Part 2
MARGAREETA (syrjään). Vähetä senkin vähän suokoon Luoja! Sun arvos, vahas, istuimes on minun.
GLOSTER. Kuin? Uhkaatteko kantaa kuninkaalle? Se tehkää surkomatta: minkä sanoin, Sen taata tohdin kuninkaankin kuullen, Niin, vaikka Toweriin hän minut pankoon. Puhua täytyy: työni unhoon jäävät.
MARGAREETA (syrjään). Pois, perkele! Ne liian hyvin muistan! Veit hengen mieheltäni Towerissa Ja poika-pololtani Tewksburyssa.
GLOSTER. Te ette vielä kuningatar ollut Ja miehenne ei kuningas, kun minä Jo hänen suurten tuumains' olin juhta, Kopeiden vainoojainsa juurittaja Ja ystäväinsä aulis hyvittäjä, Ja jalostuttaakseni hänen vertaan, Omaani vuodatin ma.
MARGAREETA (syrjään). Niin, ja vielä Jalompaa vertakin kuin sun ja hänen.
GLOSTER. Mut te ja puolisonne Grey sen aikaa Lancaster-suvun hyväks kapinoitte; -- Te, Rivers, myöskin. -- Miehennehän kaatui Saint Albansissa Margareetan väessä? Mun suokaa muistuttaa, jos unhotitte, Mit' ennen olitte ja mitä nyt, Ja mitä minä olin ja nyt olen.
MARGAREETA (syrjään). Verinen konna, ja se olet yhä.
GLOSTER. Sanansa Clarence-raukka söi ja petti Isänsä Warwickin, -- Kies' anteeks suokoon! --
MARGAREETA (syrjään). Jumala kostakoon!
GLOSTER. Edwardin hyväks kruunust' otellakseen; Mut kiikkaan joutui kiihkastaan. Oi, mulla Jos sydän kivest' ois kuin Edwardilla, Tai hällä hellä, säälivä kuin mulla! Tään mailman lapseks olen liian houkka.
MARGAREETA (syrjään). Siis mene helvettiin ja jätä mailma, Sa kakodaimon! Siellä sun on valtas.
RIVERS. Lord Gloster, siihen levottomaan aikaan, Jost' alun vihaamme te juonnatte, Herraamme kuningasta seurasimme; Myös teitä kuninkaana seuraisimme.
GLOSTER. Kuningas minä? Ennen kauppasaksa! Se aatoskin se minust' etääll' olkoon!
ELISABETH. Niin pieneks ilonne kuin arvannette, Jos olisitte tään maan kuningas, Te yhtä pieneks voitte arvata Mun iloni sen kuningattarena.
MARGAREETA (syrjään). Pien' ilo on maan kuningattarella: Min' olen se, ja ilost' olen tyhjä. Minulta kärsivällisyys jo loppuu. --
(Astuu estin.)
Mua kuulkaat, rosvot, jotka riitelette Nyt saaliista, jonk' anastitte multa! Ken teist' ei vapise, kun minuun katsoo? Kumarrus nöyrä valtiaalle, taikka Vaviskaa valtaheittoa, te luopiot! Haa! maire konna, älä käänny pois!
GLOSTER. Miks silmissäni väikyt, noita ryytty?
MARGAREETA. Ma sulle kertaan kaikki pillatyösi: Sen totta teenkin, ennen kuin sun päästän.
GLOSTER. Maanpakoon surman uhall' olet pantu.
MARGAREETA. Niin, mutta maanpako on tuskaisempi Kuin surma olla voi, jos täällä viivyn. Sin' olet miehen mulle, pojan velkaa, -- Sinä kruunun, -- alamaisuuden te kaikki; Suruni tää on oikeastaan teidän Ja ryöstämänne riemut kaikki minun.
GLOSTER. Kirous, jonka isältäni sait, Kun paperilla sevit urhon otsan Ja silmäns' ivallas sait tulvimaan Ja niiden kuiveeks annoit liinan, jonka Rutlandin viattomaan vereen kastoit, -- Kirous, jonka katkeroiduin mielin Hän sinuun syyti, kohdannut sua ompi; Se Jumalan on kosto, eikä meidän.
ELISABETH. Vanhurskaan Jumalan, mi syytönt' auttaa.
