Part 5

Valtion lain mukaan oli jokaisella kaivosmiehellä oikeus vaatia tarkastusmies suojelemaan hänen etujansa punnittaessa, mutta tämän tarkastajan palkka oli työmiehen maksettava omasta taskustaan. Jos hiilikaivoksissa vallitsevia oloja joskus julkisuudessa arvosteltiin, voivat kaivosten omistajat riemuiten viitata tuohon lakipykälään, ja vain henkilö, joka oli ollut itse asioita näkemässä, voi käsittää, millainen kaivosmieheen kohdistuva katkera iva siihen sisältyi.

Ruokahuoneessa Halin vieruskumppanina oli Johansson-niminen vaaleatukkainen ruotsalainen jättiläinen, joka latoi hirsiä kymmenen tuntia päivässä. Tämä veikko kuului niihin, jotka voivat vapaasti lausua ajatuksensa, koska oli nuori, tavattoman väkevä ja kaikista perhesiteistä vapaa. Hän siirtyi alinomaa paikasta toiseen, kaivoksesta viljavainioille ja viljavainioilta tukkimetsään. Joku mainitsi hänelle punnitustarkastajan, ja koko pöytäkunta kuuli hänen ivallisen naurunsa. Koettakoon joku pyytää sellaista tarkastusmiestä!

»Tarkoitatteko, että potkisivat hänet pois?» kysyi Hal.

»Mahdollista kyllä!» kuului vastaus. »Mahdollista myös, että saisivat hänet muuten lähtemään.»

»Kuinka niin.»

»Tekisivät hänen elämänsä kirotun kurjaksi, kunnes hän lähtisi.»

Niin oli laita punnituksen, tarkastajan, samoinkuin maksuosoitusten, yhtiön myymälöiden ja kaikkien niiden toimenpiteiden, joilla laki yritti suojella kaivosmiestä tapaturmilta. Työmies voi vaatia laillista oikeuttansa, mutta joutui niin tehden kokemaan päällysmiehen kiukkua. Päällysmies voi tehdä hänen elämänsä kirotun kurjaksi, kunnes hän lähti vapaaehtoisesti. Voi myös tulla miehen osaksi sadattelukuuro ja käsky »Marssi täältä matkaasi!» — ja varsin mahdollista, että lähtijä sai potkun takalistoonsa tai näki revolverinpiipun nenänsä alla.

17.

Nämä olosuhteet tekivät kaivosalueesta epätoivon tyyssijan. Oli kuitenkin miehiä, jotka tulivat jotenkin toimeen, perustivat perhekuntia ja omistivat kunnollisen kodin. Jos henkilön onnistui välttää tapaturmaa, jos hän ei mennyt naimisiin liian nuorena eikä joutunut pitämään huolta ylen suuresta lapsilaumasta, jos hän kykeni vastustamaan väkijuomien houkutusta, johon liikarasitus ja elämän yksitoikkoisuus sai monet lankeamaan, ja ennen kaikkea jos hän osasi pitää päällysmiehensä suopeana, niin hän voi saada itselleen kodin, vieläpä hiukan rahaakin yhtiön talletettavaksi.

Heidän joukkoonsa kuului Jerry Minetti, josta tuli eräs Halin parhaita ystäviä. Hän oli Milanosta kotoisin, nimeltään oikeastaan Gerolamo, mutta tässä »valinkauhassa» hänestä oli tullut »Jerry». Hän oli suunnilleen viidenkolmatta vuoden ikäinen ja italialaiseksi harvinaisen varteva. Häneen, samoinkuin useimpiin toisiin tovereihinsa, Hal tutustui eräänä sunnuntaipäivänä. Jerry oli vasta noussut vuoteestaan, oli peseytynyt ja pukenut ylleen uudet siniset vaatteet, joten hän näytti sangen ilahduttavalta siinä auringonpaisteessa. Hän käveli pää pystyssä ja selkä suorana, ja helppo oli nähdä, ettei hänellä ollut paljon huolta maailmassa.

