Part 7

Hal käsitti samassa, että tytöllä oli oikeus syyttää häntä. Tytön maailmassa vallitsevien yksinkertaisten sääntöjen mukaan asiaa arvosteltaessa hän, Hal, oli jossakin määrin sitoutunut; heidät oli nähty yhdessä kävelemässä, ja Hal oli yleisen käsityksen mukaan hänen kumppaninsa. Hän oli houkutellut tytön puhumaan itsestään — oli välttämättä tahtonut kuulla hänen luottavia tunnustuksiaan. Ja nämä köyhät ihmiset eivät tunteneet mitään hienouksia, heidän elämässään ei ollut sijaa millekään älylliselle uteliaisuudelle, platoniselle rakkaudelle tai turhalle kuhertelulle. »Suo anteeksi, Mary!» sanoi hän.

Tyttö ei vastannut mitään, huokasi vain ja vetäytyi hitaasti pois hänen sylistään. Nuoren miehen teki mieli sulkea hänet jälleen syliinsä. Tyttö oli kaunis, elämääuhkuva — ja kaipasi kipeästi onnea!

Hän hillitsi kumminkin itsensä, ja niin he seisoivat vastakkain parin minuutin ajan. Sitten Hal virkkoi nöyrästi: »Voisimmehan olla vieläkin ystävät, Mary, eikö totta? Tiedätkö — minä olen siitä kovin pahoillani!»

Mutta Mary ei sietänyt säälittelyä. »Ei haittaa», sanoi hän. »Ajattelin vain pääseväni täältä pois! Siinä koko merkityksenne minulle.»

25.

Hal oli luvannut Alec Stonelle pitävänsä silmällä rauhanhäiritsijöitä. Eräänä iltana päällysmies pysähdytti hänet kadulla ja kysyi, eikö hänellä ollut mitään ilmoitettavaa. Hal käytti tilaisuutta päästääkseen valloilleen leikkisän mielensä.

»Mikko Sikoria on aivan vaaraton», sanoi hän. »Hän taipuu helposti tulistumaan, mutta jos saa jonkun kuuntelemaan itseänsä, tyytyy siihen. Hän on vain vanha ja ärtyisä. Mutta on eräs toinen mies, jota luulisin sietävän varoa.»

»Kuka se on?» kysyi päällysmies.

»En tiedä hänen oikeata nimeänsä. Mainitsevat häntä nimellä Gus; hän on nostohäkin kuljettaja. Punanaamainen veikko.»

»Minä tiedän», sanoi Stone, »Gus Durking».

»Hän yritti parhaansa mukaan saada minut puhumaan ammattiyhdistyksistä. Hän ottaa asian puheeksi kerran toisensa jälkeen, ja minä uskon, että hän on jonkinlainen villitsijä.»

»Hyvä», sanoi päällysmies. »Minä otan hänestä pohdin.»

»Älkää kumminkaan sanoko minun ilmoittaneen», virkkoi Hal muka peloissaan.

»Enpä tietenkään.» Hal huomasi hymynväikähdyksen kaivospäällikön kasvoissa.

Hal poistui hymyillen vuorostaan. »Punanaamainen veikko Gus» oli se mies, jonka Madvik oli maininnut yhtiön urkkijaksi!

Urkkimisasia oli sekava juttu, ja toisinaan oli vaikea tietää, mitä ajatella. Eräänä sunnuntaiaamuna Hal kävelylle lähdettyään tapasi nuoren miehen, joka alkoi jutella hänen kanssaan ja otti vähän ajan kuluttua puheeksi Pohjois-Laakson työolot. Hän sanoi olleensa näillä main vasta viikon päivät, mutta oli huomannut jokaisen valittavan väärää punnitsemista. Hän itse oli muissa töissä, joten hänelle ei koitunut siitä vahinkoa, mutta asia kiinsi hänen mieltänsä ja hän olisi mielellään kuullut Halin huomioista.

Hal johtui heti kysymään itseltänsä, oliko tuo tosiaankin työmies vai oliko Alec Stone toimittanut jonkun urkkimaan omaa urkkijaansa. Tämä oli älykäs mies, amerikkalainen — mikä seikka oli sinänsä epäilyttävä, koska useimmat uudet miehet tulivat »jostakin Suezin itäpuolelta».

Hal päätti toistaiseksi varoa. Hän sanoi, etteivät olot hänen tietääkseen olleet täällä huonommat kuin muualla. Valituksia sai kuulla, ryhtyipä mihin työhön tahansa.

