Chapter 3

Ei kulunut neljännestuntiakaan, tasan vetävät hevoset olivat tuskin käyneet märjiksi uusien hienojen valjashihnain alta, niin jo näkyi Harlow'in hovi. Selkäseljälleen avatusta portista ajoivat vaunumme pihaan: pikkurainen eturatsastaja, jonka jalat tuskin ulottuivat puoliväliin hevosen kylkiä, huudahti vielä kerran lapsen-äänellä, hypähtäen pehmoisella satulalla, vanhan Alekseitsh'in kyynärpäät vetäytyivät taaksepäin ja samassa kohosivat, kuului vakainen tpruu, ja vaunut pysähtyivät. Koiria ei tullut haukunnalla meitä vastaan: minne lienevät joutuneet pihalta paksuvatsaiset pojatkaan, paitaressut. Harlow'in vävy odotteli meitä kynnyksellä. Muistan vielä kuinka juhlallisilta näyttivät koivut, joita oli pistetty kahden puolen kuistia, juuri kuin helluntaina.

-- "Jubileratkaamme!" rupesi Souvenir hyräilemään nenäänsä, ensimmäisenä astuen ulos vaunuista.

Ja juhlallisuutta näkyi todellakin kaikkialla. Sletkin'in kaulassa oli plyysinen liina, atlasi-rosetti keskellä: yllään oli hänellä tavattoman kaitainen frakki. Hänen selkänsä takaa pujahti näkyviin Maksimka, jonka hivukset olivat niin perinpohjin kastellut sahdilla, että oikein niistä tipahteli.

Astuimme vierashuoneesen ja näimme Martin Petrovitsh'in liikkumatta kohoilevan -- niin, kohoilevan juuri -- keskellä lattiata. Mitä lienevätkään Kvitsinski ja Souvenir tunteneet, nähdessään hänen kookkaan vartalonsa, sitä en tiedä, mutta minä tunsin jotakin nöyrän kunnioituksen tapaista. Martin Petrovitsh oli pukenut päällensä vanhan kaiketikin 12:nen vuoden nostoväkeen kuuluvan, kasakinin, mustan pystykauluksen kanssa. Pronssi-metali oli hänen rinnassaan ja miekka kupeellaan. Vasen käsi lepäsi miekan kahvalla, oikeallaan hän nojautui pöytään, joka oli peitetty punaisella veralla. Kaksi täyteen kirjoitettua paperiarkkia oli tällä pöydällä. Harlow ei liikkunut, ei pukissutkaan. Mikä arvokkaisuus hänen ryhdissään, mikä luottamus itseensä, rajattomaan ja järkähtämättömään valtaansa! Tuskin nyykäytti hän päätänsä meille ja virkkaen käheästi "olkaa hyvä", viittasi vasemman käden etusormella rinnatusten asetettuja tuoleja.

Oikeanpuolisen seinän vieressä seisoivat Harlow'in tyttäret, juhlapuvuissa nekin: Anna viheriänsinervässä, kahteen väriin vivahtavassa leningissä, keltainen vyö ympärillä; Eulampia ruusunkarvaisessa tulipunaisilla nauhoilla koristetussa leningissä. Heidän vieressään jörrötti Shitkow uudessa uniformussa, typerän näköisenä kuin ainakin, silmässä ahnas odottaminen ja karvaisilla kasvoilla tavallista enemmän hikihelmiä.