HASTINGS. Oi, teko hirmuinen tuo lapsen murha Ja armottomin, mit' on koskaan kuultu!
RIVERS. Tyrannikin, sen kuullessansa, itki.
DORSET. Ja kaikki ennustivat koston päivää.
BUCKINGHAM. Northumberland, jok' oli läsnä, itki.
MARGAREETA. Kuin? Äsken tullessani ärisitte Valmiina käymään toisienne kurkkuun, Ja vihanne nyt kaikki minuun kääntyy! Niin Yorkin kirousko taivaan valtaa, Ett' Edwardini, Henrikkini surma, Valtamme hukka, maanpakoni tuskat, Kaikk' on vaan kostoksi tuon poika houkan? Jos halki pilvein kirot taivoon tunkee, Kironi vinha, raskaat pilvet ratko! -- Sotahan älköön kuninkaamme kuolko, Vaan viinaan, niinkuin murhan kautta meidän. Tehdäkseen siten hänet kuninkaaksi! Sun Edwardisi, Walesin nyky-prinssi, Kuin minun Edwardini, Walesin prinssi, Hän nuorna väkinäisen surman saakoon! Sä, kuningatar nyt, kuin ennen minä, Näe onnes loppu, niinkuin minä raukka! Eläös kauan, lapsiasi itkein! Näe toisen, niinkuin minä nyt näen sinun, Arvollas öyhkäävän, kuin sinä minun! Ilosi ennen sua menköön hautaan; Ja pitkällisten tuskain päästä kuole Miehettä, lapsetonna, kruunutonna! Rivers ja Dorset, olittehan läsnä, Ja sinä, Hastings myös, kun murhaveitsi Lävisti poikani. Jumala, kuule: Teist' älköön ykskään luonnon ikään pääskö, Vaan äkkisurma teidät temmatkoon!
GLOSTER. No, joko päätit, inha noita ryytty?
MARGAREETA. Sua muistamatta? Seis, mua kuule, koira. Jos taivaalla on varastossaan tuskaa Pahempaa, kuin mit' itse sulle tiedän, Niin säästäköön sen, kunnes täys on syntis; Vihansa silloin viskatkoon se sinuun, Tään mailma-raukan rauhanhäirijään! Kalutkoon tunnon mato mieltäs aina! Epäile ystävääsi petturiksi, Ja konnaa pidä helmaystävänäs! Unt' älköön kuolevaiseen silmääs tulko, Pait milloin tuskan kauhust' uneksien Näet hornan täyden hirmu-perkeleitä! Kuvaton ryhmä! Tonkivainen karju! Sa, joka syntymässäs luonnon orjaks Ja hornan pojaksi jo leimattiin! Emosi raskaan kohdun ruma tahra! Isäsi lantioiden häijy siitos! Repale kunniasta! Inhoittava --
GLOSTER.
Margareeta.
MARGAREETA. Richard!
GLOSTER. Mitä?
MARGAREETA. Se ei sulle.
GLOSTER. Anteeksi suokaa; luulin että mulle Ne olivat nuo tylyt nimet kaikki.
MARGAREETA. Niin olivat; mut vastaust' en pyynnyt. Oi, lopettaa mun anna kiroukseni!
GLOSTER. Sen minä tein, ja loppu on -- Margareeta.
ELISABETH. Näin kirouksenne kääntyi itsehenne.
MARGAREETA. Kuvakuningatar, vallastani varjo! Miks sokeroitset tuota lukin jolkkaa, Jok' on sun surmaseittiinsä jo saanut? Hupakko! Tappoveistäs itse hiot; Mut kerran vielä kiroomaan mua kaipaat Mujuista tuota kyssää, rupikonnaa.
HASTINGS. Kirosi hurjat päätä, väärä velho; Tuhokses muuten meiltä maltin viet.
MARGAREETA. Hyi, hävetkää! Te multa maltin viette.
RIVERS. Hyv' oisi teidän tietää tehtävänne.
MARGAREETA. Mua palvella on teidän tehtävänne. Ma kuningatar oon, te alamaiset: Se tehtävä ois teidän hyvä tietää.
DORSET. Hänt' älkää härnätkö, hän ei lie viisas.
