Part 12

"Näin kuuluvat kuninkaan sanat: Antautukaa kuninkaalle, ennenkuin hän tulee ja kukistaa teidät kaikki! Jo on lapaluu reväisty mustasta härjästä ja kuningas taluttaa veristä elukkaa ympäri kaupunkia." (Tämä julma tapa ei vallitse yksin kukualaisten kesken, vaan useissa muissakin afrikalaisissa kansanheimoissa. Se ilmoittaa, että sota on maassa).

"Mitkä ovat Twalan ehdot?" kysyin minä -- en siksi, että joku meistä olisi aikonut niihin suostua, mutta minua halutti kuulla, mitä miehellä oli sanottavana.

"Hänen ehtonsa ovat lempeät kuten suuren kuninkaan arvolle sopii. Näin sanoo Twala, yksisilmäinen, tuhansien vaimojen puoliso, kukualaisten päämies ja tämän maan laillinen hallitsija, suuren tien ylläpitäjä, vihollisen hirmu, mestari velhotaidossa, satojen tuhansien soturien päällikkö -- Twala -- yksisilmäinen -- mustan lehmän vasikka -- peljättävä. Näin sanoo Twala: minä tahdon armahtaa ja tyydyn vähään vereen. Joka kymmenes mies on kuoleva, muut pääskööt hengissä, mutta Inkubu, joka on tappanut poikani Skraggan, ja hänen musta palvelijansa, joka pyrkii maan kuninkaaksi ynnä Infadus, joka on noussut kapinaan veljeään vastaan, -- nämä kolme miestä uhrataan 'kolmen mykän' kunniaksi. Näin kuuluvat kuningas Twalan armolliset sanat."

Minä vaihdoin pari sanaa toisten kanssa ja vastasin sitten niin kovalla äänellä, että kaikki soturit saattoivat kuulla:

"Mene takaisin hänen luokseen, joka sinut lähetti, koira! Sano hänelle, että me -- Ignosi, kukualaisten oikea kuningas, Inkubu, Bougwan ja Makumazahn, tähtien valkoiset tietäjät, Infadus, kuninkaan jälkeläinen ja kaikki sotajoukon päälliköt, päällysmiehet ja soturit -- tunnemme vain yhden vastauksen hänen ehdotuksensa ja se vastaus kuuluu näin: 'Emme ikinä antaudu! Emme ikinä! Mutta ennenkuin aurinko kahdesti on mennyt mailleen, on Twala makaava kuolleena ja kankeana oman majansa edustalla, ja Ignosi on oleva kuninkaana hänen sijallaan!'... Mutta mene nyt matkoihisi, ennenkuin ajamme sinut ruoskalla. Ja varokaa tarttumasta aseisiin meidän kaltaisiamme miehiä vastaan."

Kuninkaan lähetti purskahti kovaan nauruun: "Ha haa", nauroi hän, "luuletteko pelottavanne aikamiehiä mokomalla jaarituksella! Saapa nähdä, oletteko huomenna yhtä pulskia. -- Kerskatkaa, taistelkaa ja riemuitkaa, sillä huomenna nokkivat korpit luitanne, kunnes ne ovat yhtä valkoiset kuin naamanne. Jääkää hyvästi! Ehkä tapaamme taistelussa!"

Näin sanoen käänsivät hän ja hänen seuralaisensa meille selkänsä ja lähtivät kotiinpäin. Melkein heti sen jälkeen meni aurinko mailleen. Mutta tänä iltana ei nukkuminen tullut kysymykseenkään; joka mies sai ryhtyä työhön, ja kuun valossa työskentelimme niin hyvin kuin saatoimme. Noin tunti keskiyön jälkeen olimme vihdoin kaikin puolin valmiit vastaanottamaan vihollista oikein lämpimästi. Pian oli koko leiri unen vallassa; vain joku satakunta soturia vartioitsi monien tuhansien turvallisuutta. Henry Curtis, Ignosi, muuan päälliköistä ja minä menimme kukkulan juurelle tarkastamaan etuvartioita, joiden terävät, leveät keihäänterät siellä täällä välähtivät kuutamossa. Kierrettyämme koko kukkulan käännyimme takaisin majallemme; kaikkialla pitkin rinteitä nukkuivat sotilaamme rauhallisessa unessa, vaikka ei kukaan heistä tietänyt, oliko tämä yö hänen viimeisensä.