Vasemmalla puolen vierashuonetta istui pappi, vanha mies, karkeat ruskeat nivukset päässä ja yllään nukkavieru tupakan karvainen kaapu. Tuo tukka ja sameat murheelliset silmät sekä suuret päivettyneet kädet, jotka näyttivät häntä rasittavan ja taakkana lepäsivät hänen polvellaan, samoin kaavun alta esiinpistävät rasvanahkaiset saappaat -- kaikki tiesi raskasta ilotonta elämää: hänen seurakuntansa olikin köyhä. Hänen vieressään istui ispravnikka, lihavanläntä, kalpeakasvoinen, epäsiisti herrasmies lyhyet paksut kädet ja jalat, mustat silmät, mustat tasaiseksi leikatut viikset ja alinomainen, iloinen mutta iljettävä hymy huulilla: hän oli tunnettu suurena lahjakoirana jopa tyrannina, niinkuin siihen aikaan oli tapana sanoa. Mutta häneen olivat tottuneet niin herrat kuin talonpojatkin ja mies oli yleensä rakastettu. Huolettomasti ja vähän pilkallisesti hän katseli ympärilleen; tämä prosessi näytti häntä huvittavan. Oikeastaan häntä huvitti vain viinaryypyt ja haukattavat, mitkä odottelevissa olivat. Hänen vieressään istui piiriviskali, laiha pitkäkasvoinen mies, kapeat poskiparrat korvista nenään, niinkuin tapana oli Aleksander Newskin aikana. Tämä päinvastoin otti kaikesta sydämmestänsä osaa Martin Petrovits'in aiottuun toimeen eikä kääntänyt hänestä suuria, vakavia silmiänsä. Kovin ponnistetusta tarkkuudesta ja myötätuntoisuudesta liikutti hän huuliaan ja mommelsi alin-omaan, ottamatta suutaan kumminkaan auki. Souvenir meni hänen luoksensa ja rupesi sopattamalla puhelemaan hänen kanssaan, ilmoitettuaan minulle ensinnä, että tämä mies on suurin vapamuurari koko läänissä.

Maakuntaoikeuden väliaikaiseen osastoon kuuluu, kuten tietty, ispravnikka, viskali ja stanovoi, mutta stanovoita joka ei ollut saapuvilla ensinkään tahi oli hän niin piiloittunut muitten taakse, ett'en minä häntä huomannutkaan. Yleensä oli hän tunnettu meidän kihlakunnassa liikanimellä "olematon".

Minä istahdin Souvenir'in viereen, Kvitsinski minun sivulleni. Käytännöllisen Puolalaisen kasvoilla asui ilmeinen harmi tästä "peräti sangen tarpeettomasta" mutkasta ja turhanpäiväisestä ajan hukasta.

-- "Venäläisiä herrasväen metkuja!" Niin hän näkyi puhelevan itsekseen. "Noita Venäläisiä!..."

XII.

Kun kaikki olivat istuneet, kohautti Martin Petrovitsh olkapäitänsä, rykäisi, katseli meihin karhun-omaisilla silmillään ja kuuluvasti huoaten alkoi näin:

"Hyvät herrat! Olen kutsunut teidät tänne seuraavan asian johdosta. Minä käyn vanhaksi, hyvät herrat, voimat alkavat vähetä ... on minulle jo varoituskin annettu ja kuoleman hetki se lähenee, niinkuin varas yöllä. Eikö niin, isä hyvä?" Kääntyi hän pappiin.

Toinen hätkähti.

-- "Kyllä, kyllä", morahti hän, partaansa puistellen.

-- "Ja sen vuoksi", jatkoi Martin Petrovitsh, äkkiä korottaen äänensä. "Koska en tahdo että mainittu kuolema tulisi äkisti minun päälleni, ennenkuin olen taloni toimittanut..." Tässä toisti Martin Petrovitsh sanasta sanaan koko sen puheensa minkä hän toissa päivänä oli pitänyt meillä. "Ja koska minä näin päättänyt olen", huusi hän vielä kovemmin, "niin on tämä asiakirja" (hän löi kätensä pöydällä oleviin papereihin) "minulta kokoonpantu, esivallan virkamiehet todistajiksi saapuville kutsutut ja niinkuin tämä minun tahtoni on, niin se nyt seuraavissa pykälissä edestuodaan. Olen hallinnut -- piisaa!"

Martin Petrovitsh pani nenälleen pyöreät, rautasankaiset silmälasit, otti pöydältä toisen paperiarkin ja alkoi lukea.

