Chapter 3

EDMUND. Taattu olen, Jos mikään.

GLOSTER. Hänen puolestaan ma kiitän.

CORNWALLIN HERTTUA. Te ette tiedä, miksi tulimme, --

REGAN. Näin pahaan aikaan, pilkkomustass' yössä. Asiat tärkit meill' on, jalo Gloster, Ja niiss' on tarvis teidän neuvojanne. Kirjoittanut on isä, ja myös sisko, Riidoista, joihin sopivaks en nähnyt Kotona vastata. Tääll' odottaapi Kummankin airut. Vanha ystävämme, Keventäkäätte mieltänne ja suokaa Haluttu neuvo meille asiassa Niin kiireess' aivan.

GLOSTER. Nöyrin palvelijanne. Erittäin tervetulleet, hyvät vieraat.

(Lähtevät.)

Toinen kohtaus.

Glosterin linnan edusta. (Kent ja Oswald tulevat eri haaroilta.)

OSWALD. Hyvää huomenta, ystävä; oletko tämän talon väkeä?

KENTIN KREIVI. Olen.

OSWALD. Mihin saamme hevosemme panna?

KENTIN KREIVI. Liejuun.

OSWALD. Hyvä mies, sano se, jos rakastat minua.

KENTIN KREIVI. En rakasta sinua.

OSWALD. Se ei minua koske.

KENTIN KREIVI. Jos saisin sinut Lipsburgin lammastarhaan, niin kyllä näyttäisin että koskee.

OSWALD. Miksi mua näin kohtelet? En tunne sua.

KENTIN KREIVI. Sinut, mies, tunnen niinä.

OSWALD. Ken olen sitten?

KENTIN KREIVI. Konna, lurjus, lautasen nuoleskelija, halpa, röyhkeä, tyhmä, ryysyinen, ruokoton ryökäle, kolme mekkoa yllä, sata puntaa taskussa ja karkeat sukat jalassa; maitomaksainen riitapukari, peiliin mielistynyt huorimus, hätähoppuinen, teikaileva narri; raukka, jolla ei ole muuta omaa kuin arkku; mies, joka pelkästä palveluksen himosta voisit tulla parittajaksi, etkä ole mitään muuta kuin konnan, kerjäläisen, pelkurin ja parittajan sekasotkua, halvan tuliporton poika ja perillinen, jota pieksen, niin että suu väärässä parut, jos kiellät pienintäkään rahtua arvonimistäsi.

OSWALD. Mikä hirviö sinä olet, kun noin haukut ihmistä, jota et tunne ja joka ei sinua tunne!

KENTIN KREIVI. Mikä pölkkypää pukki sinä olet, kun kiellät tuntevasi minut! Vaikka kaksi päivää sitten löin kintut altasi ja pieksin sua kuninkaan nähden. Vedä miekkasi, lurjus! Sillä vaikka on yö, paistaa kuitenkin kuu; ja kyllä minä kuu-kupusi pehmitän. (Paljastaa miekkansa.) Miekkasi maalle, sinä halpa, kirottu parturin apuri, no!

OSWALD. Pois! minulla ei ole mitään sun kanssasi tekemistä.

KENTIN KREIVI. Miekkasi maalle, lurjus! Sinä kuljetat kuningasta solvaavia kirjeitä ja pidät turhuuden, tuon ilvenuken, puolta kuninkaallista isää vastaan. Miekkasi maalle, konna, muuten survon reitesi liivaksi; -- maalle miekkas, lurjus! Asentoon!

OSWALD. Apua! hoi! Murhaa! Apua!

KENTIN KREIVI. Pidä puoltasi, orja! Seis, lurjus, seis! Pidä puoltasi, sinä siloinen orja!

(Lyö häntä.)

OSWALD. Apua! hoi! Murhaa! murhaa!

(Edmund tulee)

EDMUND. No, mitä? Mitä koskee asia?

KENTIN KREIVI. Teitä, maitoparta, jos suvaitsette; tulkaa vaan, kyllä minä teitä opetan; kas niin, nuori herra!