Halin huomiota ei kumminkaan kiinnittänyt niin suuressa määrin Jerry, vaan se, mikä Jerryä seurasi: hänen täydellinen jäljennöksensä neljänneskoossa, kasvot yhtä puhtaina ja yllä uudet siniset »överhaalarit». Hänenkin päänsä oli pystyssä ja hartiat jäykät, ja eipä voinut muuta kuin hymyillä nähdessään hänen heittävän kantapäätä ja yrittävän parhaansa mukaan pysyä mukana. Jäädessään kaikkein pisimmistäkin askelista huolimatta jälkeen hän pisti juoksuksi, pääsi ihan isänsä kintereille ja alkoi jälleen astua samaa jalkaa.

Hal oli menossa samaan suuntaan, ja näky virkisti häntä kuin sotilasmusiikki; hänenkin teki mieli nostaa pää pystyyn, suoristaa ryhtiänsä ja astua tahdissa. Nähdessään hänen kasvoissaan hymynirveen toiset kävelijät kääntyivät katsomaan ja hymyilivät hekin. Mutta Jerry kulki tietänsä vakaasti, tietämättä mitään jäljessään pidetystä pelistä.

He menivät erääseen rakennukseen, ja Hal, jolla ei ollut muuta tekemistä kuin nauttia elämästä, jäi odottamaan, kunnes he palaisivat. He tulivat takaisin samassa järjestyksessä. Miehellä oli nyt säkki olalla, ja pienellä miehellä pienempi samanlainen kantamus. Hal hymyili jälleen, ja kun molemmat olivat ehtineet luo, hän tervehti: »Hoi, miehet!»

»Hoi, hoi!» vastasi Jerry seisahtuen. Sitten hän huomasi Halin hymyilevän ja hymyili hänkin. Hal katseli pientä miestä ja hymyili, ja pieni mies hymyili vastaan. Huomatessaan, mille Hal hymyili, Jerry muhoili yhä leveämmin, ja niin he seisoivat kaikki kolme keskellä tietä hymyillä irvistellen toisilleen ilman mitään havaittavaa syytä.

»Sepä aika poika!» sanoi Hal.

»On, on!» myönsi Jerry laskien säkkinsä maahan. Hän oli aina valmis viipymään kuinka kauan tahansa, jos joku halusi poikaa ihailla.

»Onko omanne?» kysyi Hal.

»Aivan varmasti!» vastasi Jerry.

»Hei vaan, iso mies!» sanoi Hal.

»Hei vaan!» vastasi miehenalku. Helppo oli huomata, että hän oli syntynyt Amerikan suuressa sulatossa.

»Mikä on nimesi?» kysyi Hal.

»Jerry», kuului vastaus.

»Entä hänen?» Hal nyökkäsi kohti miestä.

»Iso Jerry.»

»Onko teitä sinunlaisia enemmänkin kotona?»

»On toinenkin», vastasi Iso Jerry. »Nuorempi.»

»Ei se ole minunlainen», huomautti Pikku Jerry. »Se on pieni.»

»Ja sinä olet suuri?» kysyi Hal.

»Se ei osaa kävellä!»

»Et osaa sinäkään!» nauroi Hal, sieppasi hänet ja heitti olalleen. »Kas niin, saat ratsastaa!»

Iso Jerry otti jälleen säkkinsä, ja niin lähdettiin; mutta tällä kertaa kulki jäljessä Hal, tahdissa astuen, suoristaen selkäänsä ja viipottaen kantapäitänsä. Pikku Jerry yhtyi pilaan, nauraa kukersi ja heilutti riemuissaan tanakoita sääriänsä. Iso Jerry katsahti taaksensa, tietämättä mikä oli ilon aiheena, mutta nauttien siitä yhtä hyvin.

Niin he saapuivat sen kolme huonetta sisältävän mökin luo, joka oli molempien Jerry-nimisten koti, ja ovelle ilmaantui mrs Jerry, mustasilmäinen italialaistyttö, joka näytti niin nuorelta, ettei olisi voinut uskoa hänellä olevan aivan pientäkään lasta. Hymyiltiin, irvisteltiin jälleen, ja sitten kysyi Iso Jerry:

»Ettekö käy sisään?»

