Part 8
Mutta sitten hän päätteli, että tässä oli kysymyksessä toinen asia. Olsonin suunnitelma erosi ammattiyhdistysliikkeestä, joka voi olla rappeuttava voima, koska johti työläiset vaatimuksesta toiseen, kunnes he pyrkisivät »vallitsemaan teollisuutta». Nyt oli kysymyksessä ainoastaan lakiin vetoaminen, koe, jonka nojalla saataisiin ilmi, oliko yhtiöiden aina tehostama rehellinen ja oikeudenmukainen menettely tosiaankin sitä lajia. Jos työläiset, kuten päällysmiehet väittivät, saivat täyden suojan punnitustarkastajan asettamista koskevasta laista, jos, kuten kaikille uskoteltiin, sellaisen tarkastajan puuttumiseen oli syynä yksinomaan se, etteivät miehet sitä vaatineet — niin silloinhan ei voisi mitään vahinkoa koitua. Jos taas päällysmiehet pitäisivät yhtiötä vastaan kapinoimisena sellaisten oikeuksien vaatimista, jotka eivät olleet ainoastaan laillisia, vaan yhtä suuressa määrin moraalisia oikeuksia, niin Hal kykeni hiukan paremmin tajuamaan työväestön »rettelöivää» henkeä! Jos, kuten Vanha Mikko ja Johansson ja muut vakuuttivat, päällysmiehet olivat valmiit »tekemään miehen elämän kirotun kurjaksi», kunnes hän lähti tiehensä, niin hän oli puolestaan halukas valmistamaan päällysmiehille hiukan sitä samaa kirottua kurjuutta!
»Se olisi seikkailua», virkkoi Hal äkkiä.
Toinen nauroi: »Epäilemättä!»
»Ajattelette, että joudun kokemaan samaa kuin Honkarotkossa», lisäsi Hal. »Voipa niin olla — mutta minun täytyy saada itse kokea asiat. Minulla nähkääs on kotona veli, ja kun ajattelen ruveta kumousmieheksi, kiistelen ajatuksissani hänen kanssaan. Tahdon saada sanoa: 'En nielaise kenenkään sepittämiä valmiita teorioja; koettelen asiaa itse, ja tämä on nyt tuloksena.'»
»Olette aivan oikeassa», virkkoi järjestäjä. »Älkää kumminkaan unohtako, että pyritte saavuttamaan sosiaalista kasvatusta itseänne ja veljeänne varten, minä sitävastoin jo omistan sen. Minä _tiedän_, mitä tapahtuu miehille, jotka vaativat punnitustarkastajaa, enkä voi tarjoutua uhriksi todistaakseni sen uudelleen.»
»Enhän ole milloinkaan sitä teiltä vaatinut», nauroi Hal. »Ellen liity teidän liikkeeseenne, en voi toivoa teidän liittyvän omaa suuntaani kannattamaan! Mutta jos löydän muutamia miehiä, jotka uskaltavat vaatia punnitustarkastajaa, niin eihän se ole esteeksi teidän työllenne?»
»Eipä suinkaan!» vastasi toinen. »Päinvastoin — siitä saan havainnollisen esimerkin, johon voin viitata. Täällä on sellaisiakin miehiä, jotka eivät tiedä, että heillä on laillinen oikeus vaatia sellaista tarkastajaa. On toisia, jotka varmasti tietävät joutuvansa punnittaessa petetyiksi, mutta eivät ole oikein selvillä siitä, että heitä pettää yhtiö. Jos päällysmiehet kieltäisivät punnitusta valvomasta ja jos he menisivät sitäkin pitemmälle ajamalla vaatijat pois, niin silloin varmaan olisi runsaasti paikallisyhdistykseeni liittyjiä!»
»Olkoon menneeksi!» sanoi Hal. »Minä en aio hankkia jäseniä paikallisyhdistykseenne, mutta jos yhtiö haluaa teitä auttaa siinä asiassa, niin auttakoon!»
Tämän sopimuksen vahvisteeksi he pudistivat kättä.