(Cornwall, Regan, Gloster ja palvelijoita tulee)

GLOSTER. Aseita! Miekkoja! Mist' ompi riita?

CORNWALLIN HERTTUA. Asettukaa, jos henki teille rakas! Ken lyö, on surman oma. Mistä riita?

REGAN. Kuninkahan ja siskon airuet.

CORNWALLIN HERTTUA. Mist' ompi teillä riita? Puhukaa!

OSWALD. Oi hyvä herra, hengittää voin tuskin.

KENTIN KREIVI. Ei ihme, koska olet niin miehuuttasi vaivannut. Sinä raukka pelkuri, luonto ei sua luomaksensa myönnä; räätäli sun on tehnyt.

CORNWALLIN HERTTUA. Lystikäs veitikka! Räätälikö ihmisen tekijä?

KENTIN KREIVI. Niin kyllä, räätäli; ei kivenhakkaaja eikä maalari olisi saattanut tehdä noin huonoa työtä, vaikk' ei olis ollut kauemmin kuin kaksi tuntia opissa.

CORNWALLIN HERTTUA. Vaan mistä syntyi riita, sanokaatte?

OSWALD. Tuo vanha sissi, jonka hengen säästin Partansa harmaan vuoksi --

KENTIN KREIVI. Sinä kirottu Z! sinä hyödytön kirjain! -- Jos suvaitsette, herra, niin survon tuon karkean konnan muurisaveksi ja tuhrin sillä makin seinät. -- Vai säästit harmaan partani, sinä västäräkki!

CORNWALLIN HERTTUA. Suus kiinni, mies! Hävytön, tiedä, kelle arvo tulee.

KENTIN KREIVI. Sen tiedän, mutta harmilla on etuus.

CORNWALLIN HERTTUA. Mist' olet harmissas?

KENTIN KREIVI. Ett' orja moinen, Mi kunniast' ei pidä, pitää miekkaa. Nuo halvat mierut syö kuin hiiret poikki Ne pyhät siteet, jotka heltyäkseen On liian lujassa; jokaista oikkaa Hyväilevät, mi herran mieleen pistää, Tulehen rasvaa, lunta jäähän luovat, Epäävät, myöntävät, kuin viirikukot Herrainsa tuulen mukaan heilahdellen, Osaten vaan kuin koirat hännäss' olla. -- Virnaisen virma-naamas syököön rutto! Nauratko mulle, niinkuin narri oisin? Sa hanhi, Sarumin jos kedoll' oisit, Kaakottain Camelottiin saisit juosta.

CORNWALLIN HERTTUA. Mit', oletko sa hullu, vanhus?

GLOSTER. Mist' alkoi riita? sano.

KENTIN KREIVI. Ei mitkään vastakohdat toisiansa Niin inhoa, kuin minä tuota konnaa.

CORNWALLIN HERTTUA. Miks on hän konna? Mitä on hän tehnyt?

KENTIN KREIVI. Näkönsä vastenmielinen on mulle.

CORNWALLIN HERTTUA. Siis minunkin kenties, ja tuon ja tämän?

KENTIN KREIVI. Mun virkani on, herra, olla suora: Parempia ma kasvoj' olen nähnyt Kuin yhdenkään nään hartioilla tässä.

CORNWALLIN HERTTUA. Tuo niit' on, jotka, kun on suoruudesta Heit' ylistetty, raakaa julkeutta Tavoittelevat, teeskennellen muuksi Kuin ovat. Hän, hän ei voi imarrella! Hän kunnon mies on, -- totuuden hän lausuu; Hyv' on, jos kärsit sen; mut suora on hän. Tuon konnan-lajin tunnen: suoruudellaan Petosta, luihuutt' enemmän he peittää, Kuin sata nöyrää, tyhmää liehakkoa, Jotk' ylen tarkoin tehtävänsä täyttää. --

KENTIN KREIVI. Totuuden nimessä ja vakaast' aivan, Ylevän katsantonne hurmatessa, Mi lumoaa kuin kirkas sädekehä, Jok' otsaa Phoibon ympäröi. --

CORNWALLIN HERTTUA. Mik' aikees?

