Part 6

Tästä palveluksesta ruumiinkatsoja sai hyvityksen, ja yhtiö sai virallisen lausunnon, joka oli lopullisesti pätevä siinä tapauksessa, että joku vieraan maan konsuli uhkaisi vaatia vahingonkorvausta. He hoitivat asioita niin hyvin, ettei Pohjois-Laaksossa ollut kukaan saanut milloinkaan korvausta kuolemantapauksen tai loukkaantumisen sattuessa; saipa Hal myöhemmin vielä tietää, ettei ketään näiden seutujen kaivosten omistajaa, vastaan ollut kolmenkolmatta vuoden kuluessa nostettu vahingonkorvausvaatimusta!

Tämä onnettomuustapaus oli Halille merkittävä, koska hän pääsi sen nojalla näkemään varsinaista kaivostyötä. Vanha Mikko oli jäänyt vaille apumiestä ja kehoitti häntä käymään toimeen. Se oli parempi kuin tallirengin virka, sillä siitä tuli palkkaa kaksi dollaria päivässä.

»Mutta päästääkö päällysmies minut muuttamaan?» kysyi Hal.

»Jos annatte hänelle kymmenen dollaria, niin päästää», sanoi Mikko.

»Minulla ei valitettavasti ole kymmentä dollaria», sanoi Hal.

»Antakaa hänelle kymmenen dollaria luotostanne», sanoi toinen.

Hal nauroi. »Ottavatko maksuosoituksia lahjuksiksi?»

»Tietysti ottavat», tiesi Mikko.

»Entä jos hoitaisin huonosti muulejani?» jatkoi toinen. »Jospa antaisi minun muuttaa ilmankin!»

»Muuttaa teidät helvettiin!» vastasi Mikko. »Suuttuu, pistää meidät pahaan paikkaan, ja menetämme kymmenen dollaria viikossa. Ei, sir, tarjotkaa hänelle juomia, puhukaa sopivasti, saakaa mies hyvälle tuulelle. Tehän puhutte Amerikan kieltä — helposti hänet suostutatte!»

21.

Hal oli mielissään, kun sai tilaisuutta paremmin tutustua kaivospäällikköönsä. Alec Stone oli kuuden jalan pituinen ja samassa suhteessa roteva; käsivarret olivat kuin liikkiöt, lihavat ja pehmeät, mutta suunnattoman väkevät. Hän oli tottunut miehiä käsittelemään Louisianan sokeri-istutuksilla — ja sen kuultuaan Hal ymmärsi paremmin monta seikkaa. Samoinkuin näyttämönohjaaja ei huoli näyttelijöittensä todellisista nimistä, vaan mainitsee heitä heidän edustamiensa näytelmän henkilöiden nimillä, samoin oli Stonen tapana nimittää miehiään heidän kansallisuuksiensa mukaan: »Nosta tuo kivi vaunuun, puolalainen. Hei, jap, tuo tänne työkalut! Suu kiinni, dago, ja mene työhösi, tai minä potkaisen housusi alas, niin totta kuin elät!»

Hal oli kerran kuulemassa riitaa siitä, kenen asia oli siirtää pois hirsiä. Maassa lepäsi iso pistosaha, ja Stone sieppasi sen alkaen heiluttaa sitä kuin valtavaa miekkaa pienen böömiläisen kaivosmiehen edessä. »Korjaa puut, ryssä, tai minä leikkaan sinut kappaleiksi!» Kauhistunut mies peräytyi, ja Stone astui jäljessä, kunnes hänen uhrinsa oli painunut seinää vasten aseen yhä heiluessa hänen kasvojensa edessä. »Leikkaan sinut kappaleiksi, ryssä! Teen sinusta lihamuhennosta!» Päällysmiehen vihdoin peräytyessä pieni böömiläinen juoksi latomaan puita.