Vieras myönsi, mutta arveli sittenkin, että olot olivat erikoisen huonot kivihiilikaivoksissa. Se saattoi johtua siitä, että ne olivat ylen kaukana ja että yhtiöt omistivat koko lähiseudun.

»Missä olette aikaisemmin ollut?» kysyi Hal, otaksuen siten saavansa hänet satimeen.

Mies vastasi kuitenkin arvelematta; hän oli nähtävästi ollut työssä viidessä tai kuudessa kaivoksessa. Mateossa hänen oli täytynyt maksaa dollari kuussa pesuhuoneen käyttämisestä, mutta siellä ei ollut koskaan ollut vettä kolmen ensimmäisen miehen peseydyttyä. Oli ollut yhteinen pesuallas kaikkia miehiä varten, sanomattoman likainen laitos. Honkarotkossa — Hal tunsi sydämensä seisahtuvan pelkän nimen mainitsemisesta — Honkarotkossa hän oli majaillut päällysmiehensä luona, mutta rakennuksen katto oli vuotanut ja kaikki, mitä hänellä oli ollut mukanaan, oli pilaantunut; päällysmies ei tehnyt mitään asian auttamiseksi, mutta vuokralainen menetti työnsä, jos muutti pois. Itävuorella hän ja pari muuta miestä olivat vuokranneet kahden huoneen hökkelin ja alkaneet pitää omaa taloutta huolimatta siitä, että täytyi maksaa puolitoista dollaria perunasäkistä ja yksitoista senttiä sokerinaulasta yhtiön myymälässä. He olivat jatkaneet, kunnes vesijohto ehtyi ja vettä, josta he maksoivat yhtiölle dollarin kuussa, aljettiin pumputa kaivoksen pohjasta, missä oli muulien ja miesten lokaa kasoittain.

Hal pakotti itsensä olemaan ilmaisematta ajatustansa; hän pudisti päätänsä ja sanoi, että tuo oli paha juttu, mutta arveli työmiesten aina joutuvan kärsimään, joten hänen mielestään ei ollut keinoa asian auttamiseksi. Niin he astelivat takaisin kaivoskylään, vieras ilmeisesti hämmästyneenä. Hal puolestaan tunsi itsensä henkilöksi, joka on lukenut salapoliisikertomuksesta ensimmäisen luvun. Oliko tuo nuori mies murhaaja vai oliko hän sankari? Täytyi lukea eteenpäin, jos mieli saada asia selville!

26.

Hal piti silmällä uutta tuttavaansa ja huomasi hänen keskustelevan toistenkin kanssa. Ennen pitkää hän tuli Vanhan Mikon juttuihin, ja Mikko ei tietenkään voinut olla noudattamatta napisemis-yllytystä, vaikka yllyttäjänä olisi ollut itse piru. Hal päätti, että asiassa oli jotakin tehtävä.

Hän kysyi neuvoa tuttavaltaan Jerryltä, jonka otaksui jyrkkiä periaatteita kannattavana miehenä osaavan ottaa vieraasta selkoa. Jerry kävi päivällisaikaan miestä tapaamassa, palasi ja sanoi olevansa ymmällä samoinkuin Hal. Mies oli joko agitaattori, joka, yritti »saada jotakin toimeksi», tai yhtiön lähettämä urkkija. Oli yksi ainoa keino päästä selvyyteen: puhua hänelle avoimesti saadakseen nähdä, mitä itselleen tapahtui!

Hiukan epäröityään Hal päätti antautua kokeen uhriksi. Asia herätti hänen seikkailuhalunsa, jota hiilikaivoksessa työskenteleminen oli tukahduttanut. Salaperäinen muukalainen oli uudenlainen kaivosmies, jonka työkenttänä oli ihmisten mieli; Hal aikoi asettaa vastamiinoja ja kenties räjähdyttää miehen ilmi. Hän voi käydä kokeeseen mieluummin kuin eräät muut — mieluummin kuin esimerkiksi pieni mrs David, joka oli jo ottanut muukalaisen taloonsa ja ilmaissut hänelle, että hänen miehensä oli ollut jäsenenä kaikkein kumouksellisimmassa kaivosmiesten järjestössä, Etelä Walesin Liitossa.