Kuuvalo kimalteli kuin hopea heidän kirkkailla aseillaan, ja viileä yötuuli leikitteli heidän suurilla kirjavilla sulkatöyhdöillään.

"Kuinka monen näistä luulette huomenna tähän aikaan olevan hengissä?" kysyi Sir Henry.

Minä pudistin vain päätäni vastaukseksi ja heitin silmäyksen nukkuviin sotureihin. Kiihoittuneessa mielikuvituksessani näin jo kuoleman armottoman käden painaneen heihin merkkinsä. Surumielisenä ajattelin elämän suurta salaisuutta, sen syvää tuskaa ja katoavaisuutta. Tänä yönä he nukkuvat sikeässä unessa, huomenna ehkä he ja monet muut heidän kanssaan, kenties me itsekin, lepäämme kankeina ja kylminä...

"Curtis", virkoin, "minua pelottaa, pelottaa kovin." -- Ystäväni siveli pehmeätä vaaleata partaansa ja vastasi hymyillen:

"Te sanotte niin usein, että teitä pelottaa -- ja kuitenkin olette te, kun niiksi tulee, uljain meistä kaikista."

"Niin, mutta tällä kertaa tarkoitan täyttä totta", arvelin minä. "Sillä näin pahassa pinteessä emme ole ennen olleet. Suokaa minun sanoa, että suuresti epäilen, tokko meistä kukaan huomisiltana on hengissä. Ajatelkaa, minkälaisen ylivoiman kanssa meidän täytyy taistella."

"Niin, niin, monelta mieheltä siinä henki menee. Mutta kelpo löylyn heille ensin annamme, sen takaan. Olette kyllä oikeassa, tämä näyttää jotenkin uhkaavalta -- mutta mitäs siitä! Me olemme nyt kerran antautuneet leikkiin ja saamme siis myöskin kestää sen. Ja sitäpaitsi ei minusta ole niinkään huonoa kaatua taistelutantereella. Nyt, kun enää en voi toivoa löytäväni veljeäni, ei minua kuolema kovinkaan kauhistuta. Mutta onni suosii uskaliasta, voimmehan me voittaakin. Tiedättekö, Allan, meissä kolmessa on miestä kyllä, kun niiksi tulee. Ja muistakaamme, että meidän tulee ylläpitää hyvää nimeämme ja mainettamme kukualaisten maassa. Jos huomenna pysymme piilossa, sen sijaan että näyttäytyisimme siinä, missä taistelu on tulisin, niin..."

Curtisin kasvot osoittivat varsin selvään, etteivät meidän noitakeinomme hänen mielestään silloin maksaisi montakaan penniä. Mutta samalla välähtivät hänen silmänsä eloisasti; näytti siltä, kuin iloitsisi hän siitä, että sai olla mukana, kun kuningas Twalan ja Ignosin sotajoukot mittelivät voimiaan.

Laskeuduimme levolle ja nukuimme pari tuntia. Päivänkoitteessa herätti meidät Infadus, joka kertoi, että vihollinen pian oli odotettavissa. Kiireimmän kautta varustauduimme taisteluun, ja pukeuduimme rautapaitoihimme, joista tällä hetkellä olimme hyvin kiitolliset Twalalle. En ikipäivinäni ole nähnyt muhkeampaa sotilasta kuin Curtis oli seistessään edessämme täydessä asussaan. "Maassa maan tavalla!" oli hän arvellut, ja sen mukaan hän oli pukeutunut kiireestä kantapäähän komeaan sotavarustukseen, jonka Infadus hänelle oli hankkinut. Hän heitti hartioilleen kauniin leopardinnahkaisen viitan, kiinnitti päähänsä mustan sulkatöyhdön, ja vyötäisilleen hän sitoi valkoisen häränhäntävyön. Sen lisäksi oli hänellä anturakengät ja vuohennahasta kudotut sukat sekä raskas sotakirves, jonka vartena oli sarvikuonon sarvi, lopuksi vielä kukualaisten tavallinen kilpi sekä muutamia heittopuukkoja; kaiken päätteeksi hän tietysti vielä pisti revolverinsa vyöhön.

