Chapter 6

-- "Voi Natalia Niholajewna kulta! Ei tule nyt unta silmään", virkkoi Harlow surumielisesti. "Päässä humisee niinkuin vasaroilla kolhisi! Minuthan näet kuin luontokappaleen..."

-- "Käy maata ja nuku!" vaati äitini itsepintaisesti. "Sitten juot teetä ja sitten haastellaan. Älä sure, vanha ystävä! Jos sinut on ajettu pois _sinun_ talostasi, niin on sulla aina suoja _minun_ talossani. En ole unohtanut sitä, että sinä se henkeni pelastit."

-- "Armas rouva!" voivotti Harlow ja kätki kasvot käsiinsä. "Pelastakaat _te_ nyt minut!"

Tämä rukous sai äitini melkein itkemään.

-- "Mielelläni minä autan sinua, Martin Petrovitsh, minkä suinkin voin. Mutta sinun täytyy luvata minulle, ettäs tästä puolin aina tottelet minua ja panet pahat ajatukset mielestäsi pois."

Harlow otti kädet kasvoiltaan.

"Jos niin on tarvis", virkkoi hän, "olen minä valmis anteeksikin antamaan."

Äitini nyykäytti rohkaisevasti päätänsä.

-- "Erittäin hauska minun on nähdä sinusta tuollaista tosikristillistä henkeä, Martin Petrovitsh, Mutta siitä saamme puhua sittemmin. Laitahan nyt siksi itsesi järjestykseen ja nuku ennen kaikkea. Saata Martin Petrovitsh, herra vainajan viheriäiseen kamariin", virkkoi hän sitten pehtorille, "ja mitä hän vaan vaatii, toimita samassa. Käske kuivata ja puhdistaa hänen vaatteensa ja antakoon emäntäpiika liinavaatteet mitä tarvitaan, -- ymmärrätkö?"

-- "Ymmärrän", vastasi pehtori.

-- "Ja kun herra on herännyt, niin käske räätäli sinne ottamaan mittaa. Parta on kanssa ajettava. Ei nyt, mutta sitten."

-- "Ymmärrän", toisti pehtori. "Martin Petrovitsh, olkaa niin hyvä." Harlow nousi, katsahti äitiäni, yritti mennä hänen luokseen, mutta pysähtyi, kumarsi syvään, risti kolmesti silmänsä Jumalan kuvaa kohti ja läksi pehtorin jälkeen.

Hänen jälkeensä luikahdin minäkin huoneesta ulos.

XXIV.

Pehtori saattoi Harlow'in viheriään kamariin ja juoksi samassa emäntäpiikaa hakemaan, koska vuoteesta puuttui makuuvaatteita. Souvenir, joka oli kohdannut meidät etuhuoneessa ja oli yhdessä meidän kanssamme pujahtanut viheriään huoneesen, rupesi samassa kimmurtelemaan ja nauramaan Harlow'in edessä, joka miettiväisenä oli seisattunut keskelle lattiaa, kädet hajallaan. Vettä vuoti hänestä yhä vieläkin.

-- "Ruostalainen! Ruostalainen, Harlow!" piipitti Souvenir, nauraen ja pidellen sivujaan, "sinä mainio Harlow'in suvun suuri kanta-isä, katsahda nyt alas jälkeiseesi! Miltä hän nyt näyttää? Voitko tunnustaa hänet omaksesi! Ha-ha-ha! Teidän ylhäisyytenne, sallikaa minulle kätösenne! Miksikäs teillä on mustat sormikkat käsissä?"

Minä aioin pidättää Souvenir'iä ja saattaa häntä häpeämään käytöstänsä, mutta se oli mahdotonta.

-- "Minä muka olin ruotuvaivainen ja raukka! 'Ei ole muka sinulla omaa kattoa pääsi päällä!' Mutta samanlainen ruotuvaivainen on hänestä nyt tullut, kuin minustakin, vaivaisesta syntisestä. Nyt on Martin Harlow'it ja maankulkijat Souvenir'it yhtä ja samaa! Armopaloilla pitä Martin Petrovitsh'kin rupeaa elämään. Ottavat tuosta leivän kuoren, jota koira on haistellut ja sitten siihen jättänyt, ottavat sen ja -- syö muka Martin Petrovitsh. Ha-ha-ha!"

