Part 4

Maryn kodissa oli vain kolme huonetta, ja kun kahta niistä käytettiin makuusuojina, hänen täytyi ottaa vieraansa vastaan keittiössä. Hal huomasi, että huone oli alaston — ei ollut edes kelloa seinää koristamassa. Ainoa viehätys, jonka tyttö oli voinut siihen luoda vierasta odottaessaan, oli siisteys. Lankkulattia oli äskettäin hiekalla hangattu ja pesty; keittiön pöytä oli sekin puhdistettu, samoin liedellä oleva kattila ja särkynyt teekannu ja vadit hyllyllä. Keittiössä olivat Maryn pieni veli ja sisar: Jennie, tummasilmäinen ja tummatukkainen pikkutyttö, heiveröinen, kasvoissa alakuloinen, melkein säikähtynyt ilme, ja Tommie, pyöreäpäinen pojannaskali, tuhansien toisten pyöreäpäisten ja kesakkoisten poikien kaltainen. Molemmat istuivat nyt erittäin jäykkinä tuolillaan katsoa tuijotellen tulijaa hiukan äkäisesti, kuten hänestä tuntui. Hal otaksui, että hekin olivat joutuneet saamaan osansa yleisestä puhdistuksesta. Kun oli ollut epävarmaa, milloin vieras saapuisi, heitä oli varmaan vaadittu peseytymään joka ilta, ja Hal voi kuvitella perheessä sattuneita häiriöitä ja huomautuksia, jotka eivät olleet ylen suopeita Maryn uudelle tuttavalle.

Talossa tuntui vallitsevan jonkinlainen levottomuus. Mary ei kehoittanut vierasta istuutumaan, vaan seisoi epäröiden. Tulijan lausuttua lapsille joitakin ystävällisiä sanoja Mary virkkoi äkkiä: »Emmekö lähde kävelemään, mr Smith, niinkuin puhe oli?»

»Minä lähden mielelläni!» sanoi Hal. Maryn kiinnittäessä hattuaan haljenneen kuvastimen edessä Hal hymyili lapsille ja toisti kaksi säettä Harriganin laulusta:

»Ah armas Mari-Anna, sa ethän kaunaa kanna, — kuunhohtoinen iltamme on!»

Tommie ja Jennie olivat niin aralla mielellä, etteivät kyenneet mitään vastaamaan, mutta Mary huudahti: »Läkkikannun pohja täällä hohtaa, ei muu mikään!»

He lähtivät. Oli mieluisaa kävellä kuutamossa lauhkeana kesäyönä — varsinkin kun olivat ehtineet kylän etäisempiin osiin, missä ei ollut niin paljon väsynyttä väkeä kynnyksillä ja meluisasti leikkiviä lapsia. Oli toisiakin nuoria pareja käyskelemässä saman kuun alla; ankarinkaan päivän uurastus ei voinut tyhjentää heidän tarmoansa siinä määrin, etteivät he olisi tunteneet tämän lauhkean kesäyön tenhoa.

Hal tunsi itsensä väsyneeksi ja nautti kävelystä ja hiljaisuudesta; mutta Mary Burke koki saada selkoa salaperäisestä nuoresta miehestä, jonka seurassa oli. »Te ette varmaankaan ole ollut kauan hiilikaivoksissa, mr Smith?» kysyi hän.

Hal joutui hiukan hämilleen. »Kuinka olette sen huomannut?»

»Te ette näytä sellaiselta ettekä puhu niin. Olette aivan toisenlainen kuin kaikki täällä olevat. En tiedä, kuinka sanoisin, mutta te saatte minut ajattelemaan runokirjoja.»

Vaikka tuo vilpitön tunnustus Halia miellytti, hän ei kumminkaan halunnut puhua omasta salaisuudestansa, vaan turvautui »runokirjoja koskevaan» kysymykseen. »Olen lukenut muutamia», sanoi tyttö, »ehkä enemmän kuin luulette». Lausetta säesteli hänen uhma-ilmeensä.

