Part 9

Vanha mies oli nähtävästi uskonut Maryn sanat, jotka olivat vakuuttaneet vieraan luotettavuutta, sillä hän alkoi kertoa niistä kauheista tapahtumista, joista kaivosalueella yhä kerrottiin vain kuiskaten. Kymmenentuhatta orjaa oli tehnyt valtavan ponnistuksen vapautuakseen, ja tämä yritys oli tukahdutettu äärimmäisen säälimättömästi. Kaivosten perustamisesta saakka niiden omistajat olivat vallinneet paikallista hallintovaltaa, ja nyt, asiain kääntyessä pahalle tolalle, he olivat tuottaneet paikalle valtion sotaväkeä avoimesti käyttäen sitä ajamaan lakkolaisia takaisin työhön. He olivat vanginneet johtajat ja toimihenkilöt, jotka suljettiin vankilaan tutkimatta, tuomitsematta; kun vankiloihin ei enempää mahtunut, suljettiin kaksisataa miestä avoimeen aitaukseen, jolle annettiin nimi »härkähaka», ja vihdoin heidät sullottiin tavaravaunuihin, kuljetettiin yöllä pois valtiosta ja paiskattiin keskelle autiota tasankoa ilman ruokaa ja vettä.

John Edström oli kuulunut noiden miesten joukkoon. Hän kertoi, kuinka erästä hänen poikaansa oli vankilassa lyöty ja pahoinpidelty ja kuinka toinen oli suljettu viikkokausiksi kosteaan kellariin, josta päästessään hän oli leininrikkoma elämäniäkseen. Valtion sotaväen upseerit olivat niin menetelleet, ja kun joku paikallisista viranomaisista oli uskaltanut vastustaa, oli sotaväki vanginnut hänet — siviilioikeuksien tuomareita oli vangitsemisen uhalla kielletty pitämästä istuntoja. »Helvettiin koko valtiosääntö!» oli ollut komentavan kenraalin tunnussanana, ja hänen upseerinsa oli tehnyt kuuluisaksi tämä lause: »Hiiteen 'habeas corpus', annetaan niille 'post mortem' niin että riittää!»

Tom Olsonin itsehillintä oli vaikuttanut Haliin syvästi, mutta tämä vanhus vaikutti sitäkin voimallisemmin. Siinä kuunnellessaan vieras tunsi itsensä nöyräksi, ja hänen mielensä täytti harras kunnioitus. Puhuessaan näistä kauheista kokemuksistaan John Edström puhui äänellä, jossa ei kuulunut katkeruuden vivahdusta, ja miten uskomattomalta asia tuntuneekin, hänen sydämessäänkään ei nähtävästi ollut mitään sellaista tuntoa. Täällä, puutteen ja kurjuuden keskellä, perheen hajottua ja nälän vaaniessa sutena ovella, hän voi silmäillä menneisyyteen tuntematta vihankaunaa niitä kohtaan, jotka olivat hänen elämänsä tuhonneet. Ja se ei suinkaan johtunut hänen vanhentumisestaan ja heikontumisestaan enempää kuin kapinahengen katoamisestakaan, vaan siitä, että hän oli tutkinut taloustiedettä ja saanut varman vakaumuksen, että paha järjestelmä sokaisi ihmisten silmät ja valoi myrkkyä heidän sieluihinsa. Hän vakuutti, että oli koittava parempi päivä, jolloin tämä kehno järjestelmä kumotaan ja ihmiset voivat olla armeliaita toisilleen.

Keskustelun ehdittyä tähän vaiheeseen Mary Burke ilmaisi jälleen raatelevaa epätoivoansa. Kuinka voivat olot milloinkaan muuttua? Päällysmiehet olivat halpamaisia ja työmiehet pelkureita ja pettureita. Niinmuodoin voi muutoksen suorittaa yksin Jumala — mutta Jumala jätti asiat silleen ylen pitkiksi ajoiksi!

Hal tahtoi mielellään kuulla, kuinka Edström suhtautui sellaiseen ajatukseen. »Kuulehan, Mary», virkkoi ukko, »oletko lukenut Afrikan muurahaisista?»

