Chapter 2

Huone, johon olimme tulleet, oli hyvin iso, rappaamaton ja melkein tyhjä. Seinillä, epäjärjestykseen lyödyissä nauloissa riippui kaksi kasakinruoskaa, päivän polttama kolmikalkkoinen hattu, yksipiippuinen pyssy, miekka, jonkinlaiset kummalliset helalänget ja kuva, jossa tuulet puhaltavat kynttilään. Yhdessä nurkassa seisoi puinen sohva, katettu kirjavalla matolla. Kärpäsiä hyrisi sadottain katossa, mutta yleensä oli huone vilpoinen; kovin vaan tuntui siinä tuo omituinen metsän haju, joka Martin Petrovitsh'illä aina oli mukanaan.

-- "No, eikö tämä ole hyvä huone?" kysäsi Harlow minulta.

-- "Hyvin on hyvä".

-- "Katsopas millaiset minulla on hollantilaiset länget", jatkoi Harlow, jälleen ruveten sinuttelemaan minua. "Erinomaiset länget! Juutalaiselta sain vaihdetuksi. Katsopas!"

-- "Hyvät ovat!"

-- "Erittäin mukavat!"

-- "Niin, mutta haistapas ... se sitten on nahkaa se!"

Minä haistoin länkiä. Ne haisivat eltaantuneelta merelliseltä, muuta merkillistä niissä ei ollut.

-- "No painakaahan puuta, istukaa tuohon tuolille, istukaa", virkkoi Harlow, laskeutuen itse sohvaan, jossa rupesi melkein torkkumaan, pani silmät kiinni ja oikein jo rupesi kuorsahtelemaan.

Minä katselin häntä ääneti enkä voinut tarpeekseni kummastella häntä: vuori mikä vuori. Äkkiä hän havahti.

-- "Anna!" kiljasi hän, ja samassa hänen suunnaton vatsansa kohosi ja laski kuni meren aalto. "Mitäs sinä vitkailet! Joudu sukkelaan! Voi etkös sinä kuullut?"

-- "Kaikki on valmiina, isä kulta, olkaa hyvä ja tulkaa", kuului tytär vastaavan.

Itsekseni minä ihmettelin, kuinka nopeasti Martin Petrovitsh'in käskyjä toimitettiin, ja läksin hänen perässään vierashuoneesen. Täällä oli pöytä katettuna punaisella valkokirjaisella liinalla. Pöydälle oli asetettu uunimaitoa, kermaa, vehnäleipää, jopa sokeriakin ja inkiväärää. Syödessäni tuossa makeaiseen suuhuni uunimaitoa, mörähti Martin Petrovitsh ystävällisesti: "syö veikkonen, syö armas ystävä, älä pane pahaksesi tämmöistä maan herkkua". Sen sanottuansa hän nuukahti nurkkaansa ja näkyi jälleen rupeavan torkkumaan. Edessäni seisoi liikahtamatta, silmät maassa, Anna Martinowna, ja ikkunasta minä näin kuinka hänen miehensä pihalla talutteli ratsuani, omin käsin pyhkien suitsien häätyjä.

VII.

Harlow'in vanhinta tytärtä ei äitini suosinut; hän sanoi Anna Martinownaa ylpeäksi rouvaksi. Anna Martinowna se tuskin koskaan kävi äitiäni tervehtimässä ja käyttihe äitini läsnäollessa hyvin arvokkaasti ja kylmästi, vaikka hän äitini avulla oli kouluunkin päässyt ja naimisiinkin joutunut; olipa hääpäivänään saanut äidiltäni tuhannen ruplaa pankossa sekä keltaisen turkin saalin, vähän jo pidetyn, se on kyllä totta. Anna Martinowna oli keskinkertaista kokoa, laihanläntä, hyvin vilkas ja nokkela liikunnoissaan; ruskeat, tuuheat hivukset, kauniit mustaveriset kasvot, joissa vähän omituisina, mutta kumminkin miellyttävinä esiintyi pari vaaleankeltaisia, pieniä silmiä; nenä suora ja hieno; huulet hienot nekin ja leuka "kuin naskali". Ken vaan häneen katsahti, virkkoi varmaankin itsekseen: "Kyllä sinua on hyvin viisas ihminen ja -- äkäinen kanssa!" Ja kumminkin oli hänessä jotakin luoksensa vetävää; yksin nuo luomatkin, joita oli tiheässä hänen kasvoillansa, sopivat hänelle oikein hyvin ja lisäsivät hänen miellyttäväisyyttänsä. Kädet rinnalla huivin alla katseli hän silloin tällöin varkain minua ylhäältä alas (minä istuin, hän oli seisomassa): pahansuova hymy leijui hänen huulillansa, poskillansa ja hänen pitkäin silmäripsiensä siimeksessä.

