Part 10

"Hyvä! Hyvä! Hyvä! Tahdotteko puhdistaa maan pahansuovista ihmisistä, jotka hautovat salaisia juonia kuningasta ja naapureitansa vastaan? Oletteko valmiit täyttämään taivaan tuomion, te, jotka olette syöneet viisauteni leipää ja juoneet noituuteni vettä? Oletteko valmiit?"

"Äiti, me olemme valmiit?"

"Ryhtykää siis työhönne. Valkoiset miehet, jotka ovat tulleet kaukaa, tahtovat nähdä kuinka kukualaisten maassa oikeutta harjoitetaan. Kiiruhtakaa!"

Hurjasti kirkuen hajosi noitaparvi eri suunnille. Me emme voineet pimeältä nähdä kaikkia vaan seurasimme katseillamme sitä Isanusia (noitaa), joka oli meitä lähinnä. Kun hän oli tullut jonkun askeleen päähän sotureista, pysähtyi hän ja alkoi pyöriä hurjassa tanssissa laulaen samalla: "Minä olen löytänyt hänet! Hänet, joka varasti veljensä härän! Minä kuulen hänen ajatuksensa, joka ajatteli pahaa kuninkaasta! Hän on lähelläni!"

Yhä rajummaksi kävi hänen tanssinsa, yht'äkkiä hän seisahtui ja hiipi lähemmäksi sotureita, jotka arkoina väistyivät häntä. Me puolestamme seurasimme hänen liikkeitään äärettömällä jännityksellä. Hän hiiviskeli ja vainusi kuin koira, pysähtyi äkkiä ja kosketti sitten hurjasti kirkaisten pajunoksallaan erästä kookasta soturia. Tämän vieruskumppanit tarttuivat heti käsiksi kuolemaan tuomittuun ja taluttivat hänen kuninkaan luo.

"Tappakaa hänet", sanoi kuningas.

"Tappakaa hänet", vinkui Gagul.

Ja "tappakaa hänet", toisti Skraggakin.

Silmänräpäyksen kuluttua oli miesparka menettänyt henkensä.

"Yksi", laski Twala, ja ruumis vietiin syrjään.

Tuskin oli tämä tehty, kun jo toinen uhri raahattiin kuninkaan luo. Leopardinnahkaisesta vaipasta päättäen oli tämä mies maan mahtavia. Taas kaikui julma käsky: "Tappakaa hänet!" ja uhri lankesi kuolleena maahan.

"Kaksi", laski kuningas.

Ja näin jatkui tätä inhoittavaa näytelmää, kunnes noin sata ruumista makasi takanamme. Olen kuullut puhuttavan roomalaisten gladiaattorinäytelmistä ja espanjalaisista härkätaisteluista, mutta uskallanpa väittää, etteivät ne olleet puoleksikaan niin julmia kuin kukualaisten noidan-ajo. Me olimme niin kauhistuneet, ettemme osanneet hillitä itseämme, vaan nousimme kerran ylös ja koetimme keskeyttää verisen näytelmän.

Mutta Twala vastasi tuimalla äänellä:

"Antakaa oikeuden täyttää tehtävänsä. Nuo koirat ovat velhoja ja pahantekijöitä -- ja heidän täytyy kuolla!" Ja siihen täytyi meidän tyytyä.

Keskiyön aikana keskeytettiin kammottava ajo. Luulimme jo, että kaikki oli lopussa, mutta erehdyimme. Ihmeeksemme näimme vanhan Gagulin nousevan kyyrysiltään ja horjuvan sauvan nojassa aukealle paikalle. Oli ihmeellistä nähdä, kuinka tämä kamala korppimainen olento vähitellen sai voimia, niin että hän, vaikka olikin ikivanha, lopulta syöksyi eteenpäin melkein yhtä ketterästi kuin hänen tuhoa tuottavat toverinsakin. Hän juoksi edestakaisin itsekseen hyräillen. Äkkiä hän harppasi erään päällikön luo, joka seisoi sotilaittensa edessä ja sivalsi häntä vitsallaan. Kun miehistö näki tämän, kuului hillitty murina, mutta ei mikään auttanut -- hänkin raastettiin kuninkaan eteen ja surmattiin. Ja hän oli kuitenkin rikas ja arvossa pidetty mies ja sen lisäksi kuninkaan serkku.