Harlow seisoi edelleen maahan tuijottaen ja jalat sekä kädet taarallaan.

-- "Martin Harlow!" jatkoi Souvenir, vikinätään. "Semmoinen mahtava mies että pois tieltä! Älä muka tule herran tielle, paiskaan nurin! Ja kun suuressa viisaudessansa rupesi omaisuuttansa jakelemaan, niin silloinkos sitä paisuttiin vasta! Kiitollisuutta; muka kiitollisuutta! Entäs minä! Miksikäs minä jäin ilman? Miks'eikäs minun osalleni mitään tullut? Minä kukaties olisin osannut paremminkin kiittää! Ja tottahan minä sanoinkin, että niin ajavatkin herran paljain jaloin lumihankeen..."

-- "Souvenir!" kiljasin minä, mutta Souvenir ei huolinut mistään.

Harlow seisoi edelleen paikallaan. Näytti siltä kuin hän nyt vasta olisi ruvennut tuntemaan kuinka märkä hän oli kantapäästä kiireesen ja olisi odotellut milloinka muka hänen päältään riisutaan. Mutta pehtoria ei kuulunut.

-- "Sotaherra vielä on olevinaan!" alkoi Souvenir jälleen. "Sotauroona näet oli isänmaata suojelemassa! Miehuutta muka näytettiin! Sepä se: kiskoa kohmettuneiden marodörien koivista housut pois -- kas sitä me osaamme, mutta annas kun tytön heitukka meille jalkaa polkee, niin meni miehuus housujen pohjaan."

-- "Souvenir!" huusin minä uudestaan.

Harlow vilkasi sivulta Souvenir'iin. Näytti siltä kuin ei hän tähän hetkeen asti olisi huomannutkaan Souvenir'in läsnä-oloa ja olisi vasta minun huudahdukseni jälkeen havainnut hänet.

--- "Kavahda", äänsi hän kumeasti, "varo, ett'ei kävisi sinun huonosti."

Souvenir räjähti nauramaan.

-- "Voi; arvoisa veli kuinka te säikäytitte minut! Kuinka te olette hirmuinen kuitenkin! Olisitte toki edes tukka kultana kammanneet, muutoin ne, taivas varjelkoon, kuivavat eikä niitä sitten liottamallakaan saa selväksi." Äkkiä rupesi Souvenir pöyhistelemään. "Vai vielä te nokkaanne nostelette? Keppikerjäläinen se tässä vielä mahtailee. Sanokaas paremmin missä se teidän kotinne nyt on? Sillähän te aina kerskailette. Minulla muka on katto pääni päällä, sinä muka olet katoton ja koditon. Minulla muka on syntymäkoti minulla."

Pitihän näet vaan tämän sanan lähteä pyörimään hänen kielellään.

-- "Herra Bitshkow!" virkoin minä. "Ajatelkaa toki mitä te sanotte!"

Mutta hän räkätti yhä edelleen, hyppien ja kiemuroiden aivan Harlow'in edessä... Ja pehtori emäntäpiian kanssa viipyi vaan.

Minua rupesi peloittamaan. Puhellessaan äitini kanssa oli Harlow tyyntymistään tyyntynyt ja vihdoin kokonaan tyytynyt kohtaloonsa. Nyt minä huomasin kuinka hän jälleen rupesi ärtymään. Hengitys alkoi käydä kiivaammin, korvien alukset paisuivat äkisti, sormet rupesivat liikkumaan, silmät jälleen välkähtelemään kasvojen lian alta.

-- "Souvenir! Souvenir!" huusin minä. "Lakatkaa jo tahikka kantelen minä äidille."

Mutta piru näytti riivanneen Souvenir'in.

-- "Niin, niin, veikkonen", alkoi hän taas ilkeän piipityksensä.

