Chapter 5

Muistan vielä, kuinka minussa, yksikseni jäätyäni, asui ajatus: miksikähän se Harlow ei läimäyttänyt Sletkin'iä "niin ett'ei olisi märkää paikkaakaan hänestä jäänyt jäljelle", ja mitenkähän Sletkin ei peljännyt sellaista kohtaloa? Nähtävästi oli Martin Petrovitsh todellakin käynyt hiljaiseksi, arvelin minä, ja yhä enemmän rupesi mieleni tekemään, päästä Jeskovoon ja saada edes toisella silmällä nähdä tuota jättiläistä, jota en milloinkaan voinut ajatella ahdistettuna ja hiljaisena. Olin jo saapunut metsän rinteelle, niin tuossapa äkkiä aivan jalkojeni juuresta pyrähti lentoon suuri kurppa, kovasti läpyttäen siipiänsä ja lensi tiheikköön päin. Minä tähtäsin, mutta lukko petti. Minua harmitti kovasti, sillä kovin oli lintu korea, ja päätin kuin päätinkin koettaa eiköhän tuota vielä saisi ylös. Läksin painumaan sinnepäin, jonne lintu oli lentänyt ja kuljettuani pari sataa askelta, näin vähäisellä nurmikolla, tuuhean koivun alla -- en kurppaa -- vaan samaisen herra Sletkin'in. Hän makasi seljällänsä, kädet niskan alla, ja katseli ylös taivaalle, tyytyväisesti hymyillen ja hiljaa heilutellen vasenta jalkaansa oikean polven päällä. Hän ei huomannut minun lähenemistäni. Nurmikolla, muutaman askelen päässä hänestä, astuskeli Eulampia, maahan tuijottaen. Hän näkyi etsivän jotakin ruohosta, -- sieniäkö sitten lienee etsinyt vai mitä -- silloin tällöin notkistuen alas, kättään kurottaen ja laulellen puoli-ääneen. Minä pysähdyin samassa ja rupesin kuuntelemaan. Ensi alussa en voinut eroittaa mitä hän lauloi, mutta sitten kuulin aivan selvästi seuraavat säkeet tunnetusta vanhasta laulusta:

Tule, tule, ukonpilvi, tule vainenkin Tapa, tapa multa appi-taatto taitenkin Iske, nuoli, iske anoppihin-äitihin Nuoren vaimon minä kyllä tapan itsekin.

Eulampia lauloi yhä kovemmin ja kovemmin; erittäinkin kuuluvasti äänsi hän viimeiset sanat. Sletkin se loikoi loikomistaan nurmella, naurahdellen, mutta tyttö näytti vaan alin-omaa kiertelevän hänen ympärillään.

-- "Katsopas vaan", virkkoi hän viimein, "kaikkia niille päähän pölähtääkin."

-- "Kuinka niin?" kysyi Eulampia. Sletkin kohotti vähän päätänsä.

-- "Kuinkako niin? Mitäs lauluja sinä oikeastaan laulat?"

-- "Täytyyhän laulu laulaa niin kuin se on, Wolodja", vastasi Eulampia, kääntyi ympärinsä ja havaitsi minut. Me huudahdimme yht'aikaa ja riensimme eri haaroille.

Minä kiirehdin pois lehdosta ja astuttuani pienen kedon poikki olin Harlow'in puutarhan edustalla.

XX.

Mitä minä sain nähdä -- sitä ei minulla ollut aikaa mietiskellä ja turhaa se olisi ollutkin. Minä astuin puutarhan aitaviertä. Hopeapoppelit eivät vielä olleet pudottaneet yhtään lehteä, vaan levitteliivät ja kimaltelivat upeina. Moniaan silmän-räpäyksen perästä tuli niiden oksien välistä näkyviin Martin Petrovitsh'in piha ja rakennus. Koko hovi näytti minusta puhdistetulta ja järjestetyltä; kaikkialla näkyi alin-omaisen ja ankaran huolenpidon jälkiä. Anna Martinowna ilmestyi kuistille ja sirristäen vaalean sinisiä silmiänsä katsoi kauan lehtoon päin.