-- "Sinä lellitelty lapsi!" niin tuntui minusta puhuvan tämä hymy. Hänen hengittäessään laajenivat hänen sieramensa hieman -- vähän outo seikka tuokin; mutta sittenkin tuntui minusta, että jos Anna Martinowna rakastuisi minuun taikka jos hän vaan suutelisi minua hienoilla kovilla huulillaan, niin olisin minä riemusta hypännyt hamaan lakeen. Tiesin kyllä hänet ankaraksi ja vaativaksi, tiesin kylän akkojen ja tyttöjen pelkäävän häntä kuin ruttoa, mitäpäs siitä! Anna Mnrtinowna kiihoitti sittenkin mielikuvitustani... Totta kyllä että minä siihen aikaan vastikään olin täyttänyt viisitoista vuotta, -- ja siinä iässä! --

Martin Petrovitsh kavahti jälleen.

-- "Anna!" huudahti hän, "Rämpyttäisit edes pianolla jotakin. Se huvittaa nuoria herroja."

Katsahdin ympärilleni: huoneessa seisoi jonkunlainen pahanpäiväinen pianon haahmo.

-- "Kyllä, isä hyvä", vastasi Anna Martinowna. "Mutta mitäpäs minä soittaisin? Tuskinpa se on vieraasta hauskaa."

-- "No mitäs sinulle sitten siellä pinksionissa opetettiin?"

-- "Olen jo unohtanut melkein kaikki tyyni ... kielistäkin on useat haljenneet."

Anna Martinownan ääni oli varsin miellyttävä, heleä, ikäänkuin vaikeroiva ... siihen laatuun kuin on muutamilla petolinnuilla.

-- "No," virkkoi Martin Petrovitsh ja vaipui ajatuksiinsa. "Mutta", äänsi hän jälleen, "kukaties tahtoisitte katsella huviksenne meidän puimalavaa? Kyllä Wolodka tulee teille näyttämään. Wolodka, hoi!" huusi hän vävyänsä, joka yhä vielä talutteli hevostani pihalla. -- "Saatapas nuori herra puimalavalle ja näytä ylipäänsä koko minun talouteni. Minun pitää hieman nukahtaa! Kas niin! Voikaa hyvin!" Hän läksi ulos ja minä perässä. Anna Martinowna rupesi nopeasti ja ikäänkuin harmissaan korjaamaan pöydältä. Kynnyksellä käännyin ja kumarsin hänelle, mutta hän ei ollut huomaavinaan kumarrustani, myhähtihän vain entistä häjymmin.

Minä otin Harlow'in vävyltä hevoseni ja läksin taluttamaan sitä päitsistä. Vävyn kanssa läksimme sitten puimalavalle, mutta siellä kun emme mitään merkillistä havainneet, eikä hänkään osannut luulla minussa nuoressa pojassa olevan erinomaista rakkautta talouden asioihin, niin palasimme puutarhan kautta maantielle.

VIII.