"Tämmöisissä oloissa pitä nyt ollaan vaan! Mutta tyttäret ja vävy armas, Wladimir Wasiljevitsh, nekös nyt teidän kattonne alla teitä kylliksensä nauravat. Ja jospa edes olisitte kironneet heidät, niinkuin uhkasitte! Ei teissä ollut miestä siihenkään. Ja mitäpäs te Wladimir Wasiljevitsh'in rinnalle pyrkisittenkään? Wolodkaksi te häntä vaan nimittelitte! Mikäpäs Wolodka hän teille olisi? Hän on Wladimir Wasiljevitsh, herra Sletkin, tilanomistaja, hovinherra, entäs sinä -- kukapas sinä olet?"

Kauhea huuto keskeytti Souvenir'in puheen... Harlow oli vimmastunut. Kädet puristuivat nyrkkiin ja kohosivat, kasvot lensivät sinisiksi, vaahtoa kiehahti haljenneille huulille.

Hän vapisi raivoissaan.

-- "Kattoa! sinä sanoit" niin hän äänsi rämisevällä, rautaisella äänellään. "Kironnut, niinkö sinä sanoit? Ei! En minä heitä kiroa... Siitä he eivät välittäisi. Mutta katon, katon minä hävitän eikä pidä heillä oleman kattoa päänsä päällä niinkuin ei minullakaan ole. Saavat vielä tuta Martin Harlow'in! Ei ole vielä voimat minulta menneet! Saavat tuta, ketä he ovat narranneet. Ei pidä heillä olemaan kattoa päänsä päällä!"

Minä hämmästyin. En ole ikinä nähnyt noin ääretöntä vihaa. Villi peto tuossa mun edessäni raivosi eikä ihminen. Minä hämmästyin, mutta Souvenir oli säikäyksissään mennyt pöydän alle.

-- "Ei pidä olemaan," huusi Harlow viimeisen kerran ja syöksi ulos, ollen vähällä kaataa kumoon pehtorin ja emäntäpiian, jotka tulivat ovessa vastaan: Nuolena hän ryntäsi pihan poikki ja katosi portin taakse.

XXV.

Äitini suuttui kauheasti kun pehtori hämmästyneenä tuli kertomaan Martin Petrovitsh'in odottamattomasta poislähdöstä. Pehtori ei uskaltanut salata tämän lähdön syytä ja minun täytyi todistaa hänen sanansa oikeiksi.

-- "Sinä siis olet kaikkeen syypää!" huudahti äitini Souvenir'ille, joka jäniksenä oli hypännyt edellä ja mennyt suutelemaan äitini kättä. "Sinun inhoittava kielesi on saanut aikaan kaiken tämän."

-- "No mutta, kyllä minä siinpaikass', siinpaikass'..." alkoi Souvenir änkyttää ja löpertää, viskoen kyynärpäitään taaksepäin.

-- "Siinpaikass', siinpaikass'! Kyliä minä tunnen sinun siinpaikkasi!" puhui äitini nuhdellen ja käski hänen mennä ulos. Senjälkeen hän soitti, kutsutti Kvitsinskin luoksensa ja määräsi: heti paikalla on lähdettävä vaunuilla Jeskovoon, Martin Petrovitsh haettava esille, maksoi mitä maksoi, ja tuotava takaisin.

-- "Ilman häntä ette saa tulla takaisin!" lopetti hän.

Tuima Puolalainen kumarsi ääneti ja läksi ulos.

Minä palasin huoneeseni, istahdin jälleen akkunan ääreen ja ajattelin kauan aikaa sitä, mitä nähnyt olin. Minä olin ymmällä. Minä en ymmärtänyt sitä, kuinka Harlow, joka nurisematta oli kantanut kotiväkensä loukkaukset, ei voinut hillitä itseänsä eikä sietänyt semmoisen mitättömän olennon kuin Souvenir'in pilkkaa ja pistosanoja. Minä en silloin vielä tiennyt, kuinka sietämättömän katkera saattaa välistä olla tyhjän päiväinen moite, vaikka se tulisi hyvinkin ylönkatsotun ihmisen suusta... Souvenir mainitsi Sletkin'istä, jota Harlow ei voinut kärsiä, ja tämä mainitseminen se iski kuin valkea rohtimiin; paljon kivistänyt kohta ei jaksanut kestää tätä viimeistä pistosta.