-- "Pesänjako-kirja virasta eronneen painettijunkkarin ja aatelismiehen Martin Harlow'in omaisuuden ylitse, häneltä itseltänsä tehty, täydessä ja terveessä ymmärryksessä kuin myöskin omasta vapaasta tahdosta, ja jossa tarkasti säädetty on, ei ainoastaan mitkä tavarat hänen kahdelle tyttärellensä, Annalle ja Eulampialle" ("kumartakaa!" -- tyttäret kumarsivat) "tulevat ovat, vaan myöskin mitenkä talon väki ja muu omaisuus sekä karja sanottujen tyttärien välillä jaettaman pitää. Omalla kädellänsä."

-- "Tuo on hänen omia papereitansa", kuiskasi hymyillen, niinkuin ainakin, ispravnikka Kvitsinskille; "hän tahtoo lukea sen noin kaunistukseksi vain, mutta lailliset kirjat on tehty määrätyn mallin mukaan, ilman tuommoisia kukkasia."

Souvenir oli jo ruveta tirskumaan.

-- "Minun tahtoni mukaan!" puuttui Harlow puheesen, jolta ispravnikan muistutus ei jäänyt huomaamatta.

-- "Aivan täydellisesti teidän tahtonne mukaan", vastasi toinen nopeasti ja iloisesti; "mutta tiedättehän te, Martin Petrovitsh, ettei laillista muotoa voi välttää. Kaikki liiat sanat on pantu pois. Turkin sultaanin parran kanssa ei ole oikeudella mitään tekemistä."

-- "Tule tänne sinä!" kiljasi Harlow vävyllensä, joka oli astunut sisään meidän perässämme ja teeskennellyllä nöyryydellä pysähtynyt oven suuhun. Nyt hän hyppäsi appensa luokse.

-- "He, ota ja lue! Minä en jaksa. Mutta älä papata! Lue selvään että kaikki läsnä olijat ymmärtää voisivat."

Sletkin otti paperin molempiin käsiinsä ja alkoi vavahtelevalla mutta selvällä äänellä sekä hyvällä aistilla ja tunnolla lukea jakokirjaa.

Erinomaisen tarkasti oli siinä määrätty mitä oli tuleva Annalle, mitä Eulampialle, ja kuinka heidän piti keskenänsä sopiman. Tuon tuostakin keskeytti Harlow lukemista, virkkaen: -- "kuuletkos, Anna, tämä on sinulle, sinun uutteruutesi tähden!" tahi: "tämän minä lahjoitan sinulle Eulampjushka!" ja sisaret kumartelivat kumpainenkin, Anna syvään, Eulampia vain päätänsä nyykäytellen.

Hovin kartano (uusi rakennus) oli määrätty Eulampialle, "hänelle, niinkuin nuorin tytär sen vanhan tavan jälkeen". Omituisesti helähteli ja vavahteli lukijan ääni näitä hänelle vastenmielisiä sanoja lukiessaan. Shitkow sitä vastoin lipaisi kieltään. Eulampia vilkasi häneen salaa. Jos minä olisin ollut Shitkow'in sijassa, en ensinkään olisi ollut mielissäni tuosta katseesta. Tuossa ylenkatseellisessa kasvojen lauseessa, joka oli omituista Eulampiassa, niinkuin venäläisessä kaunottaressa konsanaankin, oli tällä kertaa erityinen väre.

Itsellensä oli Martin Petrovitsh pidättänyt oikeuden asua nykyisissä huoneissaan ja vaati itsellensä "erityisenä talon asukkaana" täyden elatuksen "luonnollisessa traktamentissa" kuin myös kymmenen ruplaa pankossa joka kuukausi vaatteiksi ja jalkineiksi. Jakokirjan viimeisen lauseen tahtoi hän lukea itse.

-- "Ja tätä minun isällistä tahtoani", julisti se, "pitää minun tyttärieni pyhästi noudattaman ja järkähtämättömästi täyttämän, niinkuin Jumalan käskyjä, sillä minä olen, lähinnä Jumalaa, heidän isänsä ja päänsä, enkä ole velvollinen heistä mitään tiliä tekemään, niinkuin en minä tehnytkään ole; ja jos he minun tahtoni täyttävät, niin pitää minun isällisen siunaukseni heidän kanssansa oleman, mutta elleivät minun tahtoani täytä, josta Jumala Kaikkivaltias varjelkoon, niin pitää minun kulumattoman isällisen kiroukseni heidän päällensä tuleman nyt ja aina ijankaikkisesti, amen!"

