Chapter 7

Minä katsahdin taakseni. Talonpoikain joukosta erosi todellakin Maksimka, kasakkipoika, ja astui eteenpäin, myhäillen ja hampaitaan irvistellen. Isäntä, satulantekijä, oli kaiketi päästänyt hänet kotiluvalle.

-- "Kiipeä tänne, Maksimushka, sinä uskollinen palvelija!" jatkoi Harlow. "Torjutaanpas yhdessä päältämme kaikki kehnot Tattarit ja Litvan rosvot!"

Maksimka rupesi samassa nousemaan katolle, yhä myhäellen. Mutta hänet siepattiin kiinni ja vedettiin takaisin -- taivas ties miksikä. Kenties muille varoitukseksi, sillä suurta apua ei hänestä Harlow'ille olisi ollut.

-- "Vai niin!" virkkoi Harlow uhkaavalla äänellä ja tarttui jälleen orsiin. "No olkoon menneeksi!"

-- "Vikenti Osipovitsh!" puhui Sletkin Kvitsinskille; "sallikaa minun ampua, enemmän noin vaan pelon vuoksi; pyssy on ladattu varpushauleilla!"

Mutta ei ennättänyt vielä Kvitsinski vastata hänelle, niin edellinen orsipari antoi perää vimmastuneen Harlow'in rautaisille käsille, kallistui, räsähti ja putosi maahan. Ja maahan sen perästä putosi Harlow'kin, voimatta enää pysyttäidä katolla. Raskaasti kumahti hän maahan. Kaikki säpsähtivät, huudahtivat...

Harlow makasi liikkumatta suullaan. Hänen selkäänsä oli iskenyt kurkihirren pää, joka oli pudonnut orsien mukana.

XXVIII.

Ihmiset riensivät Harlow'in luokse, vierittivät kurkihirren hänen päältään ja käänsivät hänet seljälleen. Kasvot olivat hengettömät, suupielissä näkyi verta. Hän ei hengittänyt.

-- "Henki meni!" jupisivat saapuville tulleet talonpojat. Juostiin kaivolle vettä hakemaan, tuotiin koko sangollinen ja kaadettiin Harlow'in päähän. Lika ja tomu läksi kasvoilta pois, mutta elottomat ne olivat edelleen. Tuotiin penkki; asetettiin se seinän vierukselle, jonka jälkeen Martin Petrovitsh'in ruumis suurella vaivalla nostettiin ylös ja pantiin ylös, pää seinää vasten nojaan. Kasakkipoika Maksimka läheni, laskeutui toiselle polvelleen ja pannen toisen jalkansa vähä taaksepäin, rupesi pitelemään entisen isäntänsä kättä. Siinä oli jotakin teatralista tuossa hänen asennossaan. Eulampia pysähtyi isänsä eteen kalman vaaleana, ja katsoi järkähtämättä häneen suurilla silmillään. Anna ja Sletkin eivät tulleet lähellekään.

Kaikki olivat vaiti, kaikki odottivat jotakin.

Vihdoin alkoi kuulua katkonnaisia korahtelevia ääniä Harlow'in kulkusta ... juuri kuin olisi hän läkähtymäisillään. Senjälkeen kohotti hän hiljaa oikeata kättänsä (Maksimka kannatteli vasenta), avasi oikean silmänsä ja verkalleen katsahtaen ympärinsä, ikäänkuin olisi juopuneena johonkin kauhistavaan juopumukseen, päästi voivotuksen ja virkkoi: "taisin koskettaa itseni". Senjälkeen näkyi hän vähän miettivän ja lisäsi sitten: "siinä se nyt oli, se mus--ta var--sa!"

Sakea verivirta syöksähti hänen suustansa; koko ruumis rupesi vavahtelemaan.

-- "Nyt on loppu!" ajattelin minä.

Mutta Harlow avasi vielä saman oikean silmänsä (vasen luomi oli hervotonna, niinkuin vainajalla) ja katsoa tuijottaen Eulampiaan, virkkoi tuskin kuuluvasti: "No niin, tytär: sinulle minä annan..." Kvitsinski viittasi kiivaasti papille, joka yhä vielä seisoi toisen rakennuksen portailla... Vanhus läheni, takertuen heikoilla polvillansa ahtaasen kaapuun. Äkkiä viskahtivat Harlow'in jalat kovin oudosti, vatsa elähti oudosti sekin; kasvoja myöten alhaalta ylöspäin kulki suonenveto. Samoin vääntyivät ja värähtivät Eulampiankin kasvot. Maksimka alkoi ristiä silmiänsä... Minua rupesi peloittamaan. Minä riensin portille ja, taakseni katsahtamatta, painoin pääni sitä vasten. Hetkisen kuluttua kuului kaikkien suusta takanani hiljainen äännähdys.