Hän surmattiin niinkuin sanottu, ja kuningas laski satayksi. Gagul hyppeli edes takaisin, vähitellen hän lähenemistään läheni meitä.

"Saattepa nähdä, että tuo vanha velho aikoo harjoittaa temppujaan meidänkin suhteemme", huudahti God kauhistuneena.

"Lörpötystä", sanoi Curtis.

Mutta se ei ollut niinkään vaan lörpötystä. Minun täytyy tunnustaa, että sydän kurkussa seurasin vanhan noidan hyppyjä, sillä lähemmäksi, yhä lähemmäksi meitä hän tanssi. Muistelin kaatuneitten sankkaa joukkoa ja selkäpiitäni karmi.

Nyt oli Gagul aivan edessämme. Hän muistutti koukeroista sauvaa, joka oli saanut eloa, hänen ilkeät silmänsä kiiluivat. Mitä hän aikoi? Koko tuo suunnattoman suuri ihmisjoukko seurasi hänen liikkeitään henkeään vetämättä. Mitä oli tapahtuva? Viimein hän pysähtyi ja viittasi.

"Keneen hän viittaa?" sanoi Curtis hiljaa. Silmänräpäyksen kuluttua ei siitä ollut epäilystä. Noita harppasi välitsemme Umbopan eli Ignosin luo koskettaen häntä oksallaan.

"Minä tunnen hänet!" huusi hän. "Lyökää hänet kuoliaaksi! Hän on täynnä pahoja ajatuksia, tappakaa hänet, tappakaa muukalainen, ennenkuin veri vuotaa hänen tähtensä. Tapa hänet, kuningas Twala!"

Hän keskeytti puheensa ja minä käytin tilaisuutta hyväkseni lausuakseni:

"Kuningas, tämä mies on vieraittesi palvelija, hän on heidän koiransa, se joka vuodattaa hänen vertaan, vuodattaa _meidänkin_ vertamme. Vieraanvaraisuuden nimessä vaadin minä, että hänen henkeään suojellaan."

Twala loi minuun ilkeän silmänsä ja vastasi vihaisesti: "Gagul, noitavaimojen äiti, on vainunut hänet, hänen täytyy kuolla, valkoiset miehet."

Nyt minä suutuin: "Ei, hänen ei pidä kuoleman", huusin. "Jokaisen, joka uskaltaa koskea häneen, surmaan minä heti paikalla."

"Ottakaa kiinni hänet!" karjui Twala ympärillään seisoville pyöveleilleen.

He ottivat askeleen meitä kohti, mutta eivät uskaltaneet tehdä mitään. Ignosi heilutti peistään, hän oli valmis puolustamaan henkeään viimeiseen asti.

"Takaisin koirat", kiljasin minä. "Takaisin, jos tahdotte nähdä huomispäivän koittavan. Jos te katkaisette hiuskarvankaan tämän miehen päästä, on kuninkaanne kuoleman oma!" näin sanoen tähtäsin suoraan Twalan rintaan. Curtis ja God sieppasivat samoin revolverinsa esille tähdäten edellinen pyövelien johtajaan, joka läheni tuomiota täyttämään, jälkimäinen taas Gaguliin.

Twalan rohkeus aleni huomattavasti, hän vapisi nähdessään revolverin uhkaavan suun.

"Kas niin, Twala", sanoin minä kärsimättömästi, "miten käy?"

"Laskekaa noitaputkenne alas!" ärjäisi hän. "Te olette vedonneet minuun vieraanvaraisuuden nimessä. Sen vuoksi lahjoitan palvelijallenne hänen henkensä. -- Mutta teitä ja teidän taikatemppujanne en pelkää", lisäsi hän pöyhistellen. "Menkää rauhassa!"