Ignosin varustus oli samanlainen, ja nähdessäni heidät vieretysten ajattelin, että toista sellaista paria oli mahdoton tavata. God ja minä olimme varsin vähäpätöisen näköisiä heidän rinnallaan. Ensiksikin olivat rautapaidat aivan liian suuret meille -- ja sitten ajatelkaapa Godia! hän ei millään ehdolla suostunut luopumaan rakkaista kauan kaivatuista housuistaan, vaan veti ne rautapaidan päälle, ja se näytti sangen hassunkuriselta. Hänen silmälasistaan, toisesta sileäksi ajellusta poskestaan ja muista merkillisyyksistä en puhu mitään. Mitä minuun tulee, annoin housujen olla housuja; minä päätin mennä paljassäärisenä taisteluun ja vedin vain kengät jalkaani. Vielä varustin itseni keihäällä, kilvellä, veitsellä ja revolverilla, ja oikein rehennelläkseni, kiinnitin vielä suunnattoman suuren sulkatöyhdön vanhan metsästyslakkini lakeen. Niin, ja sen lisäksi otimme tietysti pyssymme, joita muutamat alkuasukkaat kantoivat takanamme.

-- Kun olimme valmiit, nielaisimme pari suupalaa ja riensimme katsomaan, millä kannalla sotajoukko oli. Näimme Infaduksen seisovan keskellä ylänköä väkensä ympäröimänä. Nämä "valkoiset", kuten heitä kutsuttiin olivat epäilemättä sotaväen ydin. Heidän oli määrä ryhtyä taisteluun kaikkein viimeisinä, ja olivat senvuoksi varsin levolliset, loikoivat nurmikolla ja pitivät silmällä Twalan sotureita, joita tuhansittain tulvaili ulos pääkaupungin porteista.

Twalan sotajoukko jakaantui heti kolmeen 12,000 miehen suuruiseen osastoon. Yksi marssi oikealla, toinen vasemmalla ja kolmas tuli suoraan meitä kohti.

"Kas, kas!" huusi Infadus. "He aikovat siis hyökätä kimppuumme kolmelta puolelta yht'aikaa."

Hän oli oikeassa, ja tämä huomio oli vähällä lannistaa meidän kaikkien rohkeuden. Tiesimme nyt, että meidän täytyi hajottaa sotavoimamme paljoa enemmän kuin mitä ensin olimme aikoneet.

Mihinkähän tämä kaikki oli päättyvä?

NELJÄSTOISTA LUKU.

Ensimäinen hyökkäys.

Nuo kolme kolonnaa, jotka marssivat meitä vastaan, eivät näyttäneet pitävän erityistä kiirettä, melkein mataen ne etenivät päivänpaisteisella tasangolla. Kun keskimmäinen joukko oli noin 4-500 askeleen päässä meistä, pysähtyi se, molemmat toiset sivustat sitävastoin sulkivat meidät piiriin. Heidän tarkoituksensa oli nähtävästi hyökätä kolmelta puolelta yhtä haavaa.

"Jospa meillä nyt olisi hyvä kuularuisku!" huudahti God. "Kyllä silloin lakaisisin tasangon puhtaaksi parissakymmenessä minuutissa!"

"Niin, jospa olisi! Siitä emme paljonkaan kostu. Mutta kun ei meillä nyt ole, niin..."