TOINEN KIRJA
KUNINGAS KIVIHIILEN ORJAT.
1.
Hal oli nyt lähtenyt uudelle uralle, joka tarjosi enemmän kiivasta vaihtelua kuin tallirengin tai apurin toimi ja suurempia vaaroja kuin katosta irtautuva kivi tai muulin takajalan potkaisu. Liikarasituksesta aiheutuva tylsyys ei ollut vielä ehtinyt muuttua hänessä taudiksi; hänen suojanaan oli nuoruus, joka kiihkeästi kaipasi yhä uusia kokemuksia. Hänestä tuntui jännittävältä olla salaliittolaisena, kuljettaa mukanaan salaisuuksia niin pimeitä ja salamyhkäisiä kuin kaivoskäytävät, joissa hän työskenteli.
Jerry Minetti, ensimmäinen henkilö, jolle hän kertoi Tom Olsonin aikeista Pohjois-Laaksossa, oli kuitenkin paremmin perehtynyt sellaisiin jännittäviin seikkoihin. Jerryn tavanomainen huoleton ilme hävisi äkkiä, ja hänen silmissään välähti pelko. »Tiesinhän, että niin kävisi», huudahti hän, — »se merkitsee huolta ja onnettomuutta minulle ja Rosalle!»
»Mitä tarkoitatte?»
»Me joudumme varmasti mukaan. Olen usein sanonut Rosalle: 'Mitä hyvää on siitä, että sanot itseäsi sosialistiksi? Ei mitään. Täällä ei auta äänestää — ne eivät laske sosialistien ääniä; se on pelkkää pilaa!' Olen sanonut: 'Meidän pitää saada tänne yhdistys??? Pitää tehdä lakko!' Mutta Rosa sanoo: 'Odota vähän aikaa. Säästä hiukan rahaa ja anna lasten ehtiä suuremmiksi. Sitten me autamme, menipä meiltä koti tai ei.'»
»Emmehän me nyt aio perustaa yhdistystä!» huomautti Hal. »Suunnitelmani on toisenlainen.»
Jerry ei kumminkaan ottanut tyyntyäkseen. »Mahdotonta enää odottaa!» selitti hän. »Miehet eivät voi sitä enää sietää! Minä sanon: 'Se tulee jonakin päivänä äkkiä kuin räjähdys kaivoksessa! Joku alkaa tapella, ja kohta tappelevat kaikki.'» Jerry katseli Rosaa, jonka mustat silmät suuntautuivat pelokkaina mieheen. »Me joudumme siihen», sanoi hän, ja Hal huomasi heidän katseensa kääntyvän huoneeseen, jossa nukkuivat Pikku Jerry ja pienokainen.
Hal ei virkkanut mitään — hän alkoi käsittää, mitä kapinoiminen merkitsi tällaisille henkilöille. Hän seurasi uteliaana ja säälien tapahtuvaa taistelua, taistelua, joka on yhtä vanha kuin ihmisen sielu — omanedun harrastuksen, elämänmukavuuden ja varovaisuuden ja velvollisuuden äänen, ihanteen välillä käytyä taistelua. Tähän taisteluun eivät kutsuneet mitkään sotatorvet, vaan hiljainen sisäinen ääni.
Hetkisen kuluttua Jerry kysyi, mitä Hal ja Olson olivat suunnitelleet, ja Hal selitti tahtovansa tutkia, kuinka yhtiö suhtautui punnitustarkastajan virkaa koskevan lain käytännöllisiin seuraamuksiin. Hal piti suunnitelmaa hienona; mitä arveli siitä Jerry?
Jerry hymyili alakuloisesti. »Niin, hieno suunnitelma nuorelle miehelle, perheettömälle!»
»Epäilemättä», sanoi Hal. »Minä käyn toimeen — rupean tarkastajaksi.»
»Täytyy koota komitea», sanoi Jerry, — »ja komitean tulee puhutella päällysmiestä».