"Hyvä", vastasin minä levollisesti. "Nyt olemme kyllästyneet murhiin ja tahdomme levätä. Onko _tanssi_ päättynyt?"

"Se on päättynyt", vastasi hän jurosti. Sitten hän heilutti peistään, ja hiljaa ja ääneti alkoi sotajoukko marssia pois kraalin portin kautta.

Mekin nousimme, kumarsimme kuninkaalle, joka tuskin oli sitä huomaavinaan, ja lähdimme takaisin majoihimme.

Ensi työksemme sytytimme lamppumme. Se oli sulatetulla virtahevosen rasvalla täytetty saviruukku, johon oli pistetty palmulehden syistä punottu sydän. Sitten istuimme ja juttelimme yön kauheista tapahtumista.

"Kuinka teistä on?" kysyi Curtis. "Minua ilettää, ilettää kauheasti."

"Niin", myönsi God, "en ole eläissäni kokenut mitään inhoittavampaa. Ja tämän yön jälkeen minä oikein kuohun halusta auttaa Umbopaa voittoon ja saada löylyttää noita roistoja. Minulla oli täysi työ pysyä hiljaa ilkitöiden aikana. Koetin sulkea silmäni, mutta ne avaantuivat tahtomattani. -- -- Missähän Infadus oleskelee?... Kuuleppas, Umbopa, sinä voit syystä olla kiitollinen meille, sillä olitpa totta vie jotenkin vähällä saada reiän nahkaasi, ellemme olisi olleet saapuvilla noitaputkinemme."

Minä käänsin Godin sanat Ignosille. "Niin", sanoi hän, "minä olenkin kiitollinen, Bougwan. En koskaan unohda tätä yötä enkä sitä, että te minut pelastitte. Te kaipaatte Infadusta. Hän tulee kyllä niin pian kuin voi. Meidän täytyy odottaa."

Sytytimme siis piippumme ja istuimme odottamaan.

KAHDESTOISTA LUKU.

Me teemme merkkejä ja ihmeitä.

Yölliset veritapahtumat olivat niin kammottavasti vaikuttaneet mieliimme, että pian kadotimme halun pitempiin keskusteluihin. Vähitellen vaikenimme tykkönään, istuimme vain hiljaa ja poltimme. Näin kului yli kaksi tuntia. Viimein, juuri kuin aioimme lähteä nukkumaan -- idässä häämötti näet kapea valojuova -- kuulimme askelten ääntä ovemme ulkopuolelta. Vartia huusi: "Ken siellä", ja sai vastauksen kysymykseensä, silmänräpäyksen kuluttua astui Infadus meidän luoksemme kuuden päällikön seuraamana.

"Valtiaani", sanoi hän, "olen tullut, kuten teille lupasin. Te valkoiset miehet ja sinä Ignosi, kukualaisten oikea kuningas! Nämä miehet olen tuonut mukanani. He ovat kaikki maan mahtimiehiä, ja jokainen heistä johtaa kolmentuhannen miehen suuruista joukkoa, joka tottelee heidän pienintäkin viittaustaan ja seuraa ainoastaan heidän ja kuninkaan käskyjä. Olen kertonut näille päälliköille, mitä omin silmin olen nähnyt ja omin korvin kuullut. Salli heidänkin nyt, Ignosi, nähdä pyhä käärme, joka kiertää vyötäisiäsi, anna heidänkin kuulla elämänvaiheesi, sinä veljeni poika, jotta he voisivat sanoa meille, tahtovatko he auttaa sinua taistelussa kuningas Twalaa vastaan."

Sanaakaan sanomatta Ignosi irroitti vyönsä ja näytti vieraille käärmeen kuvan. Päälliköt astuivat toinen toisensa jälkeen hänen luokseen ja tutkivat lampun himmeässä valossa käärmettä; he eivät sanoneet sanaakaan.

