Part 9

Kuningas vastaanotti varovasti pyssyn ja laski sen pelonsekaisella kunnioituksella jalkainsa juureen. Samassa huomasin kokoonkuivuneen apinaolennon ryömivän huoneen vierustalta päivänpaisteeseen. Saavuttuaan kuninkaan istuimen luo se kohosi pystyyn ja avasi turkkiviittansa, niin että saatoimme nähdä sen kasvot. Ja nekös kasvot! Ilkeämpää ja inhoittavampaa naamaa en ole ikipäivinäni nähnyt. Apinaolento oli nähtävästi ikivanha vaimo; hänen ruumiinsa oli niin näivettynyt ja kuihtunut, että se tuskin oli suurempi kuin seitsenvuotisen lapsen ruumis, ja kasvot olivat pelkkää ryppyä, kurttu kurtussa kiinni. Töin tuskin saattoi niissä eroittaa sisäänpainuneen uurteen, joka oli olevinaan suu, sen alta pisti esiin pitkä terävä leuka. Olihan hänellä nenäkin, mutta se oli niin sisäänpainunut, että sitä tuskin saattoi huomata. Lyhyesti sanoen: koko ämmä olisi ollut kuin kuivunut ruumis, ellei hänellä olisi ollut kaksi suurta mustaa silmää, jotka säkenöivät tulta ja älyä ja vilkkuivat ilkeästi lumivalkoisten silmäkulmien alta. Näissä silmissä asui koko hänen elinvoimansa. Hänen päänsä oli kalju ja keltainen ja esiinpistävä otsa oli pergamentin värinen.

Tämä kammottava hirviö, jonka näky pani meidät kauhusta vapisemaan, seisoi silmänräpäyksen liikkumatta. Sitten hän äkkiä ojensi luuksi kuivettuneen käden, jonka sormet tuumanpituisineen kynsineen harottivat kuin haukan koura, ja laski sen kuningas Twalan olkapäälle lausuen kimeällä läpitunkevalla äänellään:

"Kuule minua, oo kuningas! Kuuntele, oo kansa! Kuunnelkaa, kaikki vuoret, vainiot ja virrat! Kuuntele, koko kukualaisten maa! Kuuntele kaikki, mikä elää ja kuolee. Kuuntele, kaikki mikä on kuollutta ja nousee elämään taas kuollakseen! Kuuntele! Kuuntele! Elämän henki on minussa. Minä ennustan! Minä ennustan! Minä ennustan!"

Hänen sanansa häipyivät heikkoon vaikerrukseen, ja läsnäolijat, me muiden mukana, olivat kauhun vallassa. Vanha vaimo oli hirveä.

Hän jatkoi:

"Verta! Verta! Verta! Verta virtanaan! Verta kaikkialla! Minä näen sen, minä tunnen sen, minä maistan sitä -- se on suolaista, se valuu punaisena maassa, sitä sataa taivaasta.

"Askeleita! Askeleita! Askeleita! Kuulen valkoisen miehen askeleita kaukaisista maista. Maa tärisee, se vapisee herrainsa alla.

"Veri on hyvää -- punainen, virtaava veri. Leijonat nuolevat sitä ja kiljuvat korpit huutavat ilosta.

"Minä olen vanha -- vanha! Olen nähnyt paljon verta. Mutta minä näen enemmän verta, ennenkuin kuolen. Kuinka vanhaksi minua luulette? Te ette tiedä. Mutta te tiedätte, että teidän isänne tunsivat minut ja heidän isänsä ja heidän isäinsä isät. Minä olen nähnyt valkoisen miehen ja tiedän, mitä hän himoitsee. Olen vanha, mutta vuoret ovat vielä vanhemmat. Sanokaa, kuka rakensi suuren tien? Sanokaa, kuka kaiversi kuvat kallioon? Sanokaa, kuka kohotti tuonne nuo kolme mykkää, jotka tuijottavat kuiluun?" Näin sanoen hän viittasi noihin kolmeen vuoreen, jotka me edellisenä iltana olimme huomanneet.