Seuraavana sunnuntaina Hal kutsui vieraan jälleen kävelylle. Mies oli vastahakoinen — kunnes Hal sanoi haluavansa keskustella hänen kanssaan. Hal aloitti: »Minä olen ajatellut, mitä sanoitte näillä kaivosalueilla vallitsevista olosuhteista, ja olen johtunut päättelemään, että olisi hyvä, jos miehiä hiukan ravisteltaisiin hereille täällä Pohjois-Laaksossa.»

»Niinkö?» kysyi toinen.

»Tultuani tänne ajattelin aluksi, että miehet nurisivat joutavia. Mutta nyt olen päässyt itse oloja näkemään ja uskon varmaan, ettei kukaan saa oikeudenmukaista osaansa. Kenellekään ei merkitä täyttä painoa — ellei hän satu olemaan päällysmiehen suosikki. Tiedän sen varmaan, koska olen tehnyt työkumppanini kanssa kaikenlaisia kokeita. Olemme lastanneet vaunun erikoisen kevyeksi ja saaneet kahdeksantoista sentneriä, ja olemme lastanneet toisen korkeaksi ja tiukaksi, niin että tiesimme siihen sisältyvän kaksi vertaa — mutta emme saaneet enempää kuin kaksi- tai kolmekolmatta. Sitä korkeammalle ei pääse mitenkään, vaikka jokainen tietää, että suuriin vaunuihin voidaan lastata kaksi tai kolme tonnia.»

»Niin, niinpä lienee», virkkoi toinen.

»Ja jos sattuu pienikin kappale kiveä mukaan, saa ihan, varmasti kaksi pyöreätä nollaa, ja toisinaan sanovat olleen kiveä seassa, vaikka se ei ole totta. Ei ole olemassa lakia, joka pakottaisi heidät sen todistamaan.»

»Niin, eipä taida olla.»

»Selvä tulos on se, että uskottelevat teille maksavansa viisikuudetta senttiä tonnilta, mutta alentavat sen salaa viiteenneljättä. Ja eilen minä maksoin yhtiön myymälässä puolitoista dollaria sinisestä työpuvusta, joka Pedrossa maksaa kuusikymmentä senttiä.»

»Ottakaa huomioon», sanoi toinen, »että yhtiön on kuljetettava ne tänne ylös!»

Niin tuli Hal vähitellen huomaamaan, että osat olivat vaihtuneet — tuo salaperäinen henkilö piti nyt vuorostaan häntä loitolla itsestään! Halin osoittama teollisuusoikeuteen kohdistava mielenkiinto oli jostakin syystä jäänyt vaikutusta vaille.

Hänen salapoliisi-uransa päättyi niinmuodoin maineettomasti. »Sano, mies», huudahti hän, »mitä peliä oikeastaan pelaat!»

»Peliä?» kysyi toinen tyynesti. »Mitä tarkoitatte?»

»Tarkoitan: mitä varten olette tänne tullut?»

»Olen täällä kahta dollaria varten päivässä — samoinkuin tekin luullakseni.»

Hal alkoi nauraa. »Te ja minä olemme kuin kaksi sukellusvenhettä, jotka yrittävät tavoittaa toisiaan vedenpinnan alla. Luulenpa, että olisi parasta nousta pinnalle tappelemaan.»

Toinen katseli tarkkaavaisesti hänen hymyänsä ja näytti siitä pitävän. »Nouskaa te ensin», kehoitti hän, kumminkaan hymyilemättä. Hänen tyynten sinisten silmäinsä katse oli syvän vakavasti Haliin suunnattu.

»Olkoon menneeksi», sanoi Hal; »minun tarinani ei ole kovinkaan jännittävä. Minä en ole karannut vanki enkä yhtiön urkkija, kuten ehkä luulette. En ole myöskään 'synnynnäinen' kaivosmies. Minulla on kotona veli ja muutamia ystäviä, jotka luulevat tuntevansa kivihiiliteollisuutta; se ärsytti minua, ja niin lähdin tänne omin silmin asiaa näkemään. Siinä koko juttu, lukuunottamatta sitä, että olen havainnut asian mielenkiintoiseksi ja haluan jäädä vielä vähäksi aikaa. Toivon siis, ettette ole urkkija!»

Toinen asteli mitään virkkamatta, harkiten Halin sanoja. »Eipä tuota oikeastaan voi nimittää tavalliseksi tarinaksi», huomautti hän vihdoin.