"Mutta kuulkaapas sitten, Allan! Mitä jos ottaisitte pyssynne ja lähettäisitte tuolle pitkälle dromedarille tuolla alhaalla luodin vatsaan! Tuolle päällikölle tuossa! Voitteko nähdä, kuinka hän pöyhistelee! Noh, mitäs arvelette ehdotuksesta. Panenpa vetoa kaksi yhtä vastaan, ett'ette osu häneen!"

Godin kiusanteko harmitti minua. Latasin pyssyni, heittäysin vatsalleni ja tähtäsin. Tiesin pyssyni kantavan tarkasti 1000 jalan päähän, mutta tässä täytyi minun tähdätä koko joukon korkeammalta ja jotakuinkin umpimähkään. Laukaisin, mutta miten ollakkaan, God oli sittenkin oikeassa! Pitkä päällikkö ei kaatunut. Sitävastoin syöksyi muuan hänen henkivartioistaan kuolleena maahan.

Mutta tämäkös vasta minua ärsytti; varsinkin kun God ei voinut olla minua kiusaamatta. Juuri kun päällikkö, joka oli kauheasti säikähtynyt ensimäisestä laukauksestani, lähti pötkimään pakoon osastonsa turviin, tähtäsin vielä kerran häneen ja laukaisin. Tällä kertaa oli minulla parempi onni. Hän kaatui ja oli kuollut. Minun täytyy tunnustaa, että hieman ylpeilin laukauksestani; niin julma voi ihminen olla pelkästä turhamaisuudesta.

Meidän väkemme ylistivät ääneen riemuiten valkoisen miehen loihtutaitoa, joka heidän mielestään ennusti voittoa, vihollisvoima puolestaan alkoi levottomana peräytyä. Nyt tarttuivat Curtis ja kapteenimmekin pyssyihinsä, mutta samassa kuului huutoa ja melua sekä oikealla että vasemmalla puolellamme. Twalan väki oli noussut rinteitä ylös ja hyökkäsi nyt sotureittemme kimppuun. Rajummin, yhä rajummin kuului heidän sotaulvontansa. "Tsjele! Tsjele! Twala! Twala!" -- se on "iske, Twala!" kirkui vihollinen, ja meidän väkemme vastasi "Ignosi! Ignosi! Tsjele! Tsjele!"

Pian riehui taistelu kuumimmillaan. Hyökkääjäin ylivoima oli niin suuri, että meidän ensimäinen puolustuslinjamme vähitellen tungettiin taaksepäin, kunnes se vähitellen suli toiseen linjaan. Ja parinkymmenen minuutin kuluttua täytyi kolmannenkin taistelulinjan ryhtyä leikkiin. Pian makasi sadoittain ruumiita pitkin ylängön rinteitä. Toistaiseksi oli vihollisten mieshukka suurempi kuin meidän, mutta varsin epätietoiselta näytti, miten taistelu päättyisi. Hetkisen kuluttua olisivat Twalan soturit ehkä päässeet kukkulan harjalle. Silloin syöksyi Curtis yht'äkkiä esiin ja heittäysi kuumimpaan taistelun tuoksintaan. God jälessä.

Kun soturit näkivät hänen kookkaan olentonsa keskellään, kohottivat he kovan huudon. "Inkubu! Inkubu!" huusivat he, ja heidän ääneensä tuli voitonkaiku.

Tästä hetkestä seurasi onni Ignosin joukkoja. Sillä vihollinen väisti kauhistuneena Curtisin voimakkaita kirveeniskuja, ja pian syöksyivät he hurjassa paossa alas jyrkkää mäenrinnettä.

Mutta entäs vasempi sivusta? Miten oli sen laita? Mainiosti. Juuri nyt tuli muuan viesti juoksujalassa ilmoittamaan, että Twala sielläkin oli kärsinyt pienen tappion. Lyhyesti sanoen, kaikki kävi niinkuin pitikin.