Merkilliseltä tuntui Halista se, että Stone sellaisesta menettelystä huolimatta tuntui varsin hyvänluontoiselta. Hän toteutti verenhimoisia uhkauksiaan tuskin kerran tuhannesta; lopetettuaan sadattelunsa hän usein nauroi, ja sadattelun esine nauraa irvisti hänkin, säikähtynyttä ponnistustaan silti hellittämättä. Huomattuaan Halin olleen näkemässä tuota miekanheilutuskohtausta päällysmies virkkoi: »Sillä tavalla niitä lurjuksia pitää käsitellä.» Hal otaksui tämän huomaavaisuuden johtuvan siitä, että hänkin oli amerikkalainen, ja tunsi itsensä asianmukaisesti imarrelluksi.

Samana iltana hän lähti tapaamaan päällysmiestä. Mr Stone istui nojaten jalkaansa asuntonsa aitaan. »Mr Stone», sanoi Hal, »haluaisin kysyä teiltä jotakin».

»Anna kuulua, poika», sanoi toinen.

»Ette lähde hiukan ryyppäämään?»

»Tahdotko minusta jotakin, häh? Minua et petä, poikaseni!» Siitä huolimatta mies laski jalkansa alas aidalta, koputti perät piipustansa ja lähti kulkemaan Halin kanssa katua ylöspäin.

»Minä haluaisin vaihtaa työtä, mr Stone», sanoi Hal.

»Mitä merkillistä? Joko kyllästyit muuleihin?»

»En, sir, mutta olisi parempi työ tiedossa. Sikoria-ukon apulainen on sairaana, ja minä menisin hänen sijaansa, jos suostutte.»

»Neekerin sijaan, poikaseni. Etkö pelkää mennä neekerin paikalle?»

»Minkätähden pelkäisin, sir?»

»Etkö ole kuullut niiden noituudesta?»

»Minä tahtoisin vain saada neekerin palkan.»

»Ei», sanoi päällysmies jyrkästi, »jää sinä muuliesi pariin. Olen saanut hyvän tallirengin enkä halua häntä menettää. Jää paikallesi, minä lisään palkkaasi vähitellen. Jos lähdet alas kaivokseen, putoo kohta kivi päähäsi, ja sinulla ei ole mitään hyvää neekerin palkasta.»

He saapuivat kapakkaan. Hal huomasi, että syntyi hiljaisuus, kaikki nyökkäsivät ja katselivat. Oli mieluista olla matkassa päällysmiehen kanssa toisten nähden.

O'Callahan, kapakoitsija, tuli luo, kaikkein makein hymy huulillaan ja istui heidän seuraansa. Hal tilasi whiskyä. »Ei, jääkää te työhönne», jatkoi päällysmies. »Jatkakaa sitä, ja kun olette oppinut pitämään kurissa muuleja, teen teistä päällysmiehen ja annan teidän pitää kurissa miehiä.»

Muutamat lähellä seisovat nauraa hihittivät. Kaivospäällikkö tyhjensi lasinsa ja laski sen tiskille. »Se ei ole mikään leikin asia», sanoi hän niin että kaikki sen kuulivat. »Minä opin sen aikoja sitten neekereistä. Minulle sanottiin: 'Älkää Jumalan nimessä puhuko neekereillemme tuolla tavalla. Jonakin yönä on talonne liekkien vallassa.' Mutta minä sanoin: 'Hemmottele neekeriä, niin neekeri on pilalla.' Minä sanoin: 'Neekeri, pane parastasi, muuten halkaisen housusi.' Ja ne tiesivät, että olin mies sanani veroinen, ja liikkuivat liukkaasti.»

»Toinen lasi», sanoi Hal.

Päällysmies joi, muuttui tuttavallisemmaksi ja kertoi neekerijuttuja. Sokeri-istutuksilla oli eräs kiireellinen aika, jolloin tehtiin työtä kaksikymmentä tuntia päivässä; jos joku neekereistä yritti päästä vähemmällä, niin hänet vangittiin kiroamisesta tai luvattomasta metsästyksestä ja pantiin rangaistusvangin työhön, palkkaa maksamatta. Päällysmies kertoi, kuinka eräs »pukki» oli tuotu rauhantuomarin eteen »kierosilmäisyydestä» syytettynä ja oli siitä rikoksesta tuomittu kuudeksikymmeneksi päiväksi pakkotyöhön. Tämä juttu huvitti kapakassa olevia miehiä, joiden rotutunnot näyttivät olevan luokkatietoisuutta voimakkaammat.