KENTIN KREIVI. Muuttaa puheenparteni, jota niin kovin paheksitte. Tiedän, hyvä herra, ett'en ole imartelija; se, joka teitä suorin sanoin petti, ei ollut suora konna; ja semmoinen en minä puolestani tahtoisi olla, vaikkapa epäsuosionnekin minua siihen kehoittaisi.

CORNWALLIN HERTTUA. Sa millä häntä loukkaisit?

OSWALD. En millään. Kuningas, hänen herransa, mua tuonoin Suvaitsi lyödä erheissään, mut tämä Tul' esiin, miellytteli ukon vihaa, Mun selin maahan paiskas, pilkkas, herjas, Ja työstään pöyhkeili kuin mikä urho; Ja saipa kuninkaalta kiitoksenkin, Kun päälle torjumattoman näin karkas. Ja kiihkeissään tuost' urhotyöstään, taas hän Mua tässä miekall' uhkas.

KENTIN KREIVI. Moisten konnain Ja pelkurien rinnall' itse Ajax On pelkkä narri.

CORNWALLIN HERTTUA. Tänne jalkapuu! Opetan sua, vanha juro, kunnon hölppä.

KENTIN KREIVI. Lien liian vanha oppimaan. Ei panna Mua jalkapuuhun, kuninkahan miestä, Jonk' asioissa kuljen. Osoitatte Vähäisen kunniaa ja liiaks uhkaa Kuninkaan arvolle ja persoonalle, Jos airuen te jalkapuuhun lyötte.

CORNWALLIN HERTTUA. Hoi, jalkapuu! Siin' istut puolipäivään, Sen vannon kunnian ja hengen kautta.

REGAN. Puol'päiväänkö? Ei, iltaan; vielä yönkin.

KENTIN KREIVI. Isänne koiralle ei sopis teidän Näin tehdä.

REGAN. Hänen konnalleen mun sopii.

CORNWALLIN HERTTUA. Tuo mies on samaa karvaa, jota meille Kuvaili siskos. -- Tänne jalkapuu!

(Jalkapuu tuodaan.)

GLOSTER. Sit' älkää tehkö, herttua, ma pyydän. Suur' häll' on syy, ja kuningas hänt' ehkä Siit' oikaisee. Noin halpaa rangaistusta Hylyille, roistoille vaan käytetään Näpistelystä ja muust' ilkityöstä. Kuningas varmaan pahastuu, jos hälle Osoitetaan niin vähän kunniaa, Ett' airut vangitaan.

CORNWALLIN HERTTUA. Sen vastaan minä.

REGAN. Viel' enemmän se siskoani loukkaa, Jos hänen miestään haukutaan ja piestään, Kun toimensa hän täyttää. -- Jalat kiinni! -- (Kent pannaan jalkapuuhun.) Pois, puolisoni, tulkaa.

(Kaikki lähtevät paitse Gloster ja Kent.)

GLOSTER. Ystävä, Sua säälin; mut se herttuan on tahto, Ja hänt' ei muuttaa voi, ei hillitä, Sen tiedät. Puolestas ma puhun.

KENTIN KREIVI. Älkää. Väsynyt matkast' olen, valvonnasta; Ma nukun hetken, sitten vihellän. On kelpo miehen onni selin joskus. Siis, hyvää huomenta.

GLOSTER. Nyt herttua, väärin teit; tää pahaks pannaan.

(Lähtee.)

KENTIN KREIVI. Kuningas hyvä, todeks saat sa näyttää Tuon vanhan lauseen: ojast' allikkoon. Lähesty sä, tän halvan mailman lamppu, Ett' armiaassa valossas tuon kirjeen Lukea voin. -- Muut ei kuin kurjat enää Näe ihmeitä. -- Cordelialt' on se varmaan; Hän halvast' olostani kaikeks onneks On tiedon saanut. -- "Kurjuudesta tästä Tilaisuutt' etsii" -- "kaikki hyväks kääntää." -- Väsynyt silmä, valvonut ja raskas, Etuas käytä, ett'et näkis tätä Häpeän paikkaa. -- Onnetar, hyv' yötä! Hymyile vielä kerran, pyöräs käännä!