"Te ette tiedä", jatkoi hän, "mutta minä tiedän. Ne olivat valkoisia miehiä, suuri valkoinen kansa oli täällä ennen teitä, ja tulee olemaan täällä teidän jälkeenne, se imee teistä ytimen ja hävittää teidät. Niin! Niin! Niin!

"Ja miksi he tulivat tänne, nuo valkoiset miehet noitakeinoineen? Mitä he etsivät tästä maasta, nuo väkevät mahtavat miehet? Mikä on tuo välkkyvä kivi, joka otsallasi säihkyy, kuningas Twala? Mitkä kädet kutoivat haarniskan, joka suojaa rintaasi? Sinä et sitä tiedä, ei kukaan sitä tiedä -- ei kukaan muu kuin minä, vanha, viisas, Isanusi (noitavaimo)!"

Nyt käänsi hirviö kamalat kasvonsa meihin päin.

"Mitä etsitte, valkoiset tähtien miehet? Tähtien --! Etsittekö ketä kadonnutta? Te ette löydä häntä täältä. Hän ei ole täällä. Ihmispolvia on tullut ja ihmispolvia on mennyt; mutta ei ainoakaan valkoinen jalka ole polkenut maatamme -- vain yhden miehen, mutta hän matkasi kuoleman maille. Te tulette etsimään kiiltäviä kiviä -- minä tiedän sen kyllä. Ja te löydätte ne, kun veri on kuivunut. Mutta palaatteko takaisin sinne, mistä tulitte vai jäättekö minun luokseni? Hä, hä hää!

"Entä sinä, ylpeäryhtinen mustanahka", kirkui hän viitaten Umbopaan. "Ken olet sinä ja mitä sinä etsit? Et kiiltäviä kiviä, et keltaista metallia, joka välkkyy -- ne jätät sinä valkoisille tähtimiehille. Luulen tuntevani sinut, luulen tuntevani veren hajun suonissasi -- -- Tempaa vyösi pois -- -- Tempaa se -- --."

Mutta sen enempää ei noita jaksanut. Kiihoitus nousi yli hänen voimainsa, hänen kasvonsa vääntyivät ja hän vaipui maahan. Muutamat miehet nostivat hänet ylös ja kantoivat hänet majaan.

Kuningas nousi vavisten seisaalleen. Hän viittasi kädellään ja samassa silmänräpäyksessä alkoivat sotajoukon eri osastot lähteä pois. Kymmenen minuutin kuluttua ei suurella kentällä ollut muita kuin me neljä, kuningas ja muutamia palvelijoita.

"Valkoiset miehet!" sanoi kuningas Twala. "Sydämeni neuvoo minua surmaamaan teidät. Gagul puhui kummallisia sanoja. Mitä sanotte te?"

Minä nauroin taas ääneen. "Ole varovainen, kuningas! Ei ole helppo surmata meitä. Sinä näit, miten kävi härän, tahdotko kuolla samalla lailla kuin se?"

Twala rypisti silmäkulmiaan. "Te uskallatte uhata minua -- minua kuningasta!" karjui hän.

"Uhata!" toistin minä. "Me emme uhkaa, me vain vastaamme. Koeta koskea meihin, kuningas Twala, niin saat nähdä..."

Jättiläinen nosti käden otsalleen.

"Menkää rauhassa", sanoi hän viimein. "Yöllä tanssitaan suuri tanssi. Teidän pitää nähdä se. Elkää peljätkö, että viritän teille ansoja. Ei kukaan tee teille pahaa. Minä ajattelen huomiseen."

Levollisesti ja tyynesti kohosin minä istuimeltani: ja sanoin: "Hyvä on, kuningas Twala!"

Sitten astuimme Infaduksen seuraamina takaisin majoihimme.

KYMMENES LUKU.

Umbopan salaisuus.

Kun olimme saapuneet asunnollemme, pyysin Infadusta astumaan kanssamme sisään. Majaan päästyämme sanoin:

"Infadus, me tahdomme puhua kanssasi."

"Puhukoot valtiaani."