Minä ymmärsin että Martin Petrovitsh oli lähtenyt.

XXIX.

Mitä tahtoi hän kuollessaan sanoa tyttärelleen, kyselin itseltäni, kotiin ratsastaessani. Sinulle minä annan -- kiroukseni, vaiko: anteeksiko? Satamaan rupesi jälleen, mutta minä ajoin käyntiä vain. Mieleni teki olla kauemmin aikaa yksinäni: tahdoin häiritsemättä vaipua mietteisini. Souvenir oli lähtenyt Kvitsinskin rattailla kotia. Niin nuori ja kevytmielinen kuin olinkaan siihen aikaan, ei minuun kumminkaan voinut olla koskematta tuo äkillinen, kaikinpuolinen (eikä ainoastaan osittainen) uusi tunne, minkä jokainen ihminen tuntee sydämmessään, nähtyään kuoleman, joko odottamattoman tahi odotetun (yks' kaikki!). Minä olin vast'ikään nähnyt kuoleman kaikessa juhlallisuudessaan, tärkeydessään, todellisuudessaan. Minä olin hämmästynyt, mutta sen ohella minun säikähtynyt, lapsellinen silmäni huomasi kumminkin heti sangen paljon. Minä huomasin, kuinka Sletkin nopeasti ja arjistellen viskasi pois pyssynsä, niinkuin varastetun kappaleen, kuinka kaikki samassa silmänräpäyksessä rupesivat vieromaan häntä ja hänen vaimoansa, vaikk'ei kukaan puhunut sanaakaan; kuinka ihmiset astuivat pois heidän läheisyydestään. Eulampia oli tosin syypää yhtä paljon kuin hänen sisarensakin, mutta häneen tämä vierominen ei ulottunut. Päin vastoin herätti hän jonkinlaista sääliä, langeten kuolleen isänsä jalkain juureen. Mutta että hänkin oli syyllinen, sen tunsivat kaikki.

-- "Pahoin tekivät ukolle", virkkoi muuan harmaapäinen talonpoika, nojaten, kuni muinaisajan tuomari, käsillään ja parrallaan pitkään sauvaan. "Teidän päällenne lankeaa tämä synti. Pahoin tekivät!"

Nämä sanat: "pahoin tekivät", hyväksyttiin koko joukossa järkähtämättömänä tuomiona. Kansa julisti tuomionsa, sen ymmärsin heti. Minä huomasin myös, ett'ei Sletkin ensi alussa rohjennut antaa käskyjä. Ilman häntä nostettiin ruumis ylös ja kannettiin huoneesen. Häneltä lupaa kysymättä läksi pappi käymään kirkosta tarpeellisia kapineita; ja omin neuvoin kylän vanhinkin juoksi kylään hankkimaan hevosia kaupungissa-käyntiä varten. Eipä ankara Anna Martinownakaan uskaltanut tavallisella käskevällä äänellään määrätä veden kiehuttamista, jotta olisi lämmintä vettä ruumiin pesemistä varten. Hänen käskynsä oli pyynnön tapaista ja hänelle vastattiin tylysti...

Mielessäni pyöri aina vaan kysymys: mitä vainaja oikeastaan tahtoi sanoa tyttärelleen. Tahtoiko hän kirota tyttärensä, vai anteeksiko tahtoi antaa? Tulin vihdoin siihen päätökseen, että hän tahtoi antaa anteeksi.

Kolmen neljän päivän perästä oli Martin Petrovitsh'in hautajaiset. Hautauskulungit suoritti äitini, johon hänen kuolemansa oli koskenut kipeästi ja joka antoi määräyksen, ett'ei hautajaisiksi saa sääliä varoja. Itse hän ei tullut kirkkoon, sillä hän, kuten itse sanoi, ei tahtonut nähdä noita kahta hävytöntä ihmistä eikä tuota inhoittavaa juutalaista. Hän lähetti hautajaisiin Kvitsinskin, minut ja Shitkow'in, jota hän tästä puolin ei muuksi ylistellytkään kuin ämmäksi. Souvenir'iä ei hän sietänyt silmissäänkään ja oli vielä kauan jälkeenkin päin suutuksissaan häneen, sanoen häntä ystävänsä murhaajaksi. Tämä epäsuosio oli Souvenir'ille hyvin raskas. Hän kävellä hiiviskeli alin-omaa varpaillaan äitini makuukammion viereisessä huoneessa, osoitti jonkinlaista levotonta ja ilkeätä alakuloisuutta, hätkähteli tuon tuostakin ja jupisi "siinpaikass'".