MARGAREETA. Vait, herra markiisi, te nokkaviisas! Nuor' arvonne on leima, tuskin käypä. Oi, jospa tuntis tuore aatelinne, Kuink' ilman sitä olisitte kurja! Ken ylhääll' on, saa monet puuskat kestää, Ja jos hän kaatuu, murskaantuu hän aivan.
GLOSTER. Hyvä neuvo! -- Opiks olkoon markiisi!
DORSET. Teit' yhtä hyvin koskee se kuin mua.
GLOSTER. Enemmän; minä synnyin ylähällä; Pesämme rakettu on setrin latvaan, Se leikkii myrskyssä ja päivää pilkkaa.
MARGAREETA. Ja varjoo päivän, voi! Mun päivänikin, Mun poikani nyt kuolon varjoss' on; Sen kirkkaan sädevalon vihas musta Ikuiseen pimeyteen on verhonnut. Te meidän pesässämme pesitte. -- Näkevä Jumala, sit' älä kärsi! Verillä saatu veriin hukkukoon!
BUCKINGHAM. Vait! vait! -- hävystä, jos ei rakkaudesta.
MARGAREETA. Häpyä, rakkautt' älä mainitsekaan: Hävyttä teurastitte multa toivon, Ja rakkaudetta mua kohtelitte. Mull' elo häpeää on, rakkaus vihaa, Ja tässä häpeässä vihan' elää.
BUCKINGHAM. Herjetkää, herjetkää!
MARGAREETA. Buckingham prinssi, kättäs suutelen ma Sopuuden merkiksi ja ystävyyden: Sun hyvin käyköön ja sun jalon heimos! Sun vaippaasi ei meidän veri tahraa, Ja sinua mun kironi ei koske.
BUCKINGHAM. Ei muita liioin; kirot aina jäävät Sen huulille, jok' ilmaan niitä purkaa.
MARGAREETA. Ei, pilviin nousevat ne, herättäen Jumalan rauhan vienost' unestaan. Oi, Buckingham, sa varo tuota koiraa! Se liehakoidessansa sua puree, Ja kuolinhaavan syö sen myrkkyhammas. Sen miehen seuraa karta, varo häntä! Häness' on synnin, kalman, hornan leima, Ja kaikki näiden väki kuulee häntä.
GLOSTER. Mitä hän sanoo, mylord Buckingham?
BUCKINGHAM. Ei mitään, prinssi, mistä huolin minä.
MARGAREETA. Haa! Neuvoani pilkkaatko ja mairit Pirua tuota, josta varottelin? Oi, muista tää, kun kerran murenella Hän sydäntäsi raataa; sano silloin, Ett' oli Margareeta ennustaja. -- Jok' ainut hänen vihans uhriks tulkaa Ja teidän hän ja Jumalan te kaikki!
(Poistuu.)
HASTINGS. Kiroista noista karvani mun nousee.
RIVERS. Mun myöskin. Kuinka saa hän olla irti?
GLOSTER. Ma hänt' en moiti: kautta pyhän äidin Hän kärsi liikaa vääryyttä, ja kadun, Ett' osaks' siihen mullakin on syytä.
ELISABETH. Ei mitään syytä mulla, tietääkseni.
GLOSTER. Te siitä vääryydestä hyödyn saitte. Erästä autoin liian tulisesti, Hän sit' on muistamaan nyt liian kylmä. Niin, Clarence, totta vie, sai kelpo palkan: Lätissä vaivastaan on lihomassa; -- Sen Jumal' anteeks suokoon syyllisille!
RIVERS. Hyveellist' on ja kristillistä aivan Rukoilla vahingoittajainsa eestä.
GLOSTER. Niin teen ma aina; (Syrjään.) viisaus sen käskee; Kirous nyt vaan lankeis omaan päähän.
(Catesby tulee.)
CATESBY. Teit', arvo rouva, majesteetti kutsuu; Teit' armo, myös; ja teitä, jalot loordit.
ELISABETH. Ma tulen, Catesby. -- Seuraatteko, loordit?
RIVERS. Me teidän tahtoanne noudatamme.
(Kaikki menevät paitsi Gloster.)