Palattaessa oli jo myöhä, ja päällysmies oli tutunomainen. »Mr Stone», aloitti Hal, »en tahtoisi teitä vaivata, mutta mielelläni ottaisin paremman palkan. Jos voisitte jotenkin järjestää asian niin, että saisin tuon apumiehen toimen, jakaisin varsin mielelläni kanssanne.»

»Jakaisit kanssani?» sanoi Stone. »Mitä tarkoitat?» Hal odotti hiukan peloissaan — jos näet Mikko ei olisi varmasti vakuuttanut asian menestyvän, hän olisi odottanut päällysmiehen voimallisen käden iskua.

»Se merkitsee minulle suunnilleen viisitoista dollaria enemmän kuukaudessa. Minulla ei ole käteistä, mutta jos haluatte ottaa kymmenen dollaria myymälätililtäni, olisin tyytyväinen.»

He kävelivät vähän aikaa ääneti. »Kuulehan», sanoi päällysmies vihdoin, »tuo vanha slovakki on vikuri — eräs niistä, jotka luulevat kykenevänsä johtamaan kaivosta, jos saisivat tilaisuuden. Jos alat kuunnella häntä ja tulet sitten luokseni mutisemaan, niin jumaliste —»

»Eipä hätää, sir», virkkoi Hal vikkelästi. »Minä pidän huolen asiasta — tukin hänen suunsa. Jos haluatte, pidän silmällä, millaisten miesten kanssa hän juttelee, ja jos joku niistä yrittää juonitella, vihjaisen teille.»

»Oikein puhuttu», sanoi siihen päällysmies. »Tee se, minä pidän teitä silmällä ja katson, että saat tilaisuutta. En tosin pelkää tuota äijää — sanoin hänelle jo hiljattain, että jos vielä hänestä kuulen, pudistan häneltä housut. Mutta kun on joukkona puoli tuhatta tuota muukalaista sakkaa, joista toiset ovat anarkisteja, toiset bulgarialaisia ja montenegrolaisia, jotka ovat jo kotonaan tapella nujuuttaneet —»

»Ymmärrän», sanoi Hal. »Teidän on pidettävä niitä silmällä.»

»Siinäpä se», sanoi päällysmies. »Muuten, kun mainitset myymälän kirjurille niistä viidestätoista dollarista, sano menettäneesi ne korttipelissä.»

»Minä sanoin kymmenen dollaria», virkkoi Hal vikkelästi.

»Sen tiedän», vastasi toinen. »Mutta _minä_ sanoin viisitoista!»

22.

Hal oli hyvillään siitä, että sai nyt työskennellä oikeana kaivosmiehenä. Asia oli askarruttanut hänen mieltänsä pitkät ajat, mutta kävi niinkuin ihmiselle usein elämässä käy: todellisuuden ensimmäinen kosketus tuhosi monivuotisten kuvittelujen tulokset. Se tuhosi kerrassaan kaiken kuvittelun; Hal huomasi, että hänen tarmonsa, henkinen samoinkuin ruumiillinenkin, kului tuskain sietämisessä. Jos joku olisi aikaisemmin hänelle kertonut, kuinka kamalaa oli yrittää tehdä työtä viiden jalan korkuisessa komerossa, hän ei olisi sitä uskonut. Se muistutti eräitä Euroopan vanhoissa linnoissa nähtävinä olevia kauheita kidutuskojeita, »rautaista neitoa» ja »espanjalaista kaulusta». Halin selkää poltti kuin olisi siinä liikutettu edestakaisin hehkuvaa rautaa; joka nivel ja lihas tuntui tuskasta kiljaisevan. Tuntui siltä kuin hän ei olisi voinut milloinkaan oppia muistamaan, että pään päällä oli rosoinen kivikatto — hän iski päänsä siihen kerran toisensa jälkeen, kunnes kallo oli täynnä haavoja ja ruhjevammoja. Hänen päätänsä pakotti niin tuimasti, että hän oli menettää näkönsä eikä tietänyt muuta neuvoa kuin heittäytyä pitkäkseen maahan.

