Chapter 4

-- "No ajatelkaas, hyvä rouva, niin oli kuin kivestä: patsas mikä patsas! Eikös hänellä tunteita olekaan. Sisar Anna -- no se oli niinkuin olla piti. Se on hieno ihminen. Mutta Eulampia -- jolle minä -- mitäpäs sitä salaisin? -- olen suurempaa hellyyttä osoittanut! Eikös hänen ole sääli minua? Tietysti ei laitani silloin enää ole hyvä, tietystihän minä silloin tunnen, ett'ei minusta ole kauaksi, koskapa kaikki luovutan heille. Ja sittenkin hän oli kuin kivestä! Ei siunattua sanaa sanonut. Kumarrukset teki, mutta ei sanaakaan kiitosta."

-- "Maltahan", virkkoi äiti, "jahka naitamme hänet Gawrilo Fedulitsh'ille ... kyllä pehmenee."

Martin Petrovitsh vilkaisi jälleen kulmainsa alta äitiini.

-- "No niin, Gawrilo Fedulitsh! Te luotatte siis häneen?"

-- "Luotan."

-- "No niin, tehän sen ymmärrätte paremmin. Mutta Eulampialla, tietäkääs, on luonne aivan sama kuin minullakin. Kasakin verta ja sydän taas kuin hehkuva hiili."

-- "Onkos sulla, veikkonen, sitten semmoinen sydän?"

Harlow ei vastannut mitään. Oltiin kotvasen aikaa ääneti.

-- "Kuinkas sinä, Martin Petrovitsh", alkoi äitini jälleen, "olet tuuminut sielusi pelastamista? Mitrofanin luostarissako sinä aiot käydä vai Kiew'issä asti? Vai lähtenet Optinan erämaahan, kosk' on lähellä? Siellä kuuluu nyt olevan semmoinen pyhä erakko -- Makari-isäksi sanovat häntä -- ett'ei sellaista ole ollut miesmuistiin! Niin lukee synnit kaikki kuin kirjasta."

-- "Jos hän todellakin näyttää olevansa kiittämätöin tytär", virkkoi Harlow käheällä äänellä, "niin helpompi olisi minun tappaa hänet omalla kädelläni."

-- "Herranen aika mitä sinä puhut! Ajattelehan toki!" huudahti äitini. "Mitäs puheita nuo tuollaiset ovat! Katsos siinäpä se nyt on. Olisit totellut minua tuonoin, kun kävit neuvoani kysymässä. Nyt sitä vastoin rupeat itseäsi vaivaamaan, sen sijaan kuin sinun pitäisi ajatella sielusi asioita. Rupeat itseäsi vaivaamaan, etkä sinä kyynärpäätäs saa sittenkään puraistuksi. Niin! nyt sinä valitat ja pelkäät..."

Tämä nuhde näkyi pistäneen Harlow'ia hamaan sydämmeen. Aaltona hyökäsi häneen koko hänen entinen ylpeytensä. Hän puisti päätänsä ja ojensi leukansa eteenpäin.

-- "Ei ole tämä mies sitä laatua, armollinen rouva Natalia Niholajewna, että rupeaisi valittelemaan tahi pelkäämään", puhui hän tuimana. "Olen vaan teille, joka olette hyväntekijäni ja jota minä pidän arvossa, tahtonut puhua, mitä minä tunnen. Mutta sen tietää Herra Jumala" (tässä hän kohotti kätensä) "että pikemmin maanpallo sirpaleiksi särkyy, ennenkuin minä sanani syön tahi rupeaisin" (tässä hän oikein pyrskähti) "rupeaisin pelkäämään tahi katumaan tekojani! Koska niin tein, niin oli mulla siihen syyt. Ja tyttäreni eivät lakkaa minua tottelemasta iankaikkisesti, amen!"

Äitini peitti kasvot käsillään.