"Näyttää siltä kuin olisi kuninkaanne Twala julma mies."

"Niin on, valtiaani. Maa vaikeroi hänen julmuuttaan. Ensi yönä saatte nähdä. Silloin on suuri noidan-ajo. Monta syytetään silloin noituudesta, ja moni joutuu silloin kuoleman saaliiksi. Ei kukaan ole varma hengestään. Jos kuningas himoitsee jonkun karjaa tai henkeä, tai jos hän pelkää jotakuta ja epäilee jonkun voivan kapinoida, silloin iskevät Gagul tai joku noituutta vainuava vaimo kyntensä häneen, ja hänet surmataan noitana. Moni mies on heittävä henkensä, ennenkuin kuu väistyy aamuaurinkoa. Ja niin tapahtuu usein. Ehkä minutkin surmataan. Tähän asti on henkeäni säästetty, koska olen harjaantunut sodankäyntiin ja aseisiin, ja koska soturit minua rakastavat -- mutta kuka tietää kuinka kauan saan elää... Niin, oikeassa olet, Makumazahn! Twalan ies painaa raskaana kansan hartioita. Kukualaiset ovat väsyneet julmaan kuninkaaseen ja hänen veritöihinsä."

"Mutta miksi ei siis kansa häntä kukista ja heitä hänen iestään niskoiltaan?" kysyin.

"Ei, valtiaani, hän on kuningas, ja jos hänet surmattaisiin, tulisi Skragga hänen jälkeensä kuninkaaksi, ja hän on sata kertaa julmempi isänsä. Skraggan sydän on mustempi kuin Twalan, ja jos hän olisi kuninkaamme, olisi ikeemme vielä raskaampi kuin Twalan aikana. Ellei Imotu olisi tullut murhatuksi, tai jos hänen poikansa Ignosi olisi elänyt, olisi kaikki ollut toisin tässä maassa. Mutta he ovat molemmat kuolleet."

"Kuinka tiedät, että Ignosi on kuollut? Kuka sen on sanonut?" kuului ääni takanamme. Hämmästyneinä käännyimme katsomaan, kuka se oli, joka sekaantui puheeseemme. Se oli Umbopa.

"Mitä tarkoitat, nuorukainen?" kysyi Infadus. "Kuka on käskenyt sinun puhua?"

"Kuule minua, päällikkö!" sanoi kookas palvelijamme kolealla äänellä. "Minä kerron sinulle tarinan naisesta ja hänen lapsestaan. -- Kerran, monta vuotta sitten, surmattiin Imotu, kukualaisten kuningas, ja hänen vaimonsa pakeni vieden poikansa Ignosin mukaansa. Eikö totta?"

"Totta, totta!"

"Kerrottiin sekä hänen että pojan saaneen surmansa vuorilla -- eikö totta?"

"Totta, totta!" vastasi Infadus taaskin päätään nyökäyttäen.

"Mutta he eivät kuolleet. He vaelsivat vuorten yli ja parvi kierteleviä ihmisiä vei heidät erämaan poikki, kunnes he saapuivat seuduille, missä taas oli vettä ja ruohoa ja puita."

"Mistä sen tiedät?"

Umbopa ei ollut kuulevinaan vanhuksen kysymystä, hän kertoi edelleen: "He vaelsivat lakkaamatta eteenpäin, yhä eteenpäin, kuukausittain. Viimein he saapuivat maahan, jossa asuu amazulu niminen kansa, joka on kukualaisheimoa ja elättää itseänsä sodankäynnillä. He elivät siellä monta vuotta, kunnes äiti kuoli. Hänen poikansa Ignosi lähti taas vaeltamaan kaukaisia maita. Viimein hän saapui ihmeelliseen maahan, jossa asui valkoisia ihmisiä, sinne hän asettui asumaan ja oppi monta vuotta viisautta valkoisilta."