-- "Näitkö herraa?" kysäsi hän pihalla kulkevalta talonpojalta.

-- "Wladimirko Wasiljitsh'iä?" vastasi toinen, siepaten lakin päästään. "Tuonnehan se taisi mennä, tuonne viidakkoon."

-- "Tiedän minä sen itsekin. Mutta eikö hän ole tullut takaisin? Etkö nähnyt häntä?"

-- "Ka ... en ole."

Mies seisoi edelleen Anna Martinownan edessä, lakki kourassa.

-- "Saat mennä", virkkoi rouva. "Tahi ... maltas... Missä on Martin Petrovitsh? Tiedätkö?"

-- "Niin, Martin Petrovitsh, niinkö?" vastasi mies laulavalla äänellä, kohottaen vuoroin oikeata, vuoroin vasenta kättään, ikäänkuin osoittaen jotakin suuntaa. "Siellähän se istuu tuolla lammen rannalla, ongenvapa kourassa. Niin, siellä istuu ruo'istossa, ongenvapa kourassa. Kalojako hän siellä onkinee, vai mitä."

-- "Hyvä. Saat mennä", virkkoi Anna Martinowna, "ja korjaa tuo pyörä tuosta pihalta."

Mies juoksi täyttämään hänen käskyänsä. Anna Martinowna viipyi vielä hetkisen kuistilla, yhä katsellen lehtoon päin. Senjälkeen hän vähäsen häristi kädellään ja palasi verkalleen taloon.

-- "Aksjutka!" kuului hänen käskevä äänensä oven takaa.

Anna Martinowna oli ärtyneen näköinen, ja hänen muutoinkin ohuet huulensa olivat omituisen lujasti puristuneet yhteen. Pukunsa oli huolimaton ja valloilleen päästetty palmikko valui hänen hartioillaan. Mutta sittenkin huolimatta hänen leväperäisestä puvustaan, hänen ärtymisestään, näytti hän yhä vieläkin viehättävältä, ja minä olisin mielelläni suudellut hänen kapeata kättänsä, joka sekin näytti suuttuneelta ja jolla hän pari kertaa harmissaan heitti taakse tuuheaa tukkaansa.

XXI.

-- "Onkohan Martin Petrovitsh'istä sitten todellakin tullut kalamies?" kyselin itseltäni, kulkien lammelle päin, joka oli toisella puolen puutarhan. Minä astuin sulkusillalle ja katsahdin puoleen ja toiseen. Ei näkynyt Martin Petrovitsh'iä missään. Läksin astumaan lammen toista rantaa ja vihdoin, melkein lammen päässä, pienen lahdelman rannalla, litteäin ja taittuneiden, hallavain ruo'onkorsien keskessä näin suuren, harmaan möhkäleen. Tähystin tarkemmin: siinä oli Harlow. Siinä hän istui paljaalla maalla, jalat allaan, lakitta päin, pörrötukkaisena, saumoilta ratkennut liinainen takki päällä. Hän istui niin hiljaa, että rantasipi, minun lähestyessäni, pyrähti kuivuneesta lietteestä parin askeleen päässä hänestä ja läksi lentämään, siipiään räpytellen ja piipitellen, veden pintaa pitkin. Nähtävästi ei ollut sen läheisyydessä pitkään aikaan kukaan liikkunut, ja säikäyttänyt häntä. Niin tavattoman näyn tarjosi Harlow tuossa, että koirani, hänet nähtyään, paikalla jäi seisomaan, laski häntänsä ja rupesi murajamaan. Harlow käänsi pikkuruisen päätänsä ja kiinnitti minuun ja koiraani kummalliset katseensa. Kovin muutti hänen muotoansa parta, lyhyt, mutta tiheä, kähäräinen, valkoisissa takkuevissa. Oikeassa kädessään hän piteli vapaa, jonka toinen pää hiljalleen heilui veden pinnassa. Sydämmeni säpsähti ehdottomastikin. Rohkaisin kumminkin itseni, astuin hänen luokseen ja tervehdin häntä. Hän rupesi hitaasti puristelemaan silmiänsä, niinkuin olisi vasta herännyt.