-- "No mutta, veikkonen, niinhän sinä pauhaat kuin pasuna! Jos sinä todellakin luotat omaisiisi niin täydellisesti, niin kiitä Jumalaa! Pääni ihan panit pyörälle."

Martin Petrovitsh pyysi anteeksi, huokasi pari kertaa ja oli vaiti. Äitini mainitsi taas Kiew'istä, Optinan erämaasta, Makari-isästä... Harlow myönsi, puhellen: "kyllä pitäisi mennä ... pitäisi mennä ... sielukulta näet..." eikä muuta.

Alakuloinen hän oli hamaan lähtöönsä asti, välistä puristaen ja avaten nyrkkiänsä ja katsellen kämmentään sekä puhellen kuinka häntä kauhistaa, jos pitäisi kuolla ilman katumusta, halvaukseen. Hän sanoi myös tehneensä lupauksen, olla suuttumatta, koskapa suuttumus vaan pilaa veren ja nostaa sitä päähän. Ja koska hän nyt muutoinkin oli luopunut kaikesta, niin mitäpäs olisi hänen tarvis suuttuakaan? Vaivatkoot itseänsä nyt muut vuorostansa ja pilatkoot vertansa.

Ottaessaan jäähyväisiä katsoi hän äitiini niin kummallisesti: miettiväisesti ja kysyväisesti, ja siepattuaan äkisti taskustansa "Lepäävän Työntekijän", pisti sen äitini käteen.

-- "Mitäs tämä on?" kysyi äitini.

-- "Lukekaahan tuo paikka tuossa", virkkoi Martin Petrovitsh kiireisesti, "tuossa missä kolkka on taivutettu. Siinä puhutaan kuolemasta. Niin minusta tuntuu, että se on mainion hyvin sanottu, mutta ymmärtää minä vaan en sitä voi. Etteköhän te, hyvä ystävä, selittäisi tuota minulle? Ensikerran kuin tulen, niin silloin selittäisitte."

Näin sanottuaan läksi Martin Petrovitsh pois.

-- "Ei ole laita oikein, ei ole oikein!" virkkoi äitini hänen mentyänsä ja rupesi lukemaan "Työntekijää". Harlow'in merkitsemässä paikassa seisoi näin:

"Kuolema on yksi tärkeä ja suuri luonnon työ. Ei se ole muuta mitän kuin että hengi, kuin on keveämbi, hienombi ja ohuembi niitä elementtejä, kuin sitä valdansa alla pitänet ovat, vaan myöskin itse elektron-voimaa, kemillisellä tavalla puhdistu ja riendä haman siihen asti kuin se löytä senkaltaisen paikan, jonga hengi on yhdenkaldainen kuin se itsekin on..." j.n.e.

Äitini luki tämän kohdan kaksi kertaa, huudahti sitten "hyi!" ja heitti kirjan nurkkaan.

Parin päivän perästä sai äitini sanoman, että hänen sisarensa mies oli kuollut. Hän otti minut mukaansa ja läksi sisarensa luokse. Aikomus oli ensi alussa olla siellä kuukauden päivät, mutta jäimmekin sinne myöhäiseen syksyyn asti. Vasta syyskuun lopulla palasimme kotia.

XVI.

Ensimmäinen tieto, jolla kamaripalvelijani Prokofi (hän oli myös hovin jahtimestari) tervehti minua, oli se, että kurppia oli tullut suunnattomat parvet ja että Jeskovon (Harlow'in hovin) läheisessä lehdossa niitä oikein kihisee. Päivällisiin asti oli vielä kolme tuntia. Minä sieppasin pyssyn ja laukun sekä läksin Prokofin ja lintukoiran kanssa kiireimmän kaupassa Jeskovon koivikkoon. Kurppia oli siellä todellakin runsaasti. Tuhlattuamme noin kolmekymmentä laukausta, saimme viisi kuusi kurppaa ammutuksi.

