Chapter 1

Produced by Tapio Riikonen

KUNINGAS LEAR AROLLA

Kirjoitti

I. Turgenjew

Suomensi Samuli S.

G. W. Edlund, Helsinki, 1886.

Kuningas Lear arolla.

Kerran talvi-iltana olimme koolla vanhan yliopistokumppanimme luona. Meitä oli viisi kuusi henkeä. Rupesimme muun muassa keskustelemaan Shakespearesta, hänen tyypeistään, siitä, kuinka tarkkoina ja todellisina ne on vedetty esille aivan keskeltä ihmiselämän hyörinää. Ihmettelimme heissä elämän totuutta, jokapäiväisyyttä. Jokainen meistä oli nähnyt näitä tyypejä ja tiesi mainita jonkun Hamletin tahi Otellon tahi Fallstaffin, jopa Rikard kolmannen ja Makbetinkin (viimeksi mainittuja tosin vaan mahdollisuutta myöten).

-- "Mutta tiedättehän, hyvät herrat," huudahti meidän isäntämme, ikäpuoli mies; "minäpä tunsin kuningas Learinkin!"

-- "Mitenkä?" kysyimme.

-- "Niinpä vain! Tahdotteko, niin kerron teille?" Ystävämme aloitti kertomuksensa.

I.

Lapsuuteni ajan ja ensimmäiset nuorukais-ajat hamaan viidenteentoista ikävuoteeni saakka elelin maalla, äitini, rikkaan tilan-omistajan, luona X:n läänissä. Luulin kuin luulinkin, että jo näiltä ammoisilta ajoilta jäi muistooni lähimmäisen naapurimme erään Martin Petrovitsh Harlow'in kuva. Ja tuskinpa moinen kuva muistosta ottaisi haihtuakseenkaan; mointa miestä en ole sittemmin elämän päivinäni nähnyt. Kuvailkaa mielessänne mies, suuri kuin jättiläinen! Kookkaasen ruumiisen oli liittynyt suunnaton pää, aivan välittömästi, -- ei kaulan jälkeäkään; keltaisenharmaa tukka kohota pöyrysi kuin hyväkin ruko, alkaen melkein pörröisten kulmakarvain juurilta. Sinerväin, melkein kuni kuorittujen kasvojen laajalla tanterella istua jörrötti paksu pahkanenä; siinä ylpeästi siiraili pari pikkuruisia sinisiä silmiä; siinä myös aukeili suu, pikkuruinen sekin, mutta vino, halkinainen, samaa väriä kuin koko kasvotkin. Ääni tuli tästä suusta tosin käheänä, mutta erinomaisen kovana ja kumisevana. Hänen äänensä piti samaa elämää kuin kimpullinen kankirautoja, jotka pannaan rattaille niin että toinen pää letkuu ulkona ja joita sitten lähdetään vetämään huonosti kivitettyä katua myöten. Harlow puhui aina niinkuin olisi huutanut jollekin kovassa vastatuulessa leveän kuopan yli. Vaikea olisi ollut sanoa, mitä Harlow'in kasvot milloinkin ilmaisivat: niin laajat ne olivat. Yhdellä silmäyksellä noita kasvoja välistä ei ennättänyt nähdäkkään. Mutta vastenmieliset ne eivät olleet -- oikein niissä asui jonkunlainen mahtavuus; hyvin olivat oudot ja kummalliset. Ja millaiset olivat hänellä kädet -- patjoja nekin! Entä sormet, entä jalat! Muistan minä vielä, kuinka kunnioittavaa kauhua minä tunsin, katsellessani Martin Petrovitsh'in kaksi-kyynäräistä selkää ja hartioita leveitä kuin myllyn kivet. Hänen korvansa ne minun enimmän hämmästyttivät! Rinkilä mikä rinkilä: siinä laskokset ja palmikot ja kaikki: ja posket ne noin vaan kannattelivatkin niitä puolelta ja toiselta.