Vanha Mikko Sikoria nauraa irvotti. »Tuttu juttu. Kuin totuttamaton muuli! Vielä se siitä terästyy!»

Hal muisti isot, paksut rustot juhtainsa kupeissa, siinä kohden, mistä valjaat niitä hieroivat. »Niin, minä olen totuttamaton muuli, aivan varmasti!»

Oli hämmästyttävää, kuinka monella tavalla ihminen voi rikkoa ja ruhjoa sormiansa lastatessaan hiilimyhkyröitä vaunuun. Hän otti kintaat käteensä, mutta ne kuluivat rikki jo samana päivänä. Lisäksi tuli kaasu ja ruudinhaju, joka oli ihan tukehduttaa, ja hiilentomusta ja heikosta valaistuksesta aiheutuva hirmuinen silmien polte. Silmiä ei käynyt mitenkään hierominen, sillä kaikki ympärillä oli yhtä likaista ja pölyistä. Olisiko kukaan voinut kuvitella sellaista tuskaa — kukaan niistä hienoista naisista, jotka matkustivat salonkivaunuissa, istuen pehmeillä istuimilla, tai nojasivat höyrylaivan kaiteeseen etelän aurinkoisilla merillä?

Vanha Mikko oli hyvä uudelle apumiehelleen. Mikon selkä oli köyrtynyt ja hänen kätensä olivat känsittyneet neljäkymmentä vuotta kestäneessä ankarassa työssä, joten hän kykeni työskentelemään kahden miehen verosta, vieläpä huvittamaankin toveriansa huomautuksillaan. Ukolla oli tapana puhua lakkaamatta, kuin lapsi; hän puhui apulaiselleen, itselleen ja työkaluilleen. Hän mainitsi kojeitaan rivoilla ja peloittavilla nimillä, mutta ylen ystävällisesti ja hyvätuulisesti. »Menetkö sisään, sinä nartunpoika!» sanoi hän hiilikuokalleen. »Tule tänne, lurjus!» kutsui hän vaunuansa. »Älä huoli vastaan hangotella, juutas!» sanoi hän hiilimyhkyrälle. Hänellä oli tapana esitelmöidä Halille kaivostyön yksityisseikoista. Hän kertoi tarinoita onnellisista päivistä tai kamalista onnettomuksista. Ennen kaikkea hän kertoi konnamaisuuksista kiroten »Y.P.Y:tä», sen johtokuntaa ja ylivalvojia, sen virkamiehiä, johtajia ja osakkaita ja maailmaa, joka salli sellaisen rikoksellisen laitoksen olla olemassa.

Tuli sitten päivällisaika, ja Hal makasi selällään niin uupuneena, ettei voinut edes syödä. Vanha Mikko pisteli ruokaa poskeensa; hänen rehevä partansa sukeutui suipoksi leuan kärjessä, ja hän muistutti leukojen liikkuessa mitä elävimmin vanhaa pukkia. Hän oli hyväsydäminen ja huolehtiva vanha pukki ja yritti houkutella apulaistansa juustonkappaleella tai kylmällä kahvilla. Hän uskoi syömiseen, sanoi, ettei kukaan voinut pitää höyryä voimassaan, ellei kuumentanut kattilaa. Kun houkuttelu osoittautui tuloksettomaksi, hän koki huvittaa Halia kertomalla tarinoita elämästä Amerikan ja Venäjän kaivoksissa. Hän oli erittäin ylpeä siitä, että oli saanut oikean amerikkalaisen, apulaisekseen ja yritti tehdä hänen työnsä niin helpoksi kuin suinkin mahdollista, koska pelkäsi Halin muuten lähtevän.