Kului aikaa tunnin verta. Meidän kaleskat ajoivat takaisin pihaan, mutta niissä istui vouti yksinään. Ja äitinihän oli sanonut hänelle: "_ilman häntä_ ette saa tulla!" Kvitsinski hyppäsi kiiruusti kaleskoista ja juoksi portaille. Hän näytti hyvin levottomalta, -- aivan tavatonta hänessä. Minä läksin heti alas ja astuin hänen perässään vierashuoneesen.

-- "No? Toitteko hänet?" kysyi äitini.

-- "En tuonut", vastasi Kvitsinski, "enkä olisi voinutkaan tuoda."

-- "Miks'ette? Näittekö häntä?"

-- "Näin."

-- "Mitä hänelle on tapahtunut? Onko hän saanut halvauksen?"

-- "Ei suinkaan; ei hänelle ole tapahtunut mitään."

-- "Miksikäs ette tuoneet häntä?"

-- "Siks'en, että hän hajoittaa taloansa."

-- "Kuinka?"

-- "Hän seisoo uuden rakennuksen katolla ja hajoittaa sitä paraillaan. Kolme neljäkymmentä lautaa on jo irti: ruoteita samoin viisi kuusi kappaletta."

("Ei pidä heillä oleman kattoa päänsä päällä!" Nämä Harlow'in sanat johtuivat nyt mieleeni.) Äitini loi neuvotonna silmänsä Kvitsinskiin.

-- "Yksinään seisoo katolla ... ja hajoittaa kattoa paraikaa..."

-- "Juuri niin. Kävelee pitkin ullakon laudoitusta ja särkee oikealle sekä vasemmalle. Hänellä on näet tavattomat voimat. Kyllä on sentään kattokin huono: laudat eivät ole saumoittaan vaan rinnakkain, pintalauta päällä, naulatkin pelkkiä vaarnoja vaan."

Äitini katsahti minuun ikäänkuin saadakseen vakuutusta ett'ei hän ollut kuullut väärin.

-- "Vai on pintalaudat saumoittaan", toisti hän, ymmärtämättä nähtävästi ensinkään näitten sanain merkitystä.

-- "Miksikäs te sitten tulitte pois?" kysyi hän viimein.

-- "Tulin saamaan lähempiä käskyjä. Ilman väkeä ei siellä saa mitään aikaan. Jeskovon talonpojat ovat säikäyksestä menneet piiloon."

-- "Entäs Harlow'in tyttäret?"

-- "Ei ne saa mitään aikaan, nekään, juoksevat päättöminä ihan ... huutavat... Mitäs hyötyä siitä lähtee?"

-- "Onko Sletkin myös siellä?"

-- "Siellä on. Ulvoo pahemmin kuin kukaan muu, mutta ei hänkään saa toimeen yhtään mitään."

-- "Ja Martin Petrovitsh seisoo katolla!"

-- "Katolla se on ullakossa ja hajoittaa kattoa."

-- "Niin niin", puheli äiti, "ja pintalaudat..."

Seikka oli ilmeisesti aivan erin-omainen.

Mitäs nyt piti tehdä? Lähettäisikö kaupunkiin ispravnikkaa hakemaan, vai keräisikö talonpoikia? Äitini oli aivan neuvotonna.

Ja yhtä neuvoton se oli Shitkowkin. joka tuli päivällisille. Kyllähän hän mainitsi jotakin komppaniasta sotaväkeä, mutta mitään neuvoa ei häneltä lähtenyt. Siinä hän seisoi vaan ja katsoa mulkoili nöyrästi ja uskollisesti. Kvitsinski kun huomasi, ett'ei hänen ole odottaminenkaan mitään määräyksiä, ilmoitti äidilleni -- ylenkatseellisella kunnioituksella, joka oli hänelle niin omituista -- että jos hänen sallitaan ottaa mukaansa muutamia tallirenkejä, puutarhureita ja muita talon palvelioita, niin hän koettaa...

-- "Min, niin", keskeytti hänet äitini. -- "Koettakaa hyvä Vikenti Osipitsh. Mutta joutukaa, olkaa niin hyvä! Minä otan vastatakseni kaikki tyyni."