Kesät talvet kävi Martin Petrovitsh viheriästä verasta tehdyssä kasakinissa,[1] jota kiinnitti vyötäisille tsherkessiläinen vyö; jalassa oli rasvanahkaiset saappaat. Kaulusta en nähnyt hänellä milloinkaan, ja mihinpä sen olisi sitonutkaan? Hän hengitti pitkään ja raskaasti kuin härkä, mutta astui hiljaa. Näytti siltä kuin hän huoneesen jouduttuaan olisi alin-omaa peljännyt särkevänsä ja kaatavansa kumoon kaikki, jonka vuoksi hän siirtyelikin paikasta toiseen varovasti, enimmäkseen vaan kuve edellä, ikäänkuin varkain. Voimaa hänellä oli todellakin kuin Herkuleella, ja siksi hän olikin suuressa arvossa pidetty mies paikkakunnalla: sankareita kunnioittaa meidän kansa vielä tänäkin päivänä. Kulki hänen voimastaan tarujakin kaikenlaisia. Kerrottiin että hän oli metsässä kerran kohdannut karhun, ja vähän puuttui ett'ei paiskannut karhua maahan. Kerrotaan kuinka hän mehiläispesillään kerran oli tavannut vieraan talonpojan, varkaan, ja heittänyt miehen hevosineen rattaineen päivineen yli aidan, ynnä muuta semmoista. Itse hän ei koskaan voimillansa kerskaillut.

-- "Jos minun käsivarressani asuu siunaus", näin hän puheli, "niin Jumalanhan se on tahdosta."

Ylpeä hän oli, ei kumminkaan voimistansa vaan arvostaan, syntyperästään, älystään.

-- "Meidän suku on ruostalaista alkuperää" (hän ei osannut sanoa "ruotsalaista"). "Kanta-isä oli Ruostalainen, Harlus", niin hän vakuutteli. "Hän tuli Venäjälle silloin kuin maata hallitsi ruhtinas Ivan Wasiljevitsh Synkkä, -- katsopas, silloin jo! Eikä halainnutkaan tämä ruostalainen Harlus olla suomalaisena kreivinä, mutta tahtoi tulla venäläiseksi aatelisherraksi ja piirtikin nimensä kultaiseen kirjaan. Niin, sieltä asti se on Harlovien alku!... Ja siitä samasta syystä me Harlow'in suvun jäsenet olemmekin kaikki valkoverisiä, vaaleasilmäisiä ja puhtaita kasvoilta kuin pulmuset."

-- "Mutta kuulkaas Martin Petrovitsh!" yritin minä kerran panna vastaan. "Ivan Wasiljevitsh Synkkää ei ole koskaan ollutkaan, vaan Ivan Wasiljevitsh Julma on ollut. Synkäksi sanottiin suurta Wasili Wasiljevitsh'iä."

-- "Älä valehtele!" vastasi Harlow hyvin tyyneesti. "Kun minä sen kerran niin sanoin, niin tottahan se niin on!"

Äiti vainaja koetti kerran kiittää häntä hänen todellakin erin-omaisesta rehellisyydestään.

-- "Olkaa tuossa Natalia Niholajewna!" virkkoi toinen melkein harmissaan. "Kylläpäs nyt löydettiin kiittelemisen syy! Eihän meidän, herrasväen, sovi muuta ollakaan, jottei raaka rahvas, työmies, rahan-alainen mies uskaltaisi meistä pahaa ajatellakaan! Minä, Harlow -- minä luen sukuni aina sieltä astikka (hän viittasi sormellaan jonnekin hyvin korkealle lakeen päin), ja ettäkö minä olisin kunniaton ihminen! Mitenkä se olisi mahdollista?"

Toisen kerran sattui äitini luona olemaan vieraana muuan korkea virkamies. Tämän teki mieli hieman pilkata Martin Petrovitsh'ia. Viimeksi mainittu rupesi jälleen kertomaan ruostalaisesta Harlus herrasta, joka oli tullut Venäjälle...

-- "Abrahamin ja Isakin aikoina, niinkö?" keskeytti korkea herra.