»Eipä suinkaan», vastasi Hal. »Joka tapauksessa voin vakuuttaa, että se on tosi.»

»Hyvä», virkkoi vieras, »tahdon sen uskoa, olipa kuinka tahansa. Minun täytyy luottaa johonkin ihmiseen, jos haluan saada jotakin aikaan. Valitsin teidät, koska kasvonne minua miellyttivät.» Hän katsahti kävellessään vielä kerran tutkivasti kumppaniinsa. »Hymynne ei tunnu vilpilliseltä. Mutta te olette nuori — sallikaa siis minun huomauttaa, että täällä täytyy osata olla vaitelias.»

»Minä pidän asiat omana tietonani», sanoi Hal. Vieras otti paitansa povitaskusta kirjeen, joka todisti hänet Thomas Olsoniksi, hiilenkaivajien suuren kansallisen ammattiliiton, »Yhdistyneiden Kaivostyöläisten», järjestäjäksi.

27.

Hal hämmästyi siinä määrin, että pysähtyi ja tuijotti mieheen. Hän oli kuullut kaivoskenttien »rauhanhäiritsijöistä» paljonkin, mutta ei ollut toistaiseksi nähnyt muita kuin ne, jotka yhtiö oli palkannut häiritsemään miesten rauhaa. Nyt oli hänen edessään oikea ammattiyhdistyksen järjestäjä! Jerry oli maininnut sellaisen mahdollisuuden, mutta Hal ei ollut sitä vakavasti ajatellut; sellainen järjestäjä oli tarunomainen olento, josta kaivosmiehet kuiskuttelivat ja jota yhtiö, sen palvelijat ja Halin kotoiset ystävät kirosivat. Murhapolttaja, suurisuinen, vastuuton henkilö, joka herätti sokeita ja vaarallisia intohimoja! Hal, joka oli ikänsä kaiken kuullut häntä sellaiseksi kuvailtavan, tunsi aluksi epäluuloa. Hänen tuntonsa oli samanlainen kuin sen jalkapuolen vanhan vartijan, joka oli Honkarotkon seikkailun jälkeen antanut hänelle nukkumasijan ja sanonut: »Älä huoli puhua minulle yhdistyksen asioista!»

Huomatessaan Halin mielenliikutuksen järjestäjä naurahti väkinäisesti. »Te toivotte, etten ole urkkija, ja minä puolestani uskon teidän hyvin ymmärtävän, etten toivo teidän olevan sitä lajia.»

Hal vastasi asiallisesti. »Minua luultiin kerran järjestäjäksi», sanoi hän, ja hänen kätensä etsivät vanhojen ihonmurtumien jälkiä.

Toinen nauroi. »Pääsittekö asiasta selkäsaunalla? Teillä oli hyvä onni. Alabamassa taannoin tervasivat erään ja kierittivät höyhenissä.»

Halin kasvoissa näkyi ikävä ilme, mutta hetkisen kuluttua hänkin alkoi nauraa. »Ajattelin tässä veljeäni ja hänen ystäviänsä — mitä he olisivat sanoneet, jos olisin palannut Honkarotkosta tervan ja höyhenten peittämänä!»

»Olisivat luultavasti sanoneet teidän saaneen mitä ansaitsitte», arveli toinen.

»Niin, se näyttää olevan heidän tapaistaan. Sitä sääntöä he sovelluttavat kaikkeen maailmassa — jos jotenkin epäonnistutte, on se oma syynne. Tässä maassa on kaikilla yhtäläiset mahdollisuudet.»

»Ja voitte huomata», sanoi järjestäjä, »että mitä enemmän etuoikeuksia henkilöllä on, sitä pontevammin he puhuvat siihen tapaan».

Hal alkoi tuntea jonkinlaista toverillisuutta tätä muukalaista kohtaan, joka kykeni ymmärtämään hänen kotoisia vaikeuksiaan. Hal ei ollut pitkiin aikoihin jutellut kenenkään ulkoa maailmalta saapuneen kanssa, ja huomasi tämän keskustelun keventävän mieltänsä. Hän muisti, kuinka oli kurituksensa jälkeen maannut sateessa moitiskellen itseään, ettei ollut se, minä vartijat olivat häntä pitäneet. Nyt hänen teki kovin mieli perehtyä ammatillisen järjestäjän psykologiaan. Miehellä, joka noudatti sitä kutsumusta, täytyi olla järkkymättömät vakaumukset!