»En.»

»Ne vaeltavat pitkinä jonoina, miljoonittain. Jonon tultua ojan partaalle etumaiset pudottautuvat sinne ja toisia niiden jäljessä yhä enemmän, kunnes oja täyttyy ja toiset voivat kulkea yli. Me olemme muurahaisia, Mary.»

»Pudottautuipa sinne kuinka paljon tahansa», huudahti tyttö, »kukaan ei pääse milloinkaan yli. Oja on pohjaton!»

Vanha mies vastasi: »Sitä ei mikään muurahainen voi tietää, Mary. Ne tietävät vain, että täytyy liikkua eteenpäin. Ne tarrautuvat toistensa ruumiisiin, kuollessaankin; niin syntyy silta, ja toiset kulkevat yli.»

»Minä siirryn syrjään!» selitti tyttö jyrkästi. »En tahdo heittää itseäni tuhon omaksi.»

»Voit siirtyä syrjään», vastasi toinen, »mutta kohta palaat jälleen riviin. Minä tunnen sinut paremmin kuin itse itseäsi tunnet, Mary.»

Pienessä suojassa vallitsi hiljaisuus. Varhaisen syksyn tuulet vinkuivat ulkona, ja elämä tuntui Halista yhtäkkiä jylhältä ja armottomalta. Nuorekkaassa innossaan hän oli ajatellut, että olisi jännittävää toimia kumousmiehenä; mutta muurahaisena oleminen, eräänä monien miljoonien joukossa, ja pohjattomaan kuiluun hukkuminen — se oli asia, johon ihminen tuskin voi suostua! Hän katseli tuon harmaahapsisen raatajan käyrää hahmoa lampun himmeässä valossa, ja havaitsi ajattelevansa Rembrandtin maalausta »Opetuslapset Emmauksessa»: likaisen kapakan huonosti valaistu suoja ja kaksi repaleista miestä, jotka hämmästyen katselevat pöytäkumppaninsa kiireellä hohtavaa valoa. Ei tuntunut ollenkaan haaveelliselta kuvitella valohohdetta tämän lempeästi haastelevan vanhuksen otsalle!

»En ole koskaan toivonut, että se tapahtuisi eläessäni», lausui hän leppoisasti. »Aikaisemmin toivoin poikieni näkevän sen ajan, mutta nyt en usko sitäkään varmasti. Koko elämäni aikana en kumminkaan ole koskaan epäillyt sitä, että työväestö kerran pääsee luvattuun maahan. Silloin he eivät enää ole orjia, eivätkä joutilaat pääse tuhlaamaan heidän työnsä tuloksia. Ja usko minua, Mary, jos työmies tai -nainen menettää sen uskon, niin hän menettää elämänsä tarkoituksen.»

Hal huomasi voivansa luottaa tähän mieheen ja kertoi hänelle punnitustarkastajaa koskevasta suunnitelmastaan. »Pyydämme vain neuvoanne», selitti hän muistaen Maryn varoituksen. »Sairas puolisonne —»

Mutta vanha mies vastasi hänelle alakuloisesti: »Hän on melkein mennyt, ja minä menen pian hänen jälkeensä. Ne vähät voimat, jotka minussa vielä ovat, voin hyvinkin käyttää asian auttamiseksi.»

5.

Tämä salaliittoasia oli kamalan vakava miehille, joiden toimeentulo riippui hiilikaivoksessa suoritetusta työstä; mutta Hal havaitsi siinä romanttista jännittävyyttä kaikkein vakavimpinakin hetkinä. Hän oli lukenut kertomuksia kumousmiehistä ja heitä ahdistavasta poliisista ja tiesi, että sellaisia jännittäviä seikkoja sattui Venäjällä; mutta jos joku olisi hänelle sanonut, että niitä voi kokea omassa vapaassa Amerikassa, muutaman tunnin matkan päässä hänen koti- ja koulukaupungistaan, niin hän ei olisi voinut sitä uskoa.