-- "Martin Petrovitsh!" alotin minä, "kalojakos sitä ongitaan?"

-- "Niin ... kaloja", vastasi hän käheällä äänellä ja tempasi ongen ylös: vavan päässä roikkui kyynärän pituinen pätkä siimaa ilman koukkua.

-- "Siimahan teilt' on katkennut!" huomautin minä ja huomasin samassa, ett'ei hänellä ollut sankoa eikä matosiakaan mukanansa... Ja mitäpäs siitä onkimisesta syyskuussa!

-- "Onko katkennut?" virkkoi hän ja pyyhkäsi kädellään kasvojansa. "No yks kaikki!"

Hän heitti ongen uudelleen.

-- "Natalia Niholajewnan poika, niinkö?" kysäsi hän parin minutin perästä, joitten kuluessa olin katsellut häntä salaisella kummastuksella. Laihtunut hän tosin oli, mutta näytti sittenkin jättiläiseltä; mutta minkälaisessa puvussa hän oli ja kuinka laskehtinut!

-- "Niin aivan", vastasin minä. "Minä olen Natalia Niholajewna B:n poika."

-- "Terveenä, vai?"

-- "Äitini voi hyvin. Hän otti kieltonne pahakseen", lisäsin sitten, "hän ei ensinkään odottanut sitä, että te kieltäytyisitte tulemasta hänen luoksensa."

Martin Petrovitsh painoi päänsä.

-- "Oletkos sinä käynyt siellä?"

-- "Missä?"

-- "Tuolla hovissa? Et vainen! No käypäs siellä. Mitäpäs sinä täältä haet? käy siellä, käy. Mitäs sinä minun kanssani tulit haastelemaan? En minä kärsi semmoista."

Hän oli vaiti kotvasen.

-- "Aina sinä vaan pyssyn kanssa hyörit! Nuorena minäkin juoksentelin samoja teitä. Mutta isä ... niin, minä kunnioitin isääni, vähän toisin kuin nää nykyiset. Isä otti ja löylytti minut ratsupiiskallaan ... ja siinä se oli sen laulun loppu! Enkä kuljeksinutkaan enää maita mantereita; sillä minä kunnioitin häntä... Hoh-hoi-jaa!"

Harlow oli jälleen vaiti hetkisen.

-- "Äläkä jää tänne, sinä", alkoi hän jälleen. "Mene ja käy hovissa, siellä on huushollit nyt erinomaiset. Wolodka'..." Hän takertui vähäsen. "Niin, Wolodka on sukkela mies! Reipas poika! Ja roisto kanssa."

Minä en tiennyt mitä sanoa. Martin Petrovitsh puhui hyvin tyynesti.

-- "Käy tyttäriänikin katsomassa. Muistathan: minulla oli kaksi tytärtä Ne ovat emäntinä ne -- nokkelat molemmat. Minä tulen vanhaksi, veikkonen, olen astunut syrjään. Lepoon, näethän...

"Kyll' on lepo!" ajattelin minä, katsahtaen ympärilleni.

-- "Martin Petrovitsh!" virkoin minä ääneen. "Teidän pitää välttämättömästi tulla meille."

Harlow katseli minuun.

-- "Mene veikkonen tiehes jo."

-- "Älkää pahoittako äitini mieltä; tulkaa!"

-- "Mene sinä, veikkonen, pois", toisti hän. "Mitä sinulla on puhumista minun kanssani?"

-- "Ellei teillä ole ajokaluja, niin äitini lähettää teille omansa."

-- "Mene pois!"

-- "Kulkaahan Martin Petrovitsh!"

Harlow painoi taaskin päänsä; ja minusta näytti kuin olisivat hänen tummenneet, ikäänkuin mullalla peitetyt, kasvonsa hiukan punehtuneet.

-- "Tulkaa todellakin", jatkoin minä. "Mitäs te istutte ja itseänne rasitatte?"

-- "Mitenkä: rasitatte?" kysyi hän, pannen painoa joka sanalle.