Kolmas kohtaus.

Nummi. (Edgar tulee)

EDGAR. Mua pannaan julistettavan ma kuulin; Ajoa pakoon pääsin suotuisaan Puun onttoon. Ei niin satamata auki, Ei paikkaa, joss' ei ihmeen tarkat vahdit Mua väijy. Nyt kun pakoon vielä pääsen, Pelastan itseni, ja päätän ottaa Halvimman, katalimman muodon, millä Ikänä kurjuus, ihmisyyden pilkaks, Elukkaa matkii. Likaan tuhrin kasvot, Lanteille hurstin kierrän, vanukkeille Sykerrän hiukseni, ja alastonna Näin pilvien ja myrskyn vainot kohtaan. Mull' esimerkkinä ja mallina Tän seudun hullut on, jotk' ulisten Käs'varsiin paljaisin ja turtiin lyövät Okaita, nauloja ja oksanpäitä, Ja hirmun nostain käyvät kaikki töllit, Kurjimmat kylät, paimenkojut, myllyt. Kiroilla kauheilla tai rukouksilla Pakoittain sääliin. -- Turlygood parka! Tom parka! Se jotakin on, -- Edgar ei niin mitään.

(Lähtee.)

Neljäs kohtaus.

Glosterin linnan edusta. Kent jalkapuussa. (Lear, narri ja muuan ritari tulevat.)

LEAR. On kummaa kotoa noin mennä eikä Takaisin laittaa airuttani.

RITARI. Kuulin, Ett'ei viel' eilen aikeiss' ollut matka.

KENTIN KREIVI. O, terve, jalo herra!

LEAR. Mitä? Ratoks Häpäisetkö noin itseäs?

KENTIN KREIVI. En, herra.

NARRI. Ha, ha! Kah, tuolla on paksut sukkanauhat. Hevosia sidotaan kiinni päästä, koiria ja karhuja niskasta, marakatteja kupeesta, mutta ihmisiä jaloista; jos ihminen on liian kipakka jaloiltaan, niin saa hän puiset sukat.

LEAR. Ken noin on erehtynyt asemastas, Ett' on sun tähän pannut?

KENTIN KREIVI. Mies ja vaimo: Poikanne sekä tyttärenne.

LEAR. Ei.

KENTIN KREIVI. On.

LEAR. Ei, sanon minä.

KENTIN KREIVI. On, sanon minä.

LEAR. Ei, sitä ei he voineet,

KENTIN KREIVI. Mut sen he teit.

LEAR. Ei, kautta Jupiterin!

KENTIN KREIVI. Teit, kautta Junon!

LEAR. Sit' ei vois, ei tahtois, Sit' ei he tohtis: murhaa pahemp' on Noin julki-pilkaks tehdä arvoisuutta. Selitä lyhyeen ja tarkoin, miten Tuon ansaitsit ja miks sua, airuttamme, Noin kohdellaan.

KENTIN KREIVI. Mylord, kun kotiin heille Kirjeenne vein, ja ennen kuin viel' ehdin Sijalta nousta, johon nöyryydessä Ma polvistuin, tul' airut, puolin hengin, Hiestä höyryvänä, läähötellen Goneril-emännältään terveisiä, Ja lomaa suomatt' antoi kirjeen, joka Het' auaistiin. Sen luettua oiti Kokoillaan huovit, ratsahille käydään, Mua seuraamahan käsketään ja vastint' Odottamahan; kylmän saan ma katseen. Tääll' airuen nyt näin tuon toisen, joka Myrkytti multa tervetuliaiset, (Sen saman miehen, joka teitä taannoin Niin julkeasti loukkas), minuss' oli Miest' enemmän kuin mieltä, miekan vedin, Parullaan väen herätti se raukka. Tuon synnin poikanne ja tyttärenne Katsoivat moista pilkkaa ansainneeksi.

NARRI. Ei ole talvi vielä mennyt, koska metsähanhet tuota suuntaa lentävät.

Jos ryysyt isän yll' on, Hänt' oma laps ei nää; Mut kultia jos kyll' on, Niin kyll' on kiltti tää. On aika portto onni tuo: Ei mitään köyhällen se suo.