Harlow'in vävyn Wladimir Wasiljevitsh Sletkin'in tunsin varsin hyvin. Hän oli orpo ja äitini kasvatti. Hänen isänsä oli ollut vähäinen virkamies, äitini asian-ajaja. Ensinnäkin pantiin poika kihlakunnan kouluun, tuli sitten hovin konttoriin, sen jälkeen kirjoitettiin hänet virkamieheksi kunnan makasinin hoidossa ja naitettiin vihdoin Martin Petrovitsh'in tyttären kanssa. Äitini sanoi häntä juutalaiseksi, ja todellakin, kun katseli miehen kähärää tukkaa, mustia silmiä, aina kosteita kuin keitetty luumu, kotkannenää ja isoa punaista suuta, niin huomasi siinä juutalaisen tyypin, kasvojen väri hänellä vain oli valkoinen. Yleensä hän ei ollut ruma mies. Luonteeltaan hän oli nöyrä, ellei vaan kajottu hänen aineelliseen etuunsa, silloin hän joutui suunnalta pois ahneudesta, pistipä itkuksikin usein. Jonkin joutavasta rievusta oli hän valmis marmattamaan koko pitkäisen päivän, muistutti tehdystä lupauksesta senkin seitsemän kertaa, ja pani pahakseen ja vikisi, ellei sitä heti täytetty. Mielellään hän käveli pyssy alalla kedoilla; ja jos milloin sattui saamaan jäniksen tahi sorsan, niin pisti omituisella tunteella saaliin laukkuunsa puhellen: "äläpäs veikkonen, äläpäs karkaa enää! Nyt sinä saat palvella minua!"

-- "Kelpo hevonen teillä onkin", virkkoi hän sopertavalla kielellään auttaen minua satulaan. "Jospa minä saisin tuollaisen ratsun! Mutta mitäpäs minusta! Ei ole suotu minulle semmoista onnea. Mitähän jos pyytäisittä äitiänne ... muistuttaisitte..."

-- "Onko hän luvannut teille?"

-- "Jospa olisi luvannut! Ei. ei hän luvannut ole, mutta minä arvelen, että hän joka on niin erinomaisen antelias..."

-- "Pyytäkää Martin Petrovitsh'iltä."

-- "Martin Petrovitsh'iltä!" toisti hän verkalleen. "Minusta hän välittää juuri yhtä paljon kuin jostakin mitättömästä kasakkipojasta Maksimkasta. Hän pitää meitä kuin päiväläisiä, eikä pienintäkään palkintoa ole häneltä odotettavana kaikesta puuhasta ja vaivasta."

-- "Todellakin?"

-- "Jumaliste. Kun sanoo kerran pamauttaa: 'miehen sana seisoo', niin se on kuin kirveellä lyöty. Pyydä tai ole pyytämättä -- yksi hyvä. Eikä vaimollanikaan Anna Martinownalla ole hänen edessään semmoista privilegiumia kuin Eulampia Martinownalla."

-- "No mutta hyväinen aika!" keskeytti hän äkkiä oman puheensa ja löi epätoivossa kädet yhteen. "Katsokaas, mitä tuo nyt on! Joku pahantekijä on leikannut tuosta saran päästä kauran, valkoisen kauran, meidän oman kauran. Kylläpäs ovat raastaneet! Menepäs nyt ja elä tällaisten rosvojen ja murhamiesten kanssa! Totta sanotaankin sananparressa, älä usko Jeskov'ia, Beskov'ia, Jerinoita, Belinoita!" (Nämä olivat neljän naapurikylän nimet.) "Voi kuitenkin, mitä ovatkaan tehneet! -- Tuossa tuli vahinkoa puoleentoista ruplaan, hyvässä lykyssä kahteenkin!"

Sletkin'illä oli melkein itku kulkussa. Minä nykäisin hevostani ja ajoin hänen luotansa pois.