GLOSTER. Teen pahan, ja siit' ensin itse huudan, Sen tuhon, jota salaa valmistelin, Sen raskahana muiden niskaan syydän. Clarencea, jonk' autoin varmaan kätköön, Ma itken moisten houkkioiden nähden Kuin ovat Stanley, Hastings, Buckingham; Sanon, että kuningatar puolueineen Kuningast' ärsytteli veljeheni; Sen uskovat he, kostoon yllytellen Nyt Riversille, Vaughanille, Greylle; Ma huokaan, viittaan raamattuun ja sanon: Hyvällä Herra käskee pahaa kostaa. Näin alastoman konnuuteni verhoks Räsyä vanhaa pipliasta kiskon, Pyhältä näyttäin piruimmillanikin.
(Kaksi murhamiestä tulee.)
Vait! Hiljaa! Tuossa ovat pyövelini. -- No, pojat uljaat, rohkeat ja reippaat, Käsiksi käyttekö nyt tuohon toimeen?
1. MURHAAJA. Kyll', arvo herra; valtakirja vaan, Niin että sisään päästään hänen luokseen.
GLOSTER. Hyvinpä harkittu! Se täss' on valmis. (Antaa heille valtakirjan.) Kun työ on tehty, menkää Crosby-placeen. Mut liukkaat olkaa toimissanne, miehet, Karaiskaa mieltänne; hänt' älkää kuulko; Clarence on sulosuinen: sydämmenne Vois heltyä, jos häntä kuuntelette,
1. MURHAAJA. Ei hätää! Meill' ei mieli jaarituksiin; Ei lörpäst' ole toimiin; kieltä emme Me käyttää aio, kättä vaan, sen takaan.
GLOSTER. Te vuodatatte myllynkiviä, Kun narrin silmä tiukkuu kyyneleitä! Ma pidän teistä, pojat; joutuun toimeen! No, rientäkää!
1. MURHAAJA. Kyll', armollinen herra.
(Menevät.)
Neljäs kohtaus.
Lontoo. Huone Towerissa.
(Clarence ja Brakenbury tulevat.)
BRAKENBURY. Miks olette niin synkkä tänään, prinssi?
CLARENCE. Oi, yö se oli kauhistava, täynnä Pahoja unia ja ilkinäkyjä! Niin totta hurskas kristitty kuin olen, En moista yötä tahtois elää toista, Vaikk' iloja ma mailman täyden saisin; Niin täynnä tuskaa, kauhua se oli.
BRAKENBURY. Mit' unta näitte? Sanokaa, ma pyydän.
CLARENCE. Näet, karkuun olin päässyt Towerista Ja laivamatkall' olin Burgundiin, Ja seurassani oli veli Gloster. Hän kajuutasta kannelle mun kiskoi; Siit' Englantiin nyt katseltiin, ja mieleen Tuhannet johtui tuskat, joilla sota, Tuo Lancasterin välinen ja Yorkin, Meit' oli etsinyt. Mut kun me tuossa Kannella vaaruvalla astelimme, Livahti Gloster, näet, ja veti minut, Kun aioin häntä auttaa, kannelt' alas Kuohaaviin valtameren aaltoihin. Oi, mikä tuska oli veteen kuolla! Tuo häijy aallon kohu korvissani! Nuo surman hirmunäyt silmissäni! Tuhannet laivanraadot virui siellä, Tuhannet ruumiit, joita kalat nirhoi; Ankkurit, kultaharkot, helmiriitat, Juveelit verrattomat, kalliit kivet Sekaisin mätättyinä meren pohjaan. Pääkalloiss' oli jotkut; onteloissa, Miss' ennen silmät sijaitsi, nyt säihkyi, Pilkaksi silmäin, kivet kiiluvaiset, Jotk' ailakoivat meren liejupohjaa, Ivaten kuolleen luita ympärillään.
BRAKENBURY. Kuink' oli teillä kuolinhetkell' aikaa Syvyyden salaisuutta tarkastella?
CLARENCE. Minusta oli; henkitoreiss' olin Jo useinkin, mut kade luode aina Pidätti sielun eikä päästänyt Sit' aavaan, vapaaseen ja tyhjään ilmaan, Vaan palppaavaan sen painoi sydämmeeni, Jok' oli katkosta sen ylön antaa.
BRAKENBURY. Teit' eikö kuolontuska herättänyt?