Hal kyseli enemmän ja sai tietää, että Mary, samoinkuin kreikkalaispoika Andy, oli joutunut häiritsevän amerikkalaisen laitoksen, kansakoulun vaikutuksen alaiseksi. Hän oli oppinut lukemaan, ja sievä nuori opettajatar oli häntä auttanut lainaamalla hänelle kirjoja ja kuvalehtiä. Niin hän oli saanut aarrekammion avaimen, loihditun maton, jolla voi matkata maailman ympäri. Mary itse käytti noita vertauskuvia, sillä »Tuhat yksi yötä» oli ollut hänelle lainattujen kirjojen joukossa. Sadepäivinä hän piiloutui sohvan taakse paikkaan, johon sattui päivänvalo — lukeakseen siellä pienten veljien ja sisarten häiritsemättä!

Joe Smith näytti lukeneen samat kirjat, ja se tuntui Marystä merkilliseltä, koska kirjat ovat kalliita ja vaikeita saada. Hän kertoi, kuinka oli etsinyt paikkakunnalta uusia taikamattoja ja oli löytänyt Longfellow'n kirjoittaman »runokirjan», erään Amerikan historiaa käsittelevän teoksen, »David Copperfield»-nimisen romaanin ja viimeiseksi kaikkein omituisimman asian, erään toisen tarinan, jonka nimenä oli »Ylpeys ja ennakkoluulo». Omituinen sattumanoikku: häveliäs ja hereätunteinen Jane Austen kaivoskylässä kaukana karussa Lännessä! Kokonainen seikkailu Janelle samoinkuin Maryllekin!

Hal ihmetteli itsekseen, miten Mary oli sitä lukenut. Oliko hän puotipiikaisten tavoin hekumoinut sen väljähtyneen hyvänolon kohtauksissa? Kohta Hal huomasi, että Maryn mieli oli kerännyt siitä itseensä ainoastaan epätoivoa. Tuo hänen olopiirinsä ulkopuolella eletty vapaa ja puhdas maailma, sen ihmiset, jotka viettivät kaunista ja vaivaamaksavaa elämää, ei ollut häntä varten; hän oli kahlehdittu pesusoikon ääreen kaivoskylään. Hän sanoi, että asiat olivat kääntyneet paljoa huonommalle tolalle hänen äitinsä kuoltua. Hänen äänensä muuttui kumeaksi ja kalseaksi. — Hal ei muistanut milloinkaan kuulleensa äänen ilmaisevan niin syvää toivottomuutta.

»Ettekö ole ollut missään muualla kuin täällä?» kysyi hän.

»Olen ollut kahdessa kaivoskylässä», vastasi Mary, »ensin Gordonissa ja sitten East Runissä. Mutta ne ovat kaikki yhdenlaiset.»

»Olettehan sentään käynyt kaupungeissa?»

»Vain edestakaisin, kerran tai kahdesti vuodessa. Kerran olin Sheridonissa ja kuulin erään rouvan laulavan.»

Tyttö vaikeni vähäksi aikaa, painuen tuohon muisteloon. Sitten hänen äänensä yht'äkkiä muuttui — ja Hal voi pimeässä kuvitella, kuinka hän heitti päätänsä uhmaten. »Minä en tahdo vaivata seuraani huolillani! Tiedänhän, kuinka ikävystyttävää on, kun kuulee sellaista toiselta — esimerkiksi lähimmältä naapuriltani, mrs Zambonilta. Tunnetteko hänet?»

»En.»

»Eukko rukalla on huolia riittämään asti, Jumala paratkoon. Hänen miehestään ei ole juuri mihinkään — hän on väkeviin menevä. Hänellä on yksitoista lasta, ja se on liikaa yhden naisen osalle. Eikö teistäkin?»

Hän esitti kysymyksen niin lapsellisen luontevasti, että Halin täytyi nauraa. »Epäilemättä», vastasi hän.