»Mielelläni», vastasi Hal.

»Jääkää illalliselle», kehoitti Pikku Jerry. »Meillä on makaroonia.»

»Sepä jotakin!» sanoi Hal.

»Olkoon menneeksi, jos saan jäädä ja maksaa aterian.»

»Mitä helvettiä!» sanoi Jerry. »Te ette saa maksaa!»

»Ei! Ei maksua!» huusi mrs Jerry pontevasti pudistaen päätänsä.

»Hyvä», virkkoi Hal nopeasti havaitessaan heidän voivan loukkaantua. »Minä jään, jos varmaan tiedätte olevan riittämään asti itsellenne.»

»Aivan varmasti!» sanoi Jerry. »Eikö totta, Rosa?»

»Aivan varmasti!» vakuutti mrs Jerry.

»Niinpä jään», sanoi Hal. »Pidätkö makaroonista, miekkonen?»

»Totta kai!» huusi Pikku Jerry.

Hal katseli ympärilleen tässä italialaiskodissa. Se sointui hyvin yhteen sievän emäntänsä kanssa. Ikkunoissa hohtelevat pitsiuutimet olivat vielä puhtaammat kuin Raffertyn luona; lattialla oli uskomattoman heleävärinen matto ja seinillä Vesuviusta ja Garibaldia esittäviä värikuvia. Oli vielä kaappi monine mielenkiintoisine aarteineen, siinä kappale korallia, iso simpukankuori, haikalan hammas, intiaanin nuolenkärki ja täytetty hamppuvarpunen lasikuvun alla. Hiukan aikaisemmin Hal ei varmaankaan olisi pitänyt tällaisia luonnonolioita erikoisesti mielikuvitusta kiihtävinä, mutta nyt, kun hän oli alkanut viettää viisi kuudesosaa valvonta-ajastaan maan uumenissa, asia oli toisin.

Hän nautti aterian, todellisen italialaisen aterian; makarooni oli todellista italialaista makaroonia, kuumana höyryävää, tomaattikastikkeen peittämää ja lihan mehua uhoavaa. Aterian aikana Hal maiskutti huuliansa ja nauroi irvistellen Pikku Jerrylle, joka vuorostaan maiskutti ja nauraa irvisti. Tämä oli siinä määrin toisenlaista kuin Reminitskin sikakaukalolla oleminen, että Hal ajatteli nauttivansa ensimmäisen kerran eläessään niin maukasta ateriaa. Jerry ja hänen puolisonsa taas ylpeilivät ihmeellisesti pikkumiehestänsä, joka osasi sadatella englanninkielellä yhtä hyvin kuin aito amerikkalainen, ja olivat kuin seitsemännessä taivaassa.

Aterian päätyttyä Hal nojasi taaksepäin ja huudahti aivan samoin kuin Raffertyn luona: »Hyvä Jumala, kunpa saisin asua täällä!»

Hän huomasi isännän katsahtavan vaimoonsa. »Miksipä ei», sanoi hän. »Tulkaa vain. Minä annan teille asunnon ja ruoan. Eikö niin, Rosa?»

»Tietysti», sanoi Rosa.

Hal silmäili heitä ihmeissään. »Tiedättekö varmaan, että saisitte luvan?» kysyi hän.

»Luvan? Kuka voisi minua siitä estää?»

»En tiedä. Ehkä Reminitski. Voisitte joutua vaikeuksiin.»

Jerry irvisti. »Minä en pelkää», sanoi hän. »Minulla on täällä ystäviä. Carmino on serkkuni. Tunnetteko Carminon?»

»En», sanoi Hal.

»Ensimmäisen kaivoksen päällysmies. Hän pitää minun puoltani. Vanha Reminitski menköön hiiteen! Tulkaa te vain tänne, minä järjestän teille makuusijan tuohon huoneeseen ja annan teille hyvät särpimet. Mitä maksatte Reminitskille?»

»Seitsemänkolmatta kuukaudessa.»