Infadus pudisti päätään ja mutisi epäilevän näköisenä että "se oli kaunista satua...", mutta Umbopa jatkoi:

"Monta, monta vuotta hän eli valkoisten joukossa. Milloin hän oli palvelija, milloin soturi, mutta syvälle sydämeensä hän oli kätkenyt kaikki, mitä hänen äitinsä oli kertonut hänelle isänmaastaan, ja yöt päivät oli hänellä vain yksi ajatus: kuinka hän löytäisi tien takaisin vuorten yli kotiin kansansa luo ja isänsä huoneeseen. Hän odotti uskollisesti monta vuotta ja viimein tuli oikea hetki, niinkuin se aina tulee sille, joka hartaasti sitä odottaa. Hän tapasi kolme valkoista miestä, jotka aikoivat matkata tähän tuntemattomaan maahan etsimään erästä, joka oli kadonnut. Hän liittyi heihin, vaelsi heidän kanssaan paahtavan erämaan halki, kiipesi lumipeittoisten vuorten yli ja tuli kukualaisten maahan ja valtakuntaan. Ja täällä, Infadus, täällä hän tapasi sinut!"

"Varmaankin on mielesi sairas ja ajatuksesi sokaistut, koska noin puhut", virkkoi vanha päällikkö.

"Niinkö arvelet? Ei Infadus! Katso ja ihmettele, mitä näytän sinulle, oo isäni veli! _Minä olen Ignosi, kukualaisten oikea kuningas_!"

Nopeasti tempasi hän vyönsä pois ja seisoi alastonna edessämme.

"Katso!" sanoi hän ja viittasi käärmeen kuvaan, joka oli sinisellä värillä tatueerattu hänen vyötäisiinsä. "Tunnetko merkin?"

Infadus tuijotti siihen hetken aikaa kiinteästi, silmät jäykkinä hämmästyksestä. Sitten hän heittäysi Umbopan tai oikeammin Ignosin eteen polvilleen ja huusi: "Kuhm! Kuhm! Sinä olet veljeni poika! Sinä olet kuninkaamme!"

"Enkö sitä sanonut, isäni veli. Nouse ylös, minä en vielä ole kuninkaasi, mutta minä voin siksi tulla, jos sinä ja nämä urheat valkoiset miehet tahdotte minua auttaa. Mutta Gagul noita oli oikeassa, ensin täytyy paljon verta vuotaa. Ja hän on saava rangaistuksensa, sillä hän tappoi isäni sanoillaan ja ajoi äitini pois... Valitse nyt, Infadus! Tahdotko laskea kätesi minun käsieni väliin ja tulla minun miehekseni? Tahdotko seurata minua vaaroihin ja auttaa minua kukistamaan tuon hirviön, Twalan? Vai etkö tahdo? Valitse nyt!"

Vanhus nosti käden otsalleen ja istui kauan hiljaa ja miettiväisenä. Viimein hän nousi ylös, astui nuoren kuninkaanpojan luo, laskeutui polvilleen hänen eteensä ja tarttui hänen käteensä.

"Ignosi", sanoi hän juhlallisesti, "Ignosi, sinä, joka olet syntynyt hallitsemaan kukualaisten maata ja valtakuntaa! Katso, minä lasken käteni sinun käsiesi väliin ja olen sinun miehesi kuoleman hetkeen asti. Kun olit pieni lapsi, kannoin sinua usein käsivarrellani; sama käsivarsi, joka kantoi sinua, taistelee nyt sinun puolestasi -- sinun ja vapauden puolesta."

"Hyvä, Infadus! Jos voitan, olet sinä ensimäinen mies valtakunnassa lähinnä kuningasta. Jos taas Twala voittaa -- kuolemaa pahempaa ei hän voi sinulle antaa, ja sinähän olet jo vanha, niin että -- --. Mutta nouse nyt pystyyn, isäni veli, eläkä ole kauemmin polvillasi."

Sitten kääntyi Ignosi, entinen palvelijamme, puoleemme.

"Entä te, valkoiset miehet", sanoi hän. "Inkubu, Makumazahn, ja Bougwan! Tahdotteko auttaa minua? Te saatte -- -- niin, mitä voin teille luvata? Kiiltäviä säkenöiviä kiviä saatte, jos minä voitan. Niin paljon kuin voitte kantaa! Riittääkö se?"