»Niin, minä uskon, että ihmiset auttaisivat häntä enemmän, ellei hän niin kovin valittaisi! Toinen puoli on sitäpaitsi jotakin slaavilaista kieltä, jota ei kukaan ymmärrä!» Mary alkoi kertoa hupaisia asioita eukko Zambonista ja muista monikielisistä naapureistaan jäljitellen heidän murrettansa, joka kovin rikkoi irlantilaisen kieliparren sääntöjä. Hänen huumorinsa tuntui luontevalta ja viehättävältä, ja Hal johdatti hänet iloisempiin keskusteluaiheisiin.

13.

Mutta kun he sitten olivat kotiin palaamassa, sattui seikka, joka tärveli mielialan. Takaa kuului askelia, ja Mary kääntyi katsomaan; sitten hän tarttui Halin käsivarteen, veti hänet varjoon tien viereen ja kehoitti kuiskaten olemaan hiljaa. Heidän ohitsensa kulki kumarainen mies hoippuen puolelta toiselle.

Miehen käännyttyä ja mentyä sisään Mary sanoi: »Isäni. Hän on ilkeä ollessaan tuossa tilassa.» Hal kuuli tytön nyyhkivän pimeässä.

Siinä siis oli Maryn huoli — se kotoisen elämän vaikeus, johon hän oli viitannut ensimmäistä kertaa kohdattaessa! Hal ymmärsi nyt yht'äkkiä monta seikkaa — minkätähden hänen kotinsa oli vailla kaikkia koristeita ja miksi hän ei ollut kehoittanut vierastaan istumaan. Hän seisoi mitään virkkamatta, koska ei tietänyt, mitä sanoa. Ennenkuin hän ehti puhua, Mary huudahti: »Voi, kuinka vihaan tuota O'Callahania, joka myy sitä ainetta isälleni! Hänen kodissaan on kyllin ruokaa, ja hänen vaimonsa käy joka sunnuntai kirkossa silkkiin puettuna ja pitäen itseänsä paljoa parempana tavallisen kaivosmiehen tytärtä! Toisinaan tekisi mieleni tappaa molemmat.»

»Se ei paljoa auttaisi», huomautti Hal.

»Ei, sen tiedän, tulisi vain joku toinen hänen sijaansa. Täytyisi tehdä enemmän, muuttaa olot täällä perinpohjin. Täytyisi päästä käsiksi niihin, jotka hyötyvät Callahanista.»

Maryn mieli siis haeskeli syitä! Hal oli otaksunut hänen kiihtymyksensä johtuneen nöyryytyksestä tai siitä, että hän pelkäsi kotiin tultuaan joutuvansa ikävään kohtaukseen; mutta tyttö ajattelikin kauhean juoppouskysymyksen syvempiä juuria. Hal Warnerissa oli vielä niin paljon itsetiedotonta keikarimaisuutta, että tuollainen tavallisen kaivosmiehen tyttäressä ilmenevä seikka häntä hämmästytti. Siitä johtui, että hänen säälinsä muuttui älylliseksi mielenkiinnoksi samoinkuin ensimmäisen kohtauksen aikana.

»Juopottelu lakkautetaan vielä kokonaan», sanoi hän. Hän ei ollut tietänyt olevansa kieltolain kannattaja; hän oli muuttunut sellaiseksi yhtäkkiä!

»Olisi parasta, jos lakkauttaisivat sen heti», sanoi tyttö. »Muuten voi olla liian myöhäistä. Sydäntä ahdistaa, kun näkee nuorten poikain palaavan kotiin niin humalaisina ja hoiperrellen, etteivät kykene edes tappelemaan.»

Hal ei ollut ehtinyt näkemään paljoa näistä asioista Pohjois-Laaksossa. »Myyvätkö ne pojillekin?»

»Tietysti, kuka siitä välittäisi? Pojan raha on yhtä hyvää kuin miehen.»

»Mutta luulisipa yhtiön —»

»Yhtiö antaa vuokralle kapakkarakennuksen — muusta se ei välitä.»

»Mutta täytyyhän niiden välittää työmiestensä kelpoisuudesta!»