Kvitsinski myhähti kylmäkiskoisesti. "Sallikaa minun, rouva, kumminkin ennakolta ilmoittaa teille, etten minä takaa asian onnistumista, sillä herra Harlow on tavattoman väkevä ja huimapäinen, hän pitää itseänsä kovin loukattuna."

-- "Niin, niin", vahvisti äitini, "ja kaikkeen tähän on syynä tuo inhoittava Souvenir. Tätä en anna hänelle milloinkaan anteeksi. Menkää, Vikenti Osipitsh, ottakaa väkeä mukaanne; lähtekää!"

-- "Ottakaapas te, herra vouti, vähän enemmän nuoria mukaanne ja palokoukkuja kanssa", virkkoi syvällä äänellä Shitkow. "Niin, ja jos teillä on verkkoja, niin ei haittaisi sekään. Meiltä sattui kerran rykmentissä..."

-- "Tehkää hyvin älkääkä opettako minua, hyvä herra", keskeytti hänet Kvitsinski närkästyneenä. "Tiedän minä itsekin mitä tarvitaan". Shitkow loukkantui tuosta ja ilmoitti, että koska hän luuli häntäkin siellä tarvittavan...

-- "Ei, ei!" puuttui äitini puheesen. "Paras on kun sinä jäät tänne. Antaa nyt Vikenti Osipitshin toimia yksinään. Menkää, Vikenti Osipitsh!"

Shitkow pani tuosta vielä enemmän pahakseen. Kvitsinski kumarsi ja läksi.

Minä riensin talliin, satuloitsin itse kiireimmän kaupassa ratsuni ja läksin täyttä laukkaa Jeskovoon päin.

XXVI.

Sade oli lakannut, mutta tuuli pauhasi kahta ankarammin suoraan vastaani. Puoli tiessä oli satula vähällä keikahtaa altani, sillä mahahihnat olivat löyhtyneet.

Minä astuin alas ja rupesin hampain kiinnittämään hihnoja. Äkkiä kuulin jonkun mainitsevan nimeäni. Souvenir juoksi niityn poikki minua kohti.

-- "Mitä veikkonen!" huusi hän minulle jo kaukaa. "Uteliaisuusko teissä sai vallan? No niinpä niinkin... Sinne minäkin suoraa päätä Harlow'in jälkiä myöten. Semmoista peliä tuskin toiste saa nähdäkään."

-- "Niin, te menette ihailemaan kättenne töitä", virkoin minä inholla, hyppäsin hevosen selkään ja panin sen jälleen nelistämään. Mutta hillitsemätön Souvenir ei jäänyt minusta jälkeen. Juostessaankin hän nauraa hohotti ja kiemuroitsi.

Tuolla on vihdoin Jeskovokin, tuossa sulkusilta, sitten pitkä aita ja hovin tammisto. Minä ajoin portille, astuin maahan, sidoin hevoseni ja jäin seisomaan hämmästyneenä.

Suuren rakennuksen katosta oli kolmas osa revittynä; kurkihirsi vaan oli jäljellä; paanuja ja lautoja oli hujan hajan maassa molemmin puolin rakennusta. Olkoonpa niinkin, että katto, kuten Kvitsinski sanoi, oli huono, mutta käsittämättömältä tuo sentään näytti. Ullakon permantoa myöten liikkui kömpelön nopeasti mustan harmaa suuri olento, levittäen tomua ja soraa ympärilleen, milloin heiluttaen tiileistä tehtyä savupiippua, milloin kiskoen irti kattolautoja ja viskellen niitä alas, milloin itse seinäänkin tarttuen. Se oli Harlow.