CLARENCE. Ei, uni jatkui kuolemankin jälkeen. Nyt vasta alkoi sielussani myrsky! Tuo runon kuulu yrmy lautturi Mua tuonen mustan virran yli saattoi Ikuiseen pimeyden valtakuntaan. Tulokkaan sielun siellä ensin kohtas Suur' appeni, tuo kuulu Warwick, joka Huus ääneen: "Millä pattovalan kostaa Pimeyden valta Clarence petturille?" Katosi näin. Ja sitten tuli haamu, Kuin enkel' ihanainen, valkohiukset Verillä tahratut; se huusi ääneen: "Clarence on täällä, viekas, luihu Clarence, Jok' otti hengen multa Tewksburyssä; -- Oi, raivottaret, piinaan hänet viekää!" Ja silloin lauma ilkiperkeleitä Mua ympäröi ja korvihini ulvoi Niin kauheasti, että niiden huutoon Heräsin vavisten, ja kauan jälkeen Viel' uskoin, että olin helvetissä; Niin kamalasti vaikutti se uni.
BRAKENBURY. Ei ihme, prinssi, että kauhistuitte; Minäkin kauhistun, kun tuota kuulen.
CLARENCE. Oi, Brakenbury! Minä tein tuon kaiken Mi todistaa nyt sieluani vastaan, Edwardin tähden; ja hän näin sen maksaa; Jumala, jos ei harras rukous sua Voi lepyttää, vaan kostaa tahdot työni, Vihasi käännä toki minuun yksin! Laps raukka säästä, oi, ja syytön vaimo! Jää, vartijani, luokseni, ma pyydän: On mieli raskas, nukkua ma soisin.
BRAKENBURY. Jään kyllä; Luoja suokoon hyvää unta! -- (Clarence nukahtaa.) Ajat ja levon hetket suru rikkoo, Yöst' aamun tekee, keskipäiväst' yön. Nimeä vaan on ruhtinasten herraus, Sisäisen vaivan ulkonainen loiste; Ja luulo-nautinnoistaan heill' on usein Vaan mailman täysi levotonta huolta. Nimestä halvast' arvo ruhtinaan Vaan tyhjäll' eroaapi kaiullaan.
(Molemmat murhamiehet tulevat.)
1. MURHAAJA. Hoi! Kuka siellä?
BRAKENBURY. Mit' aiot, mies? Ja kuinka tulit tänne?
1. MURHAAJA. Tahdon puhutella Clarencea, ja tulin tänne omin jaloin.
BRAKENBURY. Mut miks noin vähin puhumin.
1 MURHAAJA. Parempi vähin puhumin kuin pitkin. -- Suu kiinni vaan, ja esiin valtakirja.
(Antavat paperin Brakenburylle, joka lukee sen.)
BRAKENBURY. Mua tässä velvoitetaan jättämään Ylevä Clarence herttua teidän käsiin. En tahdo tutkistella, mik' on mieli, Vaan tahdon siinä mieless' olla syytön. Täss' avain on ja tuossa herttua nukkuu. Vien kuninkaalle tiedon, että teille Näin olen virkani ma luovuttanut.
1. MURHAAJA. Niin, tehkää se; se on viisas teko. Hyvästi vaan!
(Brakenbury menee.)
2. MURHAAJA. Sano, pistämmekö häntä kesken untaan?
1. MURHAAJA. Älkäämme; hän sanoo, että olimme pelkureita, kun herää.
2. MURHAAJA. Kun herääkö! Hän ei herää ennen kuin suurena tuomiopäivänä.
1. MURHAAJA. Niin, silloin hän sanoo, että pistimme häntä kesken untaan.
2. MURHAAJA. Tuo sana tuomio se minussa herättää jonkinlaista tunnonvaivaa.
1. MURHAAJA. Mitä? Pelkäätkö?
2. MURHAAJA. En tappaa häntä, siihen kun on minulla valtuus, vaan joutua tuomionalaiseksi siitä taposta, ja siitä ei mikään valtuus minua varjele.
1. MURHAAJA. Luulin, että olit päätöksen tehnyt.
2. MURHAAJA. Niin olenkin: jättää hänet eloon.
1. MURHAAJA. Minä siis palajan Glosterin herttualle sitä kertomaan.
2. MURHAAJA. Älä; maltahan vähän! Toivon, että tämä hurskas tuuli vähitellen kääntyy; sitä ei tavallisesti kestä kauemmin kuin että ehtii lukea kahteenkymmeneen.