»Työmiehiä he saavat uusia kuinka paljon hyvänsä. Ellet kelpaa työhön, sinut potkaistaan pois, ja siinä koko juttu.»

»Onko niin helppo saada taitavaa työväkeä?»

»Hiilen kaivaminen ei kysy erinomaista taitoa. Sitä vaatii luittenne varjeleminen — ja jos teidän kannattaa ne rikkoa, niin yhtiö puolestaan kestää asian.»

He olivat saapuneet pienen hökkelin luo; Mary seisoi hetken mitään virkkamatta. »Puhun jälleen katkerasti!» huudahti hän sitten äkkiä. »Siitä huolimatta, että lupasin käyttäytyä seurallisesti! Mutta sattuu aina asioita, jotka kumoavat päätökseni.» Hän kääntyi äkkiä ja juoksi sisään. Hal seisoi vähän aikaa aprikoiden tulisiko tyttö takaisin; sitten hän päätti, että tuo oli merkinnyt hyvää yötä, ja lähti hiljalleen kulkemaan katua alaspäin.

Hän taisteli todellista mielenmasennusta vastaan, ensimmäisen kerran Pohjois-Laaksoon tultuaan. Toistaiseksi hänen oli onnistunut pysytellä asioista jossakin määrin loitolla voidakseen katsella tätä teollisuusmaailmaa ennakkoluulottomasti. Mutta tänä iltana oli Maryn herättämä säälintunne vetänyt hänet syvemmälle. Hän voi epäilemättä auttaa tyttöä, löytää hänelle työtä ympäristöstä, joka ei ollut siinä määrin musertavaa; mutta nyt hänen mieleensä nousi kysymys: kuinka paljon mahtoikaan kaivosalueilla olla nuoria ja intomielisiä, elämää ikävöiviä nuoria naisia, joita musersi köyhyys ja juoppouden aiheuttama taakka?

Halin ohi kulki hämärässä mies, joka tervehti häntä nyökäten ja kättään heilahduttaen. Hän oli kunnianarvoisa herra Spragg, jonka virallisena tehtävänä oli taistella väkijuomapaholaista vastaan Pohjois-Laaksossa. Hal oli ollut edellisenä sunnuntaina pienessä valkoisessa kirkossa ja oli kuullut kunnianarvoisen Spraggin ahdasoppisen saaman, jossa pirskotettiin runsaasti karitsan verta ja selitettiin seurakunnalle, missä ja miten he tulisivat saamaan korvauksen tässä murheen laaksossa kokemistaan kärsimyksistä.

Millaiselta ilkeältä ivalta tuo tuntuikaan! Ihmiset olivat epäilemättä aikoinaan uskoneet sellaisia oppeja, olivatpa suostuneet menemään roviollekin niiden puolesta. Mutta nyt ei kukaan mennyt niiden vuoksi poltettavaksi — päinvastoin: yhtiö pakotti jokaisen työmiehen maksamaan niukasta ansiostaan osansa, jotta niitä voitiin yhä saarnata. Kuinka voi pahin uskonkiihkoilijakaan tutustua sellaiseen asiainjärjestelyyn alkamatta epäillä omaa hurskauttaan? Jossakin Yleiseksi Polttoaine-Yhtiöksi nimitetyn suuren osingonmaksukoneen yläpäässä täytyi olla jokin pirullinen äly, joka oli koko asian suunnitellut ja antanut käskynsä kirkolliselle esikunnalle: »Me tahdomme omaksemme nykyisyyden — jätämme teille tulevaisuuden! Me tahdomme ruumiit — jääkööt sielut teidän huostaanne! Opettakaa niille taivaasta, mitä haluatte — kunhan annatte meidän ryöstää heitä maan päällä!»