-- "No niinpä vaan että rasitatte", toistin minä. Harlow vaikeni ja näkyi vaipuneen ajatuksiinsa.

Tästä vaitiolosta rohkaistuna päätin olla suora ja puhua suuni puhtaaksi. (Älkää unohtako, että minä olin silloin kaikkiansa viidentoista vanha.)

-- "Martin Petrovitsh!" aloitin minä, istahtaen hänen viereensä. "Minä tiedän kaikki, ihan kaikki! Minä tiedän kuinka vävy kohtelee teitä, -- tietysti tyttärienne suostumuksella. Ja millaisessa tilassa te nyt olette? Mutta eihän ole syytä epätoivoon!"

Harlow oli yhä vaiti. Vapa vaan oli kirvonnut hänen kädestään. Ja minä -- voi kuinka ymmärtäväinen, millainen filosofi olinkaan mielestäni!

-- "Kyllähän se on totta", jatkoin minä, "että te teitte varomattomasti, kun annoitte tyttärillenne kaikki tyyni. Se oli jalosti tehty enkä minä suinkaan rupea teitä moittimaan. Meidän aikoinamme tuollainen teko on harvinaista. Mutta jos teidän tyttärenne ovat niin kiittämättömät ... niin teidän sopii osoittaa ylenkatsetta ... niin juuri, ylenkatsetta ... eikä ruveta suremaan..."

-- "Ole vaiti!" kuiskasi äkkiä Harlow hammastaan purren, ja hänen silmänsä, jotka olivat olleet kiinnitettyinä lampeen, alkoivat välähdellä pahaenteisesti. "Mene pois!"

-- "Mutta, Martin Petrovitsh!"

-- "Mene, kuulitkos! Taikka minä tapan sinut!" Olin jo siirtymäisilläni aivan hänen rinnallensa; mutta viimeiset sanat kuultuani hyppäsin vasten tahtoanikin seisomaan.

-- "Kuinka te sanoitte, Martin Petrovitsh?"

-- "Minä tapan sinut, kuulethan: mene tiehes!" Nämä sanat puhkesivat hänen rinnastaan hurjana huutona, ärjymisenä. Päätään hän ei kumminkaan kääntänyt, vaan katsoi vimmastuneena suoraan eteensä.

-- "Otan ja viskaan sinut tuonne veteen kaikkine hupsuine neuvoinesi, -- kyllä minä näytän sinulle, mitenkä vanhoja ihmisiä häiritään, senkin penikka!"

"Ihanhan tuo mies on hullu!" juolahti mieleeni.

Nina katselin häneen tarkemmin ja hämmästyin kokonaan. Martin Petrovitsh itki! Kyynel toisensa perästä vieri hänen silmistään poskelle ... mutta kasvoilla asui selvä raivo...

-- "Mene nyt!" kiljasi hän vielä kerran, "muutoin tapan sinut, jumaliste! Jott'ei kenenkään iskisi mieleen..."

Hän väräytti koko ruumistansa syrjään ja irvisti suunsa, niinkuin metsäkarju. Minä sieppasin pyssyni ja juoksemaan pois. Koirani läksi haukkuen minun perääni. Sekin oli säikähtänyt.

Kotia tultuani tietysti en puhunut äidilleni sanaakaan kaikesta siitä mitä olin nähnyt, mutta kohdattuani Souvenir'in -- hitto ties miten se tuli -- kerroin hänelle kaikki tyyni. Tämä ilkeä mies tuli niin iloiseksi minun kertomuksestani, rupesi niin vingahdellen nauramaan ja oikein hypähtelemään ilosta, että olin vähällä lyödä häntä.

-- "Hei!" sanoi hän, ollen pakahtua nauruun. "Tekisipä mieleni nähdä mitenkä tuo pöhkelö, tuo 'ruostalainen' Harlow, on kömpinyt lietteesen ja istuu siinä..."

-- "Menkää lammelle hänen luokseen, jos niin haluttaa."

-- "Niin, entäs jos hän tappaa?"

Kylläni sain jo Souvenir'ista; minua kadutti kertomiseni.

Shitkow, jolle hän kertoi tämän tapauksen, katsoi asiaa vähän toiselta kannalta.