--- "Ei Abrahamin aikoina eikä Iisakinkaan, mutta suuren ruhtinaan Ivan Wasiljevitsh Julman aikana."

-- "Minäpä luulen", jatkoi korkea herra, "että teidän sukunne on paljoa vanhempi: sen alkupää menee aina niihin aikoihin, jolloin maailmassa vielä oli mastodontteja ja megaloterioita..."

Näitä tieteellisiä nimityksiä ei Ivan Petrovitsh ymmärtänyt laisinkaan, mutta sen verran hän käsitti, että korkea herra tahtoi tehdä hänestä pilkkaa.

-- "Saattaa niinkin olla" -- tokaisi hän vastaan, -- "kyllähän se meidän suku on hyvin vanha. Ja niinhän ne kertovat että siihen aikaan, jolloin meidän kanta-isä muutti Moskovaan, siellä asu muuan pässin-pää, melkein samanlainen kuin teidän ylhäisyytenne, ja semmoisia pässinpäätä ei synny ei kuin yksi tuhanteen vuoteen."

Ylhäinen herra vimmastui, mutta Harlow se vaan päätänsä keikautti taakse päin, työnsi leukansa eteen, rykäsi ja meni pois.

Kahden päivän perästä hän tuli uudestaan. Äitini nuhtelemaan häntä.

-- "Se oli vaan neuvoksi ja ojennukseksi hänelle, hyvä rouva", keskeytti Harlow. "Älä lennä umpisilmin, kysy ensin kenen kanssa sull' on tekemistä. Kovin on nuori vielä ja tarvitsee opetusta."

Virkamies oli melkein yhden ikäinen Harlow'in kanssa, mutta tämä jättiläinen se piti kaikkia ihmisiä keskenkasvuisina. Kovin hän todellakin luotti omaan itseensä eikä peljännyt ei niin ketään!

-- "Kukas minulle mitä saa? Löytyykös maailmassa ketään semmoista ihmistä?" kyseli hän, ja ala sitten äkkiä nauramaan lyhyttä, mutta kajahtelevaa hohotusta.

II.

Äiti oli hyvin tarkka valitessaan ihmisiä, joitten kanssa hän tahtoi seurustella. Harlow'ia hän kuitenkin otti vastaan erityisellä sydämellisyydellä, eikä tuominnut häntä niin ankarasti kuin muita. Noin viisikolmatta vuotta sitten oli Harlow pelastanut äitini hengen, estettyään hänen vaununsa putoamasta syvään kuoppaan, jonne hevoset jo olivat pudonneet. Vetohihnat ja mäkivyöt olivat jo katkenneet, mutta Martin Petrovitsh ei vaan päästänyt kädestään pyörää, johon hän oli ennättänyt tarttua kiinni, vaikka tirskahtelikin veri hänen kynsiensä alta. Äiti-vainajahan se oli hänet naittanutkin, toimittaen hänelle vaimoksi kasvattinsa, seitsentoista vuotiaan orpotytön. Martin Petrovitsh oli naidessaan alun viidennellä kymmenellä. Hänen vaimonsa oli ollut kivulloinen ihminen. Martin Petrovitsh kantoi, kuten kerrotaan, nuoren vaimonsa käsivarrellaan kotiansa. Eikä hän vaimonsa kanssa kauan elänytkään. Kaksi tytärtä oli hänelle kumminkin jäänyt. Leskeksikin jäätyänsä oli Martin Petrovitsh edelleen äitini suojeluksen alla. Hänen vanhimman tyttärensä toimitti äiti läänin pensionatiin, hankki hänelle sittemmin miehen, ja oli hänellä tiedossa mies nuorempaakin tytärtä varten.