Sletkinin voivotukset kuuluivat vielä korviini, kun äkisti tien käänteessä, tuli vastaani Harlow'in nuorempi tytär Eulampia, jonka Anna Martinowna oli sanonut menneen ruiskukan poimintaan. Paksu seppel niistä kukista koristi hänen päätänsä. Ääneti kumarsimme toisillemme. Eulampia oli sievän näköinen, niinkuin sisarensakin, vaikka hänen sievyytensä oli toista laatua. Hän oli kookas, luja ruumiinen. Kaikki oli hänessä isoa: pää ja jalat ja kädet ja hampaat, valkeat kuin lumi; ja erittäinkin silmät, pulleat ja pyöreät sekä tumman siniset kuin lasihelmet; kaikki oli hänessä niin sanoakseni muistopatsaan omaista (ilmankos hän olikin Martin Petrovitsh'in tytär?) mutta samalla kaunista. Paksua vaaleata palmikkoansa hän nähtävästi ei tiennyt mihin panna ja oli kiertänyt sen kolmasti päälaelleen. Suu oli hänellä viehättävä, tuores kuin ruusu, tummanpunainen, ja hänen puhuessaan kohosi ylähuulen keskiosa sangen ihanasti ylöspäin. Mutta hänen suurten silmäinsä katseessa oli jotakin vierasta, melkeinpä kolkkoa. Huimapäisyyttä se oli, kasakin verta se oli; -- niin selitti Martin Petrovitsh. Minua vähän peloitti tuo tyttö... Minusta tämä kookas kaunotar muistutti isäänsä.

Olin ajanut hänestä kappaleen matkaa, kun kuulin hänen rupeavan laulamaan tasaisella, kovalla, vähän räikeällä äänellä, ihan kuin talonpoikaistytöt. Äkkiä hän taas vaikeni. Mäen päälle päästyäni katsahdin taakseni ja näin hänen seisovan lankonsa vieressä leikatun saran pientareella. Lanko se viittaili ja huitoi käsillänsä, mutta tyttö ei liikahtanutkaan. Aurinko valaisi hänen kookasta vartaloansa ja heleästi sinersi ruiskukka-seppele hänen päässään.

IX.

Taisin jo mainita teille, hyvät herrat, että äitini oli hankkinut sulhasen Harlow'in toisellekin tyttärelle. Tämä oli meidän köyhimpiä naapureitamme, virasta-eronnut armeijan majori, Gavrilo Fedulitsh Shitkow, jo vanhemmalla puolen ikää oleva mies, jolta, hänen oman puheensa mukaan, ei puuttunut itseensä tyytyväisyyttä. Yleensä asui koko hänen olennossaan tänkaltainen esittely: "ruhjottu ja kolhittu." Tuskin osasi mies lukea ja kirjoittaa ja oli peräti tuhma, mutta salaa toivoi pääsevänsä äitini voudiksi, koska muka tunsi olevansa "käskyjen toimeenpanija".

-- "Yksi ja toinen asia saattaa olla minulle hämärää, mutta antaa talonpoikaa hampaita vastaan, -- sen konstin minä osaan perin pohjin", puheli hän, melkein omia hampaitaan purren, "sillä minä olen tottunut, näettekös, entisessä virassani, nimittäin."

Ellei Shitkow olisi ollut niin kovin tuhma, niin olisi hän ymmärtänyt ett'ei hänellä ollut vähintäkään toivoa voudiksi pääsemisestä, koska sitävarten olisi pitänyt panna viralta pois entinen vouti; muuan Kvitsinski, sangen lujaluontoinen ja toimellinen Puolalainen, johon äitini luotti. Shitkow'in kasvot olivat pitkälaiset, niinkuin hevosella; ne olivat kasvanut täyteen pölynkarvaisia hivuksia, posketkin silmiä myöten olivat karvain peitossa. Kovimmillakin pakkasilla hänen kasvonsa olivat hiessä, joka kastepisaroina kimmelsi karvain päissä. Nähdessään äitiäni hän asettui heti rintamaan, hänen päänsä rupesi tutisemaan pelkästä palvelemisen innosta, ja suuret kädet ne hiljalleen taputtelivat reisiä; koko mies näkyi tahtovan lausua; "käske vaan, niin kyllä tämä poika toimittaa!"

Äitini älysi kyllä mihinkä tuommoisesta miehestä on, mutta kumminkin hän hankki Shitkow'ia naimisiin Eulampiin kanssa.

-- "Mutta tuletkohan sinä, veikkonen, toimeen sen tytön kanssa?" kysäsi äitini häneltä kerran.