»Hyvä, maksatte minulle seitsemänkolmatta ja saatte kaikin puolin hyvän olon. Täällä ei saa paljoa aineksia, mutta Rosa osaa keittää, kyllä hän asiasta suoriutuu.»

Halin uusi tuttava, päällysmiehen suosikki, oli ammatiltaan »laukaisija»; hänen tehtävänään oli kulkea yöllä kaivoksessa laukoen niitä panoksia, jotka miehet olivat päivällä ladanneet. Tämä vaarallinen työ kysyi taitavaa miestä, ja siitä maksettiin varsin hyvin, joten Jerry pääsi eteenpäin maailmassa ja lausui määrätyissä rajoissa pelkäämättä oman mielipiteensä. Hän ei ottanut huomioonkaan sellaista mahdollisuutta, että Hal voi olla yhtiön urkkija, vaan hämmästytti häntä kapinallisella puheellaan kaikenlaisesta petoksesta, jota harjoitettiin Pohjois-Laaksossa ja kaikissa niissä kaivospaikoissa, joissa hän oli ollut työssä tultuaan Amerikkaan nuorena poikana. Hal sai kuulla, että Minetti oli sosialisti. Hän tilasi italialaista sosialistista sanomalehteä, ja postivirkamies, joka tiesi, millainen lehti se oli, hämäsi häntä sen vuoksi. Vielä huomattavampi seikka oli se, että mrs Minetti oli hänkin sosialisti. Jerry selitti sen merkitsevän miehelle paljonkin, koska eukko niinmuodoin ei ollut papin vaikutusvallan alaisena.

18.

Hal muutti heti uhraten osan kuukauden ruokarahoja, jotka Reminitskille maksoi yhtiö hänen tililtään. Hän maksoi mielelläänkin siitä, että sai puhtaan asunnon ja puhtaan ruoan. Huvittavalta tuntui hänestä se seikka, että hän Minettien luo muuttaessaan irlantilaisten tuttaviensa mielestä menetti kastinsa. Pohjois-Laaksossa tuntui vallitsevan mitä jyrkin sosiaalinen jaoitus. Amerikkalaiset, englantilaiset ja skotlantilaiset halveksivat walesilaisia ja irlantilaisia; walesilaiset ja irlantilaiset halveksivat dago-nimellä tunnettuja italialaisia, dagot ja ranskalaiset halveksivat puolalaisia ja venäläisiä, nämä vuorostaan kreikkalaisia, bulgarialaisia ja »monteneekereitä» ja niin edespäin parikymmentä Itä-Euroopan rotua, liettualaiset, slovakit, kroatit, armenialaiset, romanialaiset, rumelit, ruteenit — hännän huippuna meksikkolaiset, neekerit ja viimeisinä ja kehuvimpina japanilaiset.

Hal havaitsi tämän käydessään toisen kerran Raffertyn perheessä. Siellä sattui olemaan Mary Burke, jonka silmissä välähti uhitteleva ilme. »Hyvää päivää, mr Minetti!» huusi hän.

»Hyvää päivää, miss Rosetti», vastasi Hal.

»Miltä maistuu makarooni, you lika da spagett?»

»Eikö teitä maita makarooni, you no lika da spagett?»

»Sanoinhan teille jo kerran», nauroi tyttö, »että hyvät vanhat perunat ovat minulle kyllin hyviä!»

»Entä muistatteko, mitä siihen vastasin?» kysyi Hal.

Mary muisti! Hänen poskiinsa nousi puna, joka muistutti nuoren miehen hänelle sopivana ravintona mainitsemien ruusunterälehtien hohteina.

Raffertyn lapset, jotka olivat hyvät tuttavat Halin kanssa, yhtyivät nyt kiusoitteluun. »Mister Minetti! Lika da spogetti?» Tajuttuaan tilanteen Hal mieli kostaa muistuttamalla tarjoutuneensa irlantilaisten asuntokumppaniksi ja tulleensa torjutuksi, mutta pelkäsi vanhan Raffertyn sellaisesta pilasta pahastuvan ja väitti nyt kivenkovaan luulleensa Rafferty-sukua italialaiseksi. Hän kääntyi juhlallisesti vanhan Raffertyn puoleen korostaen nimen toista tavua — »signor Rafférti» — ja tuo huvitti ukkoa siinä määrin, että hän naureskeli asialle tavan takaa kokonaisen tunnin ajan. Hänen sydämensä suli tuolle hupaiselle nuorukaiselle, hän unohti osan epäilyksiänsä ja jutteli lasten makuulle mentyä vapaammin kaivosmiehen kokemuksistaan.