Minä tulkitsin hänen sanansa tovereilleni.

Curtis vastasi: "Sano Ignosille, ettei hän oikein tunne valkoisia miehiä. Rikkaus on hyvä asia, ja jos se sattuu tiellemme, korjaamme sen. Mutta rehellinen mies ei myy itseänsä kullasta eikä timanteista. Ja sano hänelle minun puolestani, että olen aina pitänyt paljon Umbopasta, ja että senvuoksi mielelläni autan Ignosia, mikäli voin. Mieluista on minulle päästä tilintekoon julman Twala roiston kanssa. Mutta mitä arvelet sinä, God? Ja te, Allan?"

"No niin", arveli God, "käyttääkseni kuvakieltä, johon kaikki tässä maassa näkyvät olevan niin ihastuneet, niin voitte sanoa hänelle, että souturetki ei olisi hullumpaa, se lämmittää sydänlihaksia, ja mitä minuun tulee, olen mielelläni hänen veneessään. Umbopa osaa kyllä hoitaa peräsintä. Mutta yhdellä ehdolla: minä tahdon saada housuni takaisin."

Minä käänsin hänen sanansa.

"Hyvä, ystäväni", sanoi Ignosi, entinen Umbopa. "Hyvä! Entä sinä Makumazahn? Oletko sinäkin minun miehiäni, sinä vanha metsämies, haavoittunutta puhvelia viekkaampi?"

Minä raapaisin tuumivana korvan taustani. Ehdotus ei minua oikein miellyttänyt.

"Umb... tai, mitä minun piti sanoa, Ignosi, minä en suosi meteleitä. Minä olen rauhallinen mies ja vähän niinkuin pelkuri." Umbopa veti suunsa hymyyn. -- "Mutta toiseltapuolen olen sitoutunut seuraamaan ystäviäni... ja... No niin, suoraan sanoen, Ignosi! Sinä olet ollut uskollinen kumppanimme ja olet aina käyttäytynyt kuin mies, minäkin tahdon olla uskollinen sinulle. Mutta muista, että olen kauppamies enkä suinkaan varakas; sen vuoksi lausun sulimmat kiitokset tarjoumuksestasi mitä timantteihin tulee -- jos nimittäin koskaan saamme ne käsiimme, ja jollemme sitä ennen ole henkeämme heittäneet. Ja vielä yksi seikka: sinä tiedät, että me oikeastaan olemme tulleet hakemaan Inkubun veljeä. Sinun pitää auttaman meitä hankkeessamme."

"Sen teen", lupasi Ignosi. "Kuule, Infadus, vyötäisilläni olevan pyhän käärmeenmerkin nimessä, sano minulle totuus: Onko kukaan valkoinen mies ennen näitä astunut jalkaansa tähän maahan?"

"Ei kukaan, Ignosi."

"Oletko varma siitä, että sinä olisit saanut sen tietää, _jos_ täällä olisi ollut joku?"

"Olisin aivan varmaan tiennyt sen."

"Sinä kuulet, Inkubu", sanoi kuninkaanpoika. "Veljesi ei ole ollut täällä."

Curtis huokasi. "Niin -- niin", sanoi hän, "poika raukka ei siis ole päässyt perille. Veli parka! Kaikki vaivamme on siis ollut turha... Mutta tapahtukoon Jumalan tahto."

"Nyt asiaan", aloin minä päästäksemme näistä surullisista ajatuksista. "On kyllä hyvä olla kuningas jumalallisen lain nojalla, Ignosi, mutta miten aiot päästä todelliseksi kuninkaaksi."

"En tiedä. Infadus, voitko sinä keksiä mitään neuvoa?"