-- "Kyllä tässä vielä täytyy panna polisia hakemaan", päätti hän; "kukaties pitää saada komppania sotamiehiäkin." Hänen aavistuksensa sotamieskomppaniasta ei käynyt toteen; mutta tapahtuipa sittenkin jotakin erin-omaista.

XXII.

Lokakuun keskivaiheilla, noin kolme viikkoa sen jälkeen kuin olin kohdannut Martin Petrovitsh'in, seisoin huoneeni akkunassa, talomme toisessa kerroksessa ja mitäkään erittäin mietiskelemättä, surumielin katselin pihalle ja sen takana kulkevalle tielle. Ilma oli viidettä päivää ollut aivan ilkeä; varpusetkin olivat vaienneet; peltovarikset olivat jo aikaa sitten kadonneet. Tuuli vuoroin ulvahteli, vuoroin huimasti vinkui; matala rumanvaalea taivas ilman mitäkään heleyttä muuttelehti lyijynkarvaiseksi, vielä kolkommaksi ja sadetta tulla pauhasi lakkaamatta; se koveni kovenemistaan, tullen yhä enemmän vinosti, ja rapisevana virtana vuotaen pitkin akkunan ruutuja.

Puut olivat jo kokonaan paljaiksi raastetut ja käyneet harmaiksi semmoisiksi; eihän niissä enää näkynyt olevan mitään ottamista, mutta tuuli se vaan tuli, tuli ja -- alas taas niitä tuivertamaan. Kaikkialla oli rapakoita, täynnä keltaisia lehtiä; ja niiden pinnalla pitivät isot kuplat sitä iloa, haljeten ja uudestaan syntyen, hypähdellen ja liukuen. Teillä oli likaa polvia myöten; vilu tunkeentui huoneisin, vaatteiden alle, hamaan luihin asti; kylmän väreitä kulki pitkin ruumista -- ja voi sentään kuinka ilkeältä tuntui sydämmessä. Niin juuri, ilkeältä eikä surulliselta. Siltä vaan tuntui kuin ei maailmassa enää milloinkaan tulisi päivänpaistetta eikä kimaltelua eikä värien vaihteluja, vaan aina pysyisi tämä loka ja liete ja harmaa märkyys ja ilkeä kosteus, aina vaan huikea tuuli ulvoisi ja vonkuisi!

Tuossa seisoin ajatuksissani akkunan ääressä ja muistan kuin muistankin: pimeys tuli äkisti päälle, tuommoinen sinervä pimeys, vaikk'ei kello näyttänyt enempää kuin kaksitoista. Äkkiä näytti minusta, niinkuin pihan poikki portilta kuistille päin olisi juosta vilaissut karhu, tosin ei nelinkontin, kulkena, vaan sellainen kuin sitä kuvataan, kun se kohoaa takajaloilleen. En uskonut silmiäni. Ellei se ollut karhu, niin ainakin se oli jotakin suurta, mustaa, pörröistä... En ennättänyt vielä saada selville, mikä se mahtaisi olla, kun alhaalla äkkiä kuului ankara kolina. Tuntui kuin olisi jotakin aivan odottamatonta, jotakin kauheata rynnännyt taloon. Nousi hälinä ja juoksu...

Minä läksin nopeasti alas ja riensin ruokasaliin.

Vierashuoneen ovessa, kasvot minuun, seisoi äitini kuin ukonnuolen iskemänä; hänen takanaan näkyi muutamia säikähtyneitä naisten kasvoja. Pehtori, kaksi lakeijaa, kasakkipoika tunkeilivat etuhuoneen ovessa, hämmästyneinä ja suut auki; mutta keskellä ruokasalia seisoi polvillaan äsköinen kummitus, jonka olin nähnyt rientävän pihan poikki: siinä se seisoi likaisena ylt'yleensä, pörröisenä raastettuna ja märkänä, niin märkänä, että höyrysi ja vesi virtana vuoti pitkin lattiaa; siinä se seisoi raskaasti heiluen ja ikäänkuin henkitoreissaan. Ja kuka oli tämä kummitus?