Harlow nosti paperin korkealle päänsä päälle, Anna laskeusi samassa polvillensa ja kolautti otsansa lattiaan; saman kuperkeikan teki heti senjälkeen hänen miehensäkin.

-- "Entäs sinä?" kysyi Harlow Eulampialta.

Tämä lensi tulipunaiseksi ja kumarsi myöskin maahan asti. Shitkow notkisti koko ruumiinsa eteenpäin.

-- "Kirjoittakaa alle!" huudahti Harlow, osoittaen sormellaan paperin ala laitaan. "Tähän näin: kiitän ja otan vastaan, Anna! Kiitän ja otan vastaan, Eulampia!"

Tyttäret nousivat ja kirjoittivat alle perätysten. Sletkin nousi myös ja yritti hänkin tarttua kynään, mutta Harlow esti hänet, tokaisten häntä keskisormella kaulaliinaan, niin että toinen liikahti.

Minuutin verran kesti äänettömyyttä. Äkkiä kuului Martin Petrovitsh ikäänkuin nyyhkäisevän, jonka jälkeen hän hiljaa virkkoi: "No niin, nyt on kaikki teidän omanne." Sen sanottuaan hän astui syrjään. Tyttäret ja vävy katsahtivat toisiinsa, astuivat sitten hänen luokseen ja rupesivat suutelemaan häntä olkavarsien kyynärpään yläpuolella. Sitä korkeammalle he eivät ylettäneet.

XIII.

Ispravnikka luki varsinaisen formalisen asiakirjan, Martin Petrovits'in kirjoittaman lahjoitus-luettelon. Senjälkeen meni hän viskaalin kanssa kuistille ja ilmoitti naapureille, palkkalaisille, Harlow'in talonpojille ja muutamille palvelijoille mitä tapahtunut oli. Nyt alkoi kahden uuden tilan omistajattaren valtaan vahvistaminen. He olivat kumpainenkin tulleet kuistille ja heihin nyt kädellään osoittaen ispravnikka rypisti toista kulmakarvaansa ja saaden huolettomille kasvoilleen hetkeksi ankaran näyn, kehoitti talonpoikia "kuuliaisuuteen". Olisi tämä kehoitus hyvin saattanut jäädä poiskin, sillä sen hiljaisempia naamoja kuin Harlow'in talonpojilla oli, ei ole luullakseni maailmassa missään. Huonot viitat ja rikkinäiset nutut yllä, vyöt kumminkin sangen kireällä, niinkuin aina on tapana juhlallisissa tilaisuuksissa, -- semmoisina he seisoivat, liikahtamatta kuin suolapatsaat ja joka kerta kuin ispravnikka päästeli tämmöisiä mahtisanoja: "Kuulettekos, pirut! Ymmärrättekös, perkeleet?" kumarsivat he äkkiä yht'aikaa, niinkuin komennon jälkeen. Jokainen näistä "piruista ja perkeleistä" piteli molemmilla käsillään lujasti lakista kiinni eikä kääntänyt silmiänsä akkunasta, jossa näkyi Martin Petrovitsh'in vartalo.

Hiukkaa vähemmin aristelivat palkkalaiset.

-- "Tiedättekös mitään" kiljasi heille ispravnikka, "mikä estäisi Martin Petrovitsh Harlow'in ainoita ja laillisia perillisiä ja tyttäriä tulemasta hovin omistajiksi?"

Kaikki palkkalaiset kyyristyivät lähemmälle toisiansa.

-- "Tiedättekös, perkeleet, vai?"

-- "Ei myö, hyvä herra, tiedetä niin mitään", vastasi uljaasti rokon-arpinen vanha ukko, jolla oli tasaiseksi leikattu parta ja viikset, -- virasta eronnut sotamies.