Kun he kaikki olivat nähneet, mitä näkemistä oli, kiinnitti Ignosi taas vyön vyötäisilleen ja alkoi kertoa tarinaansa -- saman, jonka me jo aamulla olimme kuulleet.

"Siinä kuulette", virkkoi Infadus, heti kun nuori kuninkaanpoika oli lopettanut kertomuksensa. "Mitä nyt sanotte, päälliköt? Tahdotteko tukea tätä miestä ja taistella hänen puolestaan, kunnes hän voittaa isänsä valtakunnan? Vai tahdotteko olla Twalan miehiä? Maa huutaa kovalla äänellä Twalaa vastaan, ja kansan veri virtaa kuin purot keväällä. Muistakaa mitä tapahtui tänä yönä. Olin päättänyt puhutella vielä kahta päällikköä, mutta missä ovat he nyt? Hyenat ulvovat heidän ruumiittensa ääressä. Pian olette te niinkuin he, ellette asetu vastarintaan. Valitkaa, veljeni, valitkaa! --"

Vanhin kuudesta päälliköstä, lyhyt, tanakka valkotukkainen sotilas, ryhtyi puheeseen ja virkkoi omasta ja toveriensa puolesta:

"Sinä puhut totta, Infadus! Maa valittaa. Oma veljeni oli niiden joukossa, jotka tänä iltana kaatuivat. Mutta ehdotuksesi on vaarallinen, ja uskomattomalta tuntuvat seikat, joita korvamme ovat kuulleet. Sinä tahdot, että meidän pitää heiluttaa keihästämme tuon nuoren miehen puolesta. Mutta kuka takaa meille, ettei hän ole petturi? Ja vaikka liittyisimmekin häneen ja taistelisimme hänen puolestaan, ei asia sillä ole päätetty. Moni on seuraava Twalaa, sillä ihmiset palvelevat mieluummin sitä aurinkoa, joka kirkkaana loistaa taivaalla kuin sitä, joka ei vielä ole taivaalle kohonnut. Paljon verta täytyy vuotaa ennenkuin voitto on saavutettu -- -- _jos se saavutetaan_. Mutta", jatkoi vanha kukualainen luoden meihin silmäyksen, "näiden valkoisten tähtimiesten noitavoima on suuri, ja Ignosi on heidän siipiensä suojassa. Senvuoksi sanon minä -- me sanomme kaikki; Jos sinä, Ignosi, olet oikea kuninkaamme, niin anna meille merkki, anna merkki koko kansalle, niin että me ja kaikki muut voimme nähdä kenen puolella totuus on. Silloin ovat soturit liittyvät meihin ja mahtaviin tähtimiehiin, sillä he tietävät, että valkoisten miesten noitavoima tukee heitä."

"Entä käärmeenmerkki?" sanoin minä. "Olettehan jo nähneet sen?"

"Valtiaani, se ei riitä. Käärmeen on joku voinut piirtää miehen ihoon paljoa myöhemmin kuin hän on syntynyt. Näyttäkää meille merkki. Me emme ryhdy mihinkään ilman merkkiä."

Toiset olivat aivan samaa mieltä kuin vanhuskin. Nyt olivat hyvät neuvot kalliit. Mitä ihmettä saatoimme nyt näin yks kaks keksiä? Neuvotonna käännyin Godin ja Curtisin puoleen selitellen heille aseman ja kysyin heidän mieltään.

"Minä tiedän", huudahti God hetken aikaa tuumittuaan. "Hurraa! Käskekää heidän vaan odottaa hetki aikaa."

Sen tein, ja päälliköt astuivat majan ulkopuolelle. Yks kaks meni God pienen lippaan luo, jossa hän säilytti lääkkeensä ja muuta pikkutavaraa, avasi sen ja otti esille taskukirjan, jonka ensimäisellä sivulla oli allakka.

"Katsokaa tänne, hyvät ystävät! Huomenna on neljäs päivä kesäkuuta, eikö totta?"