"Ignosi, Ukkosen poika!" sanoi vanhus, "tänä yönä tanssitaan suuri tanssi, ja toimitetaan noita-ajo. Moni heittää tänä yönä henkensä, ja monen sydämessä vallitsee suru ja viha kuningas Twalaa kohtaan. Kun tanssi on päättynyt, puhuttelen minä muutamia mahtavimpia päälliköitä, ja jos saan heidät puolellemme, puhuvat he puolestaan joukoillensa. Minä puhun heille varovasti ja valitsen sanani hyvästi. Ensin todistan heille, että sinä yksin olet kukualaisten oikea kuningas. Ja luulenpa silloin, että kun aurinko taas nousee taivaalle tuoden uuden päivän maalle, niin kaksikymmentätuhatta välkkyvää keihästä tottelee Ignosin käskyjä!... Mutta nyt minun täytyy mennä... Minun täytyy saattaa kaikki järjestykseen, käyttää korviani ja kuunnella kansan ääntä ja arvata sen salatut ajatukset... Kun kuolintanssi on lopussa, kohtaan sinut täällä, jos vielä elän, ja jos me kaikki elämme, ja silloin puhumme enemmän. Luulen, että syttyy sota."

Samassa keskeytettiin neuvottelumme. Majan ulkopuolelta ilmoitettiin kuuluvalla äänellä, että kuninkaan lähettiläät seisoivat ulkona ja pyysivät päästä sisään. Me annoimme heidän astua majaan, ja silmänräpäyksen kuluttua seisoi kolme kuninkaan ylhäisintä päällikköä edessämme ja ojensivat meille -- Curtisille, Godille ja minulle -- kullekin välkkyvän rautapaidan ja suunnattoman suuren, leveän sotakirveen.

"Lahjoja kuninkaalta valkoisille tähtimiehille!" huudahti yksi heistä juhlallisella äänellä. Me käskimme heidän kiittää kuningasta, he kumarsivat kunnioittaen maahan ja läksivät majasta.

Heti, kun he olivat ulkopuolella, aloimme me uteliaina tarkastaa taidokkaasti valmistettuja rautapaitoja. Ei kukaan meistä ollut koskaan nähnyt moista taitavaa asesepäntyötä. Ja ihmeellisintä oli, että ne olivat niin tavattoman pienet, että kun rutistimme sen kokoon saattoi koko rautapaita mahtua käsiimme.

"Valmistetaanko tässä maassa näitä tällaisia?" kysyin Infadukselta. "Ne ovat hyvää tekoa."

"Ei, valtiaani, ne ovat kulkeneet meille perintönä, esi-isiltämme. Me emme tiedä, kuka ne on tehnyt, ja vain muutamia niistä on enää jälellä. Ei kukaan muu kuin ne, joiden suonissa virtaa kuninkaallista verta, saa niitä käyttää. Ne ovat lumottuja mekkoja, joiden läpi ei mikään keihäs voi tunkeutua. Se, jolla on tällainen rautapaita yllään, on haavoittumaton taistelussa. Kuningas lienee teille varsin suosiollinen tai sitten hän pelkää teitä kovasti, koska hän on lähettänyt ne teille. Pukeutukaa niihin vielä tänä yönä."

Näin sanoen lähti Infadus pois.

Loppu-osan päivää pysyimme rauhassa majassamme neuvotellen asemastamme, joka oli varsin jännittävä. Viimein joutui ilta, kaikkialla kaupungissa sytytettiin nuotio nuotion viereen ja kautta pimeyden kuulimme jalkojen töminää ja satojen keihästen kalsketta, sotajoukon osastot marssivat näet toinen toisensa jälkeen majamme ohi ollakseen määrätyillä paikoillaan, kun suuri tanssi kuninkaan majan edustalla alkoi.

Kymmenen ajoissa nousi kuu. Me seisoimme juuri katselemassa, kuinka kauniisti sen kirkkaat säteet valaisivat suurta kaupunkia, kun Infadus täydessä sota-asussa saapui majallemme noutamaan meitä tanssijuhlaan. Häntä seurasi kaksikymmentä pulskaa soturia, jotka kuningas oli komentanut meille henkivartioiksi.