Tätä pirullista ohjelmaa noudattaen kunnianarvoinen Spragg voi kiivailla väkijuomapaholaista vastaan, mutta ei virkkanut sanaakaan väkijuomamyymäläin vuokralleantamisen tuottamista voitto-osingoista eikä niistä paikallisista politikoitsijoista, jotka elivät yhtiön avustuksen ja anniskelusta koituvien voittovarojen nojalla. Hän ei maininnut mitään nykyaikaisen terveystieteen tuloksista, jotka osoittavat liikarasituksen olevan alkoholihimon syynä. »Tehdasjuoppous» ei näyttänyt kuuluvan Yleisen Polttoaine-Yhtiön teologialle tuttuihin käsitteisiin! Sellaista saarnaa kuunnellessaan ei olisi tosiaankaan arvannut, että sen kuuntelijat olivat ruumiillisia olentoja, ja yhtä mahdoton olisi ollut saarnan nojalla aavistaa, että saarnaajallakin oli ruumis, jota ruokki hänen opettamiensa liian ankaran työn ja liian heikon ravinnon riuduttamien palkkaorjien hankkima ravinto!

14.

Tämän järjestelmän uhrit olivat enimmältä säikytettyjä ja puhuivat kärsimistään vääryyksistä vain kuiskaten, mutta Hal tuli huomaamaan, että kaivosalueella oli eräs paikka, missä he eivät voineet pysyä äänettöminä, vaan sallivat vääryyden tuntonsa voittaa pelon. Tämä paikka oli koko kaivoselimistön keskipiste, sen hermostollisen tarmon keskus, tai vertausta vaihtaaksemme se tuomioistuin, jossa kaivosmies kuuli tuomionsa — joko hyvinvointiin tai puutteeseen ja epätoivoon johtavan.

Se paikka oli siinä, mihin hiili tuli kaivoksesta punnittavaksi ja kirjaan merkittäväksi. Kaivoksesta tultuaan lähti jokainen hiilenkaivaja sinne. Siellä oli taulu, jossa nähtiin hänen numeronsa ja hänen sinä päivänä lähettämiensä vaunujen paino. Ja jokainen mies, oppimattominkin, oli perehtynyt englanninkieleen sen verran, että sai asiasta selkoa.

Hal oli vähitellen tullut käsittämään, että tässä oli varsinainen asiain näyttämö. Useimmat miehet katsahtivat tauluun ja lähtivät sitten vaivalloisesti astumaan, hartiat kumarassa, mitään virkkamatta ja sivuilleen vilkaisematta. Toiset murisivat itsekseen tai — se merkitsi aivan samaa — murisivat toisilleen vierailla kielillänsä. Mutta suunnilleen joka viides osasi puhua englanninkieltä; ja kului tuskin yhtäkään iltaa, jona joku ei purkautunut puhumaan, puinut nyrkkiänsä päin taivasta tai vaakamestaria — hänen selkänsä takana. Sellaisen murisijan ympärille saattoi kerääntyä toisia; huomattava oli, että aluepäällikkö tavallisesti oli läheisyydessä sinä hetkenä.

Eräässä sellaisessa tilaisuudessa Hal huomasi ensi kerran vanhan Sikorian, harmaahapsisen slovakin, joka oli viettänyt kaksikymmentä vuotta näiden seutujen kaivoksissa. Kaikkien kuluneina vuosina kärsittyjen vääryyksien synnyttämä katkeruus kuohahti Vanhan Mikon mielessä, kun hän huutaen mainitsi määriänsä: »Yhdeksäntoista, kaksikolmatta, neljäkolmatta, kaksikymmentä! Onko tuo minun painoni, mestari? Luuletteko minun uskovan, että se on painoni?»

»Se on painonne», lausui vaakamestari kylmästi.

»Juudan nimessä, silloin on vaakanne väärä! Katsokaa vaunua, vaunu on iso! Mitatkaa vaunu, mister, seitsemän jalkaa pitkä, puolineljättä jalkaa korkea, neljä jalkaa leveä. Ja tekö sanotte sen vetävän vain kaksikymmentä?»

»Et lastaa kunnollisesti», sanoi vaakamestari.

»En lastaa kunnollisesti?» toisti vanha kaivosmies.