Ei kuitenkaan kaikki. Oikealla oli muutamien Twalan uljaampien soturien onnistunut tunkea meidän sotilaamme taaksepäin ja päästä ylängölle. Ignosin tarkka silmä keksi samassa tuokiossa, mikä vaara siinä uhkasi, ja yks kaks hyökkäsivät "valkoiset" torjumaan vihollista. Puoleksi vasten tahtoani tulin minäkin temmatuksi otteluun, ja ennenkuin aavistinkaan tappelin kuin villitty jättiläisliutaa vastaan, joka pani parastaan saattaakseen minut niin pian kuin mahdollista parempaan maailmaan. Muistan erityisesti erään pitkän roikaleen, joka yhtäkkiä sukelsi nenäni eteen ja tähtäsi minuun pitkällä, terävällä keihäällään. Jos hän olisi minuun osunut, niin enpä, totta vie, nyt kertoisi ihmeellistä seikkailumatkaamme lukijalle. Mutta kehuakseni itseäni, suoriuduin vallan erinomaisesti pälkähästä. Heittäysin näet maahan aivan hirviön eteen, ja sitä hän ei ollut odottanut: hän kompastui ja teki kuperkeikan ruumiini yli. Ennekuin hän taas oli päässyt jalkeille, olin minä jo pystyssä, ja -- pam -- siinä hän makasi maassa revolverinkuula selässään.

Vähän sen jälkeen antoi joku minulle sellaisen taka-iskun, että vaivuin maahan, ja sitten en enää tietänyt taistelun kulusta mitään.

Kun taas tulin tajuihini, makasin ylhäällä kukkulalla. God oli kumartunut ylitseni valellen päähäni vettä ontosta kurpitsasta.

"No, kuinka on laitanne, vanha veikko?" kysyi hän levottomasti.

"Tuossahan menee!" vastasin minä katsellen ympärilleni. Hieman kovalle otti, ennenkuin pääsin istumaan. "Näkyyhän tuo käyvän."

"Jumalan kiitos. Olin oikein kipeä, kun näin heidän kantavan teitä. Luulin, että olitte mennyttä miestä."

"Ei, tällä kertaa pääsin hengissä. Mutta kuinka muuten käy?"

God kertoi minulle, että vihollinen kaikkialla oli ajettu takaisin; hirveän paljon ihmisiä oli kaatunut, pari tuhatta meikäläisiä ja kolme tuhatta Twalan väkeä. Minne vain silmänsä loi, näki kuolleita. Se oli kauhea, kammottava näky.

Minä kömmin nyt pystyyn, niin hyvin kuin pääsin ja seurasin Godia Curtisin luo, joka sotakirves kädessään neuvotteli innokkaasti Ignosin, Infaduksen ja muutamien päälliköiden kanssa.

"Tulette kuin kutsuttu, Allan!" huusi hän minulle heti minut nähtyään.

"En laisinkaan käsitä, mitä ystävälläni Ignosilla on mielessä. Seikka on tällainen: Näyttää siltä kuin aikoisi Twala piirittää joukkomme näännyttääkseen meidät nälkään..."

"Ohoo, se kuuluu pahalta!"

"Niin, ja pahinta on se, että meiltä, kuten Infadus sanoo, puuttuu vettä."

Infadus nyökkäsi. "Niin on valtiaani", sanoi hän. "Lähde ei riitä tällaiselle joukolle ja on jo melkein tyhjä. Sen Twala hyvin tietää. Sen vuoksi hän nyt tahtoo kiertää meidät kuten käärme antilopin, sillä lailla luulee hän voivansa parhaiten kukistaa meidät. Ignosi ja kaikki päälliköt ovat sitä mieltä, että meillä on vain kaksi tietä valittavana: Joko meidän pitää päästä pohjoiseen päin tai myöskin hyökätä koko voimallamme Twalan kimppuun. Inkubu, suuri taistelija, tahtoo taistelua, se on norsun tapaista, se on aina valmis heti ryntäämään päälle. Mitä arvelee nyt, Makumazahn, vanha viekas kettu? Suo meidän kuulla ajatuksesi, sinä, joka öisin valvot! Ja sinä Bougwan, kuultavasilmä, suo sinäkin äänesi kuulua."