Vanha Rafferty oli ollut aikoinaan korkealle nousemassa. Hän oli päässyt vaakamestariksi San José-kaivokseen, mutta oli luopunut toimestaan, koska oli ollut sitä mieltä, ettei hänen uskontonsa sallinut tehdä, mitä häneltä vaadittiin. Kamalalta oli tuntunut se vaatimus, että miesten työn tulos oli pidettävä erään keskimäärän rajoissa, lähettivätpä he ylös kivihiiltä kuinka paljon tahansa. Kun Rafferty mieluummin luopui toimestaan kuin suostui sellaiseen, hänen täytyi lähteä kerrassaan pois kaivoksesta, koska jokainen luonnollisesti tiesi, minkätähden hän oli toimen jättänyt ja hänen läsnäolonsa piti eleillä tyytymättömyyttä.

»Ajatteletteko, ettei täällä ole yhtäkään kunniallista yhtiötä?» kysyi Hal.

Vaiiha Rafferty vastasi: »Onhan niitä joitakin, mutta kunniallisena oleminen ei ole niin helppoa kuin luulette. Heidän täytyy sovittaa hintansa toisten mukaan, ja jos toinen varastaa punnitessaan, täytyy toisen tehdä samoin. Siten käy pienentäminen miesten palkkoja heidän tietämättään, ja on olemassa väkeä, joka ei halua ansaita vähemmän kuin joku toinen.» Hal huomasi ajattelevansa vanhaa Peter Harrigania, jonka johdossa Yleinen Polttoaine-Yhtiö oli. Hänen sanottiin lausuneen: »Minä olen ylen perso osingoille!»

»Kaivosmiehen vaikeus», jatkoi vanha Rafferty, »on siinä, ettei hänellä ole ketään, joka puhuisi hänen puolestaan. Hän on yksin —»

Tämän keskustelun aikana Hal oli vilkaissut »Punaiseen Mariin» ja huomannut hänen nojaavan käsivarsiansa pöytään, voimakkaat hartiat asennossa, joka tiesi kertoa ankarasta päivätyöstä. Mutta nyt hän puuttui keskusteluun; hänen äänensä kajahti yhtäkkiä, ylenkatseelta väristen: »Kaivosmiehen onnettomuus on siinä, että hän on _orja_!»

»Älähän —», aloitti vanha mies vastaanväittäen.

»Hänen vastustajanansa on koko maailma, »ja hänellä ei ole ymmärrystä liittyä toisiin, muodostaa ammattiyhdistystä ja pitää niin puoliansa!»

Samassa syntyi hiljaisuus. Hal hämmästyi hänkin kuullessaan nyt ensimmäisen kerran tuon pelätyn sanan »ammattiyhdistys» ääneen lausuttuna.

»Tiedänhän sen!» virkkoi Mary, harmaat silmät täynnä uhmaa. »Ette halua kuulla sanaa lausuttavan! Mutta joku lausuu sen teistä huolimatta!»

»Hyvin ymmärretty», virkkoi vanha mies. »Kun ihminen on nuori ja lisäksi nainen —»

»Nainen! Nainenko vain voi olla rohkea?»

»Naisilla on liukas kieli», sanoi vanha Rafferty väkinäisesti hymyillen, »ja mahdotonta on estää heitä sitä käyttämästä. Päällysmiehenkin täytyy se tietää.»

»Voipa niin olla», vastasi Mary. »Ja se luultavasti johtuu siitä, että naiset saavat eniten kärsiä kaivosalueilla; ja päällysmies ehkä tietää senkin.» Tytön posket olivat punaiset.