Mutta kuitenkin sua tyttäresi sen verran huolittavat, kuin suinkin vuodessa siedät.

LEAR. Oi, kuinka sydämeen tuo vainos nousee! Pois sinä! kapuava vaiva, alas! Sun sijas alhaall' on. -- Miss' on se tytär?

KENTIN KREIVI. Sisällä kreivin luona.

LEAR. Tänne jääkää; (Menee.) Mua älkää seuratko.

RITARI. Muut' etkö tehnyt, Kuin mitä äsken tässä kerroit?

KENTIN KREIVI. En. -- Miks tulee kuningas niin pienin joukoin?

NARRI. Jos olisit siitä kysymyksestä jalkapuuhun joutunut, olisi se ollut hyvin ansaittua.

KENTIN KREIVI. Miksi niin, narri?

NARRI. Sinä olisit pantava muurahaisen kouluun oppiaksesi, ett'ei talvella tehdä työtä. Ne, jotka nokkaansa seuraavat, kulkevat silmät auki, paitsi sokeat; eikä ole yhtä nokkaa kahdessakymmenessä, joka ei haisevata haistaisi. Hellitä, kun suuri pyörä alas mäkeä vierii, muuten taitat niskasi, jos muassa seuraat; vaan kun suuri pyörä ylös mäkeä kulkee, hinkaa silloin perässä. Jos viisas mies sulle paremman neuvon antaa, niin anna mulle takaisin omani; en soisi, että muut kuin konnat sitä noudattaisivat, kun narri sen antaa.

Se, ken vaan muodoks palvelee Ja katsoo hyötyhyn, Kun sade kohtaa, pakenee, Sun jättää myrskyhyn. Ma jään, ei lähde narri tää; Te, viisaat, juoskaa pois; Näin narriks, konnat, pyrkikää: Ei konnaks narrist' ois.

KENTIN KREIVI. Missä tuon olet oppinut, narri?

NARRI. En jalkapuussa, narri.

(Lear palajaa Glosterin seurassa.)

LEAR. Mua puheilleen ei? Sairaat? Väsyneet? Yön kaiken matkall' olleet? Pelkkää juonta! Parempi vastaus hanki.

GLOSTER. Armas herra, Tiedätten, kuink' on herttuan luonne kiivas, Kuin luja häll' on, taipumaton mieli.

LEAR. Haa! Kosto, rutto, surma, tuho tulkoon! Kiivasko? Kuinka? Gloster, Gloster, tahdon Cornwallia vaimoinensa puhutella.

GLOSTER. Sanonut sen ma olen heille, herra.

LEAR. Sanonut sen! Mua ymmärrätkö, mies?

GLOSTER. Kyll' ymmärrän.

LEAR. Kuningas Cornwallia Tavata tahtoo; tytärt' isä hellä Tavata tahtoo, kuulemista vaatii. Sanoitko senkin? Vereni, henkeni! -- Kiivasko? Herttua kiivas? -- Sano hälle, että -- Ei, vielä ei: -- kenties hän ei voi hyvin. Lyö sairas laimin paljon, mihin terve On velkapää. Me emme ole vapaat, Kun luonto, sorrettuna, vaatii sielun Osakkaaks ruumiin tuskiin. Malttaa tahdon; Vihoissan' olen omaan tuimuuteeni, Kun raihnaan, oikullisen sairaan luulin Terveeksi mieheks. -- Hitto, surma olkoon! Miks istuu tämä tässä? Näyttää että Tuo herttuan ja tyttäreni muutto Vaan kavaluutt' on. Irti mieheni! Käy, herttualle vaimoineen tee tiedoks, Ett' oiti heitä puhutella tahdon; Heit' ulos käske mua kuulemaan, Tai muuten heidän oveansa jyskin, Siks että kuuluu: "Nuku kuolon unta!"

GLOSTER. Välinne kaiken hyväks soisin.

(Lähtee.)

LEAR. Voi mua! Sydämeni, se kuinka nousee! -- alas!