"Mitä arvelet sinä, Ignosi?" kysyin.

"Ei isäni", vastasi entinen palvelijamme, "puhu sinä, ja anna minun kuunnella, joka sinun rinnallasi olen vain lapsi viisaudessa."

Minä aloin siis selittää, mitä ajattelin asiasta. Mielestäni olisi parasta, että me tekisimme rohkean hyökkäyksen Twalan joukkoa vastaan, ja nyt jo heti, ennenkuin haavamme rupeisivat kirvelemään ja jäsenemme kangistumaan.

Ignosin oli nyt esitettävä mielipiteensä; hän mietti hetken aikaa ja sanoi sitten:

"Inkubu, Makumazahn ja Bougwan, uljaat valkoiset ystäväni! Infadus, isäni veli! Uskolliset kukualaiset päälliköt! Nyt tiedän mitä tahdon. Vielä tänä päivänä tahdon taistella Twalan kanssa; tahdon panna kaikki alttiiksi siinä taistelussa, kuninkaannimeni ja elämäni -- ja teidän elämänne. Te näette, kuinka ylänkö käyristyy kuin puolikuu ja kuinka viheriä tasanko pistäytyy kuin kieli puolikuun molempien sarvien väliin. Nyt on sydänpäivä; kun aurinko laskee, tulee sinun, Infadus, lähettää väkesi ja yksi osasto meidän väkeämme alas viheriälle kielekkeelle. Twala huomaa sen ja syöksyy silloin kimppuumme koko voimallaan; mutta kieleke on kapea, niin että vain yksi osasto kerrallaan voi taistella teitä vastaan ja senvuoksi ne myöskin kaadetaan toinen toisensa jälkeen, ja koko Twalan väki näkee taistelun, jonka vertaista ei kukualaisten maassa ole nähty. Inkubu on seisova rinnallasi, jotta Twalan rohkeus lannistuisi nähdessään hänen sotakirveensä välähtelevän 'valkoisten' rivissä. Mutta toista osastoa -- sitä, joka seuraa 'valkoisia' -- johdan minä itse, ja minua seuraa viisas Makumazahn."

Infadus nyökkäsi sanoen: "Hyvin puhuttu, kuningas!" -- Kummallista väkeä nämä kukualaiset! Siinä nyt vanha päällikkö seisoi levollisena ja kylmäverisenä kuunnellen, kuinka hän ja hänen soturinsa lähetettiin melkein varmaa kuolemaa kohti. Hän ei hetkeäkään epäillyt, hän tiesi, että hänen _velvollisuutensa_ oli tehdä, niinkuin kuningas käski -- ja se riitti hänelle.

Ignosi jatkoi: "Sillä aikaa kun Twalalla on täysi työ taistella Infaduksen väen kanssa, tulee 6,000 miehen -- kolmannen osan sotajoukostamme -- hiipiä pitkin kummun oikeata sarvea ja hyökätä Twalan vasemman sivustan päälle, toinen kolmasosa puolestaan pitää huolen hänen oikeasta sivustastaan. Ja saattepa silloin nähdä, että me voitamme! Bougwan, sinua pyydän seuraamaan niitä sotilaita, jotka kulkevat oikeata sarvea pitkin. Välähdys sinun kiiltävästä silmästäsi, rohkaisee soturien sydäntä!"

Nyt ryhdyttiin suurella kiireellä valmistuksiin taistelua varten. Sotilaille jaettiin ruokaa ja juomaa, ja tuskin oli tuntiakaan kulunut neuvottelustamme, kun jo kaikki ne 18,000 miestä, jotka vielä olivat hengissä, seisoivat valmiina lähtemään liikkeelle.

God astui Curtisin ja minun luokseni. "Jää hyvästi, Henry!" hän sanoi. "Ja jääkää hyvästi, Allan. Minä seuraan oikeata sivustaa ja ellemme enää tapaa toisiamme, niin..." Hän vaikeni ja ojensi meille kätensä, jota me ääneti puristimme.