Ilmeiseltä karhulta hän näytti minusta nytkin: pää oli kuin karhulla, selkä ja hartiot kuin karhulla, jalkojansakin hän asetteli levälleen, jalkateriänsä taivuttamatta -- aivan kuin karhu. Huima tuuli puhalti häneen joka taholta, nostaen hänen takkuista tukkaansa. Kauhea oli nähdä kuinka paikoittain revittyjen vaatteiden alta pisti esiin paljas punainen iho; kauhea oli kuulla hänen outoa, käheätä murinaansa. Pihalla oli paljo väkeä, akkoja, poikia, piikoja hyyristelihe aidan vieressä, muutamia talonpoikia oli ryhmäytynyt vähän kauemmas eri joukkoon. Tuttavani vanha pappi seisoi hatutta päin toisen rakennuksen portailla. Hänellä oli käsissään vaskinen risti, jota hän tuon tuostakin, sanaakaan sanomatta ja toivottomasti kohotteli ylös, ikäänkuin näyttäen sitä Harlow'ille. Papin vieressä seisoi Eulampia, nojaten selin seinään ja liikahtamatta katsoen isäänsä. Anna pisti välistä päätänsä akkunasta ulos, välistä katosi jälleen, vuoroin juoksi pihalle, vuoroin taas meni sisään. Sletkin kalman vaaleana, keltaisena, vanha yönuttu yllä ja patalakki päässä, juoksenteli paikasta toiseen, yksipiippuinen pyssy kädessä. Hän oli kuten sanotaan kokonaan juutalaistunut, hän oli tukehtua suuttumuksesta, hän uhkaili, hän vapisi, hän tähtäsi väliin Harlow'iin, heitti sitten pyssyn olalle, tähtäsi uudestaan huusi, itki.

Nähtyään minut ja Souvenir'in, hyökkäsi hän suoraa päätä meidän luoksemme.

-- "Katsokaa, katsokaa, mitä täällä tapahtuu!" vingahti hän, "katsokaa! Hän on tullut hulluksi, hän on aivan järjeltään ... ja katsokaas mitä hän tekee. -- Panin jo polisia hakemaan, mutta ei ketään tule! Ei tule niin ketään. Ja jos minä ammun häneen, niin ei minua laki saa syyhyn, sillä tottahan jokainen on oikeutettu puolustamaan omaisuuttaan. Ja minä ammun, jumaliste minä ammun!"

Hän hyppäsi talon edustalle.

-- "Martin Petrovitsh! Varokaa! Jos ette te tule alas, niin minä ammun!"

-- "Ammu vaan" vastasi käheä ääni katolta. "Ammu vaan! Tuoss' on sulle siksi aikaa tuomisia!"

Pitkä lauta lensi samassa katolta. Se heilahti pari kertaa ympärinsä ja mäiskähti maahan aivan Sletkinin jalkain juureen. Kiljaisten ponnahti Sletkin syrjään, mutta Harlow rupesi kovasti nauramaan.

-- "Jesus siunatkoon!" änkytti joku minun takanani. Minä käännyin. Se oli Souvenir.

-- "Vai niin!" ajattelin minä: "joko taukosi miehen nauru?"

Sletkin tarttui lähellä seisovaa talonpoikaa kaulukseen.

-- "Kiipeä tuonne ylös, kiivetkää, te perkeleet", vonkui hän, pudistellen miestä kaikin voiminsa. "Pelastakaa taloni!"

Talonpoika astui askeleen ja toisen, nosti päänsä, viuhtasi pari kertaa käsillään ja huusi.

-- "Kuulkaas herra!"

Sitten hän tarpoi vähän aikaa paikallaan ja puikahti tiehensä.

-- "Tikapuita tänne, tikapuita!" huusi Sletkin toisille miehille.

-- "Mistäs ne otti?" kuuluivat talonpojat vastaavan.

-- "Ja vaikk'ois tikapuutkin", virkkoi verkalleen joku joukosta, "niin ketäpä tuonne haluttaisi kiivetä! Hupsu se olisi, joka sinne menisi! Hän näetsä kun ottaa, niin -- niskat nurin siinä samassa."

-- "Tappaa ihan puhtaasti!" äänsi nuori vaaleatukkainen, omituisen näköinen mies.

-- "Se on vissi, se", liittivät muut.

Minusta näytti siltä, että talonpojat olisivat hyvin vastenmielisesti menneet täyttämään uuden herransa käskyä, vaikka vaara olisi ollut vähempikin. Melkein he hyväksyivät Harlow'in käytöstä, vaikka se heitä kummastuttikin.