Kirkossa ja surusaaton kestäessä olin huomaavinani että Sletkin oli jälleen elementissään. Hän puuhasi ja hääräsi kuten ennenkin, ahnaasti pitäen huolta, ett'ei kopekkaakaan kuluisi liikaa, vaikk'ei rahat lähteneetkään hänen taskustansa. Maksimka oli puettuna uuteen, äitini lahjoittamaan kasakiniin ja veteli kirkossa lauluparvelta niin kimeitä nuotteja, ett'ei hänen rakkauttansa vainajata kohtaan voinut tietysti kukaan epäillä! Sisaret olivat asianmukaisesti mustissaan kumpainenkin, mutta näyttivät enemmän hämmästyneiltä kuin murheellisilta, semminkin Eulampia. Anna oli ottanut päällensä nöyrän, paastoisen muodon. Hän ei kumminkaan pakoittanut kyyneleitä silmistänsä; pyyhkäisihän vaan usein hivuksiansa ja poskeansa kauniilla, laihalla kädellään. Eulampia oli ajatuksissaan. Tuon yleisen järkähtämättömän vieromisen, moitteen, minkä olin huomannut Harlow'in kuolinpäivänä, olin nytkin näkevinäni kaikkien kirkossa-olijain kasvoilla, kaikissa heidän liikkeissään, heidän katseissaan, mutta vielä hiljaisempana, vielä kylmempänä. Näytti siltä kuin kaikki nämä ihmiset olisivat tienneet, että synti, johon Harlow'in perhe oli itsensä vikapääksi tehnyt, että tuo suuri synti nyt oli sen Tuomarin edessä, joka oikein tuomitsee: heidän niin muodoin ei enää tarvinnut olla levotonna, ei tarvinnut olla närkästynyt. He rukoilivat hartaasti vainajan sielun edestä, vainajan, jota he hänen eläissään eivät suuresti rakastaneet, jota he pelkäsivät. Kovin äkisti oli kuolema tullutkin.

-- "Ja jos näet olisi ollut mies viinaan menevä", puhui kirkossa talonpoika naapurilleen.

-- "Kyllähän sitä juomattakin päihtyy", vastasi toinen. "Se on näet miten sattuu."

-- "Pahoin tekivät", toisti ensimmäinen mies ratkaisevan sanan.

-- "Pahoin tekivät", virkkoivat muut.

-- "Kovahan se oli teille, se vainaja", virkoin minä eräälle miehelle, jota tunnustelin Harlow'in talonpojaksi.

-- "Ka, tietty se, herrahan se oli", vastasi mies, "mutta pahoin ne tekivät sittenkin."

-- "Pahoin tekivät", kuului jälleen joukosta. Haudallakin seisoi Eulampia aivan kuin tympeytyneenä. Ajatukset häntä vaivasivat ... raskaat ajatukset. Minä huomasin, että hän kohteli Sletkiniä, joka useampia kertoja koetti ruveta puheisin hänen kanssaan, aivan kuin ennen muinoin oli kohdellut Shitkow'ia, jopa pahemminkin.

Muutamia päiviä tämän jälkeen, levisi meidän tienoilla huhu, että Eulampia Martinowna Harlow oli ainaiseksi lähtenyt kotitalostaan, jättäen sisarelleen ja langolleen kaiken oman osansa ja otettuaan ainoastaan muutaman sadan ruplia ...

-- "Anna on, näen mä, ostanut itsensä vapaaksi", virkkoi äitini, "mutta sinulla, veikkonen, ja minulla", lisäsi hän Shitkow'ille, jonka kanssa pelasi pikettiä (Shitkow oli astunut Souvenir'in sijaan) "sinulla ja minulla on kädet tarmoa vailla."

Shitkow katsahti surumielisesti aimoisiin kouriinsa.

-- "Ettäkö ei näissä olisi tarmoa", näkyi hän ajattelevan.