Edströmin luona käytyään Hal käveli illalla katua, kun hänen päällysmiehensä pysähdytti hänet. Hal säikähti hänet yhtäkkiä nähdessään kuin taskuvaras poliisimieheen törmätessään.

»Terve, poikani», sanoi kaivospäällikkö.

»Terve, mr Stone», vastasi Hal.

»Haluan jutella kanssasi», sanoi mr Stone.

»Hyvä, sir.» Omassa mielessään Hal ajatteli: »Olen joutunut kiinni!»

»Tule luokseni», sanoi Stone, ja Hal totteli, ikäänkuin ranteet olisivat jo olleet kahleissa.

»Kuinka olikaan», virkkoi Stone heidän siinä kävellessään, »etkö luvannut ilmoittaa minulle, jos kuulisit liikoja puheita?»

»En ole kuullut mitään, sir.»

»Sinun on paras liikkua hiukan liukkaammin; jokaisella kaivosalueella on juonittelijoita.» Hal huokasi mielessään helpotuksesta. Väärä hälyytys!

He saapuivat päällysmiehen asunnolle. Mr Stone istuutui kuistilla olevalle tuolille ja kehoitti Halia tekemään samoin. He istuivat puolipimeässä, ja Stone alensi ääntänsä aloittaessaan. »Nyt haluan keskustella kanssasi muusta — tulossa olevista vaaleista.»

»Vaaleista, sir?»

»Etkö tiedä, että vaalit ovat tulossa? Tämän vaalipiirin kongressiedustaja on kuollut, ja nyt toimitetaan täytevaali kolmen viikon kuluttua ensi tiistaista.»

»Ymmärrän, sir.» Hal nauroi mielessään. Nyt hän tulisi saamaan selkoa asiasta, josta Tom Olson oli maininnut!

»Etkö ole kuullut siitä mitään puhuttavan?» kysyi kaivospäällikkö.

»En mitään, sir. Minä en välitä paljoa politiikasta — se ei ole minun asiani.»

»Sillä tavalla kaivosmiehen pitääkin puhua!» virkkoi kaivospäällikkö herttaisesti. »Jos kaikki ymmärtäisivät jättää politiikan politikoitsijoille, niin heidän olonsa olisi paljon parempi. Heidän tulee pitää huolta omista töistänsä.»

»Epäilemättä, sir», myönsi Hal nöyrästi, »samoinkuin minun tuli pitää huolta muuleistani, ellen halunnut saada vatsatautia».

Päällysmies hymyili hyväksyvästi. »Sinussa on enemmän älyä kuin useimmissa heistä. Jos pysyt minun puolellani, voit päästä kauaskin maailmassa.»

»Minä kiitän teitä, mr Stone», sanoi Hal. »Antakaa minulle tilaisuutta.»

»Tässä ovat nyt vaalit. Minulle lähetetään joka vuosi vaalirahoja käytettäväksi. Osa niistä voisi joutua sinulle.»

»Voisi olla hyvään tarpeeseen», sanoi Hal ilmeisesti ilahtuen. »Mitä minun tulee tehdä?»

Syntyi vaitiolo. Stone veti sauhuja piipustaan ja jatkoi sitten asiallisesti. »Minä haluan saada jonkun hiukan ottamaan selkoa asioista ja ilmoittamaan minulle tuloksen. Ajattelin, että olisi parempi, ellen käyttäisi niitä miehiä, jotka tavallisesti niitä töitä toimittavat, vaan jotakin sellaista henkilöä, jota eivät osaa epäillä. Sheridanissa ja Pedrossa kuuluvat demokraatit pitävän suurta touhua, ja yhtiö on levoton. Otaksun sinun tietävän, että 'Y.P.Y.' on republikaaninen.»

»Olen siitä kuullut.»