Perästäpäin, kotia mennessään, palkkalaiset haastelivat keskenään näin:

-- "Kylläpäs on rohkea mies vaan tuo meidän Jeremeitsh!"

Ispravnikan pyynnöistä huolimatta ei Harlow tahtonut tulla kuistille tyttäriensä kanssa.

-- "Alamaiseni antautuvat muutoinkin minun tahtoni alle", vastasi hän.

Toimituksen päättämisen jälkeen sai jonkunlainen suru hänessä vallan. Hänen kasvonsa vaalenivat jälleen. Tämä uusi, tavaton murheen lause sointui niin peräti vähän yhteen Martin Petrovitsh'in laajain ja hyväntahtoisten piirteiden kanssa, ettei enää tiennyt mitä ajatellakaan. Talonpojat puolestaan näkyivät olevan ymmällä hekin. Ja todellakin: "Herra on elossa vielä, tuollahan hän seisoo itse, ja vielä näethän semmoinen herra: Martin Petrovitsh! Ja yks kaks, niin hän ei enää meidän herra olekaan. Merkillistä!"

Lieneekö Harlow arvannut, mitä ajatuksia pyöri hänen "alamaistensa" päässä, vai lieneekö hän vielä kerran tahtonut näyttää heille mahtiansa, en tiedä, mutta hän avasi äkkiä ilmaruudun, pani suunsa aukolle ja kiljasi jyrisevällä äänellään: "kuuliaisuutta!" Samassa paiskasi hän akkunan kiinni. Talonpoikain ymmällä-olo ei tietysti tuosta yhtään haihtunut eikä vähentynyt. -- Entistä enemmän he vain kivettyivät ja melkein näkyivät lakanneen katsomasta.

Suurempaa vilkkautta osoitti palvelijain ryhmä pihalla. (Tässä ryhmässä oli muun muassa kaksi hyvin lihavaa tyttöä, lyhyet kattunileningit päällä ja niin paksut pohkiat säärissä, ettei moisia näe muualla kuin Michel Angelon viimeisessä Tuomiossa, ja lisäksi vielä muuan peräti vanha, vanhuuttansa oikein härmettynyt, puolisokea ukko, karkeassa karvakankaasta tehdyssä sinellissä, -- hänen sanottiin Potemkin'in aikana olleen pillipiiparina. Kasakkipojan Maksimkan oli Harlow pidättänyt itselleen.) Tämä ryhmä se liikahteli edes paikallaan.

Uudet emännät käyttävät hyvin arvokkaasti, etenkin Anna. Puristaen yhteen kuivat huulensa, katsoi hän itsepintaisesti maahan. Eipä juuri ennustanut hyvää tämä hänen ankara ryhtinsä. Eulampia ei nostanut silmiänsä hänkään; kerran vaan hän kääntyi ympärinsä ja katseli kotvasen melkein kummastellen sulhastansa, joka myöskin oli nähnyt tarpeelliseksi tulla Sletkin'in perässä kuistille. "Millähän oikeudella sinäkään täällä olet?" Niin näkyivät kysyvän nuo kauniit, pulleat silmät Sletkin oli muuttunut muita enemmän. Koko hänen olennossaan ilmaantui hätäilevä rohkeus, niinkuin hänellä olisi ollut nälkä; pään ja jalkain liikkeissä oli vielä tuota entistä teeskenneltyä nöyryyttä, mutta kuinka iloisesti levitteli hän käsiään, millä hääräilevällä innolla liikutteli lapaluitaan! "Pääsinpäs, muka, vihdoinkin perille!"