Rientäissäni kotia saaliineni, huomasin minä tien vieressä talonpojan kyntämässä. Hänen hevosensa seisattui, ja mies, haukkuen itkevällä ja häjyllä äänellä, nyki armottomasti ohjaksista hevosen sivulle kääntynyttä päätä. Minä rupesin tarkastelemaan tuota onnetonta konia, jolta kylkiluut melkein pyrkivät näkyviin ja jonka hiestä märjät kyljet vapisivat ja kohoilivat epätasaisesti, niinkuin sepän palkeet. Siinähän oli kuin olikin vanha huononpäiväinen tamma, arpi olkapäässä, sama tamma, joka oli niin monta vuotta palvellut Martin Petrovitsh'ia.

-- "Elääkö herra Harlow vielä?" kysäsin minä Prokofilta. Metsästys oli vallannut meidät kumpaisenkin mukanansa, niin ett'emme tähän saakka olleet muusta puhuneetkaan.

-- "Elää kyllä. Kuinka niin?"

-- "Hänenhän se on tämä hevonen. Onkos hän myönyt sen?"

-- "Hevonen on totisesti herra Harlow'in, mutta myönyt hän sitä ei ole. Se otettiin häneltä ja annettiin tuolle talonpojalle."

-- "Mitenkä otettiin? Hänenkö suostumuksellansa?"

-- "Hänen suostumustansa siihen ei ole kysytty. Niin", lisäsi Prokofi, vähän naurahtaen minun hämmästyneesen katseeseni, "täällä on teidän poissa-ollessanne kaikki muuttunut, niin että älä Herra saata. Nyt on siellä Sletkin herrana ja valtiaana."

-- "Entäs Martin Petrovitsh?"

-- "Martin Petrovitsh'ista on tullut se vihoviimeinen mies talossa. Niin ruokitaankin kuin ruotuvaivaista. Lopun tekivät herrasta kokonaan. Kyllä ne hänet vielä maantiellekin ajavat."

Minä en voinut sulattaa tuota ajatusta, että moisen jättiläisen saisi _ajetuksi_.

-- "Mitäs Shitkow sitten arvelee?" kysyin viimein. "Onhan hän nainut toisen tyttären?"

-- "Nainut?" toisti Prokofi ja naurahti nyt suun täydeltä. "Eihän häntä taloonkaan päästetä. Ei tarvita, muka; käännä muka rekesi toisapäin. Niinkuin sanottu: Sletkin on nyt herrana ja isäntänä."

-- "Entäs morsian?"

-- "Eulampiako Martinowna? Voi, nuori herra, sanoisin minä teille ... mutta kovin olette nuori vielä. Sepä se. Täss' on tapahtunut semmoista, että heh, heh!... Kas! Diana näkyy seisovan!"

Koira seisoi todellakin liikahtamatta, tuuhean tammipensaan edessä, joka kasvoi tien viereisen kuopan partaalla. Me riensimme koiran luokse. Kurppa nousi pensaasta, me ammuimme kumpainenkin, mutta emme osanneet kumpikaan. Kurppa siirtyi toisaalle, me perään.

Kotia palatessani oli soppa jo pöydällä. Äiti torumaan minua.

-- "Mitä tämä on?" sanoi hän närkästyneenä. "Ensimmäisenä päivänä jo annat odottaa itseäsi."

Minä ojensin hänelle ammutut kurpat. Hän ei katsahtanutkaan niihin.

Paitsi häntä oli huoneessa vielä Souvenir, Kvitsinski ja Shitkow. Virkaheitto majori istui kyyristyneenä melkein niinkuin kujeesta tavattu koulupoika. Hänen kasvoillaan näkyi sekaisin hämmästys ja harmi. Hänen silmänsä olivat tulleet punaisiksi.

Olisi luullut hänen vähän aikaa sitten itkeä lurauttaneen. Äitini oli edelleen pahalla tuulella; minä huomasin helposti ett'ei myöhäinen kotiatuloni ollut syynä siihen. Aterian aikana hän ei puhunut melkein ensinkään; majori katsahteli silloin tällöin häneen hyvin surkeasti, syöden kumminkin sen ohella tukevasti. Souvenir vapisi. Kvitsinski'llä oli tavallinen itseensä luottava ryhti.