1. MURHAAJA. No, miltä nyt tuntuu?
2. MURHAAJA. Onhan sitä minussa vielä vähän omantunnon sakkaa.
1. MURHAAJA. Muista palkkaamme, kun työ on tehty.
2. MURHAAJA. Niin oikein! Hän kuolkoon! Unhotin palkan.
1. MURHAAJA. Missä on nyt sinun omatuntosi?
2. MURHAAJA. Glosterin herttuan kukkarossa.
1. MURHAAJA. Ja kun hän avaa kukkaronsa maksaakseen palkkamme, niin lentää omatuntosi matkaan.
2. MURHAAJA. Vähät siitä! Menköön vaan! Ani harva, jos kukaan, siitä huolii.
1. MURHAAJA. Entä, jos se tulee takaisin sinuun.
2. MURHAAJA. Minä en rupea sen kanssa tekemisiin; se tekee miehestä pelkurin. Jos varastat, niin heti se syyttää; jos vannot, niin oiti se sättii; jos makaat naapurin vaimon kanssa, niin kohta se sinut ilmaisee; se on semmoinen punastuva, kaino henki, joka panee miehen sydämmen pyörälle; se tekee jos jonkinlaisia estelyksiä; pakotti minua taannoin antamaan takaisin rahakukkaron, jonka sattumalta olin löytänyt; se tekee miehestään kerjäläisen; se on kaikista kaupungeista ja kauppaloista karkoitettu vaarallisena kapineena; ja jokaisen, joka tahtoo elää hyvin, täytyy luottaa omaan itseensä ja elää ilman sitä.
1. MURHAAJA. Kas, hiisi olkoon! Nyt se on mennyt minun kyynärpäähäni ja puhuttelee minua, etten tappaisi herttuata.
2. MURHAAJA. Ota pirusta vaari, äläkä usko sitä; se tahtoo vaan mielistellä sinua, että saisi sinut huokailemaan.
1. MURHAAJA. Minulla on vahva luonto; minusta se ei saa urakkaa.
2. MURHAAJA. Puhut niinkuin reima mies, joka on arka maineestaan. No, käymmekö työhön käsiksi?
1. MURHAAJA. Anna hänelle aivokoppaan miekankahvastasi, ja paiskaa hänet sitten viiniaamiin tuonne sivuhuoneeseen.
2. MURHAAJA. Oiva keksintö! Siitä tulee likopala.
1. MURHAAJA. Vait! Hän herää.
2. MURHAAJA. Iske!
1. MURHAAJA. Ei, puhutelkaamme häntä ensin.
CLARENCE (herää). Hoi, vartija! Tuo tänne viiniä!
1. MURHAAJA. Viiniä saatte, herra, tarpeeksi kohta paikalla.
CLARENCE. Jumalan nimessä, ken olet sinä?
1. MURHAAJA. Ihminen, niinkuin tekin.
CLARENCE. Mut sull' ei kuninkaallist' ole kieltä.
1. MURHAAJA. Ja teill' ei kuninkaallist' ole mieltä.
CLARENCE. Sull' ukkosen on ääni, katse nöyrä.
1. MURHAAJA. Kuninkaan mull' on ääni, katse oma.
CLARENCE. Hämärä puhees on ja kuolettava. Mua uhkaa silmänne. Miks kalpenette? Ken teidät laittoi? Asiaako teillä?
MOLEMMAT MURHAAJAT. On, on, on, --
CLARENCE. On minut murhata?
MOLEMMAT MURHAAJAT. Niin, niin.
CLARENCE. Sydäntä teill' on tuskin ilmoittaa se, Ja sydänt' ei siis ole sitä tehdä. Mill', ystävät, teit' olen loukannut?
1. MURHAAJA. Meit' ette loukannut, vaan kuningasta.
CLARENCE. Te mailman miehistäkö valituimmat Murhaamaan viatonta? Mitä rikoin? Ken todistajana mua syyttää tässä? Ketk' ovat valamiehet vikapääksi Mun julistaneet? Kuka Clarence raukan Tuominnut katkeraan on kuolemaan? Laitonta uhata mua kuolemalla, Ennenkuin laki mun on syypääks saanut. Jos syntivelastanne toivotte Kristuksen kalliin veren lunastusta, Niin menkää, käsin älkää käykö minuun! Kirottu työ on, jota yritätte.