Harlow oli melkoisen hyvä tilanhoitaja. Maata oli hänellä noin 300 desjatinaa;[2] rakennukset oli hän saanut kuntoon vähitellen. Kuinka kuuliaiset talonpojat olivat hänelle -- siitä ei maksa puhuakaan! Lihavuutensa takia Harlow tuskin missään kävi jalkaisin: maa ei kantanut häntä. Kaikkialla ajeli hän matalissa kilpa-troskissa, itse ohjaten hevostansa, hinterää, kolmenkymmenen talven vanhaa tammaa, jolla oli haavan arpi olkapäässä. Tämän haavan oli tamma saanut Borodinon tappelussa, kantaessaan seljässään hevoskaartin rykmentin varusmestaria. Tamma ontui alinomaa noin kummallisesti kaikilta neljältä jalaltaan yhtä haavaa. Astua se ei osannut, pistelihän vaan jonkinlaista ravia hyppäysten kanssa; marunaa ja koiruohua se syödä natusteli aitavieriltä, mitä en ole muitten hevosten milloinkaan nähnyt tekevän. Tätä minä aina kummastelin, mitenkä tämä henkilähtöinen koni jaksoi vetää tuollaista kauheata kuormaa. En uskalla sanoakaan, kuinka monta leiviskää naapurissamme laskettiin olevan. Martin Petrovitsh'in takana istui troskalla hänen tummanaamainen kasakkipoikansa, Maksimka,[3] siellä hän istui, kasvot ja koko ruumis kiinni herransa seljässä ja paljaat jalat taka-akselissa, -- ja näyttikin hän lehdeltä tahi pieneltä toukalta, joka sattumalta oli tarttunut ohitse kulkevan aimo karjun selkään. Mainittu kasakkipoika se myös kerran viikossa ajoi Martin Petrovitsh'in partaa. Sanotaan pojan tätä tärkeätä työtä varten kiipeävän pöydälle seisomaan. Toiset pilkkakirveet vakuuttivat, että poikasen piti juosta piipotella herransa leuan ympärillä.

Harlow'in ei ollut tapana olla pitkiä aikoja kotosalla, ja senvuoksi hänet näkikin useanlaiseen ajelemassa samoissa ajopeleissä, ohjakset toisessa kädessä (toinen oli uljaasti puuskassa polvea vasten), pikkarainen vanha lakki aivan pään yläpuolella. Reippaasti katseli hän ympärilleen karhun-omaisilla silmillään, huudellen jyrisevällä äänellään jokaiselle vastaan tulevalle talonpojalle, porvarille ja kauppiaalle; pappeja hän ei ensinkään rakastanut, ja jos tiellä milloin papin kohtasi, niin pani heille karheita terveyksiä mukaan. Kerran saavutti hän minut maantiellä (olin lähtenyt kävelemään pyssy olalla), ja tultuansa juuri kohdallen ja huomattuansa tien vieressä jäniksen, päästi semmoisen peloitushuudon, että koko illan soi korvissani moinen mölinä ja parku.

III.

Äiti vainajani otti, niinkuin jo olen sanonut, sydämmellisesti vastaan Martin Petrovitsh'iä; hän tiesi kuinka syvästi tämä naapuri häntä kunnioitti. "Emäntä hyvä! Rouva kulta! Meidän ahon mansikkainen!" näin hän äitiäni nimitteli. Hyväntekijäkseen hän äitiäni ylisteli, ja äitini puolestaan näki hänessä uskollisen jättiläisen, joka milloin hyvänsä olisi ypö yksinään mennyt hänen edestänsä taistelemaan vaikka olisikin hänellä ollut vastassa kokonainen parvi talonpoikia. Tämmöiseen rytäkkään tosin ei ollut pienintäkään mahdollisuutta; mutta äitini arveli, ettei leskivaimon (isäni oli kuollut jo varhain) sovi hylkiä mointa puolustajaa kuin Martin Petrovitsh. Ja olihan tämä naapuri muutoinkin suora mies, joka ei imarrellut ketään, ei ottanut rahoja velaksi keltään, ei juonut viinaa, eikä ollut tyhmäkään, vaikk'ei ollut mitään sivistystäkään saanut.