Pian tämän jälkeen muutin minä äitini kanssa Moskowaan asumaan, ja monta vuotta kului, ennenkuin minun oli tilaisuus nähdä Martin Petrovitsh'in tyttäriä.

XXX.

Näin minä heidät sentään.

Anna Martinownan kohtasin minä aivan omituisella tavalla. Tultuani äitini kuoleman jälkeen meidän tilalle, jossa en ollut käynyt viiteentoista vuoteen, sain minä posrednikalta (välitysmieheltä) kutsumuksen neuvotteluun muitten naapurien kanssa tilanomistajan lesken Anna Sletkinin kartanoon. (Siihen aikaan toimitettiin Venäjällä maanjakoa, niinkuin vieläkin, hyvin vitkallisesti). Tuo tieto ett'ei äiti-vainajani luumusilmäistä juutalaista enää ollut maailmassa, ei minua ensinkään surettanut; se täytyy minun tunnustaa. Mielelläni sen sijaan tahdoin nähdä hänen leskeänsä. Hän kuului olevan erin-omainen emäntä. Ja todellakin: hänen talonsa ja tilansa, itse päärakennuskin (minä katsahdin vasten tahtoanikin kattoon: se oli raudasta) -- kaikki oli erin-omaisen hyvässä järjestyksessä, kaikki oli paikallaan, kaikki oli siistiä ja puhdasta, kaikki oli maalattu, mikä maalattava on, -- ei sitä saksalainenkaan emäntä parempaa järjestystä pidä. Anna Martinowna itse oli tietysti vanhentunut; mutta tuo omituinen, kuiva ja ikäänkuin häjy sulous, mikä minua ennen oli niin miellyttänyt, ei ollut vieläkään kokonaan kadonnut hänestä. Hän puettu oli siihen tapaan kuin maalaiset, mutta somasti. Hän otti meitä vastaan kohteliaasti -- hänestä ei koskaan sopinut sanoa: ystävällisesti --. Nähtyään minut, tuon hirmuisen tapauksen todistajan, ei hän edes räväyttänyt silmäänsäkään. Ei hän maininnut sanaakaan äidistäni, ei isästään, ei sisarestaan, ei miehestään, -- ei kenestäkään, niinkuin olisi ollut hänellä suu täynnä vettä. Hänellä oli kaksi erittäin sievää solakkavartaloista tytärtä, kumpaisellakin suloiset kasvot ja iloiset, ystävälliset mustat silmät. Poika oli hänellä kanssa. Tämä näytti vähän tulevan isäänsä, mutta oli sentään uljas poika! Tilanomistajain keskustellessa keskenään istui Anna Martinowna rauhallisena, arvokkaana, osoittamatta sanottavaa itsepäisyyttä eikä oman voiton pyyntiä. Mutta ei kukaan ymmärtänyt omia etujansa niin hyvin kuin hän, eikä kukaan osannut niin hyvin tuoda esiin vakuuttavia todistuksia oikeuksiensa puolustamiseksi. Kaikki "tähän kuuluvat" lain pykälät, jopa ministeristön kiertokirjeetkin tunsi hän tarkoin. Hän puhui vähän ja hiljaisella äänellä, mutta jok'ainoa sana sattui kohdalleen.

Loppujen lopussa ilmoitimme me suostuvamme kaikkiin hänen vaatimuksiinsa ja teimme niin paljon myönnytyksiä, että ihmeeksi kävi itsemmekin. Paluumatkalla moniaat herrat tilan-omistajat oikein rupesivat haukkumaan omaa itseänsä. Kaikki ähkivät ja pyörittelivät päitään.

-- "Sepä viisas naikkonen, se!" sanoi yksi.

-- "Viekas kettu!" puuttui toinen, karkeampi mies puheesen. "Mesi kielessä, myrkky mielessä --"

-- "Ja semmoinen saituri!" lisäsi kolmas. "Ryyppy ja palanen mätiä vaan miestä päälle -- onkos tämä laitaa?"

-- "Mitäpäs semmoiselta parempaa odottaisi?" sanoa pöläytti muuan tilan-omistaja, joka siihen saakka ei ollut puhunut mitään. "Tietäähän sen joka ihminen, että hän myrkytti miehensä."

Ihmeekseni ei kukaan katsonut tarpeelliseksi vastustaa tuommoista, varmaankin aivan perätöntä syytöstä. Tämä oli sitäkin ihmeellisempää, kun kaikki, huolimatta moitepuheista, kumminkin tunsivat kunnioitusta Anna Martinownaa kohtaan, yksin tuo karkeakin herra. Posrednikka se taas oikein innostui.