Hal ei lähtenyt; mutta illan tullen hän laahautui ulos niin uupuneena, että nukahti nostohäkkiin. Hän nukahti illallista syödessään, meni makuusijalleen ja nukkui kuin tukki. Ja millainen olikaan tuska, kun tultiin herättämään ennen päivänkoittoa, kun täytyi karistaa uni päästään ja liikuttaa särkeviä jäseniään, tuntea polte silmissään ja rakot ja haavat käsissään!

Viikon kuluessa ei ollut ainoatakaan tuskatonta hetkeä, ja hänen oli mahdoton koskaan oikein tottua työhönsä. Kukaan ei voinut tehdä niin ankaraa työtä säilyttäen henkisen virkeytensä, intonsa ja herkkyytensä; oli mahdotonta tehdä niin ankaraa työtä ja olla seikkailija — olla mitään muuta kuin kone. Hal oli kuullut ylenkatseellisesti puhuttavan »suurten joukkojen tylsyydestä» ja oli sitä ihmetellyt. Nyt hän ei enää ihmetellyt, hän tunsi asian. Voiko mies olla kyllin tarmokas vastustaakseen kaivospäällikköä, kun väsymys oli herpaissut hänen ruumiinsa? Kykenikö hän selvästi harkitsemaan oikeuksiaan ja vääryyksiään ja muuttamaan harkintansa todelliseksi toiminnaksi, kun sellainen ruumiillinen uupumus raukaisi hänen ajatuskykyänsä? Hal oli tullut tänne niinkuin henkilö nousee laivan kannelle keskellä valtamerta nähdäkseen myrskyn. Tässä yhteiskunnallisen kurjuuden, tietämättömyyden ja epätoivon valtameressä näkyi kohotettuja kidutettuja kasvoja, vääntelehtiviä jäseniä ja yhteen puristettuja käsiä; valituksen myrskyäänet kuuluivat korvaan, ja poskille räiskyi verta ja kyyneliä. Hal havaitsi olevansa niin syvällä tässä valtameressä, ettei voinut enää lohduttautua ajattelemalla voivansa poistua milloin tahtoi, voivansa sanoa itselleen: se on murheellista, se on kauheata, mutta Jumalalle olkoon kiitos, että voin siitä vapautua milloin haluan! Minä voin palata lämpöiseen ja kirkkaastivalaistuun salonkiin kertomaan toisille, kuinka kuvanomainen tuo näky on ja kuinka mielenkiintoinen asia jää heiltä kokematta!

23.

Näiden tuskantäysien päivien aikana Hal ei käynyt »Punaisen Marin» luona, mutta eräänä iltana, kun Minettin pikkulapsi oli sairastunut, Mary tuli kysymään sen vointia ja tuomaan »hiukan munakermaa», kuten sanoi. Hal osasi varsin hyvin epäillä miesten, varsinkin liikemiesten menettelyä, mutta kun oli kysymyksessä nainen, hänen oivalluksensa loppui — hän ei havainnut mitään merkillistä siinä, että irlantilainen tyttö, jolla oli kotonaan kyllin paljon murheita, jaksoi muistaa italialaisen naisen pienokaista. Hän ei tullut ajatelleeksi, että kaivosalueella oli paljonkin sairaita irlantilaisia pienokaisia, joille Mary olisi voinut viedä antimensa. Ja huomatessaan, kuinka hämmästyi Rosa, joka ei ollut koskaan ennen Maryä tavannut, hän piti sitä naisrukan liikuttavana kiitollisuutena!

On epäilemättä olemassa monenlaisia naisia monenlaisille viekkauksineen, ja kenelläkään miehellä ei ole aikaa oppia tuntemaan heidät kaikki. Hal oli huomannut puotityttö-tyypin, joka vaatettaa itsensä moniin rimssuihin ja röyhelöihin, luo syrjäsilmäyksiä ja nauraa kukertaa vetääkseen puoleensa miesten huomiota; hän tunsi perhetytön tyypin, joka saavuttaa saman tarkoituksen ovelammin ja houkuttelevammin keinoin. Mutta voiko olla sellainenkin tyyppi, joka piti dago-pienokaisia sylissään, mainitsi niitä somilla irlantilaisilla nimillä ja ruokki niitä munakermalla? Hal ei ollut koskaan sellaisesta kuullut, ja hänen mielestään muodosti »Punainen Mari» viehättävän kuvan: kelttiläinen madonna, jolla oli sisilialainen lapsi sylissään.