NARRI. Huuda, setä, sille niinkuin kokki ankeriaisille, kun ne elävinä piirakkaan pisti. Hän näet noputti niitä tikulla pääkalloon, huutaen: "alas, te veitikat, alas!" Hänen veljensä se oli, joka pelkästä hyväntahtoisuudesta voiteli voilla hevosensa heinät.

(Cornwall, Regan, Gloster ja palvelijoita tulee)

LEAR. Huomenta teille!

CORNWALLIN HERTTUA. Terve, jalo herra!

(Kent päästetään jalkapuusta.)

REGAN. Iloista nähdä teidän korkeuttanne.

LEAR. Sen uskon, Regan, sinusta; syyn tiedän, Miks uskon sen: iloinen jos et oisi, Eroni äitis haudast' ottaisin ma, Siks ett' aviorikkojan se kätkee. -- (Kentille.) Oletko vapaa? Siitä toiste. -- Huono Sun siskos, rakas Regan, on. Oi, Regan, Hän kiittämättömyyden kalvavan Kuin korppikotkan kytkenyt on tuohon. -- (Osoittaa sydäntänsä.) Puhua tuskin voin ma -- sin' et usko, Kuin valtaa hänet turmelus -- oi, Regan!

REGAN. Ma pyydän, malttukaatte. Toivon että Vähemmän tehtävästänsä hän poikkee, Kuin arvostella voitte te.

LEAR. Haa! Mitä?

REGAN. En luule, että velvollisuuttansa Vähääkään laiminlyö hän. Jos hän ehkä Väkenne hurjuutt' esti, oli hällä Niin hyvä syy ja tarkoitus niin oiva, Ett' ei hän suinkaan nuhteit' ansaitse.

LEAR. Kirottu hän!

REGAN. Olette, herra, vanha; Ja valtarajans' äärimmällä partaall' On luonto teissä. Johdoks teille tarpeen On äly, joka huomaa kohtanne Paremmin kuin te itse. Siis, ma pyydän, Palatkaa siskon luo ja vääryytenne Tunnustakaa.

LEAR. Hält' anteeks pyytäisinkö? No katso siis, kuink' isällen se sopii: "Ma myönnän, rakas laps, ett' olen vanha; On puutteess' ukko; polvillani kerjään. (Polvistuu.) Suo mulle ruokaa, vaatetta ja vuode."

REGAN. Heretkää, herra; tuo on rumaa pilkkaa. Palatkaa siskon luo.

LEAR (nousten). En koskaan, Regan. Vähentänyt hän joukkoni on puoleks; Tylysti katsellut mua; kielellänsä Sydämeen pistänyt kuin käärme. -- Taivaan Kaikk' kostonnuolet iskeköhöt päähän Sen kiittämättömän. Sa, rutto-ilma, Sen nuoret luut tee rammaks!

CORNWALLIN HERTTUA. Hyi, hyi, herra!

LEAR. Nopea leimaus, ilkkuiset sen silmät Valollas huikaa! Raiskatkaa sen kauneus, Te kuuman päivän sikiöt, suon usmat, Ja lamatkaa sen korskan ylpeys.

REGAN. Hyväinen taivas! Samaa mullenkin Kai toivotte, kun paha pää saa vallan.

LEAR. En, Regan, sua en sadattele koskaan. Kovuuteen ei sun hellä luontos taivu. Tulinen häll' on katse; sun vaan lientää, Ei lainkaan polta. Sinä multa hauskuutt' Et kadehdi, supista seuruuttani, Pikaista sanaa suo, vie leipää suusta, Ja telje oveas, kun sisään tahdon. Paremmin sinä luonnon siteet tunnet Ja lapsen tehtävät ja mitä muuten Kiitollisuus ja kunnioitus vaatii. Et puolta valtakuntaa unhottanna, Jonk' annoin sulle.

REGAN. Asiahan, herra.

LEAR. Ken jalkapuuhun löi mun miehen'?

(Torventoitaus kuulun.)

CORNWALLIN HERTTUA. Torvi?

REGAN. Haa! varmaan siskoni; hän kirjoitti Tulevans' oiti. -- (Oswald tulee.) Onko rouvas tullut?