Hän huomautti asiasta, ja toinen vastasi: »Saatte kernaasti palkkani, kunhan suoritatte työni. Mutta sen teille sanon, ettei piestyksi ja poispotkituksi joutumisesta koidu suurin vastus; pahin asia ei ole aluepäällikkö, urkkija ja mustakirja. Pahimmat vaikeudet ovat niiden ihmisten mielissä, joita yrittää auttaa! Oletteko milloinkaan ajatellut mitä merkitsee, kun on yritettävä selittää asioita miehille, jotka puhuvat kahtakymmentä eri kieltä?»

»Epäilemättä», vastasi Hal. »Ihmettelen, kuinka voitte ollenkaan päästä alkuun.»

»Täytyy etsiä tulkki — ja hän voi olla yhtiön urkkija. Voipa käydä niinkin, että ensimmäinen käännytettävänne antaa teidät ilmi päällysmiehelle. Muutamat miehistä näet ovat tietenkin pelkureita, muutamat taas pettureita; he myyvät teidät ensimmäiselle kumppanilleen paremmasta 'paikasta' — tai kukaties olutlasista.»

»Sellaiset seikat varmaan ovat omansa heikentämään vakaumuksianne», sanoi Hal.

»Ei», sanoi toinen tyynesti. »Se on vaikeata, mutta eihän käy soimaaminen noita ihmisparkoja. He ovat tietämättömät — ja heitä pidetään tahallisesti siinä tilassa. Päällysmiehet hankkivat heidät tänne ja huolehtivat taitavasti siitä, etteivät he pääse liittymään toisiinsa. Noissa eurooppalaisissa kansoissa tietenkin elävät vanhat ennakkoluulot, kansalliset ja uskonnolliset, jotka pitävät heitä erillään. Edessänne on kaksi miestä, ja te otaksutte molemmat yhtä vaivaisiksi — mutta kohta huomaatte toisen ylenkatsovan toista, koska on ollut kotimaassa paremmassa asemassa kuin hän. Niin he toimivat päällysmiesten tarkoitusten hyväksi.»

28.

He olivat saapuneet etäiseen kohtaan kanjonissa, istuutuivat laakealle kivelle ja jatkoivat kaikessa rauhassa keskusteluansa.

»Koettakaa asettua heidän sijaansa», sanoi järjestäjä. »He ovat vieraassa maassa, missä toinen neuvoo heitä niin, toinen näin. Herrat ja heidän asiamiehensä sanovat: 'Älkää luottako yhdistyksen agitaattoreihin. Ne ovat pelkkiä kiristäjiä, elävät mukavasti tekemättä mitään. He vievät rahanne ja yllyttävät teidät lakkoon, jossa menetätte toimenne ja kotinne, voivat myydäkin teidät ja lähteä johonkin toiseen paikkaan ryhtyäkseen siellä samaan juoneen.' Ja työmiehet ajattelevat, että tuo voi olla totta; he eivät ole kyllin älykkäitä huomatakseen, että jos yhdistysliikkeen johtajissa on huonojakin, syynä täytyy olla, että päällysmiehet lahjovat heitä. Siten työmiehet joutuvat ihan ymmälle, eivät tiedä, minne kääntyä.»

Mies puhui tyynesti, mutta hänen kasvoissaan värähteli kiihtymys. »Yhtiö toistaa toistamistaan, että miehet ovat tyytyväiset — että me heitä yllytämme. Mutta ovatko he tyytyväiset? Olette ollut täällä jo niin kauan, että varmaan sen tiedätte.»

»Siitä ei kannata puhuakaan», vastasi Hal. »He eivät tietenkään ole tyytyväiset! He näyttävät minusta usein lapsijoukolta, joka itkee pimeässä — he eivät tiedä, mitä heiltä puuttuu, ketä tulee syyttää tai kenen puoleen kääntyä saadakseen apua.»

Hal huomasi epäluulojensa hälvenevän. Tämä mies ei ollenkaan vastannut sitä kuvaa, jonka Hal oli itselleen luonut ammattiyhdistysten järjestäjästä; hän oli sinisilmäinen sievä amerikkalainen, ei ollenkaan hurja ja suurisuinen, vaan pikemmin alakuloisen mietteliäs. Hänessä tietenkin asui närkästys, mutta se ei ilmaantunut meluavan monisanaisena, ja tämä hillintä miellytti Halia, koska hän demokraattisista taipumuksistaan huolimatta oli tottunut ajattelemaan niinkuin koko se luokka, joka karttaa suurta ääntä ja ylenmääräistä asian tehostamista.