»Ajattelet ehkä, ettei Washingtonissa oleva kongressin jäsen meille paljoakaan merkitse; mutta ei ole ollenkaan hyvä, jos hän vaaliaikana kiertelee täällä ja kertoo miehille, että yhtiö heitä nylkee. Sentähden pyydän sinua hiukan kiertelemään ja juttelemaan miesten kanssa politiikasta saadaksesi selville, onko joku täällä kuunnellut MacDougallin puheita. (MacDougall on täkäläisten demokraattien ehdokas.) Koeta ottaa selkoa, lähettävätkö ne tänne kirjallisuutta ja onko niillä täällä asiamiehiä. Ne näetkös vaativat oikeutta päästä tänne pitämään puheita ja muuta sellaista. Pohjois-Laakso on kaupunkikunta, joten heillä on laki puolellaan, ja jos kiellämme heiltä pääsyn, pitävät melua lehdissä, ja se näyttää pahalta. Meidän siis täytyy selviytyä niistä rauhallisesti. Onneksi ei täällä ole kokoussalia, me olemme kieltäneet kaiken väenkokouksen kadulla. Jos yrittävät tuoda lentolehtisiä, täytyy tapahtua jotakin, ennenkuin ne levitetään. Ymmärrätkö?»

»Ymmärrän», vastasi Hal ajatellen Tom Olsonin propagandakirjallisuutta.

»Me panemme sanan kulkemaan, että yhtiö haluaa saada valituksi republikaanin, ja sinun pitää olla varuillasi, jotta näet, kuinka miehet asiaan suhtautuvat.»

»Se kuuluu varsin yksinkertaiselta», sanoi Hal. »Mutta sanokaa, mr Stone, minkätähden asiasta välitätte? Onko noilla merentakaisilla monellakin äänioikeus?»

»Ei ole niinkään puhe merentakaisista. Me toimitamme ne maan kansalaisiksi siinä tarkoituksessa — ne äänestävät niinkuin tahdomme, kun saavat lasin olutta. Silmällä tulee pitää englanninkieltä puhuvia ja niitä muukalaisia, jotka ovat ehtineet olla täällä niin kauan, etteivät enää mahdu housuihinsa. Jos ne alkavat puhua politiikasta, niin ne eivät siihen tyydy, vaan alkavat kohta kuunnella agitaattoreita ja tahtovat päästä määrääjiksi.»

»Niin, minä ymmärrän!» sanoi Hal ihmetellen kaikuiko ääni vilpittömältä.

Mutta kaivospäälliköllä oli omat huolensa. »Minä sanoin tässä eräänä päivänä, että tahtoisin saada tänne miehiä, jotka puhuvat uutta kieltä, sellaista, jota ei kukaan ymmärrä! Mutta luulenpa, ettei sekään auttaisi. On mahdotonta estää heitä oppimasta hiukan englanninkieltä!»

Hal päätti käyttää tilaisuutta täydentääkseen tietojansa. »Eihän teidän tarvitse laskea ääniä, ellette halua!»

»Tulee vain saada selville, kuinka asiat ovat parhaimmin järjestettävissä. Olin aikaisemmin ylivalvojana eräässä toisessa kaivospaikassa, ja me emme tuhlanneet aikaa turhaan politiikkaan. Yhtiö oli silloin demokraattinen, ja kun tuli vaali-ilta, kirjoitimme neljäsataa ääntä demokraattiehdokkaiden hyväksi. Mutta samassapa jo lähti joukko miehiä kaupunkiin, missä vannoivat äänestäneensä republikaanien ehdokasta alueellamme. Republikaanien paperit olivat asiaa tulvillaan, ja joku typerä tuomari määräsi toimitettavaksi uuden ääntenlaskun. Niin meidän täytyi pitää kiirettä koko yö ja merkitä joukko uusia äänestyslippuja. Oli siinä hommaa!»

Kaivospäällikkö nauroi, ja Hal yhtyi häneen hillitysti.

»Huomaat siis, että pitää oppia asioita järjestämään. Jos alueellasi on annettu ääniä väärälle ehdokkaalle, tulee asia tiedoksi, ja jos tulos on liian yksipuolinen, koituu paljon murinaa. On paljon päällysmiehiä, jotka eivät siitä välitä, mutta minä opin läksyni sillä kertaa, ja minulla on nyt oma menetelmäni: en päästä vastustusta syntymäänkään. Ymmärrätkö?»