Curtisin syvä ääni vavahti hiukan, kun hän sanoi: "Niin, me alotamme nyt vaarallisen leikin, ja luulen tuskin näkeväni huomispäivän aurinkoa. Minunhan pitää seurata 'valkoisia', ja me kaadumme ehkä kaikki yhtenä miehenä. Hyvästi, ystäväni! Hyvästi, God, ja te, Allan. Jumala teitä siunatkoon! Ja kiitos teille molemmille avustanne. Toivon, että onnellisesti suoriudutte tästä ja saatte paljon timantteja. Mutta", lisäsi Curtis, "jos hengissä pääsette, niin totelkaa neuvoani ja elkää enää koskaan ruvetko tekemisiin ihmisten kanssa, jotka tahtovat tulla kuninkaaksi."

Vielä kerran puristimme toistemme käsiä. Sen jälkeen meni kukin omalle taholleen. Henry Curtis seurasi Infadusta asettuen hänen rinnalleen "valkoisten" etupäähän. God seurasi oikeata sivustaa. Ja minä liityin raskain mielin kuningas Ignosiin, joka kokosi väkensä ympärilleen Infaduksen sotilaitten taakse.

VIIDESTOISTA LUKU.

Twalan kuolema.

Kävi niinkuin käydä piti. Ignosi ja minä, jotka seisoimme niin kutsutun Puhveliosaston kanssa kappaleen matkaa "valkoisten" takana, näimme kuinka nämä uljaat, voimakkaat miehet rivi riviltä kaatuivat, sitä myöten kuin taistelu kuumeni.

Kesti kauan, ennenkuin ottelu oikein sai vauhtia -- vihollisella ei nähtävästi ollut erityistä halua joutua tekemisiin "valkoisten" kanssa. Viimein näimme kookkaan liehuvatöyhtöisen päällikön juoksujalkaa rientävän epäröivien soturien luo; hän oli luullakseni Twala itse. Hän jakeli käskyjä, ja hänen väkensä päästi sotahuudon ja syöksyi eteenpäin. Silmänräpäyksen kuluttua sinkoili tuhansittain heittopuukkoja "valkoisten" ensimäisen rivin päälle.

Ääneen huutaen ja keihäitään heiluttaen syöksyivät nämä nyt vihollisiaan vastaan. Kuului ukkosen kaltainen jyrähdys -- kilvet iskivät toisiinsa. Edes takaisin lainehtivat nyt taistelijain rivit, kunnes kahakka äkkiä keskeytyi; "valkoiset" olivat täydellisesti masentaneet ensimäisen osaston Twalan väkeä, mutta se olikin maksanut Infadukselle kolmannen osan hänen miehistään.

Nyt oli vain kaksi riviä "valkoisia" jälellä; he seisoivat olkapää olkapäässä kiinni ja odottivat tyyninä uutta hyökkäystä. Suureksi ilokseni näin vilahduksen Curtisin keltaisesta parrasta. Hän ei siis ollut kaatunut -- ei ainakaan vielä!

Vielä kerran kuului kilpien ryske, Infadus ja Curtis ynnä heidän sotilaansa ottelivat taas ylivoiman kanssa. Silmänräpäyksen näytti siltä, kuin joutuisivat "valkoiset" tappiolle. Ignosi ja minä olimme jo hyökkäämäisillämme avuksi, mutta silloin kuului kesken taistelun melskettä Curtisin syvä ääni. Ja samassa sota-onni kääntyi, "valkoiset" kokoontuivat Curtisin ympärille, ja joka kerran kun hän heilautti sotakirvestään, iski se viholliseen. Tälläkin kertaa oli voitto "valkoisten".

Mutta voi! 3,000 miehestä, jotka vähän aikaa sitten olivat hyökänneet vihollista vastaan, oli nyt vain viidesosa jälellä.