Halin mielenkiintoa herätti myöskin miehen suhtautuminen työtätekevien ihmisten heikkouksiin. Köyhien »tylsyys», joka sai monet epätoivoisiksi heihin nähden, heidän pelkuruutensa ja epävakaisuutensa olivat asioita, joista Hal oli kuullut alinomaa puhuttavan. »Heitä ei voi auttaa», sanottiin. »He ovat likaisia ja laiskoja, juovat ja rikkovat lupauksensa, pettävät toinen toistansa, ja ovat aina olleet sellaisia.» Ajatus keskitettiin tähän kaavaan: »Ihmisluontoa ei käy muuttaminen!» Mary Burke, joka kuului työtätekevään luokkaan, puhui hänkin työläisistä tähän vihaiseen ja ylenkatseelliseen tapaan. Mutta Olson uskoi heidän miehuuteensa ja pyrki heitä herättämään ja opettamaan.

Hänen edessään oli tie selvä ja suora. »Heille täytyy opettaa solidaarisuutta. Yksilöinä he ovat auttamattomasti suurten yhtymien vallassa; mutta liityttyään toisiinsa myydäkseen työnsä yhtenä kokonaisuutena, he voivat todella jotakin merkitä.» Hän vaikeni ja silmäili toista kysyvästi. »Miten te suhtaudutte ammattiyhdistyksiin?»

Hal vastasi: »Siinä on eräs asia, josta tahtoisin saada selkoa. Kuulee puhuttavan sitä ja tätä — on paljon ennakkoluuloja kummallakin taholla. Tekisi mieleni auttaa alakynnessä olevaa, mutta tahtoisin varmaan tietää, valitsenko oikean menettelytavan.»

»Mikä toinen menettelytapa olisi ajateltavissakaan?» Olson oli hetken vaiti. »Vedotako kaivostenomistajien hyvään sydämeen?»

»Ei niin; mutta eikö voisi vedota ihmisiin yleensä — julkiseen mielipiteeseen? Minut on kasvatettu amerikkalaisena, ja minä olen oppinut uskomaan maahani. En voi ajatella, ettei ole mitään muuta keinoa oikeuden saamiseksi. Ehkäpä voisivat miehet liittymällä poliittisiin puolueisiin —»

»Poliittisiin puolueisiin», huudahti Olson. »Hyvä Jumala! Kuinka kauan olette täällä ollut?»

»Vain pari kuukautta.»

»Jääkää marraskuuhun saakka, niin näette, kuinka vaalit järjestetään näillä mailla!»

»Voin arvata, luonnollisesti —»

»Ei, sitä ette voi arvata. Enempää kuin kiristystä ja kurjuuttakaan!»

»Mutta jos miehet äänestäisivät yhdessä —»

»Kuinka he voisivat äänestää yhdessä — joka sellaista ehdottaisi, joutuisi heti poisajetuksi. Ettehän voi saada edes kansalaispapereita, ellette ole yhtiön miehiä, eivät merkitse teitä viralliseen rekisteriin, ellei päällysmies anna puoltolausettaan. Kuinka voisitte saada mitään alulle, ellei ole olemassa ammattiyhdistystä?»

Halin täytyi tunnustaa, että tuo kuulosti järkevältä mutta hänen mieleensä johtuivat kaikki »kulkevista edustajista» ja »ammattiyhdistysvallan» tuhoisista seurauksista kuulemansa tarinat. Hän ei ollut ajatellut liittyä siihen aatteeseen!

Olson jatkoi esitystään. »Me olemme saaneet hyväksytyksi lakeja, koko joukon kivihiilikaivoksia koskevia — lain kahdeksantuntisesta työpäivästä, lain, joka kieltää suorittamasta palkkoja maksuosoituksilla, yhtiön myymälöitä, kaivosten turvallisuutta ja punnitustarkastajaa koskevat lait. Mutta mitä eroa on täällä Pohjois-Laaksossa aiheutunut siitä, että sellaiset lait ovat olemassa? Onko teillä edes niistä tietoa?»

»Jos niin ajattelette, jos pyrintönänne on saada laki tehoisaksi, olen teidän miehiänne!» virkkoi Hal.