»Mahdollista kyllä», myönsi Rafferty. Sitten ei kukaan virkkanut mitään, ukko vain tuprutti savuja piipustaan. Selvää oli, ettei hän huolinut jatkaa, koska ei halunnut puhuttavan ammattiyhdistyksistä asunnossaan. Hetkisen kuluttua mrs Rafferty teki heikon yrityksen vaihtaakseen keskustelun aihetta kysymällä, kuinka voi Maryn sisar, joka oli ollut sairaana, ja heidän sitten keskusteltuaan lastentautien lääkkeistä Mary nousi sanoen: »Täytyy tästä lähteä.»

Hal nousi hänkin. »Lähden kanssanne, jos sallitte», sanoi hän.

»Tietysti», vastasi Mary. Tuntui siltä, että Raffertyn perhe saavutti entisen hilpeän mielialansa nähdessään kohteliasta käyttäytymistä.

19.

He kulkivat katua alaspäin, ja Hal huomautti: »Ensimmäisen kerran kuulin lausuttavan sanan ammattiyhdistyksestä.»

Mary katsahti hermostuneesti ympärilleen. »Hiljaa!» kuiskasi hän.

»Mutta sanoittehan luullakseni aikovanne siitä puhua!»

Mary vastasi: »Toista on puhua tuttavan luona, toista ulkosalla. Mitä hyötyä olisikaan, jos menettäisitte toimenne?»

Hal alensi ääntänsä. »Haluatteko tosiaankin vakavasti saada tänne ammattiyhdistyksen?»

»Vakavasti?» toisti tyttö. »Näittehän mr Raffertyn — millainen pelkuri hän on! Sellaisia ne ovat kaikki. Ei, mieleni vain pääsi purkautumaan. Olen hiukan järkeä vailla tänä iltana — sattui jotakin, mikä sai minut suunniltani.»

Hal otaksui hänen jatkavan, mutta Mary nähtävästi muutti mieltänsä. Vihdoin Hal kysyi: »Mitä sattui?»

»Oh, siitä ei kannata puhua», vastasi Mary, ja niin he kulkivat hetken eteenpäin mitään virkkamatta.

»Sanokaa se minulle, sanottehan?» virkkoi Hal, ja hänen lämmin äänensä teki tehtävänsä.

»Te ette tiedä paljoakaan kaivoselämästä, Joe Smith», sanoi tyttö. »Ettekö arvaa, mitä merkitsee olla naisena tällaisessa paikassa? Ja naisena, jota ne pitävät hyvännäköisenä!»

»Sekö on kysymyksessä!» virkkoi Hal painuen jälleen äänettömäksi. »Joku on teitä ahdistellut?» lisäsi hän hetkisen kuluttua.

»Tietysti! Joku on aina ahdistelemassa meitä naisia! Aina! Ei kulu päivää, ettei siitä kuule. Viittailuja ja nykäisyjä kääntyipä minne tahansa.»

»Keitä ne ovat?»

»Päällysmiehiä, kirjureita — siihen kelpaa jokainen, jolla sattuu olemaan tärkkikaulus ja joka otaksuu voivansa tarjota rahaa tytölle. Se alkaa tytön vielä käyttäessä lyhyitä hameita, ja sitten ei ole rauhaa milloinkaan.»

»Ettekö saa heitä käsittämään, mitä heidän rauhaansa tulee?»

»Minä kyllä saan heidät hiukan ymmärtämään, mutta nyt he ahdistavat isäukkoa.»

»Mitä tarkoitatte?»

»Tietysti! Luuletteko, etteivät yritä sitä keinoa, kun tietävät, että hän on viinaan menevä eikä saa sitä koskaan kyllikseen!»

»Entä isänne?...» Mutta samassa Hal vaikeni. Mary ei varmaankaan halunnut sitä kysyttävän.