Päätettyänsä uuden emännyyden vahvistamisen metkut, tunsi ispravnikka niin selvästi aamiaisen lähenevän, että oikein hänelle tuli vettä suuhun. Hän hieraisi kämmeniänsä tuolla erityisellä tavalla, joka tavallisesti käy ensimmäisen ryypyn sisällemenon edellä. Pianpa saatiin kumminkin tietää, että Martin Petrovitsh'in tahdosta ensin toimitetaan jumalanpalvelus ja veden pyhitys. Pappi puki päällensä vanhan messukaavun, joka töintuskin enää koossa pysyi; kyökistä ilmestyi vanha lukkari, joka töintuskin enää hänkään koossa pysyi, vaikeasti viritellen suitsutusta vanhassa vaskisessa astiassa. Jumalanpalvelus alkoi. Harlow huokaili huokailemistaan: maahan asti hänen oli mahdotoin kumartaa lihavuutensa tähden; sen sijaan hän, oikealla kädellään ristien silmiänsä, kumarsi päätänsä ja osoitti vasemman käden sormella maahan. Sletkin se loisti, oikein sai kyyneleitä silmiinsä. Shitkow, kuten sopii sotaherran, hiljalleen vaan heitteli sormiaan uniformunsa kolmannen ja neljännen napin välillä. Kvitsinski, katolin-uskoa, jäi läheiseen kamariin, Viskali sen sijaan rukoili niin hartaasti, huokaili niin erinomaisella myötätuntoisuudella aina Martin Petrovitsh'in jälkeen, ja sopatti ja huuliaan liikutteli niin innokkaasti, nostaen silmänsä ylös mäkihin, että minäkin, häntä katsoessani tunsin liikutusta ja rupesin myöskin hartaasti rukoilemaan. Jumalanpalveluksen jälkeen, kun vesi oli pyhitetty, kasteli kukin kasvojansa pyhällä vedellä, yksin Potemkin'in aikainen pillipiipari ja Kvitsinskikin, ja sittenkuin Anna ja Eulampia Martin Petrovitsh'in käskystä, vielä kerran olivat kiittäneet häntä, kumartaen maahan asti, -- silloin vasta löi aamiaisen hetki.

Ruokia oli paljon ja kaikki erin-omaisen maukkaita; me söimme aivan kauheasti. Tuli esille myös välttämätön puteli donskoi-viiniä. Ispravnikka, joka enemmän kuin kukaan muu tunsi suuren maailman tavat ja sitäpaitsi oli esivallan edustaja, ehdotti terveysmaljan "ihanille emännille!" Sen jälkeen ehdotti hän, että juotaisiin arvollisimman ja jalomielisimmän Martin Petrovitsh'in malja. Kuultuaan sanan "jalomielisimmän", Sletkin vingahti ja hyökkäsi suutelemaan hyväntekijäänsä,

-- "No hyvä on, hyvä on: heitä jo valtaan!" jupisi Harlow, ikäänkuin harmissaan, torjuen häntä kyynärpäällään...

Mutta tässäpä tapahtui, kuten sanotaan, ikävä juttu.

XIV.

Asia oli tämä: Souvenir, joka aivan aamiaisen alusta oli juonut yhtä mittaa, nousi nyt äkkiä ylös tuoliltansa, punaisena kuin kukko ja osoittaen sormellaan Martin Petrovitsh'ia, räjähti nauramaan hataraa ilkeätä nauruansa.

-- "Jalomielinen! Jalomielinen!" väkätti hän. "Saadaanpas nähdä, miltä tuo jalomielisyys hänestä itsestään on tuntuva, kun ajavat hänet, jalomielisen herran, paljain jaloin -- lumihankeen."

-- "Mitä sinä valehtelet, pöllö!" virkkoi Harlow ylönkatseellisesti.

-- "Pöllö! Pöllö!" toisti Souvenir. "Yksin Jumala tietää, kumpainenko meistä se oikea pöllö onkaan. Niin, veikkonen, vaimonne, minun siskoni, te saitte päiviltä pois, siksipä nyt omaa itseännekin halvensitte ... ha-ha-ha!"

-- "Kuinka te uskallatte loukata meidän kunnioitettavaa hyväntekijäämme?" piipitti Sletkin, heittäen irti Martin Petrovitsh'in olkapään, jota oli mennyt suutelemaan, ja syösten Souvenir'in päälle. "Tietäkää, että jos meidän hyväntekijämme tahtoo, niin me voimme ihan tässä silmänräpäyksessä repiä koko lahjakirjan rikki."