»Mutta kuinka voisittekaan saada lakiin tehoa muuten kuin ammattiyhdistysten avulla? Kukaan yksityinen mies ei kykene sitä tekemään — 'alas kanjonista', jos vain mainitsee lain. Western Cityssä ammattiyhdistyksen miehet menevät valtion virkamiesten puheille — mutta he eivät ryhdy milloinkaan mihinkään. Ja mikä on syynä? He tietävät, etteivät miehet ole meitä tukemassa! Poliitikkojen laita on samoinkuin päällysmiesten — ammattiyhdistys on ainoa tehokas asia!»

Hal havaitsi tämän perustelun aivan uudenlaiseksi. »Ihmiset eivät käsitä tätä seikkaa — että työläisten täytyy järjestyä, jos haluavat saada _lailliset_ oikeutensa.»

Toinen kohotti kättänsä koomillisin elein. »Hyvä Jumala! Jospa tekisitte luettelon niistä asioista, joissa ihmiset eivät käsitä meitä kaivosmiehiä!»

29.

Olson yritti kiihkeästi voittaa uuden tuttavansa puolelleen ja kertoi hänelle kaikki toimensa salaisuudet. Hän etsi miehiä, jotka uskoivat ammattiyhdistyksen hyväksi ja rohkenivat yrittää toisten käännyttämistä. Kaikkialla, missä kävi, hän kokosi ryhmän ja järjesti jollakin tavoin asian niin, että voi poistuttuaankin olla yhteydessä heidän kanssaan ja lähettää levitettäväksi aatetta-ajavaa kirjallisuutta. Siten syntyi järjestön ydin. Parin vuoden kuluessa tulisi jokaisella kaivosalueella olemaan sellainen ydinkerho, ja sitten voitaisiin alkaa esiintyä julkisesti, järjestää kokouksia kaupunkeihin ja kanjoneihin. Niin leimahtaisi ilmi kapinan lieska; miehet liittyisivät liikkeeseen niin nopeasti, etteivät yhtiöt ehtisi ajaa heitä pois, ja vaatisivat oikeuksiansa, tukenaan koko piirikunnan lakonuhka.

»Ymmärrättehän», lisäsi Olson, »meillä on laillinen oikeus järjestyä — vaikka päällysmiehet sitä vastustavat. Siitä syystä teidän ei tarvitse pysytellä syrjässä.»

»Niin», vastasi Hal, »mutta minusta näyttää, että olisi taktillisesti edullisempaa valita täällä Pohjois-Laaksossa menetelmä, joka ei herättäisi niin ankaraa vastustusta, esimerkiksi keskittämällä vaatimukset punnitustarkastajan saamiseen.»

Toinen hymyili. »Siinäkin tapauksessa meillä täytyy olla yhdistys vaatimustamme tukemassa; mikä siis olisikaan erona?»

»On otettava huomioon ennakkoluulot», sanoi Hal. »Muutamat miehet eivät pidä yhdistysaatteesta — heidän mielestään se merkitsee sortoa ja väkivaltaa —.»

Järjestäjä nauroi. »Te tiedätte tuon vain itsestänne, eikö totta? En tiedä sanoa teille muuta kuin tämän: jos haluatte käydä työhön saadaksenne Pohjois-Laaksoon punnitustarkastajan, en tahdo mitenkään olla esteenänne!»

Siinä oli aate — todellinen tehtävä! Elämä oli alkanut käydä tympeäksi siitä lähtien, kun Hal apuriksi ruvettuaan työskenteli viiden jalan korkuisissa komeroissa. Tämä lupasi rattoisampia aikoja!

Mutta tahtoiko hän tosiaankin käydä asiaan? Toistaiseksi hän oli ollut vain huomioidentekijänä tällä kaivosalueella. Hän oli saanut varmuuden siitä, että olosuhteet olivat kauheat, ja uskoi myös, että tämä julmuus oli tarpeetonta ja harkittua. Mutta kun sitten tuli kysymykseen toiminnan aloittaminen, hän alkoi epäröidä, ja vanhat ennakkoluulot ja pelot tulivat jälleen esille. Hän oli kuullut, että työläiset olivat »rettelöiviä» ja »laiskoja» ja että heitä piti »vallita rautaisella kädellä». Oliko hän nyt halukas heikentämään tuota väkevää kättä liittymällä niihin, jotka »lietsoivat kapinahenkeä työväestön keskuuteen»?