-- "Vikenti Osipitsh", kääntyi äitini hänen puoleensa, "lähettäkää huomenna vaunut hakemaan Martin Petrovitsh'ia, koska minä olen kuullut, ett'ei hänellä enää ole omia. Ja käskekää sanoa hänelle, että hänen pitää välttämättömästi tulla, että minä tahdon nähdä häntä."

Kvitsinski oli vastata tuohon jotakin, mutta pidättihe.

-- "Ilmoittakaa Sletkin'illekin", jatkoi äitini, "että minä käsken häntä luokseni. Kuuletteko? Minä käsken!"

-- "Joha ... ja juuri sitä lurjusta pitäisi..." niin alkoi puhua puoliääneen Shitkow; mutta äitini loi häneen niin halveksivan katseen, että toinen kääntyi pois ja vaikeni.

-- "Kuulitteko? Minä käsken!" toisti äitini.

-- "Kuulin", vastasi Kvitsinski nöyrästi, mutta samassa arvokkaasti.

-- "Ei se Martin Petrovitsh tänne tule", kuiskasi Souvenir minulle, astuen minun kanssani ruokahuoneesta.

"Saatte nähdä mitenkä hänen on käynyt. Sitä ei voi käsittää! Minä luulen ett'ei hän enää oikein ymmärrä ihmisten puhettakaan. Kylläpä pistivät pihtiin miehen."

Ja Souvenir purskahti nauramaan onteloa nauruansa.

XVII.

Souvenir'in ennustus kävi toteen. Martin Petrovitsh ei tahtonut tulla äitini luokse. Tähän ei äitini asiata kumminkaan jättänyt, vaan lähetti hänelle kirjeen. Vastaukseksi tuli paperipalanen, johon suurilla kirjaimilla oli kirjoitettu seuraavat sanat: "En voi, en mitenkään. Häpeä tappaa minut. Antakaa minun menehtyä näin vaan. Suuri kiitos. Älkää piinatko. Harlow'in Martti."

Sletkin tuli, ei kumminkaan sinä päivänä, jona äitini oli "käskenyt", vaan kokonaista vuorokautta myöhemmin. Äitini käski saattaa hänet omaan kamariinsa. Ties taivas, mistä he lienevät keskustelleet, mutta kauvan ei heidän keskusteluansa kestänyt: neljänneksen tuntia, ei enempää. Sletkin läksi äitini kamarista tulipunaisena ja semmoinen myrkyllisyys ja röyhkeys kasvoilla, että minä, kohdattuani hänet vierashuoneessa, hämmästyin ihan sanattomaksi. Souvenir'iltäkin jäi alotettu nauru ihan kesken. Äiti tuli kamaristaan, tulipunaisena hänkin, ja julisti kaikkien kuullen, ett'ei herra Sletkin'iä saa hänen luokseen päästää missään tapauksessa, ja jos Martin Petrovitsh'in tyttäret tulisivat -- kyllä heillä muka hävyttömyyttä siksi olisi -- niin ei saa heitäkään päästää. Päivällispöydässä lausui äitini äkisti:

-- "Semmoinen ilkeä juutalaispoika! Minä olen hänet korvista vetänyt ulos rapakosta; kaikesta, kaikesta on hän kiitollisuuden velassa minulle, ja kumminkin hän rohkenee sanoa, että minä turhanpäiten sekaannun heidän asioihinsa! Martin Petrovitsh muka on itsepäinen, hänen oikkujansa muka on mahdoton täyttää. Oikkujansa? Hyi sitä kiittämätöntä penikkaa! Inhottava juutalainen!"