Äitini luotti Martin Petrovitsh'iin. Tämän hän kutsui vieraaksi mieheksi testamenttia tehdessään, ja Martin Petrovitsh se varta vasten ajoi kotiansa noutamaan rautasankaisia silmälaseja, sillä ilman niitä ei hän osannut kirjoittaa. Ja silmälasitkin nenälleen pantuaan, oli hänellä tuossa täysi tekeminen: neljänneksen tuntia piti ukon ähkiä ja puhkia, ennenkuin sai piirretyksi arvonsa, ristimänimensä, isänsä nimen ja sukunimensä, laitettuaan kirjaimet hyvin suuriksi, nelikolkkaisiksi ja koristeltuaan ne sakaroilla ja lyhennysmerkeillä, ja vihdoin, täytettyänsä tämän raskaan työn, ilmoitti olevansa väsynyt: hänestä muka ruveta kirjoittamaan tahi kirppuja jahtaamaan -- yksi hyvä.

Pitipä äitini häntä oikein arvossakin ... vaikk'ei häntä meillä sentään ruokasalia kauemmaksi päästetty. Kovin näet levisi hänestä ankara tuoksu: hänessä asui aina tuommoinen sammalen tahi rämeen haju. "Ihan niinkuin metsän ukko itse!" puheli hänestä meidän vanha amma. Päivälliseksi asetettiin Martin Petrovitsh'ille aina eri pöytä nurkkaan, eikä hän tuota pahaksensa pannutkaan, tietäen kyllä, ett'ei kenenkään ollut mukava istua hänen vieressään, ja mukavampi oli hänenkin syödä yksinänsä. -- Ja mitä syömiseen tulee, niin en luule vielä kenenkään syöneen niin paljo hamasta Polyfemon ajasta saakka. Aina aterian alussa pantiin, kaikiksi varoiksi, hänen osallensa vadillinen puuroa, noin kuuden naulan verran.

-- "Muutoinhan sinä jätät minut perheen vatsaksi", oli äitini tapa sanoa.

-- "Niinpä niinkin, rouva hyvä", vastasi myhähtäin Martin Petrovitsh.

Äitini kuunteli mielellänsä hänen mielipiteitänsä talouden asioissa, mutta ei jaksanut kauan kestää hänen ääntänsä.

-- "No mutta hyvä ystävä!" huudahteli hän; "kävisit edes lääkärin luona, tai muuta koettaisit. Ihanhan sinä huudat minulta korvat lukkoon. Mokomakin pasuna."

-- "Natalia Niholajewna! Hyvä ja armollinen rouva!" vastaili Martin Petrovitsh. "Enhän minä kulkulleni mitä mahda. Ja mitäs ne rohdot sitten minulle saisivat? Ajatelkaa toki itsekin! Paras on, että minä taas olen vaiti pikkuruisen."

En minäkään luule, että mikään lääke olisi voinut olla Martin Petrovitsh'issa tehoisa. Eikä hän kipeänäkään ollut milloinkaan.

Tarinoida hän ei osannut, eikä se ollut hänen mieleensäkään.

-- "Pitkistä puheista vaan henkeä rupeaa ahdistamaan", muistutteli hän pisteliäästi. Silloin vaan kuin saatiin puhe kääntymään suureen kahdenteentoista vuoteen[4] (hän oli palvellut nostoväessä ja saanut pronsisen mitalin, jota hän pyhäpäivinä kantoi Wladimirin nauhassa), ja häneltä kyseltiin Franskalaisesta, kertoi hän moniaan tunnin vakuuttaen sen ohella kumminkin ett'ei oikeita Franskalaisia Venäjälle ole milloinkaan tullut; olipahan vaan tuommoisia näljistyneitä marodöri-roistoja, ja tuolta roskaväeltä hän metsissä pehmitti selkää hyvin monesti.

IV.

