tämän lupauksen teen teille: Kun minä istun isäni valta-istuimella, silloin on murhien ja väkivallan aika kukualaisten maassa ohi. Ei koskaan tarvitse teidän niinkuin nyt huutaa oikeutta ja saada väkivaltaa, väkivaltaa ja uudestaan väkivaltaa. Noitainhakijat eivät enää milloinkaan ole saattavat teitä surman suuhun. Ei kukaan ole koskaan heittävä henkeään, ellei hän ole rikkonut maan lakia vastaan. Jokainen mies ja jokainen vaimo on turvallisena nukkuva majassaan. Oletteko valinneet, päälliköt ja sotilaat?"

"Me olemme valinneet, kuningas!" kajahti tuhansiin nousevan sotajoukon vastaus.

"Hyvä!" sanoi Ignosi. "Kääntäkää päänne ja katsokaa, kuinka Twalan sanansaattajat lähtevät ulos suuresta kaupungista itään ja länteen, pohjoiseen ja etelään, kootakseen suuren sotajoukon. Kuten aamuauringon säteet löytävät he tien kaikkiin maailman kolkkiin, he tuovat mukanaan kaikki ne, jotka tahtovat seurata verikoiraa, ja huomenna tai ylihuomenna on suunnaton sotajoukko hyökkäävä vastaamme meitä kukistaakseen. Silloin kysytään, tahdotteko uskollisina pysyä minun puolellani. Jos sen teette, en unhoita teitä, kun taistelu on päättynyt, ja maa on saanut rauhan. Olen puhunut, päälliköt ja soturit! Menköön nyt kukin majaansa ja valmistautukoon taisteluun."

Silmänräpäyksen ajan vallitsi syvä hiljaisuus. Sitten kohotti eräs päälliköistä keihäänsä ja ukkosen lailla kajahti 20,000 kurkusta kuninkaantervehdys: Kuhm! Kuhm! -- Siten tervehtivät sotajoukot _kuningas Ignosia_.

Senjälkeen marssivat soturit pois osasto toisensa jälkeen.

Vähän myöhemmin pidimme sotaneuvottelua päälliköiden kera. Tiesimmehän, että pian joutuisimme tekemisiin Twalan ja hänen joukkonsa kanssa. Kysymys oli nyt: kuinka suuri oli hänen sotajoukkonsa? Meidän puolellamme oli noin parikymmentätuhatta miestä -- seitsemän kukualaisen sotajoukon parasta osastoa -- mutta Infadus, joka parhaiten tunsi maan sota-asiat, oli varma siitä, että Twalan sotavoima nousi ainakin 30-40,000 mieheen, kenties yli siitäkin. Muutamia hänen sotureistaan saattoi tosin karata meidän puolellemme, mutta sellaisiin luopioihin ei ollut paljonkaan luottamista.

Silminnähtävästi aikoi Twala panna kaikki voimansa liikkeelle kukistaakseen kapinan. Minne tahansa loimme silmämme, näimme hänen sota-osastojaan. Varsinkin kukkulan juurella vilisi joukottain kookkaita sotilaita, jotka olivat aseissa kiireestä kantapäähän. Infadus arveli kuitenkin, että seuraava yö kuluisi rauhassa ja levossa; vasta seuraavana aamuna tulisi taistelu alkamaan. Ja siinä hän oli oikeassa.

Arvata saattaa, että emme nyt ennättäneet laiskottelemaan. Työtä oli yllin kyllin. Melkein kaikki soturit saivat ryhtyä toimeen ja niiden parin tunnin kuluessa, jotka vielä olivat jälellä, ennenkuin aurinko laski, saatiin suuria aikaan. Kaikki kukkulalle johtavat tiet suljettiin tarkoin suurilla kivilohkareilla; siellä täällä ladottiin suuri kiviröykkiö, josta tarpeen vaatiessa saattoi vierittää kiviä vihollisten päälle; jokainen osasto sai oman määrätyn paikkansa, jota sen tuli suojella j.n.e. Lyhyesti sanoen: kaikki, varustukset, jotka yksissä neuvoin keksimme linnoituksemme suojaamiseksi, pantiin toimeen.

Vähän ennen auringon laskua näimme muutamien miesten lähtevän Luhista ja lähestyvän kukkulata. Etunenässä kulki pitkä Goliat, jonka hartioita peitti leopardinnahka. Hän kantoi kädessään palmupuunoksaa merkiksi siitä, että hän tuli sanansaattajana neuvottelemaan.

Ignosi, Infadus ja pari päällikköä ynnä me kolme englantilaista, astuimme kukkulan juurelle kohtaamaan sanansaattajaa.

"Terve teille!" huusi hän vastaamme. "Kuningas lähettää tervehdyksensä niille, jotka petollisesti nousevat häntä vastaan kapinoimaan. Hän tervehtii heitä niinkuin jalopeura tervehtii shakaaleja, jotka ulvoen kiertävät sen kintereillä."

"Puhu!" sanoin minä.