Me olimme tarkasti seuranneet ajankulkua ja saatoimme siis myöntävästi vastata hänen kysymykseensä.

"Mainiota! Kuulkaapas, mitä tässä sanotaan: 4 p. kesäkuuta, _täydellinen auringonpimennys_; alkaa Grenwichin luona kello 11.15, näkyy Englannissa, Ranskassa, Espanjassa, annappas olla -- -- niin, Afrikassa -- Afrikassa! Siinähän on merkki, joka vetelee. Sanokaa heille, että me huomenna pimennämme auringon!"

Se oli mainio keksintö, oli vain hiukan arveluttavaa tokko Godin allakka oli luotettava. Jos me esiintyisimme väärinä profeettoina, menisi meiltä noitamiehen arvo ja nimi ikiajoiksi, ja silloin oli Ignosin turha pyrkiä kukualaisten kuninkaaksi.

"Mutta jos allakka olisi virheellinen", sanoi Curtis Godille, joka uutterasti kirjoitti numeroita kirjan kannen sisäpuolelle.

"Minulla ei ole mitään syytä otaksua sellaista", kuului hänen vastauksensa. "Auringonpimennykset ovat aina täsmälliset, ja koska tässä erityisesti sanotaan, että se näkyy Afrikassa, niin se näkyy. Saattepa nähdä, että tämä käy kuin voideltu. Olen nyt jotakuinkin suunnilleen laskenut, koska pimennys alkaa. En tosin aivan tarkoin voi määritellä tämän valtakunnan ja kylän asemaa maanpallolla, mutta en usko kuitenkaan kovin erehtyväni kun sanon, että pimennys tapahtuu kello yhden ajoissa huomenna. Se kestää noin puoli kolmeen ja runsaan puoli tuntisen pysyy aurinko aivan peitossa."

"Olkoon menneeksi", sanoi Curtis, "lienee siis parasta, että koetamme onneamme."

Minäkin annoin suostumukseni, vaikka hiukan epäillen, pelkäsin näet vähän, miten auringon-loihtimisemme kävisi. Lähetimme siis Umbopan -- meidän oli vaikea tottua kutsumaan häntä Ignosiksi -- kutsumaan päälliköt sisään. He tulivat heti ja minä puhuttelin heitä vakavalla äänellä seuraavasti:

"Kukualaisten päämiehet ja sinä, Infadus, kuulkaa minua! Sangen vastenmielisesti näytämme teille valtaamme. Sillä se, mihin aiomme ryhtyä, häiritsee päivän, tuntien ja luonnon tasaista kulkua ja herättää koko maailmassa pelkoa ja hämmennystä. Mutta koska vakava asia on kysymyksessä ja koska me olemme vihastuneet kuninkaaseen hänen julmuutensa tähden sekä Isanusi Gaguliin, joka ilkeillä tempuillaan tahtoi saattaa ystävämme Ignosin hengiltä, niin olemme päättäneet tehdä ihmeen ja antaa teille merkin, johon kaikkien täytyy uskoa, koska kaikki voivat sen nähdä. Tulkaa tänne." Minä johdatin heidät ovelle ja viittasin aurinkoon, joka juuri tällä hetkellä hehkuvana kohosi näköpiirin yli. "Mitä näette?"

"Nousevan auringon", vastasi päällikköjen johtaja.

"Hyvä sanokaa nyt minulle: Voiko kukaan sammuttaa tämän auringon, niin että pimeys keskipäivällä peittää maan mustaan viittaansa. Vastatkaa minulle."

Päälliköt hymyilivät ja yksi heistä sanoi: "Ei, valtiaani, sitä ei kukaan voi. Aurinko on voimakas -- voimakkaampi kuin me kaikki, jotka elämme sen säteiden valossa."