»Aivan oikein, mutta me valitsemme siihenkin nuoria miehiä — perheettömiä. Muutamia niistä, jotka asuvat koppikaupungin kanakopeissa. He eivät välitä siitä, miten käy.»
Jerry ei sittenkään yhtynyt Halin hymyyn. »Niillä ei ole kyllin ymmärrystä. Tarvitaan älyä pysyäkseen yhdessä.» Jerry selitti, että tarvittiin joukko miehiä, jotka tukisivat komiteaa; sellainen ryhmä oli järjestettävä, ja sen tuli pitää salaisia kokouksia — se merkitsisi käytännössä samaa kuin ammattiyhdistys, ja päällysmiehet ja heidän urkkijansa pitäisivät sitä sellaisena. Mutta kaivosalueilla oli kielletty kaikenlainen järjestyminen. Muutamat serbialaiset olivat halunneet kuulua johonkin oman maansa veljeskuntaan, mutta sekin oli kielletty. Jos tahdoit vakuuttaa elämäsi tai terveytesi, otti yhtiö sen asiakseen ja hyötyi siitä. Eipä edes saanut ostaa postiosoitusta lähettääkseen rahoja kotimaahan; postitoimiston hoitaja, joka oli samalla yhtiön myymälän virkamies, möi sen sijaan yhtiön maksumääräyksen.
Hal siis näki edessään juuri ne vaikeudet, joista Olson oli häntä varoittanut. Ensimmäinen oli Jerryn pelko. Hal tiesi kumminkin, ettei Jerry ollut mikään pelkuri; Jerryn käyttäytymistä voi halveksia ainoastaan henkilö, joka ei ollut milloinkaan, ollut Jerryn asemassa!
»Pyydän teiltä nyt ainoastaan neuvoa», sanoi Hal. »Mainitkaa minulle muutamia nuoria miehiä, joihin voin luottaa, ja minä voitan heidät puolelleni kenenkään epäilemättä teitä.»
»Vaikka asutte luonani!» vastasi Jerry.
Siinä oli jälleen vaikeus edessä. »Luuletteko, että siitä voi koitua teille ikävyyttä?»
»Aivan varmasti! Tietäväthän ne, että keskustelemme. Tietävät, että puhun sosialismia. Potkivat minut varmaan pois!»
»Entä serkkunne, joka on ensimmäisen kaivoksen päällikkönä?»
»Ei apua hänestä. Voi joutua itse lähtemään. Sanotaan: kirottu pöllö — pitää luonaan asumassa punnitustarkastajaa!»
»Hyvä», sanoi Hal. »Niinpä muutan pois nyt, ennenkuin on liian myöhäistä. Voittehan sanoa, että olin riidanhaastaja ja että ajoitte minut pois.»
Minettit istuivat siinä silmäillen toisiansa — murheellinen pari. Heidän ei tehnyt ollenkaan mieli menettää vuokralaistaan, joka oli erittäin mieluisa keskustelukumppani ja maksoi hyvin. Hal puolestaan oli melkein yhtä alakuloinen, koska piti Jerrystä ja hänen nuoresta vaimostaan, Pikku Jerrystä, vieläpä mustasilmäisestä pienokaisestakin, joka kovin metelöi ja häiritsi keskustelua.
»Ei!» sanoi Jerry. »Minä en juokse pakoon! Minä teen velvollisuuteni!»
»Hyvä», vastasi Hal. »Teette velvollisuutenne — mutta ei juuri nyt. Jääkää te tänne auttamaan Olsonia, jos minut ajetaan pois. Ei käy päinsä, että menetämme heti parhaat miehemme.»
Kun asiaa oli vielä pohdittu, päätettiin niin, ja Hal näki pienen Rosan painuvan tuoliinsa helpotuksesta huoaten. Marttyyriuden aika oli siirretty tuonnemmaksi; hän voi vielä muutamia viikkoja pitää omanansa pientä kolmen huoneen mökkiä, kalustoa, kiiltäviä kattiloitaan ja koreita pitsiuutimiaan!
2.