Shitkow myhähti itseensä tyytyväisenä.

-- "No mutta Natalia Niholajewna! olihan minulla kokonainen komppania armeijassa, ja kurissa minä ne pidin; niin olivat kuin kynttilät; no mitäs tämä on sen sijaan? Se on pieni asia."

-- "Komppania veikkonen on toista; ja aatelisneitsyt, vaimo, taas toista", huomautti äitini tyytymättömästi.

-- "No mutta Natalia Niholajewna!" huudahti Shitkow jälleen. "Tämän kaiken minä hyvin ymmärrän, sanalla sanoen: fröökynä, fiini ihminen."

-- "No niin", päätti äitini, "Eulampia ei sulle alla kynsin käy."

X.

Kerran -- se oli kesäkuussa ja päivä läheni jo iltaa -- ilmoitti palvelija Martin Petrovitsh'in tulon. Äitini ihmettelemään. Tosin emme olleet häntä viikkokauteen nähneet, mutta ei hänen tapansa ollut milloinkaan tulla meille näin myöhään.

-- "Jotakin on tapahtunut!" virkkoi äitini puoli-ääneen.

Martin Petrovitsh tultuaan sisään vaipui heti oven suussa olevalle tuolille. Hänen kasvonsa olivat niin oudot, niin miettiväiset ja kalpeat, että äitini ehdottomasti ja ääneen toisti äsköiset sanansa. Martin Petrovitsh nosti häneen pienet silmänsä, oli kotvasen vaiti, huokasi syvään, vaikeni jälleen ja vihdoin ilmoitti tulleensa eräälle asialle ... joka oli ... sen laatuinen ... että ... koska...

Tämän sekavan puheen perästä hän äkkiä nousi pystyyn ja meni ulos.

Äiti soitti ja antoi sisään tulleelle lakeijalle käskyn, että Martin Petrovitsh on paikalla saavutettava ja paluutettava, mutta Martin Petrovitsh oli jo ennättänyt istua troskiinsa ja lähteä pois.

Harlow'in omituinen käytös ja hänen erin-omaisen oudot kasvonsa olivat panneet äitini semmoiseen kummastukseen, jopa hämmästykseen, että hän seuraavana aamuna oli juuri lähettämäisillään Harlow'in luokse sanansaattajaa, kun ukko jälleen ilmaantui hänen eteensä.

Tällä kertaa hän näytti levollisemmalta.

-- "Puhu nyt, hyvä ystävä puhu", huudahti äitini nähtyänsä hänet, "mitäs sinulle on tapahtunut? Ihan minä eilen illalla ajattelin: Herra Jumala, ajattelin minä, eiköhän vaan ukko ole tullut päästään piloille?"

-- "En ole tullut, hyvä rouva, päästäni piloille", vastasi Martin Petrovitsh. "En ole minä semmoista sorttia. Mutta minun pitäisi kysyä teiltä neuvoa."

-- "Mistä?"

-- "Epäilen vaan, tokko tämä teille mieluista lienee, siinä katsannossa että..."

-- "Puhu, hyvä ystävä, puhu, mutta puhu yksinkertaisemmin. Älä minua kiusaa. Mitäs tässä tarvitaan noita 'katsannioita' ja muita! Puhu suoraan. Tai synkkämielisyyskö se taas on päällesi tullut?"

Harlow rypisti kulmakarvansa.

-- "Ei ole synkkämielisyys, -- se tulee silloin uuden kuun aikana. Mutta sallikaa kysyäni, rouva hyvä, mitä te ajattelette kuolemasta?"

Äitini säpsähti.

-- "Mistä?"

-- "Kuolemasta? Voiko kuolema säästää ketään tässä maailmassa!"

-- "No mitäs sinä nyt taas olet saanut päähäsi, veikkonen? Kukas meistä on kuolematon? Kyll' olet syntynyt jättiläiseksi, mutta loppu se sinustakin tulee."

-- "Tulee, tulee niin!" toisti Harlow ja painoi päänsä alas. "Tässä tuonoin näin unissani näyn", virkkoi hän viimein.