1. MURHAAJA. Sen, minkä teemme, teemme käskystä.
2. MURHAAJA. Ja käsky kuninkaan on.
CLARENCE. Sokko parka! Tuo suuri kuningasten kuningas Lain taulussansa sääsi: älä tapa! Ivata hänen käskyäänkö aiot Ja tehdä ihmismurhan? Varo itses! Hän, näet, pitää kädessänsä koston Ja lennättää sen rikkojien päähän.
2. MURHAAJA. Ja saman koston lennättää hän sinuun Miestaposta ja valapattuudesta. Sa sakramentin otit, pitääksesi Sodassa Lancasterin huoneen puolta.
1. MURHAAJA. Ja Herran nimen kavaltajana Valasi söit ja säiläll' ynseällä Kuninkaas pojan ruumiin teurastit.
2. MURHAAJA. Jot' auttaa vannoit sekä turvata.
1. MURHAAJA. Miks meihin käännät Herran jyrkän käskyn, Jot' olet rikkonut niin suurest' itse?
CLARENCE. Ah! kenen tähden tein tuon ilkityön? Edwardin, oman veljen tähden. Siksi Hän teit' ei laittanut mua murhaamaan: Se synti häntä painaa niinkuin mua. Jos Jumala sen teon kostaa tahtoo, Niin tietkää, että Hän sen tekee julki. Te voiman kädest' älkää vitsaa viekö: Hän vääryyttä ja laittomuutt' ei kaipaa Vihoittajaansa täältä tuhotakseen.
1. MURHAAJA. Ken sua silloin verityöhön käski, Kun Plantagenetien kevätkukan, Kuningastaimen uljaan, hengilt' otit?
CLARENCE. Vihani, perkele ja veljen lempi.
1. MURHAAJA. Tekosi, velvoitus ja veljes lempi Ne meitä vaativat sua murhaamaan.
CLARENCE. Ken veljeäni lempii, mua ei vihaa; Ma hänen veljens' oon ja häntä lemmin. Jos työnne teette palkasta, niin menkää, Luo Gloster veljeni ma teidät laitan; Enemmän elämästäni hän maksaa Kuin Edward kuolemani sanomasta.
2. MURHAAJA. Petytte aivan: Gloster vihaa teitä.
CLARENCE. Ei, ei; hän mua rakastaa ja lempii. Pois hänen luokseen menkää.
MOLEMMAT MURHAAJAT. Kyllä mennään.
CLARENCE. Sanokaa, että jalo isämme, Kun voittokäsin siunas meidät kolme, Kehoittain meitä hellään rakkauteen, Ei aavistanut tätä veljesriitaa: Oi! sitä muistuttakaa Glosterille, Niin itkee hän.
1. MURHAAJA. Niin, myllynkiviä, Joit' itkemään hän neuvoi meitäkin.
CLARENCE. Hänt' älkää panetelko, hän on hyvä.
1. MURHAAJA. Kuin syksyn lumi, niin. -- Te erhetytte: Hän meidät laittoi teitä surmaamaan.
CLARENCE. Ei, mahdotonta! Turmaani hän itki, Mua halaili ja nyyhkytti ja vannoi Kaikk' uhraavansa minut pelastaakseen.
1. MURHAAJA. Sen tekeekin: maan orjuudesta teidät Pelastaa taivaan iloon.
2. MURHAAJA. Taivaan kanssa Nyt sopikaa; nyt teidän kuolla täytyy.
CLARENCE. Pyhyyden tunnettako sielussasi, Kun taivaan kanssa sopimaan mua neuvot, Ja oman sielusi niin sokaat, että Soditat taivasta ja minut murhaat? Oi! muistakaa: sen vihat vielä saatte, Ken tähän teidät saattoi.
2. MURHAAJA. Mitä tehdä?
CLARENCE. Pelastaa sielunne ja heltyä.