Hal palasi Reminitskin luo. Se oli vaikea uhraus, mutta toi sentään mukanaan korvaustakin, koska hän sai siten enemmän tilaisuutta keskustella miesten kanssa.
Hän ja Jerry merkitsivät luetteloon ne miehet, joille salaisuus voitiin uskoa. Ensimmäisenä oli Mikko Sikorian nimi. Jos Vanha Mikko valittaisiin komiteaan ja jos hän pääsisi puhuttelemaan päällysmiestä, niin hän varmaan tuntisi elämänsä tarkoituksen osalta täyttyvän! He eivät kumminkaan tahtoneet mainita hänelle asiasta ennenkuin viime hetkenä, koska pelkäsivät hänen kiihdyksissään asian ilmaisevan seuraavan kerran menettäessään vaununsa.
Lähellä Halin työpaikkaa työskenteli eräs Wresmak-niminen nuori bulgarialainen. Hänen komeroonsa johtava tie oli jyrkänlaista nousua, joten hänen oli vaikea työntää tyhjiä vaunujansa sinne ylös. Hänen siinä hikoillessaan ja ponnistellessaan kulki ohi Alec Stone, joka jättiläisen tavoin halveksi ruumiillista heikkoutta ja alkoi miestä tyrkkiä. Mies kohotti kätensä — oli mahdotonta sanoa, tapahtuiko se uhkaavasti vai iskun torjumiseksi —, ja Stone syöksyi hänen kimppuunsa, potki häntä käytävään asti hurjasti sadatellen. Nyt oli mies eräässä toisessa komerossa, josta oli ottanut irti viidettäkymmentä vaunulastia kiveä saaden palkakseen vain kolme dollaria. Kun näki hänen kasvonsa kaivospäällikön kulkiessa ohi, voi varmasti sanoa, että tämä mies oli valmis yhtymään mihin vastalauseeseen hyvänsä.
Oli eräs toinen Jerryn tuttava, joka oli vastikään palannut sairaalasta jouduttuaan kosketukseen aluepäällikön revolverinperän kanssa. Hän oli puolalainen eikä valitettavasti osannut sanaakaan englanninkieltä; mutta Olson oli tutustunut erääseen toiseen puolalaiseen, joka osasi hiukan englanninkieltä ja lupasi saattaa sanan maanmiehelleen. Oli vielä eräs nuori italialainen, Rovetta, jonka Jerry tunsi ja jonka luotettavuuden hän takasi.
Oli vieläkin eräs henkilö, jota Hal ajatteli — Mary Burke. Hal oli tahallaan kartellut häntä viime aikoina. Se tuntui ainoalta varmalta menetelmältä, joskin samalla säälimättömältä eikä mieltä tyynnyttävältä. Hän muisteli kerran toisensa jälkeen, mitä oli tapahtunut. Kuinka oli tämä häiriö syntynyt? Henkilön velvollisuus on ottaa sellaisessa tapauksessa syy kannettavakseen, mutta hän ei mielellään syytä itseänsä, vaan kokee tehdä asian niin mitättömäksi kuin suinkin mahdollista. Tuliko Halin sanoa asian johtuneen siitä, että hän oli liian tungettelevasti auttanut Maryä huonossa tien kohdassa? Tyttö ei ollut oikeastaan sellaista apua kaivannut, hän kykeni kävelemään jaloillaan yhtä hyvin kuin toinenkin. Mutta Hal oli mennyt sitäkin pitemmälle, oli tunteenomaisen virikkeen yllyttämänä käyttäytynyt kömpelösti. Olisihan hänen pitänyt tietää jo aikoja sitten, että tytön koko tyytymättömyys, hänen puutetta kärsivän sielunsa koko kaipaus keskittyisi häneen, joka oli aivan »toisenlainen», joka oli elänyt paremmissa oloissa ja sai hänet ajattelemaan »runokirjoja»!