Semmoinen oli tämä hämmästymätön ja itseensä luottava jättiläinen. Mutta pitipä vaan hänelläkin olla alakuloisuuden ja synkkämielisyyden hetkiä. Ilman mitään nähtävää syytä rupesi hän välistä äkkiä ikävöimään. Hän sulkihe silloin kammioonsa ja ulisi -- niin ulisikin kuin kokonainen mehiläisparvi. Tahikka käski hän kasakkipoikansa, Maksimkan, luokseen ja pani hänet lukemaan ainoata taloon eksynyttä kirjaa, joka oli osa Nevikovskin "Lepäävästä Työntekijästä". Tahikka pantiin Maksimka laulamaan. Ja Maksimka, joka ihmeellisen onnenoikun takia oli oppinut tavaamaan, läksi lukemaan, katkoen, niinkuin tavallista on, sanoja jos miten päin ja pannen koron milloin päähän milloin toiseen. Ja tällaista sitä sitten tuli:

-- "mutta se kiihkossa olevai-nén ihmi-nén tulee sen tyhjyyden päälle kuin hän ylö-setsii luondokappaleista, aivan toisenkaltaisiin seurauksiin, sanoden, että jokainen luondokappale kohdastansa, ei liene mahdollinen että minua onnellise-xi tehdä!" j.n.e.[5] Toisin vuoroin taas Maksimka läksi vetämään venyttämään kaikkein hienoimmalla äänellä jonkinlaista surullista laulua, josta ei eroittanut muuta kuin: "Ko-a-u-o-o-o ol-ta Hy-ly-y-y-ka-ä-ä-si--!" Mutta Martin Petrovitsh pyöritteli päätään, puheli katoavaisuudesta, kuinka kaikki on mullaksi muuttuva, kaikki kuivettuu kuin kukkainen kedolla; kaikki katoaa, eikä hänen sijansa enää häntä enää tunne!

Kerran oli hän saanut käsiinsä jonkunlaisen kuvan pahaisen; se kuvasi palavaa kynttilää johon joka haaralta tuulet puhaltavat, posket pullollaan; alla oli kirjoitus: "Senkaltainen on ihmisen elämä!" Kovin miellytti tämä kuva häntä, ja oman huoneensa seinälle hän sen ripustikin. Tavallisina aikoina kumminkin, jolloin ei alakuloisuus häntä vaivannut, piti hän kuvaa käännettynä seinään päin, jott'ei muka tekisi mieltä raskaaksi. Niin -- Harlow, tämä kolossi, pelkäsi kuolemaa! Uskonnosta, rukouksesta hän sentään harvoin haki lohdutusta, synkkämielisenäkään ollessaan; enemmän hän siinäkin luotti omaan älyynsä. Jumalisuutta hänessä ei sanottavaksi ollut; harvanlaiseen hän kävi kirkossa, sanoen muka syyksi sitä, että hän pelkäsi suurella ruumiillaan työntävänsä kaikki ihmiset kirkosta ulos.

Synkkämielisyyden puuska päättyi tavallisesti siten, että Martin Petrovitsh alkaa viheltää ja äkkiä jymisevällä äänellään käskee valjastaa hevosen troskainsa eteen ja lähtee sitten ajelemaan jonkun naapurinsa luo, jonkunmoisella reippaudella heilutellen vapaata kättänsä lakkinsa lipun kohdalla, ikään kuin sanoen että täss' on poika joka ei huoli mistään!

Venäläinen hän oli.

V.

Väkevät ihmiset, sellaiset kuin Martin Petrovitsh, ovat ylipäänsä hidasluontoisia, flegmatisia; Martin Petrovitsh sitä vastoin oli herkkä suuttumaan. Varsinkin koetteli hänen kärsimystään muuan Bitshkow, hänen lankonsa, (vaimovainajansa veli), joka oli kotiintunut meidän taloomme elleihän juuri hovinarrinakaan, niin syöttiläänä. Bitshkow oli pienenä poikana saanut liikanimen Souvenir, ja Souvenir'inä hän pysyi elämän ikänsä; niin häntä nimittivät kaikki, yksin palvelijatkin, jotka kumminkin kohteliaisuudesta liittivät isännimenkin, niin että siitä tuli Souvenir Timofeitsh. Oikeata nimeänsä hän tuskin itsekään tiesi.