-- "Voi teitä, rosvoja, kuitenkin!" voivotti Sletkin. "Kyllä minä teidät..."

Samassa kaatui raskaalla kolinalla viimeinenkin savupiippu ja keltainen pöly pöllähti pilvenä ylös. Kuului hirveä kiljahdus, ja tomun keskellä näkyi Harlow: kohotettuansa veriset kädet korkealle, kääntyi hän meihin päin: Sletkin tähtäsi häneen jälleen.

Eulampia nykäsi häntä käsivarresta. -- "Älä häiritse" kiljasi Sletkin hänelle.

-- "Et saa ampua!" virkkoi Eulampia hänelle, ja hänen siniset silmänsä iskivät tulta, rypistyneiden kulmakarvain alta. "Isä hajoittaa omaa taloonsa. Hänen se on."

-- "Valehtelet: meidän se on!"

-- "Sinä sanot: meidän; minä sanon: hänen se on!"

Sletkin kiekahti vimmoissaan ja julmasti katsahti Eulampia häntä suoraan silmiin.

-- "Kas, terve, terve, tytär armas!" pauhasi Harlow katolta. "Terve, Eulampia Martinowna! Kuinkas sinä voit ja jaksat ystäväsi kanssa?... Makeastiko yhä suudellaan ja hyväillään?"

-- "Isä!" lausui Eulampia heleällä äänellään.

-- "Mitä, tytär?" vastasi Harlow ja tuli aivan seinän ääreen. Hänen kasvoillaan ilmaantui, mikäli minä osasin eroittaa outo nauru -- kirkas, iloton, ja juuri siitä syystä kummallisen kamala, paha nauru... Monta vuotta sen jälkeen näin samanlaisen naurun, erään kuolemaan tuomitun kasvoilla.

-- "Herkeä jo, isä", lausui Eulampia. "Me olemme pahoin tehneet. Me annamme sinulle kaikki takaisin. Tule alas!"

-- "Mitäs sinä tässä rupeat meidän puolestamme isännöimään?" puuttui Sletkin puheesen.

Eulampia rypisti entistä tiheämmiksi kulmakarvansa.

-- "Minä annan sinulle takaisin oman osani, -- annan kaikki tyyni. Lakkaa, isä -- jo! Anna meille anteeksi. Anna minulle anteeksi."

Harlow naurahteli vaan.

-- "Myöhään tulit, kultaseni", puhui hän ja jok'ainoa sana kumisi kuin vaski. "Myöhään liikahti sun kivinen sydämmesi. Alas mäkeä sitä lähdettiin, -- nyt et pidätä enää. Äläkä sinä minuun katso! Minä olen mennyttä miestä! Katsele sinä paremmin tuota Wolodkaasi: mistä lienee löytynytkään tuo sorea poika! Ja katsele sinä kyykäärmettä tuolla, sisartasi; näetkös kuinka hänen ketunnenänsä pistää ulos akkunasta, näetkös kuinka hän armasta miestään usuttelee! E-hei, hyvä herrasväki! Katottomaksi tahdoitte tehdä minut -- ja siksi en jätä minä teille hirttä hirren päälle. Omilla käsilläni nää olen pannut, omillani ne irtikin kiskon, -- niin, pelkillä käsillä! Näettenkös, en kirvestäkään ottanut."

Hän sylkäsi kouriinsa ja tarttui jälleen seinähirsiin.

-- "Heitä jo valtaan, isä!" puheli Eulampia, ja hänen äänensä soi niin ihmeellisen lempeästi "Älä muistele entisiä. Tulehan toki alas; tule kamariini, käy pehmeälle vuoteelleni. Minä kuivaan sinut, minä lämmitän sinut; minä sidon haavasi; katsos kuinka kätesi ovat veriset. Saat elää luonani huolitta ja murheitta; saat syödä makeasti, maata vielä makeammin. Syypäät olemme. Se on totta. Ylpeiksi yllyimme, pahoin teimme. Anna anteeksi!"

Harlow pyöritti päätään.