Hän alkoi yht'äkkiä puhua valittavaan sävyyn, ikäänkuin tuollainen syytös olisi häntä enemmän loukannut kuin suututtanut. »Te tiedätte, kuinka monta vuotta olen ollut näissä töissä, ja sanotte, etten osaa tehdä kuormaa! Kun minä kuorman täytän, täytän sen niinkuin kaivosmies, en niinkuin joku japanilainen, joka ei kaivoksesta mitään ymmärrä. Minä lastaan sen kukkurapääksi niinkuin heinälläkin. Reilusti minä sen lastaan — noin.» Ukko osoitti kädenliikkeillä, mitä tarkoitti. »Sanotte minun saavan vain yhdeksäntoista, kaksikymmentä, mutta siinä on sen verta harjana ja puolitoista sen vertaa pohjalla!»

»Se on painonne», lausui vaakaaja järkähtämättä.

»Mutta teidän vaakanne on väärä, mister! Minä olen aina tottunut saamaan painoni, viisiviidettä, kuusiviidettä kuormaan. Tässä on apulaiseni, kysykää häneltä, eikö ole niin asia. Kuinka on, Bo?»

»Um-m-m-mum,» sanoi Bo, joka oli neekeri, joskin hiilentomu teki rodun havaitsemisen hankalaksi.

»Minä en saa enää irti elatustani!» huudahti vanha slovakki. Hänen äänensä värisi, ja syväänpainuneissa tummissa silmissä oli rukoileva ilme. »Mitä luulette minun saavan? Viidessätoista päivässä viisikymmentä senttiä! Minun täytyy maksaa ruoka ja asunto, ja niin totta kuin tässä seison ja Jumala minua auttakoon vannon, että ansaitsen viisikymmentä senttiä. Minä hakkaan hiiltä enkä saa mitään painoa, en saa yhtään mitään! Vaaka on väärä!»

»Mene tiehesi!» sanoi vaakamestari kääntyen pois. »Mister!» huusi Vanha Mikko lähtien hänen jälkeensä ja vuodattaen koko sielunsa sanoihinsa. »Mitä on tämä elämä, mister? Mies raataa kuin juhta saamatta mitään palkakseen. Omaa ruutiansa polttaa, puolen dollarin verosta ruutia päivässä, mitä siitä sanotte? Kakkaa ja kaivaa ja lakaisee, eikä saa yhtään mitään! Tässä on totisesti köyhä mies, joka rääkkää ruumistansa viimeiseen asti, viimeiseen veren pisaraan! Nälkään te minut näännytätte, se on varmaa! Pitäähän minun saada jotakin syödäkseni, vai eikö?»

Samassa vaakaaja pyörähti häneen päin. »Mene helvettiin», ärjäisi hän. »Jos se ei sinulle sovi, lähde tiehesi. Kitasi kiinni, tai minä suljen sen.»

Vanha mies väistyi väristen taaksepäin ja vaikeni. Hän seisoi siinä vielä vähän aikaa hermostuneesti purren parrakkaita huuliansa. Sitten hänen hartiansa lysähtivät, ja hän kääntyi menemään neekeriapulaisensa kanssa.

15.

Vanha Mikko asui Reminitskin luona, ja Hal etsi hänet illallisen jälkeen. Hänestä sai helposti selkoa, ja hän osoittautui mielenkiintoiseksi tuttavaksi. Hänen kaunopuheisten kuvaustensa nojalla Hal tutustui lukuisiin lähiseudun kaivoksiin. Ukko ei kyennyt hillitsemään kiivasta luontoansa ja oli senvuoksi aina muuttamassa. Mutta kaikki paikat olivat yhtäläiset, sanoi hän, niillä oli aina juonensa, joilla varastivat köyhältä kaivosmieheltä hänen ansionsa. Kaivostyöläinen oli pieni liikemies, sopimuksentekijä, joka otti suorittaakseen määrätyn työn kulunkeineen ja siitä mahdollisesti koituvine voittoineen tai tappioineen. Päällysmies määräsi hänelle työpaikan, ja hänen asiansa oli kiskoa siitä irti kivihiiltä saaden palkaksi viisikymmentäviisi senttiä jokaiselta tonnilta puhdasta hiiltä. Eräissä paikoissa mies voi ansaita hyvin, toisissa taas hän teki työtä viikkomääriä saamatta kokoon ruokarahojansa.