»Ymmärrän.»

»Mahdollista kyllä, ettei kaivospäälliköllä ole oikeutta sekaantua politiikkaan — mutta eräs asia on hänen vallassaan: kuka saa tehdä työtä hänen kaivoksessaan. On kaikkein helpoin asia kitkeä — kitkeä —» Hal ei unohtanut eläessään sitä lihakkaiden käsien liikettä, jolla Alec Stone asiaa valaisi. Hänen jatkaessaan hänen äänensä ei kuulunut niin hyvänluontoiselta kuin yleensä. »Miehet, jotka eivät tahdo äänestää mieleni mukaisesti, voivat lähteä muualle äänestämään. Siinä kaikki, mitä minulla on politiikasta sanottavaa!»

Syntyi lyhyt vaitiolo, jonka kestäessä Stone tuprutti piippuansa. Sitten hänen mieleensä lienee johtunut, ettei ollut tarpeen esittää niin paljon yksityisseikkoja opettaessaan poliittista alokasta. Jatkaessaan jälleen puhettaan hän tuntui suopeasti kehoittavan poistumaan. »Siinä on tehtäväsi, poikani. Huomenna sinä nyrjähdytät ranteesi, jottet voi tehdä työtä muutamaan päivään, ja niin saat tilaisuutta kierrellä ja kuunnella, mitä miehet juttelevat. Minä pidän huolen siitä, että saat palkkasi niiltä päiviltä.»

»Tuo kuuluu varsin mukavalta», sanoi Hal ilmaisten kuitenkin tyytyväisyyttään vain osittain.

Kaivospäällikkö nousi ja koputti perät piipustaan. »Muista vain panna parastasi. Minulla on työssä toisiakin, ja minä vertailen. Voihan käydä niinkin, että joku pitää sinua silmällä.»

»Niin», virkkoi Hal iloisesti irvistäen. »Pidän asian varmasti mielessäni.»

6.

Ensi töikseen Hal lähti tapaamaan Tom Olsonia ja kertomaan kokemastaan. Heillä oli molemmilla siitä paljon hauskuutta. »Minä olen nyt päällysmiehen suosikki!» nauroi Hal.

Mutta järjestäjä muuttui äkkiä vakavaksi. »Olkaa varuillanne ollessanne tekemisissä sen miehen kanssa.»

»Miksi niin?»

»Hän voi käytellä asioita teitä vastaan myöhemmin. Eräs seikka, johon he aina turvautuvat, jos yritätte heitä jotenkin häiritä, on siinä, että väittävät teidän ottaneen tai tahtoneen ottaa heiltä rahoja.»

»Mutta eihän hänellä ole mitään todistuksia.»

»Sitä juuri tarkoitan — älkää antako hänelle niitä. Jos Stone sanoo teidän toimineen politiikkansa hyväksi, niin joku mies voi muistaa teidän keskustelleen hänen kanssaan politiikasta. Pitäkää siis huoli siitä, ettei teillä ole merkittyä rahaa.»

Hal nauroi. »Raha ei nykyjään pysy kauan minulla. Mutta mitä sanon hänelle, jos hän vaatii minua tekemään selkoa toimistani?»

»Teidän on paras käydä heti suunnitelmaanne suorittamaan, niin ettei hänellä ole aikaa vaatia teitä tilille.»

»Olkoon menneeksi», kuului vastaus. »Mutta olipa miten hyvänsä, on oikein lystikästä olla päällysmiehen suosikkina!»

Seuraavana aamuna, työhön käytyään, Hal heti »nyrjähdytti ranteensa». Hän kulki kättään pidellen ja valittaen. Vanha Mikko oli kovin huolissaan, ja kun Hal lopulta päätti, että täytyi lopettaa työ, saatteli Mikko hänet puolimatkaan ylös neuvoen häntä hoitamaan rannetta kuumilla ja kylmillä kääreillä. Hal jätti vanhan slovakin uurastamaan parhaansa mukaan ja lähti itse paistattamaan ihmeen kauniina säteilevää päivää ja vielä kauniimpana säteilevää päällysmiehensä suosiota.