1. MURHAAJA. Heltyä! Pelkuri ja nainen heltyy.
CLARENCE. Peto ja perkele, ne eivät helly. -- Ken teistä, ruhtinaana synnyltään Ja tyrmään kytkettynä, niinkuin minä, Ei rukoilisi henkens' edestä, Jos kaksi moista murhaajaa hän kohtais? -- Katseessas, ystäväni, piilee sääli; Oi! Jos ei silmäsi nyt imartele, Mua puolla, rukoile mun puolestani, Samassa kuin jos hädäss' oisit itse. Kerjäävää prinssiä kerjurikin säälii.
2. MURHAAJA. Takanne, herra, katsokaa.
1. MURHAAJA. Tuon saat, ja tuon; (Pistää Clarencen kuoliaaksi.) jos se ei vielä tepsi, Niin upotan sun viiniaamiin tuonne.
(Raastaa pois ruumiin.)
2. MURHAAJA. Verinen teko, armottoman julma! Oi, että niinkuin Pilatus nyt voisin Tään ilkimurhan käsistäni pestä?
(Ensimmäinen murhaaja palajaa.)
1. MURHAAJA. No, mitä aattelet, kun et mua auta? Sun vitkautes saa vielä herttua kuulla.
2. MURHAAJA. Jos kuulis, että veljensä ma säästin! Sin' ota palkka; kaikki hälle kerro. Oi! minä kadun tätä herttuan murhaa.
(Menee.)
1. MURHAAJA. Mut en vaan minä; mene matkaan, raukka! Johonkin läpeen ruumihin nyt kätken, Siks kunnes herttua sen hautaan laittaa. Kun palkan saan, niin olkoon täällä hiis; Kaikk' ilmi tulee; joutuun matkaan siis!
(Menee.)
TOINEN NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Lontoo. Huone lumilinnassa.
(Kuningas Edward, jota sairaana talutetaan sisään, kuningatar Elisabeth, Dorset, Rivers, Hastings, Buckingham, Grey y.m. tulevat.)
EDWARD. Kas niin! -- nyt hyvä päivätyö on tehty. -- Pyhänä, päärit, pitäkää tää liitto! Vapahtajaltani ma joka päivä Odotan vapahduksen kutsumusta; Taivaaseen sielu rauhaisemmin astuu, Kun maassa ystävilläni on rauha. Rivers ja Hastings, kättä paiskatkaa! Pois äkä! Ystävyyden vala tehkää!
RIVERS. Minussa, tottakaan, ei vihan kaunaa; Ja ystävyyttä vannon tuohon käteen.
HASTINGS. Niin totta Jumal'auta, samaa minä!
EDWARD. Varokaa pilaa kuninkaanne nähden! Kuningas kuningasten pian saattaa Salatun vilpin häpeään, ja hankkii Toiselle teistä toisen kautta surman.
HASTINGS. Niin totta Jumala mua auttakoon, Ma ystävyyttä vannon!
RIVERS. Samaa minä, Niin totta kuin on Hastings mulle rakas!
EDWARD. Te, rouva, tekin saman neuvon saatte; -- Poikanne Dorset myös; -- myös Buckingham; -- Olette riidoin olleet keskenänne; Käsi Hastingsin nyt suudeltavaks, rouva; Ja minkä teette, vilpittä se tehkää.
ELISABETH. Kas tuossa, Hastings: iki-unhoon vihat, Niin totta Jumala meit' auttakoon!
EDWARD. Dorset ja Hastings sopusyleilykseen!
DORSET. On rikkumaton, mitä minuun tulee, Tää ystävyyden liitto, sen ma vannon.
HASTINGS. Ja samaa minä vannon.
(Dorset ja Hastings syleilevät toisiaan.)
EDWARD. Lujita liitto, jalo Buckingham, Syleillen puolisoni heimokuntaa; Mua sovullanne onnelliseks saata.
BUCKINGHAM (kuningattarelle). Jos vihaa teille kantaa Buckingham Ja alamaisen lemmen kieltää teiltä Ja omaisiltanne, niin lemmen sijaan Hän taivaan vihat rangaistukseks saakoon. Kun kipeimmin ma ystävätä kaipaan, Ja ystävyydestään kun varmin olen, Niin luihu, viekas, juonikas hän olkoon; Niin käyköön, Jumal'aut, jos jäähtyy teihin Minussa rakkaus tai omaisiinne!
(Syleilee Riversiä ja toisia.)