Asia riippui hiilessä olevan kiven ja kuonan paljoudesta. Jos hiilisuoni oli matala, täytyi miehen irroittaa katosta parin jalan paksuudelta kiveä, joka lastattiin erikoisiin vaunuihin pois kuljetettavaksi. Tätä työtä nimitettiin »harjaamiseksi», ja siitä ei kaivosmiehelle maksettu mitään korvausta. Voi myös käydä välttämättömäksi kaivaa uusi käytävä tai poistaa tieltä kiveä, tasoittaa pohjaa ja rakentaa ratoja, joita pitkin vaunut kuljetettiin lastattaviksi; toisinaan taas hiilisuoni johti »vikapaikkaan», jossa oli kallio kivihiilen sijassa — ja kallio oli poistettava, ennenkuin pääsi käsiksi kivihiileen. Kaikkea sellaista työtä nimitettiin »kuolleeksi», ja siitä aiheutui alinomainen sota. Aikaisemmin yhtiö oli korvannut sen erikseen, mutta nyt, kun oli päässyt miehiä mahtavammaksi, se kieltäytyi mitään maksamasta. Kaivosmiehelle oli niinmuodoin tärkeätä saada työpaikkansa kohdassa, jossa ei tarvinnut suorittaa paljon sellaista turhaa työtä. Ja paikan määrääminen oli päällysmiehen asia, joten tässä oli loppumaton tilaisuus suosimiseen ja lahjomiseen, riitelemiseen tai päällysmiehen lämpöisenä pitämiseen. Millaisessa asemassa olikaan mies, joka oli köyhä ja vanha ja ruma eikä osannut hyvin puhua englanninkieltä? kysyi vanha Mikko katkerasti. Päällysmies varasti hänen vaunujansa ja antoi niitä toisille; hän vähensi vaunujen painoa lisäten niille, jotka asuivat hänen luonansa, kestitsivät häntä väkijuomilla tai muuten häntä mielistelivät.

»Minä olin tehnyt työtä viisi päivää Koilliskaivoksessa», sanoi Mikko, »ja niin totta kuin Jumala minua auttakoon, vaikka tähän paikkaan kuolisin, en ollut ansainnut enempää kuin viisitoista senttiä! Neljätoista tuumaa kalliota! Minä sanoin mr Biskopille, ylivalvojalle: 'Maksatteko jotakin tästä kalliosta?' 'Mitä joutavia!' sanoo hän. 'No', sanon minä, 'jos ette maksa, niin en työtä jatka. Mihin minä joudun sen kiven kanssa?' 'Mene helvettiin', sanoo hän, ja kun yritin käydä kimppuun, veti revolverinsa. Sitten lähdin Seetrivuorelle, ja päällysmies antoi minulle työtä, sanoi: 'Mene neljänteen kaivokseen; kiskot ovat kolmannessa ja kiinnikkeet.' Hän sanoi: 'Maksan teille, kun pistätte ne paikoilleen.' Minä kävin asiaan ja tein työtä kello kahteentoista. Kuljetin kolme paria kiskoja ja kiinnikkeitä ja irroitin kaikki naulat —.»

»Irroititte naulat?» kysyi Hal.

»En saanut uusia. Täytyi käyttää vanhoja, irtikiskottuja. Sitten sanoin: 'Kuinka on sen puolen päivän laita, jonka minulle lupasitte?' Hän sanoo: 'Ethän ole vielä hiiltä kaivanut?' 'Mutta tehän lupasitte maksaa, jos väännän irti naulat ja panen kiskot paikoilleen!' Sanoo: 'Yhtiö ei maksa kuolleesta työstä — tiedäthän sen!' Niin sanoi, ja siinä oli koko korvaukseni.»

»Ettekö saanut palkkaa puolen päivän työstä?»