LEAR. Tuon orjan pöyhkeys vaivaton on laina Ja herrans' armon oikuista se riippuu. -- Pois silmistäni, konna!

CORNWALLIN HERTTUA. Mitä, herra?

LEAR. Ken kiinni pani mieheni? Sa, Regan, Siit' et kai tiennyt. -- (Goneril tulee.) Mitä! Taivaan vallat, Oi, jos te vanhaa miestä rakastatte, Jos nöyryytt' armas valtikkanne käskee, Jos itse vanhat oletten, niin merkki Nyt antakaa ja puolelleni tulkaa! -- (Gonerilille.) Sä tätä partaa julkenetko nähdä? -- Oi, Regan, kätellä sa voitko häntä?

GONERIL. Miks ei? Mit' olen rikkonut? Ei kaikki Rikosta, jota heikkopäät ja hupsut Siks sanoo.

LEAR. Sydän, liiaks olet vahva! Sa vielä kestät! -- Ken on tehnyt tuon?

CORNWALLIN HERTTUA. Sen minä tein; hän käytöksestään juur' ei Parempaa ansainnut.

LEAR. Te! Tekö?

REGAN. Isä, Oletten heikko, myöntäkää se suoraan. Palatkaa siskon luo ja kuukaus täyteen Siell' asukaa ja puolen joukon kanssa, Ja tulkaa sitten meille. Poiss' nyt olen, Eik' ole tarpeeks varojakaan mulla Teit' elättää.

LEAR. Tuon luokse palaisinko? Ja puolet seurueestan' eroittaisin? Ei, ennen kaikki suojat kiellän pois Ja vainoon vaadin kaikki ilmain vallat, Toverinani hyypiä ja hukka. -- On kova vieras puute! -- Tuonko luo? Ei, ennen tuittupäisen Ranskan herran, Tuon osattoman kuopukseni yljän, Jaloissa asemiehen muonaa kerjään Katalan hengen piteeks. -- Tuonko luo? Mua ennen käske orjaksi ja juhdaks Herjalle tuolle.

(Osoittaa Oswaldia.)

GONERIL. Niinkuin suvaitsette.

LEAR. Ma pyydän, tytär, älä tee mua hulluks. En, laps, sua häiri; hyvästi! Me emme Näe enää, emme kohtaa toisiamme. Mut vertani, lihaani, lapseni Tok' olet. Et, vaan lihassani tauti, Jok' omakseni tunnustaa mun täytyy; Äkämä, kuisma olet, pöhöpaise Pahassa veressäin. -- Vaan miks sua parjaan! Itsestään kosto tulkoon, min' en käske; En pauannetta iskemähän pyydä; Zeus-tuomarille en sun päälles kanna. Kun aik' on, parannu; jos voit, niin käänny; Mä kyllä maltan: Regan luokseen ottaa Mun ja mun sata miestäni.

REGAN. Ei niinkään: En teitä varronnut, ja työläs teit' on Nyt ottaa vastaan. Siskoani kuulkaa. Ken järjin, nähkääs, kiihkoanne katsoo, Havaitsee vanhaks teidät, siis, -- mut hän se Tekonsa tietää.

LEAR. Tuoko kiltin kieltä?

REGAN. On kylläkin. Viiskymment' asemiestä? Se eikö riitä? Miksi enempää? Miks sitäkään? Te kuluj' ajatelkaa Ja vaaraa: kuinka yhteen taloon sopis Niin paljon kansaa, kahden johdon alla? Se vaikeat' on, milt'ei mahdotonta.

GONERIL. Mylord, miks teit' ei hoitamahan kelpais Ne, jotka mua tai häntä palvelevat?

REGAN. Niin, miks ei? Jos he teitä laiminlyövät, Niin rangaistaan. Kun tulette te meille (Jo pahaa pelkään), älkää tuoko muuta; Kuin viisikolmatta: en useampaa Suvaitse enkä meillä nähdä tahdo.

LEAR. Kaikk' annoin teille. --

REGAN. Niin, ja hyvään aikaan.