Huolimatta heidän epäuskoisesta hymystään jatkoin minä juhlallisella äänellä selittäen heille, että me tänään, tunti sen jälkeen, kun aurinko oli korkeimmillaan, tahdoimme sammuttaa sen ja kätkeä sen valon ihmisiltä melkein tunnin ajaksi. "Ajatelkaa, kokonaisen tunnin kattaa pimeys maita valtamme merkiksi ja merkiksi siitä, että Ignosi eikä kukaan muu on kukualaisten oikea kuningas. Tämän merkin annamme teille. Tyydyttekö siihen?"

"Kyllä, ankara valtiaani", vastasi valkotukkainen päällikkö. "Jos te voitte tehdä sellaisen ihmeen, silloin me totisesti uskomme teitä."

He nyökäyttivät kaikki hymyillen päätään ilmoittaakseen suostumuksensa, mutta enpä tahdo väittää, että siltä näytti, kuin olisivat he suuresti luottaneet lupauksiimme.

"Mitä olen luvannut, se tapahtuu", sanoin minä. "Me kolme, Inkubu, norsu, Bougwan, kiiltosilmäinen, ja Makumazahn, joka öisin valvoo, -- me kolme olemme sen sanoneet ja me kolme sen teemme. Kuuletko, Infadus?"

"Kuulen, valtiaani, kuulen, että aiotte tehdä ihmeellisen teon, sammuttaa auringon, kaikkien luotujen isän, joka valaisee iankaikkisuudesta iankaikkisuuteen!"

"Sen aiomme, Infadus!" sanoin minä -- aivan yhtä levollisesti, kuin jos olisimme luvanneet haukata palasen voileipää.

"Hyvä, valtiaani! Tänään päivällisaikaan lähettää Twala teille sanan. Hän kutsuu teidät vieraikseen _neitojen tanssiin_. Tunnin ajan kestää tanssi suurella kentällä kuninkaan majan ulkopuolella, ja sitten saa se neito, joka Twalan mielestä on kaunein, surmansa Skraggan kädestä. Hän kuolee uhrina 'mykille', kivikuville, jotka vartioivat noita vuoria -- --" Näin sanoen Infadus viittasi kolmeen kummalliseen kukkulaan, joiden luona Salomon suuri tie päättyi. "Sillä hetkellä kun Skragga valmistautuu keihäällään lävistämään onnettoman tytön ruumiin, tulee teidän astua esille, sammuttaa auringon valo ja pelastaa tytön henki, ja silloin ihmettelee koko kansa ja uskoo teidän voimaanne!"

"Niin, niin!" virkkoivat toiset päällikötkin. "Tehkää se, niin me uskomme."

Infadus jatkoi: "Kappaleen matkaa Luhista on kukkula, joka kaartuu kuin puolikuu. Se on linnoitus, jossa minun sotilaani ja kolme muuta näiden päälliköiden johtamaa sotajoukon osastoa majailee. Jonkun tekosyyn nojalla koetan asettaa niin, että sinne vielä ennen päivällistä lähetetään kolme muuta osastoa. Jos te nyt todellakin voitte pimittää auringon, te valkoiset miehet, johdan minä teidän askeleenne Luhista puolikuukukkulalle, jossa voitte olla turvassa. Sieltä käymme sotaa kuningas Twalaa vastaan."

"Hyvä!" sanoin minä. "Mutta jättäkää nyt meidät yksin. Me tahdomme nukkua tuokion ja sitten valmistautua suureen ihmetyöhömme."

Infadus nousi ylös; tervehti meitä ja läksi pois toisten päälliköiden seurassa.

Ignosi ei tiennyt mitä ajatella koko asiasta. "Ystäväni", hän sanoi, heti kun ovi oli sulkeutunut kukualaisten päälliköiden jälestä, "vastatkaa minulle rehellisesti: Voitteko todella tehdä tämän ihmeen? Vai oliko lupauksenne vain turhaa puhetta ja tyhjiä sanoja?"

"Me pidämme, mitä olemme luvanneet Umb -- -- Ignosi, aioin sanoa."