-- "Mitä sinä sanoit?"

-- "Näyn näin unissani", toisti Martin Petrovitsh. "Minä olen unennäkijä."

-- "Sinäkö?"

-- "Minä. Ettekös sitä ole tienneet?" Harlow huokasi. "No niin. Kävin tässä tuonoin, juuri Pietarin paaston alla, pitkälleni jälkeen puolisen ja nukuin. Siinä sitten on tulevinaan huoneesen musta varsa, ja sekös hyppimään ja hampaitaan irvistelemään. Niin oli musta kuin korppi."

Harlow vaikeni.

-- "No?" virkkoi äitini.

-- "Annahan kun sitte äkkiä tuo musta varsa kääntyy ja potkaisee minua vasempaan kyynäspäähän, ihan tuohon suonen kohtaan! Minä heräsin: käsi on hervotonna ja jalka samoin. Kas niin, ajattelin, halvaus. Hieromisella se kumminkin antoi perää ja rupesi jälleen liikkumaan, mutta kauan aikaa pani vielä niin kummallisesti nahan alla ja panee vieläkin. Kun vaan aukaisen nyrkin, niin jo panee."

-- "Martin Petrovitsh, sinä makasit jollakin lailla pahasti kätesi."

-- "Ei, hyvä rouva, ei se sitä ollut. Se oli varoitusta minulle. Se tietää kuolemaa."

-- "Ja kaikkea vielä", yritti äitini sanomaan.

-- "Varoitusta se on. Se merkitsee: o ihminen, ole valmis! Ja sen johdosta juuri minä nyt, armollinen rouva, tahtoisin teille, ilman viivytystä, tehdä tiettäväksi kuin seuraa: Koska minä en tahdo", rupesi hän äkkiä huutamaan, "että mainittu kuolema tulisi äkisti minun päälleni, ennenkuin olen taloni toimittanut, niin olen minä mielessäni tehnyt seuraavan päätöksen: ja'an omaisuuteni nyt jo, eläissäni, kahden tyttäreni, Annan ja Eulampian, kesken sen mukaan kuin Jumala minun ymmärrykseni valistaa."

Martin Petrovitsh vaikeni jälleen, huokasi ja lisäsi:

-- "Ilman yhtään viivytystä."

-- "No niin", sanoi äitini, "hyvä asiahan se onkin. Mutta etköhän sinä nyt turhia hätäile?"

-- "Ja koska minun tahtoni on", jatkoi Harlow, yhä vieläkin korottaen ääntänsä, "että kaikki asianmukaisessa järjestyksessä ja laillisuudessa tapahtua taitaisi, niin nöyrimmästi pyydän teidän poikaanne, Dmitri Semenovitshia -- teitä, hyvä rouva, minä en rohkene rasittaa -- pyydän sanottua poikaanne, Dmitri Semenovitshia -- lankomiehelleni taas Bitshkow'ille sen ilmeisenä velvollisuutena päälle panen -- siinä toimituksessa läsnä olemaan, jossa minun molemmat tyttäreni, aviovaimo Anna ja neitsykäinen Eulampia, laillisen säädöskirjan kautta omaisuutensa haltuunsa ottavat; ja tulee tämä säädöskirjan kokoon paneminen ja vahvistaminen tapahtumaan ylihuomenna, kello kaksitoista päivällä, minun omistamallani Jeskovin tilalla, kuin myös Kosjulkinaksi kutsutaan, esivallan virka- ja toimitusmiesten läsnä ollessa, jotka jo sanottuun tilaisuuteen kutsutut ovat."

Tuskin jaksoi Martin Petrovitsh puhua loppuun asti tätä ilmeisestikin ulkoa opittua ja useilla huokauksilla keskeytettyä puhettansa. Näytti kuin ei hänellä olisi tarpeeksi ilmaa keuhkoissa; hänen kalveaksi käyneet kasvonsa punehtuivat jälleen, ja usean kerran pyyhkäsi ukko hikeä otsaltaan.