Majori Shitkow, joka myös oli päivällisillä, arveli että nythän itse taivas on käskenyt hänen käyttämään tilaisuutta hyödykseen, sanoaksensa pari kolme kovaa sanaa ... mutta äitini keskeytti hänen paikalla.

"Kyll' olet hyvä sinäkin, veikkonen", virkkoi hän. "Upseri olet olevinasi, ja tyttö sinut pani pussiin. Komppaniaa muka komensit. Mahtoi vaan se komppania olla mainion nöyrä sinulle. Ja voudinkin tointa tähtäilit? Kyllä olisi sinua ollut hyvä vouti."

Kvitsinski, joka istui toisessa päässä pöytää, myhähti itseksensä, eikä puuttunut tuosta myhäyksestä vahingon-iloa. Shitkow parka se vaan viiksiään liikautti, kohotti kulmakarvansa sekä sukelti karvaisine kasvoineen servettiin.

Aterian jälkeen meni hän tapansa mukaan kuistille polttamaan piipullisen tupakkaa. Hän näytti minusta niin raukkamaiselta ja orvolta, että minä vaikk'en hänestä pitänytkään, istahdin hänen viereensä.

-- "Mitenkäs se niin kävi, Gawrilo Fedulitsh", ryhdyin minä suoraan asiaan, "että teidän ja Eulampia Martinownan välit ratkesivat? Minä luulin teidän jo aikaa sitten olevan naimisissa."

Vanha majori katseli minuun surumielisesti.

-- "Myrkyllinen käärme," virkkoi hän murheellisesti, koettamalla koettaen lausua jok'ainoan kirjaimenkin, "myrkyllinen käärme on minua pistänyt ja tyhjäksi tehnyt kaikki minun elämäni toiveet. Niin, Dmitri Semenovitsh, kertoisin minä teille kaikki tuon konnamaisen miehen kavalat vehkeet, mutta pelkään suututtavani äitinne." (Tässä iski mieleeni Prokofin lause: "kovin olette nuori vielä".) "On sitä tässä jo muutoinkin."

Shitkow rykäsi.

-- "Kärsiä, kärsiä ... se on ainoa mitä enää osaa tehdä", jatkoi hän, lyöden nyrkillä rintaansa. "Kärsi, kärsi vanha sotamies! Keisaria olet palvellut uskollisesti ja nuhteettomasti, niin! Et ole säästänyt hikeäsi etkä vertasi, ja kas nyt mihin kiikkuun jouduit." Vähän ajan perästä hän jatkoi, nyhkimällä imien kirsikkapuista piippuaan. "Annas olla, että kaikki tämä olisi tapahtunut armeijassa, ja asia olisi minusta riippunut, niin miekan lappeella minä olisin hänet pieksättänyt kolmeen vuoroon, toisin sanoen kunnes olisi tarpeensa saanut."

Sletkin otti piipun suustansa ja loi silmänsä avaruuteen, ikäänkuin mielessänsä ihaillen esille loitsimaansa kuvaa.

Souvenir lennähti saapuville ja rupesi härmäämään majoria. Minä poistuin heistä syrjään ja päätin, maksoi minkä maksoi, omin silmin nähdä Martin Petrovitsh'ia.

Lapsellinen uteliaisuuteni oli noussut ylimmilleen.

XVIII.