Ensin hän meni huoneeseensa Reminitskin luo ja kietoi ranteeseensa rievun ja sen päälle puhtaan nenäliinan. Tämän tunnusmerkin nojalla hänellä oli oikeus nauttia kaivosalueella vapautta ja kaikkien miesten myötätuntoa, ja niin hän lähti retkelleen.

Kulkiessaan ensimmäistä kaivosta kohti hän tapasi jäntereisen liukasliikkeisen miehen, jolla oli levottomat tummat silmät ja laihat älykkäät kasvot. Hän oli tavallisissa kaivosmiehen pukimissa, mutta siitä huolimatta oli mahdoton luulla häntä työmieheksi. Hän vaikutti kaikin puolin arvovaltaiselta.

»Huomenta, mr Cartwright», tervehti Hal.

»Hyvää huomenta», vastasi ylivalvoja. Sitten hän vilkaisi Halin siteeseen ja kysyi: »Loukkaantunut?»

»Olen, sir. Hiukan nyrjähdyttänyt, mutta ajattelin olevan parasta jäädä pois työstä.»

»Olitteko tohtorin puheilla?»

»En, sir. En luule asiaa vaaralliseksi.»

»Parasta mennä. Ei voi koskaan tietää, kuinka paha juttu nyrjähtyminen on.»

»Olette oikeassa, sir», vastasi Hal. Sitten, ylivalvojan ollessa jo poistumassa, hän kysyi: »Luuletteko, mr Cartwright, että MacDougallilla on mitään mahdollisuuksia tulla valituksi?»

»En tiedä», vastasi toinen ihmeissään. »Toivottavasti ei. Ette suinkaan aio häntä äänestää?»

»En tietenkään. Olen republikaani — syntymästäni. Mutta tekisi mieleni tietää, oletteko kuullut MacDougallin puhuvan.»

»Missäpä olisin häntä kuullut. Harrastatteko politiikkaa?»

»Harrastan, sir — tavallani. Siitä johtuu tämä ranteennyrjähdyskin.»

»Kuinka niin? Tuliko tappelu?»

»Ei, sir, mutta mr Stone kehoitti minua ottamaan selkoa mielialoista ja sanoi, että olisi parasta, jos nyrjähdyttäisin ranteeni ja lopettaisin työni.»

Ylivalvoja katseli Halia eikä voinut olla nauramatta. Sitten hän sanoi, kiinteästi silmiin katsoen: »Olkaa varovainen puhuessanne sellaisista asioista.»

»Ajattelin voivani varmasti luottaa ylivalvojaan», virkkoi Hal kuivasti.

Toinen mittaili häntä tutkivin katsein, ja Hal, joka alkoi tuntea poliittisen demokratian henkeä itsessään, rohkeni vastata hänen katseeseensa. »Te olette valpas nuori mies», virkkoi Cartwright vihdoin. »Kunhan opitte tietämään, kuinka täällä nuorat kulkevat, ja teette itsenne hyödylliseksi, pidän huolen siitä, ettei teitä syrjäytetä.»

»Hyvä niin, sir — minä kiitän teitä.»

»Teistä kenties tehdään tällä kertaa vaalikirjuri. Siitä saatte palkkaa kolme dollaria päivässä.»

»Hyvä niin, sir.» Hal alkoi jälleen hymyillä. »Kerrotaan, että te olette Pohjois-Laakson pormestari.»

»Niin olenkin.»

»Ja rauhantuomari on virkailijana myymälässänne. Niin, mr Cartwright, jos tarvitsette terveyslautakunnan puheenjohtajaa tai koirantappajaa, olen teidän miehenne — kunhan ranteeni paranee.»

Niin Hal meni menojaan. Moinen »mukavien puhuminen» oli tietenkin määrättömän julkeata apurimiehen puolelta. Ylivalvoja seisoi katsellen hänen jälkeensä, hämmästyneenä ja kulmat kurtussa.