Harlow!

Minä tulin sivulta päin enkä nähnyt hänen kasvojansa vaan sen sijaan hänen päänsä, jota hän piteli kiinni, likistäen kämmeniään lialla tahrattua tukkaa vasten. Hän hengitti raskaasti, suonenvetoisesti; kuului oikein pulputusta hänen rinnastaan -- eikä koko tuossa tahratussa kasassa muuta voinut selvästi eroittaa kuin pikkaraiset, oudosti vilkuilevat silmät. Hän oli kauhea! Mieleeni muistui se korkea virkamies, jonka suun hän oli tukkinut, kun toinen oli tehnyt vertauksia mastodanttiin. Tuonnäköinen mahtoi tuo vedenpaisumuksen takainen eläin todellakin olla, vast'ikään pelastuneena toisen väkevämmän eläimen kynsistä, joka oli hänen kimppuunsa hyökännyt alkuaikaisten rämetten ikuisissa lietteissä.

-- "Martin Petrovitsh!" huudahti vihdoin äitini, lyöden käsiään yhteen. "Sinäkö se olet? Herra Jumala kuitenkin!"

-- "Minä ... minä..." kuului katkonainen ääni, lausuen jokaisen sanan ikäänkuin vaivalla ja ponnistuksella. "Voi sentään! Minä tässä olen!"

-- "Mutta kuinkas sinun on laitasi, Herra siunatkoon!"

-- "Natalia Niholow ... na ... minä tulin teille ... suoraan kotoa juoksujalassa..."

-- "Tämmöisessä liassa! Ethän sinä ole ihmisen näköinenkään. Nousehan ja istu toki... Ja te", käski hän sisäpiikoja, "juoskaa joutuun hakemaan pyyhkimiä. Ja eikös olisi kuivia vaatteita?" kysyi hän pehtorilta.

Pehtori osoitti kädellään että mistäpäs, muka, ne vaatteet otti noin suuret.

-- "Voishan sitä sentään tuoda peitteen", ilmoitti hän; -- "tahikka on meillä uusi hevosloimi."

-- "Mutta nousehan sinä, Martin Petrovitsh, ja käy istumaan", toisti äitini toistamistaan.

-- "Pois on minut ajettu, rouva kulta", voivotti vihdoin Harlow, heittäen päänsä taaksepäin ja ojentaen kädet eteen. "Pois on ajettu, Natalia Niholajewna! Omat tyttäret omasta kodistani..."

Äidiltäni pääsi huudahdus.

-- "Mitä sinä sanot? Poisko ajettu. Voi syntiä ja häpeää!" (Hän risti silmänsä.) "Mutta nousehan sinä Martin Petrovitsh, tee nyt se hyvä työ."

Kaksi sisäpiikaa tuli huoneesen ja seisattuivat pyyhkimet kädessä Harlow'in eteen. He eivät nähtävästi voineet käsittää, miltä puolen heidän piti käydä käsiksi tuommoiseen likakasaan.

-- "Pois minut ajoivat, rouva hyvä, pois ajoivat", kertoeli sillä välin Harlow.

Pehtori tuli takaisin tuoden mukanaan suuren villaisen peitteen. Hänkin pysähtyi neuvotonna. Souvenir'in pää pilkisti ovesta ja katosi jälleen.

-- "Martin Petrovitsh! nouse nyt ja istu, ja kerro kaikki järjestyksessä!" komensi äitini päättävästi.

Harlow nousi... Pehtori tahtoi auttaa häntä, mutta likasi vaan kätensä ja peräytyi ovelle, sormiaan puistellen. Horjahdellen sekä heiluen puoleen ja toiseen pääsi Harlow vihdoin tuolin ääreen ja istui siihen. Sisäpiiat tulivat jälleen hänen luoksensa pyyhkimineen, mutta hän poisti heidät luotaan käden viittauksella eikä huolinut peitteestäkään. Äitinikään ei ruvennut vaatimaan: Harlow'ia oli ilmeisesti mahdoton saada kuivaksi. Lattialle jääneet jäljet vaan pyyhkäistä hotaistiin.