Mutta samassa ilmaantui mahdollisuus vaikeuden ratkaisemiseen; tässä oli Marylle uusi harrastuksenesine, varma uoma, jossa hänen tunteensa voivat liikkua. Nainen ei voinut kuulua mihinkään kaivosmiesten valiokuntaan, mutta voi olla hyvä neuvonantaja, ja hänen terävä kielensä saattoi taivuttaa useita käymään taistelurintamaan. Suunnitelmansa innostamana Hal jätti miesten tavoin henkilökohtaiset seikat huomioonottamatta — ja joutui siten toiseen tunteen virittämään satimeen! Hän ei huolinut ollenkaan ajatella, että Maryn punnitustarkastaja-jutulle osoittama mielenkiinto voi osalta johtua halusta saada nähdä hänet useammin, ja vielä vähemmän johtui hänen mieleensä, että hän itse keksi kernaasti tekosyyn päästäkseen näkemään Maryä.
Ei, Hal kuvitteli tytön uuteen »rooliin», toimintaan, joka oli innostavampaa kuin keittäminen ja sairaiden hoitaminen. Hänen »runokirja»-kuvittelunsa syttyi ilmiliekkiin, hän antoi tytölle toivon ja tehtävän, tien, jonka takana oli odottamassa päämäärä. Eikö ollutkin ollut naisjohtajia kaikissa köyhälistön suurissa liikkeissä?
Hal lähti Maryä tapaamaan ja kohtasi hänet mökin ovella. »Hauskaa nähdä teidät, Joe Smith!» virkkoi Mary katsoen häntä suoraan silmiin ja hymyillen.
»Samat sanat, Mary Burke!» vastasi Hal.
Hal huomasi Maryn päättäneen näytellä osaansa moitteettomasti, mutta huomasi myös, että tyttö oli kalpeampi kuin viime kerralla kohdattaessa. Voiko tuo raikas irlantilainen hipiä sittenkin lakastua? Hän näytti laihemmaltakin; vanha sininen karttuunileninki näytti käyneen väljemmäksi.
Hal ryhtyi heti asiaan. »Mary, sinä ilmestyit minulle tänään näkynä!»
»Minäkö, nuori mies? Mitä tarkoitatte?»
Hal nauroi. »Minä näin teidät, kasvonne olivat kirkastetut, ja hiuksenne hohtivat kuin kultainen kruunu. Te ratsastitte lumivalkoisella hevosella, ja teitä verhosi valkoinen, pehmeä ja kimalteleva puku, kuin Jeanne d'Arcin tai vaalikulkueen johtajan. Te ratsastitte valtavan joukon etunenässä — soiton sävelet raikuvat vieläkin korvissani, Mary!»
»Jatka, nuori mies — mitä tämä oikeastaan merkitsee?»
»Tulkaa sisään, niin kerron.»
He lähtivät autioon keittiöön ja istuutuivat puutuoleille. Mary laski kätensä ristiin helmaansa niinkuin lapsi, jolle on luvattu kertoa satu. »Joutukaahan», kehoitti hän. »Haluan kuulla siitä uudesta puvusta, jonka minulle annatte. Oletteko väsynyt vanhaan karttuunileninkiini?»
Hal hymyili hänkin. »Sen puvun te kudotte itsellenne, Mary, oman olemuksenne hienoimmista langoista — rohkeudesta, antaumuksesta ja uhrautuvaisuudesta!»
»Tuo on varmaan jälleen runokirjaa! Mutta mitä oikeastaan tarkoitatte?»
Hal katsahti ympärilleen. »Eikö täällä ole ketään?»
»Ei ketään.»
Hal alensi kuitenkin vaistomaisesti ääntänsä tarinaansa kertoessaan. Kaivosalueella oli »suuren yhdistyksen» järjestäjä, joka herätti orjissa vastustushenkeä.
Naurun ilme katosi Maryn kasvoista. »Niinkö tosiaan?» virkkoi hän melkein äänettömästi. Lumivalkoinen ratsu ja pehmeä kimalteleva puku olivat häipyneet pois. »Sellainen yritys ei voi milloinkaan onnistua täällä!»