Huomenna läksin jälleen pyssy olalla koiran kanssa, mutta ilman Prokofia, Jeskovon koivikkoon. Päivä oli erin-omaisen ihana. Tuskinpa syyskuussa semmoisia päiviä muualla onkaan kuin Venäjällä. Niin oli tyyni, että sadan askelen päästä osasi kuulla kuinka orava hyppieli kuivia lehtiä myöten, kuinka irtaantunut oksa putosi puusta, ensin tarttuen alempiin oksiin, kunnes vihdoin putosi pehmoiseen ruohoon, putosi ainiaksi, ei se siitä enää liikahdakaan, vaan hiljakseen mätänee. Ilma ei ollut lämmin eikä viileä, vaan lemuisa ja ikäänkuin hapahko; hennosti ja miellyttävästi se karvasteli silmiä ja poskia. Pitkä hämähäkin kina, hieno kuin silkki ja valkoinen keränen keskellä leijui sinne tänne ja tarttuen pyssyn piippuun oikaisihe suoraan ilmassa -- se tiesi pysyvää lämmintä ilmaa. Aurinko paistoi, mutta niin lempeästi kuin kuu. Kurppia kohtasin usean kerran, mutta niistä en suuria välittänyt, minä kun tiesin että koivikkoa kestää melkein Harlow'in kartanoon saakka, aina hänen puutarhansa aitaan. Sinnepäin minä painuin, vaikk'en ymmärtänyt, kuinka minä pääsisin itse kartanoon. Jopa rupesin epäilemään, sopikohan muka minun tunkeutua sinne, koska äitini oli suuttunut uuteen isäntäväkeen.

Äkkiä olin kuulevinani ihmisääniä lähelläni. Minä kuuntelemaan... Joku kulki metsässä, tullen suoraan minua kohti.

-- "Miks'etkös sitä sitten sanonut", kuului naisen ääni.

-- "Älä puhu joutavia", keskeytti toinen, miehen ääni. "Eihän sitä kaikkia saata tehdä yhtä haavaa!"

Minä tunsin äänet. Siniset naisen vaatteet vilahtivat harvenneiden pähkinäpensaiden välitse, sen vieressä näkyi tumma kauhtana. Vielä silmänräpäys ja pienelle nurmikolle astuivat esiin, viiden askelen päässä minusta, Sletkin ja Eulampia.

He hämmästyivät. Eulampia peräytyi samassa takaisin pensaisiin. Sletkin mietti hetkisen ja lähestyi minua.

Hänen kasvoillaan ei ollut enää jälkeäkään tuosta teeskennellystä nöyryydestä, joka niissä asui vielä neljä kuukautta sitten, jolloin hän, astuskellen Harlow'in pihalla, hieroi ratsuni päitsiä, mutta enpä siinä enää nähnyt tuota röyhkeää uhkeuttakaan, mikä niissä eilen oli minut saattanut hämille äitini kamarin kynnyksellä. Kasvot olivat valkoiset ja kauniit kuin ennenkin, mutta näyttivät tanakammilta ja leveämmiltä.

-- "No, onko kuinkakin monta kurppaa ammuttu", kysäsi hän, nostaen lakkiansa hymyillen ja pyyhkäisten kädellään mustia kiharoitansa. "Te käytte linnustamassa meidän koivikossa. No olkaa niin hyvä; emme me kiellä. Päinvastoin..."

-- "Tänään en ole ampunut mitään", virkoin minä, vastaten hänen ensimmäiseen kysymykseensä; "ja teidän koivikostanne lähden minä tuossa paikassa."

Sletkin pani kiireesti lakin päähänsä. "Älkää toki! Miksikäs niin? Emmehän me aja teitä pois, -- olemme päinvastoin iloisia siitä. Samaa sanoo Eulampia Martinownakin. Eulampia Martinowna, käykääs tänne. Minne ihmeelle te olette lymynneet?" Eulampian pää pisti esille pensaista; mutta itse hän ei tullut luoksemme. Hän oli tullut entistänsä kauniimmaksi viime aikoina, näytti kuin olisi kasvanut ja lihonnut.

-- "Minun on todellakin mieleni hyvä", jatkoi Sletkin "että kohtasin teidät. Te olette tosin nuori vielä, mutta ymmärrystä teillä on kyllä. Äitinne suvaitsi eilen suuttua minuun, eikä ottanut kuullakseen mitään selityksiä, vaikka minä, sen näkee taivaan Jumala, en ole syypää mihinkään. Martin Petrovitsh'in kanssa ei voi enää muutoin menetelläkään; hän on aivan kuin lapsi. Emmehän me, herrainen aika, toki voi täyttää kaikkia hänen oikkujansa! Mutta arvossa me kyllä pidämme, niinkuin tulee ja sopii. Kysykää vaikka Eulampia Martinownalta."