XXIII.

-- "Mutta mitenkäs ne sinut ajoivat pois?" kysyi äitini Harlow'ilta, heti kuin tämä oli vähän puhaltanut.

-- "Rouva kulta! Natalia Niholajewna!" alkoi hän ponnistuksella, ja taas oudostutti minua hänen silmäinsä vilkkuminen, "toden sanon teille: enimmän syypää olen minä itse."

-- "Sepä se. Et tahtonut silloin totella minua", virkkoi äitini, laskeutuen nojatuoliin ja hiljaa viuhtoen hyvänhajuisella nenäliinallaan: kovin läksi katkera löyhkä Harlow'ista ... rämeessä ei haise niin kovasti.

-- "Ei se minun syyni siinä ole, hyvä rouva, vaan ylpeydessä se on. Ylpeys se minut kukisti niinkuin kuninkaan Nebukadnetsarin. Minä ajattelin: onhan taivaallinen Isä antanut minulle viisautta ja ymmärrystä; minkä siis kerran päätin, niin siten sen olemankin pitää. Mutta sitten tuli tuo kuoleman pelko ... ja silloin minä ihan suunnalta pois. Annas muka kun vielä viimeisilläni näytän miehen voiman ja mahdin! Minä annan heille lahjat ... ja heidän pitää hamaan hautaan asti tunteman..." Harlow alkoi äkkiä liikkua rauhattomasti tuolillaan. "Mutta kuni kopisen koiran he ajoivat minut pois kotoa. Siinä se kiitollisuus."

-- "Mutta milläs tavalla..." yritti äitini puhua.

-- "Kasakkipojan Maksimkan ottivat minulta pois", keskeytti Harlow. Hänen silmänsä vilkuivat edelleen, hänen istuessaan molemmat kädet leuan alla, sormet ristissä. "Ajopelit ottivat pois, kuukausmuonat vähensivät, säädettyä palkkaa eivät maksaneet, -- sanalla sanoen pinnistivät joka taholta. Minä en puhunut mitään, kärsin vaan. Ja kärsimiseenkin oli syynä ... voi sentään ... yhä vaan tuo ylpeys! Ei pitänyt häjyjen vihamiesten päästä sanomaan, että kas muka kuinka nyt vanhaa pöllöä kaduttaa. Ja varoitittehan tekin rouva hyvä minua: kyynäspäätäs muka et saa purruksi! No niin, minä kärsin vaan... Mutta tänään! Astun kamariini: se on jo otettu, vuoteenikin oli viety -- aittaan! Saatat sinä muka sielläkin maata. Armoilla sinä muutoinkin elät, ja kamarisi on meille tarpeen. Ja tätä puhui minulle kuka?! Wolodka Sletkin, roisto, perk..."

Harlow'in ääni katkesi.

-- "Entäs tyttäret? Entäs he?" kysäsi äitini.

-- "Minä yhä vaan kärsin", jatkoi Harlow kertomustaan. "Ja katkeralta tuntui minusta, voi kuinka tuntuikaan katkeralta ... ja hävetti minua kanssa. En olisi tahtonut Jumalan päivää nähdä. Siksipä minä, hyvä rouva, en tahtonut teidänkään luokse tulla, juuri siitä syystä, ett'en iljennyt, että hävetti. Voi rouva kulta! Kyllä minä koettelin jos mitäkin: koettelin hyvällä, koettelin uhata, koettelin pyytää, ... niin ... kumartelinkin ... näin juuri kumartelin" (Harlow näytti). "Ja kaikki turhaan! Ja kaikki minä vaan kärsin. Ensi alussa, ensimmäisessä vimmassa oli mulla muutakin mielessä: otan, aattelin minä, viskaan tässä kaikki nurin, nurin, kukistan ja tuhoan, niin ett'ei siemenjyvästä jäämään pidä... Saavat nähdä ja tuta! Mutta -- hiljenin sitten. Risti on minulle pantu, aattelin; kuolemaan pitää valmistua minun ja tänään kuin koiran ajoivat ulos! Ja kuka? Wolodka! Entäs tyttäret? kysytte te. Onkos heillä sitten mitään omaa tahtoa. Wolodkan orjia he ovat eivätkä muuta mitään."