Hal huomasi, että hänellä oli yllään sama haalistunut sininen karttuunileninki, jossa oli paikka olkapäällä. Vaikka olikin mies, Hal käsitti, että vaatetus on tärkeä seikka naishenkilön elämässä. Hänen teki mieli otaksua, että tuo sininen karttuunileninki oli Maryn ainoa puku, mutta havaitessaan sen aina vastasilitetyksi hän päätteli, että täytyi olla ainakin vielä toinen olemassa. Joka tapauksessa Mary nyt oli siinä, raikkaana ja puhtaana, ja näytti hohtelevan vaatetuksensa kerällä ottaneen yllensä lupaamansa »seuramielen», hilpeyden ja leikkisyyden, aivan samoin kuin joku ylellisyysmaailman kaunotar, joka on puuteroinut ja koristautunut tanssiaisia varten. Edellisillä kerroilla tämän mielenkiintoisen nuoren miehen kohdatessaan hän oli ollut ärtynyt ja tyytymätön. Se näytti nuorta miestä säikähdyttäneen, mutta hän oli kenties voitettavissa takaisin naisellisuuden ja hilpeyden avulla.

Mary kiusoitteli Halia puhumalla hänen kuhmuisesta kallostaan ja särkevästä selästään ja sanomalla hänen näyttävän kymmentä vuotta vanhemmalta — minkä Hal oli valmis uskomaan. Sitäpaitsi hän laski leikkiä siitä, että Hal oli slovakin apumiehenä — se tuntui uudelta kastin menettämiseltä! Tähän leikkiin liittyivät Minettitkin, varsinkin Pikku Jerry, jota pilanteko miellytti. Hän kertoi Marylle, että Joe Smith oli maksanut uudesta työpaikastaan viisitoista dollaria ja lisäksi erinäisiä ryyppyjä O'Callahanin luona, kertoipa vielä senkin, että Mikko Sikoria oli nimittänyt apulaistaan totuttamattomaksi muuliksi. Pikku Jerry valitti asiain käännettä, sillä Joe oli aikaisemmin opettanut hänelle useita hienoja leikkejä — nyt hän sitävastoin oli aina väsynyt eikä käynyt leikkimään. Aikaisemmin hän oli laulanut useita hupaisia lauluja, muun muassa laulun »monkeypuzzle»-puusta! Oliko Mary milloinkaan nähnyt sellaista puuta? Pikku Jerry oli väsymätön kuvittelemaan, millaiselta se voi näyttää.

Italialaispoika seisoi vakavana katsellen Maryn ruokkiessa pienokaista, ja kun sitten ojennettiin hänellekin pari kolme lusikallista, hän avasi suunsa ja nuoli jälkeenpäin huuliansa. Maistuipa se hyvältä!

Kun viimeinenkin hyvä maku sitten oli tiessään, seisoi poika yhä paikallaan katsellen Maryn hohtelevaa hiuskruunua. »Kuule», kysyi hän, »ovatko hiuksesi olleet aina tuollaiset?»

Hal ja Mary alkoivat nauraa, ja Rosa ehätti sanomaan: »Ole hiljaa, Jerry!» Ei voinut koskaan tietää, mitä poika kulloinkin sanoi.

»Sinä varmaan luulit, että olen ne värjännyt?» kysyi Mary.

»En oikein tietänyt», vastasi Pikku Jerry. »Ne näyttävät niin kauniilta ja uusilta.» Hän kääntyi kysymään Halilta: »Eikö teistäkin?»