Tyttö oli kuitenkin jo huomannut hänen epäröintinsä. »Hän oli aikoinaan kunniallinen mies», selitti hän. »Tämä elämä täällä se tekee miehestä raukan. Tarvitsitpa mitä tahansa, käännyitpä minne hyvänsä, aina on turvauduttava jonkun päällysmiehen hyväntahtoisuuteen. Asia on aina edessä, olipa sitten puhe työpaikasta, tehtäväksenne sälytetystä kuolleesta työstä, tarvitsemastanne luotonlisästä tai lääkärinavusta sairastuessanne. Nyt vuotaa kattomme — niin pahoin, ettei löydä sadesäällä kuivaa makuupaikkaa.»

»Ymmärrän», sanoi Hal. »Kuka omistaa talon?»

»Täällä on vain yhtiön taloja.»

»Kenen asiana on pitää se kunnossa?»

»Mr Kosegin, taloagentin. Mutta me emme ole enää pitkiin aikoihin häneltä mitään pyytäneet — hän vaivautuu korkeintaan vuokrarahoja vastaanottamaan. Tänään isä kävi mr Cottonin luona. Hänen pitäisi huolehtia terveydellisistä seikoista, ja eipä voitane pitää terveellisenä, että ihmisten täytyy maata vuoteissa, joihin sade pääsee.»

»Mitä sanoi Cotton?» kysyi Hal hänen jälleen vaiettuaan.

»Tunnettahan Jeff Cottonin — ettekö arvaa, mitä hän voi sanoa? 'Teillä on korea tyttö, Burke! Minkätähden ette saa häntä järkiinsä?' Sitten hän oli nauranut ja sanonut isälleni, että hänen pitäisi jo yskä ymmärtää. Vanhan miehen ei sopinut maata sateessa, oli hän sanonut, koska voi tulla keuhkotulehdus ja viedä hänet hautaan.»

Hal ei voinut olla enää kysymättä: »Mitä teki isänne?»

»Ette saa tuomita isää liian ankarasti», virkkoi Mary nopeasti. »Hän oli jäykkä mies, ennenkuin O'Callahan sai hänet kynsiinsä. Mutta nyt hän tietää, mitä aluepäällikkö voi tehdä kaivosmiehelle!»

20.

Mary Burke oli sanonut, ettei miesten luitten murtuminen ollut yhtiölle mikään erinomaisen tärkeä asia, ja kaivoksen n:o 2 aljettua jälleen toimia Hal sai tilaisuuden havaita tuon väitteen oikeaksi.

Kaivosmiehen hengissäsäilyminen riippui hänen työkomeronsa kunnollisesta pöngittämisestä. Yhtiö toimitti siihen tarvittavat puutavarat, mutta kun kaivosmies niitä tarvitsi, hän huomasi, ettei ollut mitään käsillä, ja hänen täytyi lähteä niitä hakemaan mailin päästä maan pinnalta. Sitten hän valitsi soveliaan pituiset kappaleet ja merkitsi ne otaksuen, että joku aputehtävissä oleva mies toisi ne hänen työpaikalleen. Mutta sattuikin niin, että joku toinen kuljetti ne pois — tässäkin asiassa harjoitettiin lahjomista ja suosimista, ja kaivosmies menetti pari työpäivää, joiden aikana hänen myymälälaskunsa kasvoi ja lasten täytyi jäädä pois koulusta, kun ei ollut jalkineita. Toisinaan hän lakkasi odottamasta tukipuita ja jatkoi hiilen ottamista. Sitten sortui kallio, tutkijalautakunta totesi »huolimattomuutta», ja kaivosten omistajat puhuivat juhlallisesti siitä, kuinka mahdotonta oli totuttaa kaivosmiehiä varovaisiksi. Hal oli hiljattain lukenut Yleisen Polttoaine-Yhtiön puheenjohtajan haastattelua koskevan uutisen, jossa kerrottiin hänen selittäneen, että mitä kokeneempi kaivosmies oli, sitä vaarallisempaa oli pitää häntä työssä, koska hän luuli tietävänsä kaikki eikä välittänyt niistä viisaista toimenpiteistä, joihin yhtiö oli ryhtynyt hänen turvallisuutensa takaamiseksi!