-- "Oletko sinä kirjoittanut jo jakokirjankin?", kysyi äitini. "Milloinkas sinä sen kerkisit tehdä?"

-- "Kerkisinhän minä... Hohhoh! En syönyt enkä juonut välillä..."

-- "Itsekö sinä kirjoitit?"

-- "Wolodka auttoi ... hoh-hoh-jaa!"

-- "Oletkos hakemuksetkin pannut?"

-- "Panin hakemuksetkin. Korkea oikeus on ne vahvistanut, kihlakunnan-oikeus on saanut asianomaisen käskyn ja ... hohhoijaa! ... maalaisoikeuden väliaikainen osasto on käsketty läsnä olemaan."

Äitini naurahti.

-- "Olethan sinä sitten. Martin Petrovitsh, kaikki jo toimittanut ja näin pian. Ei maar siinä rahaa säästetty?"

-- "Ei säästetty, rouva hyvä!"

-- "Sepä se! Ja vielä muka piti minulta neuvoa kysyttämän. No niin, menköön Dmitri vain, päästän minä Souvenir'inkin, ja sanon Kvitsinsk'ille... Entäs Gawrilo Fedulitsh, -- oletko sinä häntäkin kutsunut?"

-- "Gawrilo Fedulitsh ... herra Shitkow ... on myöskin sanottuun tilaisuuteen saapuville kutsuttu. Hänen pitää olla läsnä siihen katsoen että hän on ylkä!"

Nyt oli Martin Petrovitsh'iltä nähtävästi kaunopuheliaisuuden varat lopussa. Sitä paitsi näytti minusta asia siltä, ettei hän oikein suosinut sulhasta, jonka äitini oli hänen tyttärelleen hankkinut: ukko lienee odotellut edullisempiakin naimisia Eulampjushkalleen.

Martin Petrovitsh nousi tuolilta ja raapaisi jalkaa.

-- "Kiitoksia suostumuksestanne!"

-- "Minnekäs sinulla on kiire?" kysyi äitini. "Istu nyt! minä käsken vähän haukattavaa."

-- "Suuri kiitos", vastasi Harlow. "En minä jaksa nauttia mitään. Hoh-hoo. Täytyy lähteä kotia."

Hän peräytyi ja oli tapansa mukaan painumaisillaan alas kylki edellä.

-- "Maltas nyt malta", jatkoi äitini, "oikeinko sinä annat kaikki tyyni tyttärille, etkä pidätä itsellesi yhtään mitään?"

-- "Se on tietty, kaikki tyyni."

-- "Entäs sinä itse ... missäs sinä itse aiot asua?"

Harlow oikein käsillään huitomaan.

-- "Missäkö? Tietysti kotonani; missä tähän saakka olen asunut, siellä vast'edeskin asun. Mitenkäs se asia voisi muuttua?"

-- "Ja sinä luotat niin kokonaan tyttäriisi ja vävyysi?"

-- "Wolodkaan -- sitäkö te tarkoitatte? Tuohon riepuunko? No hänet minä tyrkkään juuri minne minä tahdon ... tuonne noin tai tänne näin. Mitä hänellä olisi sanomista? Tyttäret taas, se on tietty, antavat minulle ruoan ja juoman ja vaatteen ja verhon kuolinhetkeeni asti ... sehän toki on heidän velvollisuutensa! Enhän minä enää kauan ole heidän vastuksinaan. Ei se kuolema kylässä ole, omalla, kynnyksellä se istuu."

-- "Kuolema on Herran kädessä", vastasi äitini, "ja kyllähän se heidän velvollisuutensa on. Mutta suo anteeksi, Martin Petrovitsh, jos sanon suoraan: vanhin tyttäresi Anna on ylpeä rouva, se on tunnettu asia, ja sutenapa tuo katsoo nuorempikin..."