Eulampia ei liikkunut. Tavallinen ylenkatseellinen hymy leijui hänen huulillansa ja hellyyttä vailla oli kauniiden silmien katse.

-- "Mutta miksikäs te Wladimir Wasiljevitsh, möitte Martin Petrovitsh'in hevosen?" (Minua kaiveli erittäinkin tuo hevonen, joka nyt oli talonpojan omana.)

-- "Miksikö möimme hänen hevoisensa, niinkö? No mutta, ajatelkaahan toki: minnekäs siitä olisi ollut? Heiniä vaan söi ilmaiseksi. Talonpojalla se edes saattaa kyntää. Ja milloin Martin Petrovitsh vaan haluaa lähteä ajelemaan jonnekin, niin ei hänen tarvitse muuta kuin pyytää meiltä hevosta. Emme me sitä häneltä kiellä. Pyhäpäivinä, jolloin hevosilla ei ole mitään työtä, -- vallan kernaasti!"

-- "Wladimir Wasiljevitsh!" virkkoi Eulampia kumeasti, ikäänkuin kutsuen häntä pois, liikahtamatta kumminkaan paikaltansa. Hän pyöritteli kädessään raatamokukkia ja katkoi niiltä päitä, lyöden niitä vastatusten.

-- "Niin ja sitten tuo Maksimka, kasakkipoika", jatkoi Sletkin. "Martin Petrovitsh valittaa miksikä muka me otimme pojan häneltä pois ja panimme oppiin. Mutta sanokaas nyt itse: mitä kummia hän olisi tehnyt Martin Petrovitsh'in luona? Tyhjää olisi toimittanut eikä muuta mitään. Eikä hän osaa passarina olla kunnon lailla, sillä hän on niin tuhma ja nuorikin. Nyt sen sijaan on poika satulantekijän opissa. Hänestä tulee hyvä käsityöläinen; saapi hyötyä itselleen ja rupeaa meillekin veroa maksamaan. Ja tämä on meidän pienessä taloudessa sangen tärkeä seikka. Meidän pienessä taloudessa ei saa laimin lyödä mitään."

-- "Ja tämmöistä miestä sanoi Martin Petrovitsh räpäleeksi!" ajattelin minä. "Mutta kukas nyt lukee Martin Petrovitsh'ille?" kysyin Sletkin'iltä.

-- "Mitäpäs siellä olisi lukemista. Olihan siellä ennen yksi kirja mutta onneksi sekin joutui pois, minne lienee joutunutkaan. Mitäs siitä lukemisesta enää tuossa iässä?"

-- "Kukas häneltä partaa ajaa?" kysyin minä taas.

Sletkin naurahti, ikäänkuin hyväksyen minun leikinlaskuani. "Eipä kukaan. Ensi alussa hän kärventeli partaansa kynttilässä, mutta nyt on päästänyt kasvamaan. Ja kaunis parta onkin!"

-- "Wladimir Wasiljevitsh!" toisti Eulampia vaatimalla. "Wladimir Wasiljevitsh, kuuletteko?"

Sletkin viittasi hänelle.