Äitini ihmettelemään.

-- "Annan suhteen saatan sen vielä käsittää, sillä hän on vaimo. Mutta mitenkäs se toinen..."

-- "Eulampiako? -- Kahta hullumpi! Ihan kokonaan Wolodkan kynsissä. Siitähän syystä se teidän sotamieskin rukkaset sai. Juuri Wolodkan käskystä. Annan tietysti pitäisi tuosta loukkaantua, eikä hän sisartaan muutoinkaan voi kärsiä, -- mutta ei puhu mitään! Niin on kuin olisi noitunut, lempo! Ja Annan on näetsä hauska ajatella: ähä, muka, Eulampia, ylpeä olet ikäsi kaiken ollut ja minkälainen sinusta nyt on tullut! Voi ... voi! Voi Herra Jumala sentään!"

Äitini katsahti levottomasti minuun. Minä siirryin syrjemmäs, peljäten, että minut kenties käsketään pois.

-- "Mieleni on hyvin paha, Martin Petrovitsh", puhui äitini, "että entinen kasvattini on tuottanut sinulle niin paljon harmia ja on näyttänyt olevansa niin kehno ihminen, mutta erehtynytpä minäkin olen hänessä ... kukapa hänestä olisi semmoista luullut?"

-- "Rouva hyvä!" vaikeroi Harlow ja löi rintaansa. "Minä en voi kestää tyttärieni kiittämättömyyttä! En voi! Minähän annoin heille kaikki, ihan kaikki tyyni. Ja omatunto se minusta ihan lopun tekee. Voi sentään, kuinka paljon minä olen ajatellut tuolla lammen rannalla, kaloja onkiessani! Jos edes olisit mitä hyötyä tehnyt maailmassa kellekään! niin minä mietiskelin. Jos edes olisit köyhiä hoitanut, jos olisit edes talonpoikiasi päästänyt vapaiksi, koska olet heitä koko ikäsi nylkenyt! Sinunhan pitää heistä tili tehdä Jumalan edessä! Katso nyt, heidän itkunsa pitää tuleman sinun päällesi. Ja minkälainen on nyt heidän kohtalonsa? Syvä oli kuoppa minun aikanani -- mitäpäs siitä salaamista -- mutta nyt ei pohjaakaan näy! Kaikki nämä synnit minä otin päälleni, uhrasin omantuntoni lapsilleni, ja mitä mä siitä sain? Pois talosta minut ajoivat kuin koiran."

-- "Älähän nyt enää tuota ajattele, Martin Petrovitsh!" virkkoi äitini.

-- "Ja senkuin hän sanoi minulle, tuo teidän Wolodkan hyväkäs", jatkoi Harlow jälleen voimalla, "senkuin hän sanoi minulle, ett'ei minulla enää ole -- sijaa huoneessani -- ja siinä huoneessa on jok'ikinen hirsi omilla käsilläni pantu! -- senkuin hän sanoi minulle tuon, niin Jumala ties mitä minulle silloin tapahtui! Silmissäni pieneni kaikki tyyni ja sydämmeen pisti kuin puukolla! Joko minä hänet tapan tuohon paikkaan taikka lähden talosta pois. Ja niin läksin juoksemaan tänne teidän luoksenne, hyvä Natalia Niholajewna ... ja minnepä minä pääni kallistaisinkaan? Ja semmoinen sade ja loka... Lankesinkin näet parikymmentä kertaa! Ja nyt tämmöisessä siivossa..."

Harlow katsahti itseensä ja alkoi liikkua niinkuin olisi tahtonut nousta.

-- "Älä huoli, Martin Petrovitsh, ensinkään", sanoi äitini kiireesti. "Mitäs tuosta? Ettäkö lattian likasit? Jopa nyt! Mutta minä teen nyt tämmöisen ehdoituksen. Kuulehan nyt. Sinä viedään nyt eri huoneesen, siellä saat puhtaan vuoteen, riisu, pese, käy maata ja nuku..."