Souvenir oli raukkamainen mies; jokainen häntä halveksi. Toisella puolen suuta ei ollut hänellä yhtään hammasta, jonka tähden hänen pienet ryppyiset kasvonsa näyttivät vinoilta. Aina hänellä oli hyörinää ja pyörinää; milloin pistäytyy piikain kammariin, milloin konttoriin, vuoroin menee pappilaan, vuoroin kylänvanhimman luokse. Kaikkialla häntä ajetaan pois, mutta hän vain hartioitaan kohauttaa ja sirristelee pikkuruisia kieroja silmiänsä ja nauraa tuommoista laihaa, ilkeätä naurua, aivan kuin vettä pullossa huljuttaisi. Niin minä aina arvelin että jos Souvenir'illa olisi ollut varoja, niin hänestä olisi tullut peräti kehno ihminen, epäsiveellinen kerrassaan, häijy jopa julmakin. Köyhyys hänet oli sentään "suistanut". Juoda hän ei saanut kuin sunnuntaisin. Siistissä puvussa häntä pidettiin, äitini käskystä, sillä Souvenir oli illoin hänen kumppaninsa piketissä tahi bostonissa. Alin-omaa hän puhua läpätti: "kyllä minä siinpaikass, siinpaikass" (= siinä paikassa, heti).

-- "Mitä nyt taas _siinpaikass_?" kysäisee äiti usein harmissaan.

Souvenir heittää silloin kädet taaksepäin, säikähtää ja jupisee: "Niinkuin käskitte!"

Muuta ei hänellä ollut huolta kuin kuunnella ihmisten puheita ovien takana, jaaritella sitten muille, ja paraasta päästä irvistellä ja härnätä. Ja härnäämistä hän harjoitti niinkuin olisi ollut hänelle siihen etu-oikeus, niinkuin olisi kostanut jotakin asiata ihmisille.

Martin Petrovitsh'ia hän nimitteli veljekseen ja oli aina kuin takkiainen hänen kimpussaan.

-- "Mitenkäs te surmasitte sisareni Margareta Timofejevnan?" Niin hän härnäili Martin Petrovitsh'ia, pyörien hänen edessään ja hihitellen.

Kerran istui Martin Petrovitsh viileässä biljardihuoneessa, jossa ei vielä ollut kukaan nähny ainoatakaan kärpästä, ja jota Martin Petrovitsh, helteen ja päiväpaisteen ainainen vihamies, siitä syystä piti suuressa arvossa. Siinä hän istui seinän ja biljardin välillä. Souvenir se pujahteli edestakaisin hänen vatsansa ohitse, härnäten häntä ja vinkuroiden. Martin Petrovitsh tahtoi sysätä hänet pois edestään ja työnsi äkisti kätensä eteenpäin. Mutta Souvenir oli kaikeksi onneksi ennättänyt päästä alta pois, veljen kämmenet sattuivat biljardin laitaan ja niin lohkesi irti kuudelta ruuviltaan raskas, maantekoinen biljardi. Millaiseksi olisikaan litistynyt laataksi Souvenir, jos olisi osunut näitten uhkeain kätten alle!

VI.

Kauvan oli jo mieleni tehnyt nähdä Martin Petrovitsh'in taloa ja kotioloja. Tarjouduin sen vuoksi kerran ratsain saattamaan häntä Jeskovoon, -- se oli hänen tilansa nimi.

-- "Katsopas vaan!" virkkoi hän. "Vai tahdot sinä nähdä minun valtakuntaani? No olkoon menneeksi! Näytän minä sulle puutarhan, ja talon ja puimalavan ja kaikki. Kyllä minulla on jos mitä."

Me läksimme. Meiltä oli Jeskovoon kaikkiansa noin kolme virstaa. "Katso tuossa se on minun valtakuntani!" jymähti äkisti Martin Petrovitsh turhaan koettaen kääntää päätänsä ja viitaten kädellään puoleen ja toiseen. "Kaikki tää on minun omaani!"