-- "Vaatteet hänellä on päällä, kengät on jalassa", jatkoi Sletkin, "syöpi samaa kuin mekin. Mitäs hän vielä olisi vailla? Ja itsehän hän vakuutti, ett'ei tahdo maailmassa enää pitää huolta muusta kuin sielustansa. Jospa hän ottaisi huomatakseen edes sen, että kaikki on nyt, tavalla tai toisella, meidän. Valittaa näet sitäkin, ett'emme maksa hänelle palkkaa. Eihän meillä itselläkään ole aina rahoja käsillä; ja mitä hän tekee rahoilla, koska hänellä on kaikki valmista. Ja me kohtelemme häntä kuin omaista ainakin; totisesti. Esimerkiksi ne huoneet, joissa hän asuu, ne nyt olisivat meille niin tarpeen, että... Ei tahdo talossa kääntymään päästä. Mutta emmepäs puhu mitään, sallimme hänen olla niissä. Koetammepa ukolle huvitustakin hankkia. Tuossa äskönkin toin minä Pietarin päiviksi hänelle e-rin-o-maisia ongen koukkuja kaupungista, oikein englantilaisia, kalliita onkia! Meillä on lammessa ruutanoita. Siellähän hänen sopii aikaansa kuluttaa. Istuisi siellä tunnin, mitäpä toisenkin, -- jopa päästiin keitolle. Se on vanhoille miehille erittäin sopiva ajanvietto."

-- "Wladimir Wasiljevitsh!" sanoi päättävästi Eulampia kolmannen kerran, viskaten kauas luotaan heinät, joita oli käsissään pyöritellyt. "Minä lähden." Meidän katseemme kohtasivat toisiansa. "Minä lähden, Wladimir Wasiljevitsh!" toisti hän ja katosi pensaitten taa.

-- "Heti paikalla, Eulampia Martinowna, heti paikalla!" huudahti Sletkin. "Martin Petrovitsh itsekin hyväksyy käytöksemme", jatkoi hän, kääntyen jälleen minuun. "Ensin hän tosin oli pahoillaan; jopa valittikin, ennenkuin käsitti ja pääsi perille, ymmärrättehän. Hän oli, kuten muistatte, tuommoinen kiivas, tulinen mies. -- Älä Herra saata! -- mutta nyt on käynyt aivan hiljaiseksi, eikä kummakasin, kun on huomannut mitä hänen rauhaansa sopii. Teidän äitinne vihastui minuun. -- Herrainen aika, kuinka hän vihastui... No se on tietty: rouva ei tahtoisi päästää valtaa käsistään, aivan kuin Martin Petrovitsh'kin ennen vanhaan; mutta käykäähän te talossa, katsokaa miten asiat ovat ja kertokaa sitten äidillenne, milloin puheeksi tulee. Natalia Niholajewnan hyvät työt minä kyllä muistan; mutta pitäähän sitä elää meidänkin."

-- "Mutta mitenkäs Shitkow sai rukkaset?" kysyin minä.

-- "Fedulitshko? Tuo lälläkö?" Sletkin kohautti olkapäitään. "Mutta, hyvät ihmiset, mihinkäs hänestä olisi ollut? Ikänsä on ollut sotamiehenä ja nyt olisi meininki ruveta isännöimään. Minä, sanoi, osaan kyllä pitää talonpoikia kurissa. Minä, muka olen tottunut antamaan vasten naamaa. Ei hän kelpaa siihenkään. Taidolla sitä pitää vasten naamaakin antaa. Ja sitä paitsi Eulampia Martinowna se itse antoi hänelle rukkaset. Eihän semmoisesta miehestä ole mihinkään. Hunningolle olisi mennyt koko talous."

-- "Ho-hoi!" kuului Eulampian heleä ääni.

-- "Heti paikalla!" vastasi Sletkin.

Hän ojensi minulle kätensä. Minä puristin sitä, vaikka vastenmielisesti.

-- "Jääkää hyvästi, Dmitri Semenovitsh", virkkoi Sletkin, paljastaen valkoiset hampaansa. "Ampukaa vaan kurppia kylliksenne, se on liikkuva lintu, ei ole kenenkään oma. Mutta jos jänis sattuisi, niin etteköhän säästäisi sitä: se on meidän saaliitamme. Niin ja vielä yksi asia: etteköhän te antaisi minulle pentua koirastanne? Olisin hyvin kiitollinen."

-- "Ho-hoi!" kajahti uudestaan Eulampian ääni.

-- "Ho-hoi-hoi!" vastasi Sletkin ja riensi pensastoon.

XIX.