"Ihmeellistä!" huudahti hän. "Ellette olisi englantilaisia, en sitä uskoisi, mutta te ja teidän maamiehenne pysytte aina sanassanne. Jos aikeemme onnistuvat ja me pääsemme hengissä taistelusta, niin en suinkaan unohda, mitä olette puolestani tehneet -- luottakaa siihen!"

"Kuuleppas, Ignosi", sanoi Curtis. "Lupaa minulle jotain!"

"Minä lupaan, Inbuku ystäväni, ennenkuin olen kuullutkaan mitä tahdot", sanoi Ignosi.

"Lupaa minulle, ettet sinä, jos saavutat tarkoituksesi ja tulet tämän maan kuninkaaksi, koskaan käyttäydy niin, kuin tänä yönä olemme nähneet Twalan tekevän. Lupaa minulle, ettet koskaan hallitukseen päästyäsi, pane toimeen 'noidan-ajoja'. Lupaa minulle, ettet tapa ketään ihmistä, ennenkuin ensin kuulet, millä hän voi itseään puolustaa."

Ignosi katseli hetkisen miettivästi eteensä, kuin olin kääntänyt hänelle Curtisin sanat. Sitten hän vastasi hitaasti ja ajattelevasti:

"Musta mies ja valkoinen mies eivät ajattele samalla lailla, Inkubu. Me emme myöskään pidä elämää samassa arvossa kuin te. Kuitenkin minä lupaan sinulle, että mikäli minusta riippuu, eivät 'noitain hakijat' koskaan enää saa harjoittaa veristä ammattiaan kukualaisten maassa, eikä kukaan mies ole heittävä henkeänsä tuomiotta."

"Se on siis päätetty!" sanoi Curtis puristaen Ignosin kättä, "ja nyt levätkäämme hetkinen."

Me heittäytyimme nyt vuoteillemme lepäämään ja läpiväsyneet kun olimme, vaivuimme pian sikeään uneen ja nukuimme, kunnes Ignosi yhdentoista ajoissa meidät herätti. Yks kaks hieroimme unen silmistämme, peseydyimme ja söimme vankan aterian -- kuka ties koska taas saisimme syödäksemme. Sitten menimme alas raikkaaseen ilmaan ja katselimme miltä aurinko näytti. Suureksi suruksemme se paistaa helotti kirkkaasti ja näytti erittäin tyytyväiseltä. Eipä siltä näyttänyt, kuin aikoisi pimetä.

"Toivoisinpa, ettet ole saattanut meitä pulaan, God", sanoi Curtis. "Väärille profetoille käy hyvin usein hullusti."

"Jos ei se pimene, olemme hukassa", sanoin minä surullisesti, "sillä niin totta kuin tässä seisomme, kertoo joku päälliköistä koko jutun kuninkaalle ja silloin tapahtuu toisenlainen auringonpimennys, joka ei liene meille kovinkaan mieluinen, siitä saatte olla varmat. Niin, niin, tämä ei ole leikin asia."

Me palasimme majaamme ja pukeuduimme rautapaitoihin, jotka hänen majesteettinsa oli meille antanut; niiden päälle puimme tavalliset vaatteet. Tuskin olimme saaneet vaatteet yllemme, kun Twalalta tuli sanansaattaja, joka käski meidän tulla kuninkaan kraaliin. Tyttöjen tanssi oli alkamaisillaan.

Me otimme pyssymme ja pistimme taskuihimme runsaasti ampumavaroja, ettemme olisi aseettomia, jos meidän, kuten Infadus oli arvellut, täytyisi paeta pois kaupungista. Näin varustettuina läksimme juhlaan, näöltämme levollisina ja tyyninä, mutta oikeastaan sangen levottomina ja pamppailevin sydämin.