Harlow'in kartano seisoi loivan mäen törmällä; alempana oli pienen lammen rannalle liittynyt muutamia huononpäiväisiä talonpojan tupia. Lammen laiturilla seisoi vanha akka ruudukkaisessa hameessa pyykkiä karttuamassa. -- "Aksinja!" kiljasi Martin Petrovitsh, ja kiljasi niin, että varisparvi pyrähti läheiseltä kaurapellolta lentoon... "Housujako sinä ukollesi peset, vai?"

Akka kääntyi samassa ympäri ja kumarsi syvään.

-- "Housuja pesen, hyvä herra'" -- kuului hänen heikko äänensä.

-- "Sepä se... Katsopas nyt", jatkoi Martin Petrovitsh, ajaen ravia puoleksi lahonnutta aitaviertä myöten. "Tuoss' on minun hamppupeltoni; tuolla on talonpojan hamppu, eikös ole eroitusta? Ja kas tuossa on minun puutarhani; omenapuut olen minä istuttanut; perunapuut -- minun istuttamiani ne on nekin. Eihän täällä minua ennen ollut vesaakaan. Niin, näetkös; niin sitä tehdä pitää."

Käänsimme pisteellä ympäröityyn pihaan. Suoraan vastapäätä porttia seisoi vanha vatturainen rakennus, olkikattoinen, ja edessä pylväillä seisova kuisti, sivulla seisoi toinen rakennus, vähän uudempi; varustettu pikkuruisella ullakkokamarilla, mutta kukon pyydyksillä sekin.

-- "Otappas taas oppia ja ojennusta", virkkoi Harlow. "Meidän esi-isät elivät näetkös tuommoisissa hökkeleissä, mutta katsos millaiset palatsit minä olen itselleni rakentanut!"

Niin olivat nämä palatsit kuin talot, joita lapset lastusista laittelevat.

Viisi kuusi koiraa, yksi toistansa takkuisempaa ja rumempaa, tervehti meitä haukunnalla.

-- "Lammaskoiria!" huomautti Martin Petrovitsh. "Oikeata Krimin rotua. Tse; peijakkaat! Hirtätän teidät joka miehen!"

Uuden rakennuksen portaille ilmestyi nuori mies, nankini-nutussa,[6] Martin Petrovitsh'in vanhimman tyttären mies. Nopeasti hypättyänsä troskain luokse, hän kohteliaasti auttoi appeansa astumaan alas, kannattaen häntä käsivarresta, ja oikeinpa oli toisella kädellään ottavinaan appensa suunnattomaan jalkaan, jota tämä, kumartuen eteenpäin, koetti heilauttamalla keikauttaa istuimen yli. Sen jälkeen auttoi hän minuakin astumaan alas ratsun seljasta. -- "Anna!" huusi Harlow. "Natalia Niholajewnan poika on tullut meille vieraaksi. Pitää vierasta kestitä. Mutta missäs on Eulampjushka!" (Anna oli vanhemman tyttären nimi, Eulampia nuoremman).

-- "Ei ole kotona. Hän läksi tästä ruiskukkia käymään", vastasi Anna näyttäytyen oven viereisessä akkunassa.

-- "Onkos uunimaitoa talossa?" kysyi Harlow.

-- "On."

-- "Onko kermaa kanssa?"

-- "On."

-- "No tuo pöytään sitten; minä sillä aikaa näytän vieraalle oman huoneeni. Astukaa sisään, olkaa niin hyvä", lisäsi hän, kääntyen minuun ja viitaten minua etusormellaan mukaansa. "Tänne käykää, tänne näin". Kotonansa hän teititteli minua: pitäähän näet isännän olla kohtelias. Hän saattoi minua käytävän kautta.

-- "Kas täällä minä asun", virkkoi hän, harpaten kylki edellä kynnyksen yli leveästä ovesta sisään, -- "ja tässä se on minun kamarinikin. Olkaa hyvä!"