-- "Korottakaa hänet valta-istuimelle!" huudahti hän, "niin siinä on teille -- Semiramis tahi Katarina Toinen! Talonpoikain kuuliaisuus -- erin-omaista. Lasten kasvatus -- erin-omaista. Sitä älyä! Sitä ymmärrystä!"

Jääkööt nyt Semiramis ja Toinen Katarina sikseen, -- se vaan on varma, että Anna Martinowna eli hyvin onnellista elämää. Sisällinen ja ulkonainen tyytyväisyys, sielun ja ruumiin terveys ja siitä seuraava suloinen tyyneys, -- kaikki tuo tuli selvästi esiin hänessä itsessään, hänen puheessaan, kaikissa hänen oloissaan. Missä määrin hän tätä onnea ansaitsi on toinen asia.

XXXI.

Minä tiedustelin posrednikalta Eulampia Martinownaa ja sain tietää, ett'ei hänestä ole kuulunut mitään sen koommin kuin hän kotoa läksi ja että hän luultavasti jo aikaa sitten on muuttanut manalan majoille.

Niin virkkoi posrednikka ... mutta minä olen vakuutettu siitä, että minä näin Eulampian, että minä kohtasin hänet. Asia oli seuraava.

Kolme neljä vuotta sen jälkeen kuin olin tavannut Anna Martinownan, muutin kesäksi Muurinaan, pieneen kylään lähellä Pietaria. Keskisäätyiset Pietarilaiset tuntevat hyvin tämän kesäpaikan. Metsästäminen Muurinan tienoilla kävi siihen aikaan jotenkin hyvin päinsä ja minä samoelin pyssy olalla melkein päivät umpeen. Kumppalina oli minulla muuan Wikulow, porvari, varsin älykäs ja hyväntahtoinen mies, mutta oman puheensa mukaan aivan "rappiolle joutunut".

Kaikkialla hän oli ollut ja kaikkena hän oli ollut! Mikään ei häntä ihmetyttänyt, sillä hän tiesi kaikki; ei hän muuta rakastanut kuin metsästystä ja -- viinaa.

Kerran palasin hänen kanssansa Muurinaan. Tiemme kulki erään yksinäisen korkealla ja tiheällä pisteellä ympäröidyn talon ohitse tien risteyksissä. Olin nähnyt tämän talon jo monta kertaa ja aina se oli herättänyt uteliaisuuttani. Siinä oli jotakin salaperäistä, umpinaista, kolkonmykkää, jotakin mikä toi mieleen vankihuonetta tahi sairashuonetta. Tiellä ei näkynyt muuta kuin sen jyrkkä, tummanpunainen katto. Koko pisteessä oli ainoastaan yksi portti, ja sekin näkyi olevan aina lukossa. Portin takana ei kuulunut koskaan ääntä. Ja kumminkin tuntui että siellä varmaankin asuu joku: talo ei näyttänyt ensinkään autiolta. Päin vastoin näytti siinä kaikki lujalta ja vahvalta, vaikka piiritystä kestämään.

-- "Mikäs linna se tuo on?" kysyin minä kumppaniltani. "Tiedättekö?"

Wikulow sirristi silmiänsä viekkaasti.

-- "Eikös se ole ihmeellinen rakennus? Ispravnikalla täällä on siitä hyvät tulot."

-- "Kuinka niin?"

-- "Niinpä niin. Oletteko kuulleet puhuttavan raskolnikkain lahosta, niitten, jotka elävät ilman pappeja?"

-- "Olen."

-- "No tässä asuu juuri se heidän pää-emäntänsä."

-- "Nainenko?"

-- "No emäntä juuri elikkä neitsyt Maria, niinkuin he itse sanovat."

-- "Mitä te puhutte!"

-- "Puhdas tosi! Ankara kuuluu olevan semmoinen, kenrali oikein. Rahoja liikuttelee tuhansia. Kyllä minä ottaisin nuo neitsyt Mariat ja... Mutta mitäs tuosta!"

Hän kutsui Pegashkansa, ihmeellisen tarkkavainuisen koiran, jolle ei kumminkaan ollut mitään käsitystä seisusta. Wikulow'in piti sitoa siltä ylös toinen takajalka, jott'ei juoksisi niin kiivaasti.