Mutta nämä 600 veristä sotilasta eivät vielä olleet uuvuksissa. Hämmästykseksemme näimme heidän yhtäkkiä ryntäävän eteenpäin vinhasti kuin tuulispää pakenevien vihollisten jälkeen pienelle kummulle, jossa he pysähtyivät ja asettuivat puolustusasentoon. Ylinnä kummun harjalla näin Curtisin ja hänen rinnallaan vanhan Infaduksen.

Samassa syöksyivät Twalan soturit joka puolelta ystäviemme kimppuun, ja taas riehui taistelu. Oli suurenmoista nähdä, kuinka kourallinen uljaita miehiä torjui tuhansien vihollisten hyökkäyksiä. Viimein valtasi sodanhimo minutkin, vanhan pelkurin -- olen näet todellakin aika raukkamainen -- sellaisella voimalla, että käännyin Ignosin puoleen ja sanoin hänelle:

"Onko aikomuksesi jäädä tänne seisomaan, kunnes kasvamme kiinni maahan, Umbopa... Ignosi, tarkoitan? Etkö näe, että Twala nielaisee veljemme tuolla kummulla?"

"Ei, Makumazahn", vastasi hän, "nyt on hedelmä kypsä -- korjatkaamme se".

Näin sanoen hän kohotti kirveensä, ja "Puhvelit" syöksyivät taisteluun. Siitä, mitä sitten tapahtui, en kykene paljon kertomaan. Tiedän vain, että kaikki ympärilläni oli yhtä melskettä; rajua sekasortoa, keihäiden kalsketta ja verta.

Kun taas tulin tajuihini, huomasin olevani keskellä pientä parvea, joka oli jäännöksiä "valkoisten" mahtavasta joukosta. Edessäni seisoi itse Henry Curtis ilmielävänä. Mitenkä olin siihen seuraan joutunut en itsekään tiedä.

-- -- Rajummin, yhä rajummin riehui ottelu. Keskellä tulisinta taistelun vimmaa seisoi vanha Infadus yhtä kylmäverisenä kuin konsanaan, ja Curtis ei väistynyt hänen sivultaan. Ystäväni ei koskaan ollut niin selvästi muistuttanut muinaisajan viikinkiä kuin nyt; joku nenäkäs keihäs oli katkaissut hänen liehuvat kamelikurjensulkansa, ja hänen pitkät keltaiset hiuksensa aaltoilivat tuulessa, joka puhalsi yli tasangon. Ei kukaan voinut vastustaa hänen iskujaan. Voimakkaasti hän heilutti sotakirvestään, ja joka lyönnillä kaatui joku vihollinen maahan. Viimein ei kukaan enää uskaltanut lähestyä valkoista noitamiestä.

Mutta äkkiä kaikui tuhatääninen huuto. "Twala y Twala!" ulvottiin, ja taistelevien sekasorrosta syöksyi yksisilmäinen jättiläiskuningas itse. Hän oli varustettu sotakirveellä ja kilvellä ja puettu samanlaiseen rautapaitaan kuin Curtis.

"Inkubu!" huusi musta hirviö. "Inkubu, sinä valkoinen mies! Poikani Skraggan olet tappanut -- mutta minua et kykene kaatamaan!" Näin sanoen hän viskasi heittopuukkonsa Curtisia kohti; se tunkeutui hänen kilpeensä.

Mutta samassa syöksyi Twala rajusti kirkuen hänen päälleen ja iski häneen sellaisella voimalla, että Curtis vaipui polvilleen.

Jo luulin, että ystäväni viimeinen hetki oli tullut, Silmänräpäys vain -- ja Twala olisi heittäytynyt hänen päälleen halkaistakseen hänen päänsä. Mutta samassa kohottivat Twalan soturit, jotka ympäröivät meitä, kauhistuksen huudon, joka keskeytti kaksintaistelun.

Minä käännyin katsomaan ja ymmärsin, miksi vihollinen huusi: molemmat sivustamme olivat rientäneet avuksemme!