-- "Maalaile sinä vaan! En usko minä teitä. Uskon te juuri minussa olette kuolettaneet. Kaikki olette kuolettaneet. Minä olin kotka ja te teitte minusta maan matosen... Ja nytkö matokin olisi rikki poljettava! Ei sentään! Minä rakastin sinua, sen tiedät; mutta nyt sinä et enää ole tytär minulle, enkä minä isä sinulle. Minä olen mennyttä miestä. Älä häiritse! Ja sinä!" kiljasi Harlow äkkiä Sletkinille; "ammu sinä, pelkuri, surkea sankari! Mitästä aina tähtäilet vaan? Vai muistatko lain, joka sanoo: jos lahjan saanut tekee murhayrityksen lahjan antajaa vastaan", puhui Harlow, pannen painon joka sanalle, "niin olkoon antajalla valta vaatia kaikki takaisin. Ha-ha-ha! Älä huoli yhtään lainoppinut. En minä vaadi takaisin -- itse minä teen lopun kaikesta ... He-lei!"

-- "Isä!" rukoili Eulampia viimeisen kerran.

-- "Vaiti!"

-- "Martin Petrovitsh! veli hyvä, olkaa jalomielinen, antakaa anteeksi!" änkytti Souvenir.

-- "Isä kulta!"

-- "Vaiti, pentu!" kiljasi Harlow.

Souvenir'iin hän ei katsonutkaan, sylkäsihän vaan hänen puoleensa.

XXVII.

Samassa ilmaantui Kvitsinski portille seurueineen kolmilla rattailla. Väsyneet hevoset korskahtelivat ja miehet hypähtelivät yksi toisensa perästä maahan.

-- "Ho-hoo!" huusi Harlow täyttä kulkkua. "Armeija ... katsos armeijaa! Kokonaisen armeijan panevat minua vastaan. Hyvä juttu! Sen minä vaan sanon jo edeltäpäin: että ken vaan tykkää tulla tänne, sen minä samassa päästän sääret pystyssä alas. Minä olen ankara isäntä -- enkä suvaitse vieraita sopimattomaan aikaan! Muistakaa se!"

Hän tarttui molemmin käsin etummaiseen orsi pariin ja alkoi huimasti heilutella niitä. Riippuen niissä kiinni, näkyi hän vetävän niitä perässään, laulaen työmiesten tapaan: "Hei juu junttanupoo!"

Sletkin riensi Kvitsinskin luokse ja rupesi valittamaan ja vaikeroimaan.

-- "Älkää häiritkö minua!" vastasi toinen ja ryhtyi toimeenpanemaan aikomaansa sotavehkettä. Itse astui hän rakennuksen edustalle ja, vetääkseen pois Harlow'in huomiota toisaalta, rupesi hänelle puhumaan, kuinka muka Harlow tekee semmoista, mikä ei sovellu aatelismiehelle.

-- "Heijuu, junttanupoo!" lauloi Harlow.

Kvitsinski selitti edelleen, kuinka Natalia Niholajewna on närkästynyt häneen eikä olisi häneltä odottanut tuollaista.

-- "Hei-juu, junttanupoo!" lauleli vaan Harlow.

Tällä välin oli Kvitsinski lähettänyt neljä kaikkein vahvinta ja rohkeinta tallirenkiä toiselle puolelle taloa, käskien heidän sieltä kautta kiivetä katolle. Tämä sotatuuma ei kumminkaan jäänyt Harlow'ilta huomaamatta. Hän heitti äkkiä orret sikseen ja juoksi toiselle puolen kattoa. Hänen ulkomuotonsa oli niin hirvittävä että kaksi renkiä, jotka jo olivat ennättäneet kiivetä ullakolle, samassa laskivat alas vesitorvea myöten, pihalla olevain poikanulikkain suureksi iloksi ja riemuksi. Harlow pui heille nyrkkiään ja palasi jälleen etupuolelle, tarttui jälleen orsiin ja rupesi niitä heiluttamaan junttapoata.

Äkkiä hän pysähtyi kuin koira, lintua vainuten.

-- "Maksimushka, toveri, ystävä!" huudahti hän. "Sinäkö siellä?"