»Aivan varmasti», vastasi Hal ja lisäsi: »Kerro hänelle siitä enemmän. Tytöt pitävät kohteliaisuuksista.»

»Kohteliaisuuksista?» toisti Pikku Jerry. »Mitä ne ovat?»

»Mitäkö? Kun sanot, että hänen hiuksensa ovat kuin aamurusko ja silmänsä kuin illan hämärä tai että hän on vuoren rinteessä kasvava villiruusu.»

»Niinkö», virkkoi italialaispoika hieman mietteissään. »Joka tapauksessa hän tekee hyvän munakerman!»

24.

Maryn oli aika sanoa hyvästi, ja runneltu Hal nousi lähteäkseen saattelemaan häntä kotiin. Mary katseli häntä vakavasti; hän ei ollut aikaisemmin arvannut, kuinka ankarasti nuori mies kivuistansa kärsi. Matkalla hän kysyi: »Minkätähden teette sellaista työtä, vaikka teidän ei ole pakko?»

»Minun _on_ pakko! Täytyy ansaita elatukseni!»

»Teidän ei tarvitse sitä ansaita sillä tavalla. Teidänlaisenne älykkään nuoren miehen — amerikkalaisen!»

»Minä ajattelin, että olisi hupaista nähdä, kuinka kivihiiltä kaivetaan.»

»Nyt olette sen nähnyt», sanoi tyttö, »nyt voitte sen jättää».

»Mutta eihän haittaa, vaikka jatkan vielä vähän aikaa!»

»Eikö haittaa? Mistä sen tiedätte? Voivat minä päivänä tahansa tuoda teidät ylös ruumiina!»

Maryn »seurallisuus» oli mennyttä; hänen äänensä oli täynnä katkeruutta, kuten aina hänen puhuessaan Pohjois-Laakson oloista. »Minä tiedän, mitä teille sanon, Joe Smith. Olenhan menettänyt kaksi veljeä sillä tavalla — parempia poikia ette löydä mistään koko maailmasta! Ja olenpa nähnyt monen muunkin pojan menevän kaivokseen nauraen ja nousevan sieltä ruumiina — tai raajarikkona, mikä on työmiehelle sitäkin pahempi. Toisinaan tekisi mieleni mennä aamulla seisomaan kaivoksen suulle ja huutaa niille: Takaisin, takaisin! Lähtekää täältä kerrassaan pois jo tänään! Nähkää nälkää, jos on pakko, kerjätkää, ellei muu auta, kunhan etsitte itsellenne jonkin toisen työn!»

Hänen äänessään soi kiihkeän vastalauseen sävel, ja hänen jatkaessaan siihen tuli uusi omakohtaisen kauhun sävy. »Asia on pahempi nyt — teidän tultuanne, Joe, kun täytyy nähdä teidän ryhtyvän kaivostyöhön — teidän, joka olette nuori ja voimakas ja toisenlainen kuin kaikki muut. Lähtekää pois, Joe, lähtekää, kun vielä voitte!»

Kehoituksen kiihkeys ihmetytti nuorta miestä. »Älkää olko huolissanne minun tähteni, Mary», sanoi hän. »Minulle ei tapahdu mitään. Minä lähden jonkin ajan kuluttua täältä pois.»

Tie oli epätasainen, ja Hal oli tukenut tyttöä käsivarresta heidän kävellessään. Hän tunsi tytön vapisevan ja jatkoi jälleen nopeasti: »Oikeastaan ei pitäisi lähteä minun, vaan teidän, Mary. Teidän pitäisi päästä täältä pois. Te vihaatte koko paikkakuntaa — teille on elämä täällä kauheata. Ettekö ole milloinkaan ajatellut lähteä pois?»