7.

Hal ei katsahtanut taakseen, vaan kääntyi yhtiön myymälään. »Pohjois-Laakson Kauppakomppania» oli luettavana oven yläpuolella. Myymälässä oli serbialainen nainen, joka viittoen selitti, mitä tahtoi ostaa, ja kaksi liettualaista tyttöä, jotka katselivat sokerin punnitsemista. Hal astui sen henkilön luo joka oli punnitsemassa. Hän oli keski-ikäinen mies, jonka keltaisia viiksiä mustensi tupakansylki. »Huomenta, tuomari.»

»Höh!» kuului vastaavan Silas Adams, Pohjois-Laakson kaupungin rauhantuomari.

»Kuulkaahan, tuomari», sanoi Hal, »mitä ajattelette vaaleista?»

»En ajattele niistä mitään», vastasi toinen. »Punnitsen tässä sokeria.»

»Aikovatko kaikki täällä äänestää MacDougallia?»

»Jos aikovat, on parasta, etteivät siitä minulle mitään virka!»

»Kuinka niin?» hymyili Hal. »Tässä vapaan Amerikan tasavallassa?»

»Tässä osassa vapaan Amerikan tasavaltaa jokainen saa vapaasti kaivaa kivihiiltä, mutta ei äänestää MacDougallin laista haisunäätää.» Sitten rauhantuomari sitoi sokerin kääröksi, puraisi suuhunsa uuden mällin ja kääntyi Halin puoleen. »Mitä haluatte?»

Hal osti puoli naulaa kuivattuja persikoita voidakseen viipyä kauemmin ja pysyä jutuissa tuomarin kanssa. Tilausta toimitettaessa hän istahti tiskille. »Minä nähkääs olen ollut sekatavarakaupan palveluksessa.»

»Niinkö? Missä?»

»Peterson & Co:n liikkeessä American Cityssä.» Hal oli kertonut asian niin monet kerrat, että oli alkanut itsekin uskoa.

»Maksavatko siellä hyvänkin palkan?»

»Maksavatpa niinkin.» Sitten Hal havaitsi, ettei aavistanutkaan, mikä oli hyvä palkka tässä tapauksessa, ja lisäsi vikkelästi: »Nyrjähdytin tässä ranteeni!»

»Vai niin», vastasi toinen. Hän ei näyttänyt kovinkaan laatuisalta, mutta Hal jatkoi juttuaan, koska ei voinut uskoa, etteivät kaikki olisi valmiit keskustelemaan politiikasta, vaikkapa vain apurimiehen keralla. »Sanokaahan», virkkoi hän, »mitä vikaa on MacDougallissa?»

»Hänessä on se vika», virkkoi tuomari, »että yhtiö on häntä vastaan». Hän katseli tuimasti nuorta kaivosmiestä. »Sekaannutteko politiikkaan?» murahti hän. Mutta nuoren kaivosmiehen iloisissa ruskeissa silmissä näkyi ainoastaan ensimmäisen vastauksen herättämä hyväksyvä ilme, joten rauhantuomarin teki mieli selittää yksityiskohtaisemmin edustajaehdokkaan vikoja. Niin tuli keskustelu käyntiin, ja aivan pian liittyivät siihen toiset — »Bob» Johnson, kirjanpitäjä ja postimestari, ja »Jake» Predovich, galizialainen juutalainen, joka oli paikallisen koulun johtokunnan jäsen ja tiesi tärkeimpien kauppatavaroiden nimet viidellätoista eri kielellä.

Hal kuunteli esitystä poliittisen vastustuspuolueen rikoksista Pedro Countyssa. Heidän ehdokkaansa MacDougall oli saapunut valtioon »onnenonkijana», mutta kierteli nyt puhuen kirkoissa sanankuulijoittensa siveellisistä velvollisuuksista. »Hänkö edustajaksi, jolla on Pedrossa kolme eri perhettä!» huudahti »Sil» Adams.