Hänen sanansa painuivat mieleeni. Metsämatkoillani usein tahallanikin käänsin tieni tuon salaperäisen talon ohitse. Kerrankin tulin sen edustalle, niin -- kas ihmettä! -- pönkkä kolahti, avain vingahti lukossa, portti aukeni hiljalleen ja sieltä näkyi suuren hevosen pää, otsatukka palmikolla ja kirjavaksi maalattu luokka niskassa. Hiljaa, hätäilemättä ajoi tielle vähäiset rattaat, sentapaiset, joissa tavallisesti ajelevat kauppasaksat ja kulkukauppiaat. Nahkaisilla patjoilla, minun puolellani rattaita, istui noin 30 vuoden ikäinen mies, huomattavan kaunis ja solakka ulkomuodoltaan, siisti musta ärmäkkä yllä ja musta syvään otsalle painettu lakki päässä. Somasti hän ohjasi lihavaksi syötettyä, kiiltävää hepoa. Miehen vieressä, toisella puolen istui kookas nainen suorana kuin kynttilä. Hänen päätänsä peitti kallis musta saali; hänen yllään oli lyhyt olivinvehreä samettiröijy ja tumman sininen merino-hame. Valkoiset kädet, soreasti ristissä rinnalla, kannattivat toisiansa. Rattaat kääntyivät vasemmalle tielle, ja minä näin tuon naisen kahden askelen päässä. Hän käänsi hieman päätänsä ja minä tunsin hänessä -- Eulampia Harlow'in. Tunsin hänet heti kohta, en epäillyt rahtuakaan, eikä siinä ollut epäilemistäkään. Sellaisia silmiä kuin hänellä, ja erittäinkin sellaista huulten asua -- ylpeätä ja tunnokasta, en ollut nähnyt kellään. Hänen kasvonsa olivat pitemmät ja laihemmat kuin ennen, iho tummempi, siellä täällä rypyissä. Mutta kovin oli muuttunut näitten kasvojen muoto! Vaikea on sanoin sanoa mikä itseensä luottamus, mikä ankaruus, mikä ylpeys niissä nyt kuvastui. Ei ollut se pelkkää vallitsijan tyyneyttä, mikä asui jok'ainoassa piirteessä, ei se ollut vallan nauttimista vaan; tuossa huolettomassa katseessa, minkä hän minuun loi, ilmaantui entinen, juurtunut tottumus: nähdä kunnioittavaa, vastustamatonta nöyryyttä. Nähtävästikin oli tämä nainen, ei kumartajain, vaan orjain ympäröimänä; hän oli ilmeisesti unohtanut, että mikään hänen käskyistään olisi jäänyt täyttämättä. Minä lausuin ääneen hänen nimensä. Hieman hän vavahti, katsahti toistamiseen minuun -- ei säikäyksellä, vaan halveksivalla vihalla: ken se minua muka häiritsee, ja avaten huulensa sanoi jotakin käskevästi. Hänen vieressään istuva mies säpsähti, lyödä läimäytti ohjaksilla hevosta, joka läksi kiitämään eteenpäin kiivasta ravia. Rattaat katosivat näkyvistäni. Sen koommin en enää kohdannut Eulampiata. Millä tavoin hänestä oli tullut raskolnikkain neitsyt Maria, sitä minä en voi käsittää. Mutta kenties hän perusti opin-suunnan, joka saapi nimekseen tai jolla nytkin jo lienee nimi: Eulampialaisuus? Kaikkia on ollut, kaikki on mahdollista.

* * * * *

"Niin, tämä se nyt oli, mitä aioin kertoa teille Lear kuninkaasta aromaalla, hänen perheestään ja hänen elämästään." Kertoja vaikeni. Me haastelimme kotvasen aikaa keskenämme ja läksimme sitten kukin kotiamme.

VIITESELITYKSET:

[1] Lyhyt takki. Suom. muist.

[2] Desjatina = 2 1/2 tnr. alaa. Suom. muist.

[3] Kasakkipojaksi sanotaan pieniä passareita, jotka tavallisesti käyvät kasakin kuosisissa nutuissa.

[4] Vuosi 1812. jolloin Napoleon tunkeutui Venäjän sydämeen, on tänäkin päivänä Venäjällä kansan puheessa tunnettu nimellä "kahdestoista vuosi". Suom. muist.

[5] "Lepäävä Työntekijä", aikakautinen lehti j.n.e. Moskova 1785, 3:s osa, sivu 23, rivi 11 ylh. Tekijän muist.

[6] Nankini = yksi laji pumpulikangasta.