-- "Ja sittenkin te ajatte hänet paljain jaloin lumihankeen", virkkoi Souvenir, piiloittuen Kvitsinskin taakse.

-- "Suu kiinni!" jupisi Harlow. "Jos minä läimäytän sinua, niin ei jää märkää paikkaakaan sinusta jäljelle. Ja ole sinäkin vaiti, penikka!" lisäsi hän Sletkin'ille. "Älä tuppaile mihin ei sinua pyydetä! Jos minä, Martin Petrow Harlow, kerran päätin tehdä tämän jakokirjan, niin kuka sen voi tyhjäksi tehdä? Kuka uskaltaa tehdä minun tahtoani vastaan? Missä olisi maailmassa sellainen voima?"

-- "Martin Petrovitsh!" puuttui mehevällä bassollaan puheesen viskali. Hänkin oli juonut paljon, mutta siitä oli vaan kasvanut hänen arvokkaisuutensa. "Entäpäs, jos herra tilan-omistaja olisi suvainnut lausua totuuden? Kyllähän te teitte suuren työn, vaan mitäpäs ... Jumala siitä sentään varjelkoon ... mitäpäs, jos kiitollisuuden sijaan ilmaantuu jonkunlainen kontroversi?"

Minä vilkasin salaa Martin Petrovitsh'in tyttäriin. Anna oli iskenyt silmänsä puhujaan, enkä minä koskaan ollut nähnyt häjympiä, enemmän kärmeen-omaisia ja kaikessa häjyydessäänkin kauniimpia kasvoja! Eulampia oli kääntynyt pois ja seisoi kädet ristissä; ylenkatseellinen hymy oli enemmän kuin koskaan ennen kutistanut hänen täyteläiset ruusuiset huulensa.

Harlow nousi tuoliltansa, avasi suunsa, mutta kieli nähtävästi petti hänet. Yht'äkkiä löi hän nyrkkinsä pöytään, niin että kaikki kapineet, mitä huoneessa oli, hypähtivät ja tärähtivät.

-- "Isä kulta", virkkoi Anna hätäisesti. "He eivät tunne meitä ja siksi ymmärtävät meidät väärin. Älkää vihastuko, se ei ole terveellistä teille. Kasvonne ovat nytkin jo vääristyneet."

Harlow katsahti Eulampiaan. Tämä ei liikahtanut paikaltaankaan, vaikka hänen vieressään istuva Shitkow tyrkkikin häntä kylkeen.

-- "Kiitos, minun tyttäreni Anna", virkkoi Harlow kumeasti, "sinä olet kiltti. Sinuun minä luotan ja mieheesi kanssa."

Sletkin vingahti taas. Shitkow pullisti jo rintaansa ja polkaisi jalkaansa hiljaa maahan, mutta tätä harrasta mieltä ei Harlow huomannut.

-- "Tuo tyhjäntoimittaja", jatkoi hän viitaten leuallaan Souvenir'iin, "tahtoisi aina kiusata minua; mutta teidän, hyvä herra", näin kääntyi hän viskaliin, "teidän ei sovi arvostella Martin Harlow'in tekoja ja toimia; teiltä puuttuu siihen kykyä. Virkamies te kyllä olette, mutta puhutte pelkkää roskaa. Ja ylipäänsä tehty mikä tehty, päätöstäni en muuta... Ja voikaa hyvin nyt. Minä lähden pois. En minä ole enää isäntä täällä; vieras minä olen. Anna, emännöi sinä niinkuin tahdot; minä lähden omaan huoneeseni. Piisaa jo!"

Martin Petrovitsh käänsi meille selkänsä, eikä sanonut sanaakaan enää, vaan verkalleen astui huoneesta ulos.

Isännän äkillinen lähtö tietysti hajoitti seurankin, varsinkin koska molemmat emännätkin katosivat. Sletkin koetteli turhaan meitä pidättää. Ispravnikka ei malttanut olla nuhtelematta viskalia hänen sopimattomasta suoruudestansa.