»Miksi ei?»
»Miesten vuoksi. Muistatteko, mitä teille sanoin Raffertyn luona? He ovat pelkureita!»
»Ah, Mary, tuo on helposti sanottu. Ei ole kovin mieluista joutua kotoa karkoitetuksi —»
»Tarvitseeko teidän sanoa sitä minulle?» huudahti Mary äkkiä kiihtyen. »Olenhan nähnyt sen omin silmin!»
»Niin, Mary; mutta minä haluan _tehdä_ jotakin —»
»Enkö minä ole halunnut mitään tehdä? Totisesti on tehnyt mieli purra nenä päällysmiehiltä!»
»Olkoon menneeksi», nauroi Hal, »otetaan asia ohjelmaan». Mutta Mary ei ollut hilpeyteen houkuteltavissa; hänen mielensä oli niin täynnä tuskaa ja hämminkiä, että Hal aikoi jälleen tarttua hänen käteensä. Kohta hän kuitenkin hillitsi itsensä; olihan hän tullut ohjaamaan tytön tarmoa vaarattomaan uomaan!
»Meidän tulee herättää miehet vastarintaan, Mary!»
»Sitä ette voi tehdä, Joe — siihen ei kykene yksikään englanninkieltä puhuva mies. Kreikkalaiset ja bulgarialaiset kukaties — ne taistelevat kotonansa ja voivat taistella täälläkin. Mutta irlantilaiset eivät milloinkaan! Ne, joissa oli selkärankaa, ovat lähteneet pois aikoja sitten. Jäljellejääneistä on tehty nöyriä orjia. Minä tunnen heidät kaikki. He nurisevat ja kiroilevat päällysmiestä, mutta ajattelevat sitten mustaakirjaa ja ryömivät jälleen hänen edessään.»
»Sellaiset miehet kaipaavat—»
»Väkijuomia he kaipaavat, remuttua naikkosten kanssa hiilikaupungeissa ja yökausia kestävää pelaamista voittaakseen toistensa rahat likaisilla korteilla! He ottavat huvinsa, mistä sen löytävät, eivätkä kaipaa mitään parempaa.»
»Jos on niin laita, Mary, ettekö huomaa, että on sitä enemmän syytä yrittää heitä opettaa? Ellei heidän itsensä, niin heidän lastensa tähden! Lapset eivät saa kasvaa sellaisiksi. Oppivathan he ainakin englanninkieltä —»
Mary naurahti ylenkatseellisesti. »Oletteko käynyt koulussa?»
Hal vastasi kieltäen, ja Mary kertoi hänelle, että siellä oli satakaksikymmentä lasta ahdettuina yhteen ainoaan huoneeseen, kolme penkkiinsä, koko suojan täydeltä. Hänen vihansa kuohahti hänen jatkaessaan kuvausta. Koulu oli oikeastaan ylläpidettävä verotulojen nojalla, mutta kun omaisuutta ei ollut kenelläkään muulla kuin yhtiöllä, se oli täydellisesti yhtiön käsissä. Johtokunnan muodostivat mr Cartwright, kaivosten ylivalvoja, Jake Predovich, myymälän kirjuri, ja saarnaaja Spraggs. Vanha Spraggs oli valmis iskemään nokkansa permantoon, jos ylivalvoja suvaitsi käskeä.
»Kuinka lienee», virkkoi Hal nauraen. »Te kannatte hänelle kaunaa, koska hänen isänsä oli 'Orangeman', Irlannin protestantti!»
3.
Mary Burke oli imenyt itseensä epätoivoa äidinmaidossa, ja sen myrkky oli syvällä hänen verissään. Hal alkoi käsittää, että oli yhtä vaikea herättää hänessä toivoa kuin valveuttaa hänen halveksimiansa työmiehiä. Hän oli epäilemättä rohkea, mutta kukapa voi saada hänet esiintymään rohkeasti miesten puolesta, joissa itsessään ei ollut rohkeutta?