»En mitään. Päällysmies tekee mitä tahtoo hiilikaivoksessa!»

16.

Vanha Mikko kertoi eräästä toisestakin keinosta, jonka nojalla kaivosmies joutui toisten mielivallan alaiseksi, vaunujen varastamisesta. Jokaisella miehellä oli messinkilevyjä, joihin oli merkitty hänen numeronsa, ja hän ripusti vaunua lähettäessään sellaisen levyn vaunun sisäpuolella olevaan koukkuun. Mutta tyhjentämispaikalle oli pitkä matka, joku voi vaihtaa levyn, ja vaunu oli mennyttä. Muutamissa kaivoksissa numero merkittiin liidulla vaunun laitaan, ja eipä ollut vaikea sitä pyyhkiä tai muuttaa! Halin mielestä olisi ollut yksinkertainen asia varustaa vaunu numeroidulla munalukolla, mutta sellainen asian järjestäminen olisi maksanut yhtiölle sata tai kaksisataa dollaria, ja niin jatkui varastaminen vuodesta toiseen.

»Luuletteko päällysmiesten vaunuja varastavan?» kysyi Hal.

»Toisinaan varastavat päällysmiehet, toisinaan päällysmiesten ystävät — toisinaan itse yhtiö omilta miehiltänsä.» Pohjois-Laaksossa väitti vanha slovakki itsensä yhtiön varastavan. Ei hyödyttänyt lähettää päivässä enempää kuin kuusi vaunua, selitti hän, sillä maksua ei koskaan saanut useammasta. Ei myöskään kannattanut lastata enempää kuin tonni vaunuun, sillä vaunuja ei kunnollisesti punnittu, lähetettiin vain nopeasti vaa'an yli, ja vaakamestaria oli kielletty ylittämästä erästä keskimäärää. Mikko kertoi italialaisesta, joka oli lastannut vaunun niin korkeaksi, että se tuskin mahtui oviaukosta, meni sitten itse punnituspaikalle ja näki sen painavan kuusituhatta viisisataa naulaa. Hänen hyväkseen merkittiin kolmetuhatta viisisataa, ja hänen yrittäessään käydä kimppuun hänet vangittiin. Mikko ei ollut vangitsemista nähnyt, mutta hänen kaivoksesta tultuaan oli mies mennyt, ja kukaan ei häntä sen koommin nähnyt. Sitten tehtiin vaakahuoneeseen ovi, jottei kukaan pääsisi punnitsemista näkemään.

Mitä enemmän Hal kuunteli miesten kertomuksia ja ajatteli näitä asioita, sitä paremmin hän alkoi käsittää, että kaivosmies oli sopimuksen tekijä, jolla ei ollut minkäänlaista tilaisuutta määritellä sopimuksen laajuutta, ennenkuin otti sen suorittaakseen, eikä jälkeenpäin mahdollisuutta todeta, kuinka paljon työtä oli tehnyt. Sitäpaitsi hänen oli pakko käyttää välineitä, joiden hintaa ja määrää hän ei voinut tarkastaa. Hän käytti ruutia, ja kuukauden lopussa oli. hänen palkastaan lyhennetty eräs summa, ja jos summa oli liian korkea, hän ei voinut mitenkään asiaa auttaa. Häntä veloitettiin määrätyllä summalla »pajoituksesta», työkalujen kunnossapitämisestä, ja joka kuukausi vähennettiin hänen palkastaan dollari tai pari, vaikka hän ei olisi käynyt pajan tienoillakaan.

Hal mietti, mitä ken hyvänsä liikemies asiasta ajattelisi. Suostuisiko kukaan tekemään sopimusta sellaisilla ehdoilla? Ryhtyisikö kukaan rakentamaan patoa saamatta ennakolta mitata paikkaa ja voimatta laskea, kuinka monta kuutiojalkaa kiveä ja sementtiä tehtävä vaatisi? Tarvitsi vain niin kysyä havaitakseen asian takaperoisuuden; mutta tässä piirissä työskenteli viisitoistatuhatta miestä sellaisissa olosuhteissa.