Suuri kenttä kuninkaan majan edustalla oli nyt aivan toisennäköinen kuin eilisiltana. Tuimien soturien sankat parvet olivat kadonneet, ja heidän paikoillaan seisoi nyt suuret ryhmät nuoria, jotenkin kevyesti puettuja kukualaistyttöjä. Jokaisella oli kukkakiehkura hiuksissa ja toisessa kädessä palmunoksa, toisessa suuri valkoinen lilja. Tämän kukoistavan naisjoukon keskellä istui Twala Gagul jalkainsa juuressa; häntä ympäröivät hänen armas poikansa Skragga ja parikymmentä valtakunnan ylimystä, joiden joukossa huomasimme myöskin Infaduksen; joka komensi henkivartiastoa -- sekä useimmat niistä päälliköistä, jotka yöllä olivat olleet puheillamme.

Twala tervehti meitä teeskennellyn ystävällisesti -- mutta kun hän luuli ettemme nähneet, heitti hän kavalia ja ilkeitä katseita Ignosiin.

"Terve teille!" hän huudahti. "Terve teille, te valkeat tähtimiehet. Nyt näkevät silmänne täällä aivan toisenlaisen sotajoukon kuin viime yönä kuutamossa. Mikä nyt on parempi, ja mikä kauniimpi? Miesten joukko, sanon minä. Suudelmat ja naisen lempeät sanat ilahuttavat sydäntä, mutta miesten keihästen kalske ja punainen verivirta ovat kuitenkin suloisemmat... Haluatteko saada vaimoja meidän kansastamme, valkoiset miehet? Valitkaa kauneimmat neidoistamme, ja te saatte niin monta kuin haluatte."

Minä pelkäsin, että God heti suostuisi kuninkaan tarjoukseen -- God ei näet suotta ollut merimies, ja ne ovat tunteellista väkeä. Minä siis vanhana kokeneena miehenä kiiruhdin vastaamaan kaikkien kolmen puolesta. Sepä olisi puuttunut, että tässä kaiken päätteeksi vielä olisimme saaneet naisväkeä niskoillemme! Ei, minä sanoin suoraan Twalalle:

"Kiitän sinua, oo suuri kuningas, ystävällisestä tarjouksestasi! Mutta me valkoiset miehet otamme vaimoksemme vain naisia, jotka ovat valkoiset kuin me itse. Teidän neitonne ovat kauniit, mutta he eivät voi tulla vaimoksemme!"

Kuningas nauroi ääneen: "Kuten tahdotte", sanoi hän. "Meidän maassamme sanoo sananlasku: 'Naisen silmät ovat aina kirkkaat, oli hän minkävärinen tahansa', ja toinen sananparsi sanoo: 'Rakasta sitä, joka on lähellä, se, joka kaukana on, pettää sinut'... Mutta ehkä te tähdissä ajattelette toisin kuin me täällä maan päällä. Sellaisessa maassa, missä ihmiset ovat valkoiset, ei mikään ole mahdotonta. En suinkaan tahdo teitä pakottaa valkoiset miehet. Minä lausun taas teidät tervetulleiksi joukkoomme. Sinutkin, tumma mies. Jos Gagul olisi saanut päättää, olisit nyt kylmä ja kankea. Mutta sinähän tulet myöskin tähdistä ja siitä saat kiittää onneasi. Tähdistä! Ha, ha, haa!" Ja näin sanoen hän nauraa hohotti, että hänen lihavat poskensa lelluivat.

Ignosi vastasi tyynesti ja rauhallisesti: "Ennenkuin sinun keihääsi, kuningas Twala minut kaataa, olet itse vaipuva maahan."

Vihasta vavisten hypähti kuningas pystyyn. "Hillitse suutasi, nulikka!" karjui hän. "Varo, ettet röyhkeällä puheellasi minua liiaksi ärsytä!"

"Suuni puhuu totuutta. Miksi sitä hillitsisin? Totuus on terävä keihäs -- se osuu kauas ja sattuu aina oikeaan. Se tuo sanoman tähdistä, kuningas."

Twala rypisti silmäkulmiaan ja heitti meihin hurjan katseen ainoasta silmästään; mutta hän hillitsi vihansa eikä vastannut mitään.

"Pankaa tanssi alkuun!" huusi hän. "Miksi ette tanssi?"