-- "Mitäs tehdä!" vastasi toinen, "omatunto käski!"

-- "Johan minä sanoin, että hän on vapaamuurari", kuiskasi minulle Souvenir.

-- "Omatunto", vastasi ispravnikka. "Tiedän minä sen teidän omantuntonne. Taskussa se istuu teillä, niinkuin meillä muillakin syntisillä ihmisillä."

Pappi, joka jo oli noussut seisomaan ja aavisti aterian pikaista loppua, pisteli kiireimmiten suuhunsa palan palan perästä.

-- "Teillähän on erin-omainen ruokahalu, näen mä", sanoi Sletkin röyhkeästi hänelle.

-- "Evääksi panen", vastasi toinen nöyrällä viittauksella. Monen ajan takainen nälkä kuului tässä vastauksessa.

Vaunut kolisemaan... Me läksimme.

Kotimatkalla sai Souvenir kenenkään häiritsemättä kiemuroida ja lörpötellä, sillä Kvitsinski, sanottuaan ettei hän kehtaa nähdä noita "peräti sangen tarpeettomia" metkuja, oli jo ennen meitä lähtenyt kotia jalkaisin. Hänen sijaansa tuli vaunuihimme Shitkow. Entinen majori näytti sangen tyytymättömältä ja liikutteli alinomaa viiksiänsä, niinkuin torakka.

-- "Mitäs nyt sanotte, herra majori", jaaritteli Souvenir: "Sotakurin taisi käydä vähän niin ja näin. Malttakaas, saatte vielä pahempaakin nähdä. Vielä ne antavat kuranssia teillekin. No on sitä teitäkin ylkä, yh-hyh!"

Souvenir nauroi minkä jaksoi; mutta majori parka ei osannut muuta kuin viiksiänsä liikutella.

Kotia tultuani kerroin äidilleni kaikki, mitä olin nähnyt. Hän kuunteli minua loppuun asti, muutaman kerran pyörittäen päätään.

-- "Ei tuosta hyvää tule", virkkoi hän, "ei nuo uudet temput minua yhtään miellytä."

XV.

Seuraavana päivänä tuli Martin Petrovitsh meille päivällisille. Äitini toivotti hänelle onnea hyvin päätetyn toimen johdosta.

-- "Nythän sinä olet vapaa mies", sanoi äiti, "ja helpolle mahtaa tuntuakin."

-- "Kyllähän se niin on", vastasi Martin Petrovitsh. Ei hänen kasvoistaan sentään olisi osannut sanoa että hänestä todellakin tuntui helpolta. "Nyt sopii ajatella sielunkin asioita ja valmistautua kuolinhetkeen, niinkuin tulee ja sopii."

-- "Vieläkös sitä kättä niin kummallisesti panee?" kysäsi äitini,

Harlow pani vasemman kätensä nyrkkiin ja avasi jälleen, kahdesti perättäin.

-- "Kyllä se panee, hyvä rouva. Niin ja tietäkääs, että aina kun rupean nukkumaan, niin joku huutaa korvissani: katso vaan, katso vaan."

-- "Se nyt on hermoissa vaan", arveli äitini ja käänsi puheen eilispäivän tapauksiin, viitaten muutamiin seikkoihin, jotka olivat seuranneet pesänjakoa.

-- "No niin, niin", keskeytti hänet Harlow. "Olihan siellä vähän joutavaa semmoista. Mutta yksi asia on", lisäsi hän, puhuen verkalleen, "josta tekisi mieleni teille mainita. Näettehän, ei minua hämmästyttänyt eilen Souvenir'in joutava jaaritus, eikä viskalikaan minua hämmästyttänyt, vaikka hän onkin hyvin säntillinen ihminen, ei hänkään, mutta hämille minut sai..."

Harlow'ilta jäi ääni kulkkuun.

-- "Kuka?" kysyi äitini.

Harlow katsahti häneen ja vastasi: "Eulampia!"

-- "Eulampiako? Tyttäresi? Mitenkä niin?"