»Niin», selitti Hal, »jos on totta se, mitä olen kuullut, niin republikaanien ehdokas ei hänkään ole mikään pyhimys. Kuuluu olleen päissään —»

»Voipa niin olla», sanoi rauhantuomari. »Mutta me emme puolustakaan kieltolakia enempää kuin työlakiakaan — emme tahdo saattaa kuohuksiin tätä kaivoskenttäin roskaväkeä lupaamalla heille korkeita palkkoja ja lyhyitä työpäiviä. Tietäähän sen hänkin, ettei siitä mitään tule, mutta ajattelee voivansa lähteä Washingtoniin ja jättää meidän huoleksemme koko keitoksensa!»

»Älkää sitä murehtiko», huomautti Bob Johnson — »hän ei lähde Washingtoniin».

Toiset olivat samaa mieltä, ja Hal jatkoi: »Hän sanoo teidän kirjoittavan vääriä vaalilippuja.»

»Mitä luulette hänen joukkonsa tekevän kaupungeissa? Täytyyhän meidän jotenkin pitää puoliamme, eikö niin?»

»Minä ymmärrän», virkkoi Hal viattomasti. »Te teette niitä enemmän!»

»Toisinaan hoidetaan vaalilippuja, toisinaan valitsijoita.» Toiset nauraa kukersivat hyväksyvästi, ja rauhantuomari johtui muistelemaan. »Kaksi vuotta sitten olin vaalikirjurina Sheridanissa, ja me huomasimme niiden pääsevän edelle — olivat tuoneet vaaliin koko valtion. 'Tuhat tulimmaista', sanoi silloin Alf Raymond, 'me teemme niille kaivosmaitten tempun! Ja eipä tule kysymykseen mikään uusi laskeminenkaan! Me emme ilmaisseet tulostamme, ennenkuin toisten tulos oli tiedossa, ja kun sitten näimme, kuinka monta ääntä meiltä puuttui, kirjoitimme ne. Se teki selvän asiasta.»

»Se tuntuu yksinkertaiselta», huomautti Hal. »Eipä ole heidän helppo lyödä Alfia.»

»Ei suinkaan!» virkkoi Sil tyytyväisenä kuten ainakin henkilö, joka on yhdessä juonessa. »Nimittävätkin tätä piiriä 'Raymondin valtakunnaksi'.»

»Sheriffillä täytyy olla koko puuha», sanoi Hal, »kun on nimitettävä viranomaiset kaikille näille kaivosalueille!»

»Onpa», myönsi toinen. »Sitäpaitsi on vielä anniskeluasia. Jos haluatte saada luvan Pedro Countyssa, pitäkää huolta siitä, että äänestätte Alfia, mutta maksakaa laskunnekin ajoissa!»

»Se varmaan kannattaa!» huomautti Hal, ja rauhantuomari, postimestari ja koulunjohtokunnan jäsen seisoivat siinä kuin lapset kuunnellessaan satua, joka saa syljen kielelle valahtamaan. »Aivan varmasti!»

»Luulenpa, että tarvitaan rahoja, jos tahtoo politikoida näillä mailla», lisäsi Hal.

»Sen ainakin saatte uskoa, ettei Alf mitään maksa! Yhtiön asia.»

Niin sanoi rauhantuomari, ja koulunjohtokunnan jäsen lisäsi: »Täällä on olut rahana.»

»Vai niin, minä ymmärrän!» nauroi Hal. »Yhtiö ostaa Alfin olutta ja käyttää sitä saadakseen hänelle ääniä!»

»Varma juttu!» virkkoi postimestari.

Samassa hän kävi taskuunsa ottaakseen sieltä sikarin, ja Hal huomasi hopeisen kilven hänen liiviensä rinnuksessa. »Onko tuo virkamiehen merkki?» kysyi hän ja kääntyi sitten tutkimaan johtokunnan jäsenen pukua. »Missä on teidän merkkinne?»

»Minä saan merkkini, kun vaalit tulevat», virkkoi Jake irvistäen.

»Entä teidän, tuomari?»

»Minä olen rauhantuomari, nuori mies», virkkoi Silas arvokkaasti.