»Mary», virkkoi Hal, »sydämessänne te varmaankaan ette halveksi näitä ihmisiä. Te tiedätte, kuinka he kärsivät, ja säälitte heitä senvuoksi. Annatte heidän lapsilleen viimeisen senttinne, kun he ovat puutteessa —»
»Ah, minä vihaan heitä niinkuin vihaan vain siitä syystä, että rakastan heitä!» huudahti Mary, ja Hal näki hänen silmiensä äkkiä kyyneltyvän. »Toisinaan tekee mieleni surmata päällysmiehet, toisinaan heidät. Mitä tahdotte minun tekevän?»
Ennenkuin Hal ehti vastata, tyttö alkoi luetella kaivosalueella olevia tuttaviansa. Niin, oli tosiaankin eräs mies, jonka kanssa hänen pitäisi keskustella; hän oli liian vanha liittyäkseen heihin, mutta hänen neuvonsa olisi verrattoman arvokas, ja oli aivan varmaa, ettei hän milloinkaan heitä pettäisi. Se mies oli vanha John Edström, eräs Minnesotan ruotsalaisia, joka oli työskennellyt näillä seuduilla kaivostöiden aloittamisajoilta. Hän oli ottanut tehokkaasti osaa suureen lakkoon kahdeksan vuotta sitten ja oli neljän poikansa kerällä joutunut mustaankirjaan merkityksi. Pojat olivat hajaantuneet eri tahoille, mutta ukko oli pysytellyt lähiseudulla työskennellen farmeissa ja rautatietöissä, kunnes oli pari vuotta sitten, kiireisenä työaikana, sattunut pääsemään takaisin kaivoksiin.
Hän oli vanha, ylen vanha, selitti Mary, varmaan jo kuudenkymmenen. Halin huomautettua, ettei se vielä ollut ikä eikä mikään, Mary vastasi, että harvoin kuuli miehen kykenevän tekemään työtä kivihiilikaivoksessa siihen ikään ehdittyään. Eipä ollut montakaan, jonka onnistui säilyä elossa niin kauan. Edströmin vaimo oli nyt kuoleman kielissä, ja vanhan miehen elämä oli vaikeata.
»Ei olisi oikein tehty, jos menettelisimme niin, että vanha mies menettäisi toimensa», sanoi Mary. »Mutta voihan hän ainakin antaa meille hyvän neuvon.»
Niin lähtivät molemmat jo samana iltana tapaamaan John Edströmiä. Ukko asusti »koppikaupungissa», pienessä maalaamattomassa hökkelissä, jossa oli permantona paljas maa. Höyläämättömistä laudoista tehty matala väliseinä peitti kuolevan vaimon vieraiden näkyvistä. Vaimossa oli syöpä, ja se teki vieraskäynnin vaikeaksi asiaksi, sillä koko asumuksen täytti kamala löyhkä. Hal ei kyennyt vähään aikaan ajattelemaan mitään muuta, mutta lopulta hän voitti heikkoutensa sanomalla itselleen, että nyt oli kysymyksessä sota ja että miehen täytyi olla valmis lähtemään sairaalaan samoinkuin paraatikentällekin.
Hän katsahti ympärilleen ja huomasi, että Edströmin hökkelin seinäin halkeamiin oli työnnetty riepuja ja että särkyneet ikkunaruudut oli paikattu paperilla. Ukko oli nähtävästi tehnyt parastaan saadakseen asunnon kuntoon. Hyllyssä näkyi rivi kirjoja. Näissä vuoriseuduissa oli öisin kylmä, syyskuussakin, ja vanha mies kyyhötti pienen valurautaisen uunin luona, jossa paloi tuli. Hänen päässään oli jäljellä vain muutamia hiuskarvoja, ja hänen takkuinen partansa oli niin valkoinen kuin mikään voi valkoista olla kivihiilialueella. Ensimmäinen hänen kasvojensa aikaansaama vaikutelma oli niiden erinomainen, kalpeus, toinen väsyneiden tummien silmien suopeus. Hänen äänensäkin oli lempeä kuin hyväily. Hän nousi tervehtimään vieraitansa ja ojensi Halille vapisevan, känsäisen ja muodottoman käden, joka muistutti jonkin eläimen käpälää. Sitten hän liikahti siirtääkseen rahia lähemmäksi ja pyysi anteeksi talossa vallitsevaa epäjärjestystä. Hal johtui ajattelemaan, että mies saattoi kyetä työskentelemään kivihiilikaivoksessa kuudenkymmenen vuoden ikäisenä, mutta ei enää kuusikymmentäyksi vuotta täytettyään.