Olimme seuranneet vanhuksen neuvoa ja pukeutuneet rautapaitoihimme; me pidimme ne tavallisten vaatteidemme alla ja ne olivat suureksi kummaksemme sekä kevyet että mukavat. Ne olivat nähtävästi valmistetut miehille, joilla oli paljoa rotevammat jäsenet kuin nykyajan ihmisillä, ja sen vuoksi ne riippuivatkin vähän höllällänsä Godin ja minun päälläni. Curtisin rautapaita sitävastoin oli ruumiinmukainen kuin olisi se ollut valettu.

Lopuksi pistimme revolverit vyöhön ja otimme käteemme suuret sotakirveet, jotka kuningas oli meille lahjoittanut, ja niin läksimme kukualaisten juhlaan.

YHDESTOISTA LUKU.

Kuolintanssi.

Saavuttuamme samaan suureen kraaliin, jossa ensikerran olimme puhutelleet kuningas Twalaa huomasimme, että aitaus oli täynnä sotureita; yli kaksikymmentätuhatta miestä seisoi siellä järjestettyinä pieniin osastoihin, joka osaston väliin oli jätetty kapea käytävä, jotta "noitain etsijät" voisivat paremmin päästä kulkemaan.

Mahdotonta on kuvailla mahtavampaa näkyä, kuin minkä tämä suuri, hyvin järjestetty sotajoukko tarjosi. Liikkumatta ja mykkinä kuin kuvapatsaat seisoivat voimakkaat miehet riveissään, ja kirkas kuu valoi hohdettaan välkkyville keihäille, liehuville sulkatöyhdöille ja kirjaville kilville. Minne tahansa silmämme käänsimme, kohtasi katseemme rivin toisensa jälkeen reippaita, pelottavia miehiä, jotka seisoivat lujina kuin muuri, ja heidän päänsä päällä kiiltävän keihäsmetsän.

"Varmaan on koko teidän sotavoimanne tässä koolla?" kysyin Infadus vanhukselta.

"Ei, Makumazahn, vain kolmas osa siitä. Yksi kolmasosa on joka vuosi läsnä tässä tanssissa, toinen kolmasosa muodostaa piirin kuninkaan majan ulkopuolella ylläpitääkseen järjestystä, jos aituuksen sisällä olevat soturit asettuisivat vastarintaan, kun surmatyö alkaa, kymmenentuhatta vartioi kaupungin ulkopuolella, ja loput ovat kraaleissaan maanrajoja vartioimassa. Tästä näet, että olemme suuri kansa," selitti Infadus.

"Kuinka he ovat hiljaa", sanoi God. Ja siinä hän oli oikeassa. Minusta oli kerrassaan käsittämätöntä, että sellainen suuri ihmisjoukko ylipäänsä voi olla niin hiljaa, kuin kukualaiset sotilaat sinä iltana olivat. Haudan äänettömyys vallitsi tuhansiin nousevassa ihmisjoukossa.

"Mitä Bougwan sanoo?" kysyi Infadus. "Ettäkö he ovat niin hiljaa? Ne, joiden yllä kuoleman varjo liikkuu, ovat hiljaa", vastasi ukko synkästi.

"Tuleeko moni surmatuksi?"

"Moni, kovin moni."

"Näyttää siltä", sanoin minä toisille, "kuin saisimme nähdä jonkinlaisen miekkailutaistelun, paljoa julmemman ja verisemmän kuin ne, mitä vanhat roomalaiset toimeenpanivat."

Curtisia värisytti ja God sanoi toivovansa, että meidän ei tarvitsisi olla läsnä verileikissä.

"Sano minulle", kysyin Infadukselta, "onko meidän henkemme vaarassa?"

"En tiedä, valtiaani, toivon, ettei niin ole, mutta olkaa vaan rohkeat ja kylmäveriset kuninkaan edessä, vaikka kuinkakin uhkaavalta näyttäisi. Jos hengissä pääsette tämän yön verileikistä, olemme hyvällä tolalla", arveli hän. "Soturit vihaavat kuningas Twalaa ja odottavat vaan viittausta hyökätäkseen hänen kimppuunsa."