Mary ei vastannut heti, ja hänen vastatessaan oli kiihtymys kadonnut hänen äänestään, joka nyt ilmaisi kumeata epätoivoa. »Ei maksa vaivaa ajatella minua. Ei ole mitään, mitä voisin tehdä, ei ole mitään, mitä voi tehdä tyttö, joka on köyhä. Olen yrittänyt, mutta tuntuu kuin olisi ollut edessäni kiviseinä. Enhän voi edes säästää rahoja rautatielippua varten! Olen yrittänyt, olen säästänyt kaksi vuotta — ja kuinka paljon luulette minun saaneen kertymään, Joe? Seitsemän dollaria! Seitsemän dollaria kahdessa vuodessa! Ei, rahaa on mahdoton säästää paikassa, jossa niin monet asiat särkevät sydäntä. Heitä voi vihata, koska ovat pelkureita, mutta täytyy auttaa, kun mies saa surmansa ja vaimo ja lapset ajetaan maantielle talvisydännä, ulos pakkaseen, missä heillä ei ole kattoa pään päällä!»

»Olette liian helläsydäminen, Mary.»

»Ei, niin ei ole laita. Kuinka voisinkaan lähteä ja jättää omat veljeni ja sisareni, jotka tarvitsevat minua?»

»Voisittehan ansaita rahaa ja lähettää heille.»

»Minä ansaitsen hiukan täälläkin — käyn pesemässä ja hoitamassa.»

»Ettekö voisi ansaita enemmän muualla?»

»Voisin saada toimen jossakin ravintolassa ja siitä seitsemän tai kahdeksan dollaria viikossa, mutta minulta kuluisi enemmän kuin täällä, ja kotiin lähettämäni rahat eivät korvaisi poissaoloani. Voisin myös saada palveluspaikan jonkin toisen naisen kodissa ja tehdä työtä neljätoista tuntia päivässä. Mutta minä en halua joutua entistä ankarammin raatamaan, haluan saada katseltavakseni jotakin kaunista, jotakin omaani!» Hän suoristi äkkiä käsivartensa ikäänkuin olisi ollut tukehtumassa. »Haluan jotakin kaunista ja puhdasta!»

Hal tunsi jälleen hänen vapisevan. Tie oli jälleen epätasainen, ja Hal kiersi käsivartensa tytön vyötäisille noudattaen myötätuntonsa virikettä. Joutilaassa elämässä ihminen voi osoittaa sellaista huomaavaisuutta, ja Hal otaksui, ettei kaivosmiehen tytärtä tarvinnut kohdella toisin. Mutta tultuaan siten lähemmäksi hän pikemmin tunsi kuin kuuli tytön nyyhkyttävän.

»Mary!» kuiskasi hän, ja molemmat pysähtyivät. Nuori mies kiersi melkein tietämättään toisenkin kätensä tytön ympärille. Samassa hän tunsi tytön lämpimän hengityksen poskessaan. Mary vapisi ja värisi hänen sylissään. »Joe! Joe!» kuiskasi hän. »Vie sinä minut täältä pois!»

Hän oli kaivoskenttäin ruusu, ja Hal tunsi syvää liikutusta. Lemmenleikin kultainen polku avautui kauniina hänen eteensä tässä lempeässä kesäyössä ylhäällä kimmeltävän kuun tuodessa samoja viestejä kuin joutilaan luokan italialaisiin puutarhoihin. Ei kumminkaan kulunut monta minuuttia, kun Hal alkoi tuntea hyytävää pelkoa. Kotikaupungissa oli tyttö häntä odottamassa, ja sitäpaitsi oli hänessä viimeksikuluneiden kaivosalueella vietettyjen viikkojen aikana kypsynyt eräs päätös — päätös keksiä jonkinlainen korvaus köyhille, maksaa heille saamastaan vapaudesta ja sivistyksestä, olla käyttämättä saaliinaan yhtään ainoata heistä. Siitä pitivät hyvän huolen Jeff Cottonit!

»Mary», pyysi hän, »me emme saa niin tehdä».

»Miksi emme?»

»Siksi, etten — ole vapaa. On olemassa eräs toinen.»

Tyttö tuntui säpsähtävän, mutta jäi paikalleen. »Missä?» kysyi hän sitten hiljaa.

»Kotipuolessa, minua odottamassa.»

»Minkätähden et sitä minulle sanonut?»

»En tiedä.»