Hal oli pyytänyt Maryä olemaan mainitsematta mitään suunnitelmasta, kunnes hän itse katsoisi sen sopivaksi. Tyttö tiedusteli nyt mrs Edströmin vointia ja sai kuulla, ettei ollut tapahtunut mitään muutosta; sairas makasi tylsänä ja tiedottomana kuten ainakin. Tri Barrett oli käynyt jälleen katsomassa, mutta oli voinut vain antaa morfiinia. Tohtori oli selittänyt, ettei kukaan voinut tehdä enempää.
»Jos voisikin, ei hän varmaankaan sitä tietäisi», sanoi Mary ivallisesti.
»Ei hän huono ole, kunhan on selvällä päällä», virkkoi Edström tyynesti.
»Kuinka usein hän on selvänä?» sanoi Mary ja lisäsi sitten selitykseksi Kalille: »Hän on ylivalvojan serkku.»
Olot olivat Edströmin mielestä täällä paremmat kuin eräissä toisissa paikoissa. Harvey-joella, missä hän oli ollut työssä, oli eräs mies vioittanut silmänsä, joka sitten meni kerrassaan menojansa lääkärin kojeen luiskahtaessa. Murtuneita käsivarsia ja sääriä oli sijoitettu väärin, joten miesten täytyi joko kulkea raajarikkoina koko ikänsä tai antaa rikkoa ja liittää luut yhteen uudestaan. Se asia oli samanlainen kuin kaikki muut — tohtori oli yhtiökoneiston osa, ja se, jolla oli liian paljon sanomista hänestä, potkittiin pois. Työmiehen kuukausipalkasta vähennettiin dollari, mutta jos tohtori tuli katsomaan sairasta, hän voi määrätä ylimääräisesti maksettavaksi kuinka paljon tahansa.
»Täytyykö hänelle tosiaankin maksaa?» kysyi Hal.
»Vähentävät tilistänne», vastasi vanha mies.
»Toisinaan vähentävät, vaikka hän ei ole tehnyt mitään», lisäsi Mary. »Mrs Zambonilta vaativat viisikolmatta dollaria hänen viimeisestä pienokaisestaan, vaikka tri Barrett kävi talossa vasta kolme tuntia sen jälkeen, kun lapsi jo oli sylissäni!»
4.
Juttu jatkui. Hal tahtoi tutkia vanhaa miestä ja puhui kaivosmiesten monista vaikeuksista viitaten lopuksi siihen, että apu voisi löytyä ammattiyhdistyksestä. Edströmin tummat silmät tutkivat häntä kääntyen sitten Maryn puoleen. »Joe on moitteeton», sanoi tyttö nopeasti. »Häneen voitte luottaa.»
Edström ei vastannut siihen mitään, huomautti vain ottaneensa kerran osaa lakkoliikkeeseen. Hän oli nyt merkitty mies ja voi oleskella kaivosalueella vain niin kauan kuin pysyi tarkoin omissa asioissaan. Sitä osaa, mikä hänellä oli ollut suuressa lakossa, ei ollut milloinkaan unohdettu; päällysmiehet olivat ottaneet hänet jälleen työhön osaksi siitä syystä, että tarvitsivat häntä kiireisenä aikana, osaksi senvuoksi, että kaivospäällikkö sattui olemaan hänen hyvä tuttavansa.»
»Kertokaa hänelle suuresta lakosta», kehoitti Mary. »Hän on vasta äskettäin saapunut näille seuduille.»