Kaikesta tästä puhellen astuimme hitaasti pihan yli. Sen keskelle oli asetettu joukko jakkaroita. Lähestyessämme niitä, näimme, että vastakkaiselta puolelta, kuninkaan majasta, läheni toinen pieni joukko.

"Siinä tulevat kuningas Twala itse, hänen poikansa Skragga ja vanha ilkeä Gagul, ja heidän jälessään kulkevat ne, jotka surmaavat." Näin sanoen viittasi Infadus kymmenkuntaan jättiläiskokoiseen mieheen, jotka olivat varustetut keihäillä ja nuijilla.

Kuningas asettui istumaan keskimmäiselle jakkaralle, Gagul kyyristyi hänen jalkoihinsa, ja toiset asettuivat taakse.

"Terve teille, valkoiset miehet!" huudahti Twala. "Istukaa, elkää tuhlatko kallista aikaa. Yö on lyhyt, ja työ, joka on suoritettava, on suuri. Te olette saapuneet maahamme onnellisella hetkellä, jolloin saatte nähdä suurenmoisen näytelmän. Katsokaa ympärillenne", -- Twala loi ilkeän silmänsä osastosta toiseen -- "ja sanokaa minulle, ovatko silmänne tähdissä kohdanneet tämän vertaista näkyä? Katsokaa kuinka he vapisevat ja kauhistuvat, kaikki ne, joiden sydämet ovat pahat -- kaikki ne, jotka pelkäävät taivaan tuomiota."

"Alkakaa! Alkakaa!" kirkui Gagul kimeällä äänellään, "hyenat ovat nälissään. Alkakaa! Alkakaa!"

Silmänräpäyksen kesti vielä kammottavaa hiljaisuutta, mutta nyt heilutti kuningas peitseään, ja samassa tuokiossa polkaisi kaksikymmentätuhatta jalkaa tannerta sellaisella töminällä, että koko maa ylt'ympärillä tärisi. Kolme kertaa tämä uudistui, sitten seurasi taas syvä hiljaisuus, kunnes kumea ääni kaukaa sotajoukon äärimmäisestä päästä, viritti hitaan, surumielisen laulun, jonka loppusävel aina uudistui:

"_Mikä kohtalo odottaa jokaista vaimosta syntynyttä_?"

Ja pauhaavan ukkosen lailla kuului vastaus joka miehen suusta:

"_Kuolema_!"

Vähitellen yhtyi osasto toisensa jälkeen lauluun, kunnes viimein koko sotajoukko lauloi mukana. En enää voinut erottaa tämän hurjan korvia-repivän laulun sanoja, siitä ymmärsin vain sen verran, että se kuvasi tuskaa, uhmaa ja iloa. Milloin soivat säveleet hyväilevinä kuin lemmenlaulu, milloin voimakkaina kuin mahtava sotalaulu vaihtuakseen senjälkeen surulliseen hautavirteen ja viimein päättyen sydäntä-särkevään valitushuutoon, joka vähitellen sammui yön pimeyteen...

Taas levisi hiljaisuus yli kentän. Mutta kuningas kohotti kätensä, ja samassa kuului askelten sipsutusta kymmenen kummallisen näköistä olentoa hyökkäsi meihin päin. Kun he tulivat lähemmäksi, näimme, että he olivat naisia, enimmäkseen vanhoja akkoja joiden valkoisiin hapsiin oli punottu kalansuomuja. Heidän kasvoihinsa oli maalattu valkoisia ja keltaisia juovia, ja kurttuisessa kädessään oli jokaisella pajunoksa.

Saavuttuaan meidän kohdallemme ne seisahtuivat, yksi heistä viittasi pajunoksalla Gaguliin, ja kaikki huusivat yhteen ääneen:

"Äiti, äiti vanha, tässä olemme!"

"Hyvä! Hyvä! Hyvä!" kirkui ilkeä noita-akka. "Ovatko silmänne terävät? Voitteko nähdä sen, mikä on pimeyteen kätketty."

"Äiti, ne ovat terävät."