LEAR. Teist' uskottuni, holhojani tein ma, Ja seurueeksi vaan tuon määrän vaadin, En muuta. Viisikolmattako vaan Saan luokses tuoda? Niinkö sanoit, Regan?

REGAN. Sen vielä kerron: enempää ei meille.

LEAR. Nuo häijyt velhot vielä kauneilevat! Kun muit' on häijympiä, kiitost' on jo Se, ett'ei ole häijyin. -- (Gonerilille.) Sua seuraan; Kaks viittäkolmatta on viisikymmen, Sun lempes kahta suuremp' on.

GONERIL. Miks tarpeen Viiskolmatta tai kymmenen tai viisi Talossa, jossa teillä käskyläistä On kaks sen vertaa?

REGAN. Niin, miks tarpeen ykskään?

LEAR. Oi, sikseen tarve! Kurjin omistuskin Jo halvan kerjäläisen tekee rikkaaks. Suo luonnollen vaan mit' on luonnon tarvis, Niin elukan on arvoss' ihmishenki. Sin' olet valta-nainen; koreutta Jos lämminkin on puku, no niin, luonto Koreutta tuot' ei kaipaa, joka tuskin Sua lämmittää. Mut tosi tarve -- Taivas, Suo kärsimystä, kärsimyst' on tarvis! Jumalat, köyhä täss' on vanhus, jota Ikä, huolet painaa, kurja kaksin kerroin! Noit' isää vastaan te jos yllytitte, Oi, älkää niin mua hurmatko, ett' tyynnä Tuon kärsin! Jalo viha vimmatkoon mun! Nais-aseet, kyyneltilkat, ei saa ryöttää Sasuja miehen! -- Ei, te hirmuluomat, Ma teille kostan, että koko mailma -- Niin moisen työn teen, -- mit', en tiedä vielä, Mut kauhistuva siit' on koko maa, Luulettenko, ett' itken? En, en itke. -- Täys syy kyll' itkuun on; mut ennen särkyy Tuo sydän sadaks tuhanneksi pirstaks, Kuin itken minä. -- Tulen hulluks, narri!

(Lear, Gloster, Kent ja narri lähtevät.)

CORNWALLIN HERTTUA. Sisähän mennään: tulossa on myrsky.

(Myrsky kuuluu kaukaa.)

REGAN. Pien' on tää talo: hyvin tääll' ei suojaa Saa vanhus väkinensä.

GONERIL. Oma syynsä; Miks' alallaan ei ollut hän? Nyt saa hän Omasta tyhmyydestään kärsiä.

REGAN. Pitäisin mielelläni hänet yksin, Mut' seuralaist' ei yhtä.

GONERIL. Samaa minä. Mut miss' on kreivi Gloster?

(Gloster palajaa.)

CORNWALLIN HERTTUA. Hän seuras vanhusta. Hän tulee tuossa.

GLOSTER. Kuningas raivoo aivan.

CORNWALLIN HERTTUA. Minne lähtee?

GLOSTER. Hän tahtoo ratsastaa: en tiedä, minne.

CORNWALLIN HERTTUA. No, matkaan menköön: oma häll' on valta.

GONERIL. Hänt' älkää jäämään käskekö, oi, älkää.

GLOSTER. Ah! tuloss' on jo yö, ja tuimat tuulet Rajusti pauhaa; peninkulmain mailla On tuskin pensasta.

REGAN. O, ykspäisille On heidän oma hankkimansa haitta Opetus paras. Portit sulkekaa! Häll' ompi irstas palvelijajoukko; Se voi hänt' yllyttää: hänt' on niin helppo Nenästä vetää; varuillaan on viisas.

CORNWALLIN HERTTUA. Ovenne sulkekaa; yö nyt on julma. Pois myrskystä. On neuvos, Regan, hyvä.

(Lähtevät.)

KOLMAS NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Nummi.

(Myrskyä, ukkosen jyrinää ja leimausta. Kent ja muuan ritari tulevat vastatuksin.)

KENTIN KREIVI. Ken täällä, paitse tämä julma myrsky?

RITARI. Mies, jonka mieli myrskyn lailla riehuu.

KENTIN KREIVI. Ma tunnen teidät! Miss' on kuningas?