-- "Natalia Niholajewna!" keskeytti Harlow. "Johan te nyt! Ettäkö he?... Minun tyttäreni?... Ja ettäkö minä... Ettäkö he eivät olisi kuuliaisia? Eiväthän he ole unissaankaan... Vastaan panna, niinkö? Ja ketä?... Omaa isäänsä... Sitäkö uskallettaisi? Entäs isän kirous? Pianhan se on tehty! Koko elämän ikänsä ovat eläneet pelvossa ja vavistuksessa ja nyt yht'äkkiä!... Herra Jumala!"

Harlow rupesi yskimään ja kähisemään.

-- "No no", kiirehti äitini lohduttamaan, "minä näet en vaan ymmärrä sitä, miksikä sinä nyt jo aiot jakaa pesän. Saisivathan he sen perästäkin päin. Synkkämielisyyden puuskaa lienee koko homma."

-- "Hyvä rouva!" vastasi vähän närkästyneenä Harlow. "Kylläpä tuli teille tuosta synkkämielisyydestäkin koko keppihevonen. Tässä on kukaties korkeammat voimat vaikuttamassa, mutta te vaan sitä synkkämielisyyttä jankutatte. Siitä syystä olen minä kaiken tämän päättänyt, että jo eläissäni tahdon säätää kelle mitäkin tulee, ja minkä minä kullekin lahjoitan, sen päälle se olkoon isäntä, ja olkoon kiitollinen ja tehköön tehtävänsä, ja niinkuin isä ja hyväntekijä sen määrännyt on, niin hänen suuresta armostansa..."

Ääni katkesi Harlow'ilta jälleen.

-- "No älähän nyt kiivastu hänestä, veikkonen", keskeytti hänet äiti; "muutoin saattaa se musta varsa todellakin tulla --"

-- "Voi voi, Natalia Niholajewna, älkää te puhuko minulle siitä varsasta!" huokasi Harlow. "Kuolema se minua kutsumassa kävi. Jääkää hyvästi! Teitä, nuori herra, on minulla kunnia odottaa meille ylihuomenna."

Martin Petrovitsh läksi ulos. Äitini katsoi hänen jälkeensä ja pyöritti merkitsevästi päätänsä.

-- "Ei tuo tiedä hyvää", jupisi hän, "ei tiedä hyvää! Huomasitkos", virkkoi hän sitten, kääntyen minuun, "huomasitkos kuinka hän puhuessaan sirristeli silmiään niinkuin aurinkoon olisi katsonut. Tuo on huono merkki, muista se. Semmoisella ihmisellä on huoli sydämmessä ja huono onni häntä uhkaa. Lähde nyt ylihuomenna sinne ja ota mukaasi Vikenti Osipovitsh ja Souvenir."

XI.

Määrättynä päivänä ajoivat portaittemme eteen meidän suuret neljän-istuttavat perhevaunut, kuusi tummanruskeata hevosta edessä, ja harmaapartainen paksu "hovikuski" Alekseitsh ohjaksissa. Toimen tärkeys, johon Harlow nyt aikoi ryhtyä, ja hänen juhlalliset kutsunsa olivat vaikuttaneet äitiini. Hän oli itse määrännyt otettavaksi juuri nämä ainoastaan erin-omaisissa tiloissa käytetyt vaunut ja käski Souvenir'in ja minun pukeutua juhlapukuun: hän tahtoi nähtävästi kunnioittaa suosikkiansa. Kvitsinski -- hän kävi muutoinkin aina frakissa ja valkoisessa kaulaliinassa.

Souvenir räkätti koko matkan kuin harakka, nauraa kihitteli väliin ja puheli siitä tokko lanko muka hänelle mitään antaa, samassa sanoen häntä tontuksi ja marakatiksi. Kvitsinskiltä, totiselta ja äkäiseltä mieheltä, loppui viimein kärsimys.

-- "Että te kehtaatte", sanoi hän selvällä puolalaisella murteellaan, "puhua tuommoista joutavaa? Ja onko sitä nyt aivan mahdoton istua hiljaa ilman tuollaisia 'peräti sangen tarpeettomia' (hänen lempisanansa) jaarituksia?"

-- "No siinpaikaspa te nyt rupesittekin", jupisi Souvenir harmissaan ja käänsi kierot silmänsä vaunujen akkunaan.