Toisessa kaivoksessa työskenneltiin eräissä kohdissa »komero ja pylväs»-menetelmää käyttäen; kivihiiltä kaivettiin komerosta toisensa jälkeen, ja huoneen seiniä vastaavat osat jätettiin kannattamaan kattoa. Nämä seinät ovat »pylväitä», ja kun oli päästy hiilisuonen päähän, kääntyi kaivosmies takaisin ja alkoi »kaataa pylväitä» antaen katon sortua jäljessään. Se on vaarallista työtä; miehen on sitä suorittaessaan kuunneltava päänsä päältä kalliosta kumisevaa ääntä ja päätettävä sen nojalla, milloin on pakoon lähteminen. Toisinaan hän tahtoo välttämättä pelastaa jonkin työkalun, toisinaan taas sortuminen tapahtuu äkkiarvaamatta. Siinä tapauksessa uhri useimmiten jätetään sinne, koska myönnettävä on, ettei yhtiö voisi toimittaa vuoren alle hautautuneelle miehelle parempaa hautausta.

Numero toisessa oli eräs mies joutunut sellaisen luhistumisen uhriksi. Hän kompastui juostessaan, ja ruumiin alaosa jäi pinteeseen. Tohtori tuli ruiskuttamaan häneen nukutusainetta pelastusmiehistön kaivaessa häntä irti. Hal sai kuulla tapahtumasta vasta kun näki ruumiin laudalla, pari säkkiriepua peitteenä. Hän huomasi, ettei kukaan pysähtynyt kuollutta katsomaan. Työstä palatessaan hän kysyi asiaa tuttavaltaan Madvikilta, muulinajajalta, joka vastasi: »Liettualainen — mäskiksi meni.» Siinä kaikki. Kukaan ei miestä tuntenut eikä hänestä välittänyt.

Ukko Sikoria oli ollut työssä aivan lähellä ja oli ensimmäisten joukossa auttanut uhria irti. Mikon neekeriapulainen oli yrittänyt ylen hätäisesti työntää pois jotakin lohkaretta ja oli murskannut kätensä joutuen työhön kelpaamattomaksi ainakin kuukauden ajaksi. Mikko kertoi asiasta Halille huonolla englanninkielellä. Kauheata oli ollut nähdä mies sellaisessa pinteessä huohottamassa, silmät päästä pyörähtämässä. Onneksi hän oli nuori ja perheetön mies.

Hal kysyi, mitä ruumiille tultaisiin tekemään, ja Mikko tiesi, että se haudattaisiin seuraavana aamuna. Yhtiöllä oli sitä tarkoitusta varten pieni maa-alue ylempänä kanjonissa.

»Eikö toimiteta tutkimusta?» kysyi hän.

»Tutkimusta?» toisti Mikko. »Mikä se on?»

»Eikö tule ruumiintarkastaja katsomaan?»

Vanha slovakki kohautti kumaraisia hartioitaan. Jos tässä maailman kolkassa lienee ollutkin ruumiintarkastaja, ei hän kumminkaan ollut sellaisesta kuullut, vaikka oli ollut työssä useissa kaivoksissa ja nähnyt paljon miehiä kuopattavan. »Pistetään laatikkoon ja kaivetaan kolo» — niin hän kuvaili toimituksen.

»Eikö tule pappi?»

»Pappi on liian kaukana.»

Myöhemmin Hal tiedusteli asiaa englanninkieltä puhuvilta ja sai kuulla, että ruumiinkatsoja saapui toisinaan kaivosalueelle. Hän kokosi lautakunnan, johon kuuluivat Jeff Cotton, piiripäällikkö, galizialainen juutalainen Predovich, jolla oli toimi yhtiön myymälässä, pari kirjuria yhtiön toimistosta ja muutamia meksikkolaisia työmiehiä, joilla ei ollut minkäänlaista aavistusta koko asiasta. Tämä lautakunta tarkasti ruumiin, kyseli joiltakin miehiltä, mitä oli tapahtunut, ja laati sitten lausuntonsa: »Olemme havainneet, että vainaja sai surmansa kallion sortuessa ollen itse tapahtumaan vikapää.» (Eräässä tapauksessa he olivat lisänneet kuvaavasti: »Ei ketään sukulaisia ja hiton vähän tuttavia!»)