Part 3

»Käyn siellä kolmesti päivässä, mutta en voi sanoa paljonkaan syöväni. Voisitteko te elää rasvapavuista?»

»Aivan varmaan», nauroi tyttö, »hyvät vanhat perunat ovat minulle kyllin hyviä».

»Olisin luullut teidän nauttivan vain ruusun terälehtiä!» huomautti Hal.

»Mitä joutavia! Olette varmaan suudellut _Blarney_-kiveä!» [Irlannissa sijaitsevan Blarneyn linnan muuriin kuuluva kivi, jonka luo on vaikea päästä ja joka tekee suutelijastaan taitavan imartelijan. (Suom. muist.)]

»Minä en huolisi tuhlata suudelmiani kiville.»

»Käytte ylen rohkeaksi, mister Smith. En huoli teitä kuunnella.» Tyttö kääntyi ja alkoi uutterasti tempoa vaatteita nuoralta. Mutta Hal ei halunnut joutua karkoitetuksi. Hän astui askelen lähemmäksi.

»Vuoren rinteeltä laskeutuessani», sanoi hän, »löysin jotakin ihmeellistä. Tuolla ylhäällä on karua ja kolkkoa, mutta minä jouduin suojaiseen sopukkaan, jonne paistoi aurinko ja jossa kasvoi villiruusu. Yksi ainoa! Ajattelin itsekseni: 'Ei kolkkaa kaukaisinta, miss' ei ruusu kasva!'»

»Tuo on varmaan jälleen runokirjaa!» huudahti tyttö. »Minkätähden ette ottanut ruusua?»

»On olemassa runokirja, jonka mukaan tulee 'jättää villiruusu varrellensa'. Se kukkii siinä edelleen; jos joku sen ottaa, se kuihtuu muutaman tunnin kuluessa.»

Hän ei tarkoittanut muuta kuin keskustelun vireilläpitämistä. Mutta tytön vastaus käänsi keskustelun uudelle tolalle.

»Sitä ei voi koskaan tietää, nuori mies. Voihan jo yöllä nousta myrsky, joka repii kukan kappaleiksi. Se olisi kukaties ollut onnellinenkin, jos sen otitte, olisi täyttänyt ruusun tarkoituksen.»

Jos runoilevan nuorukaisen asenteessa lieneekin ollut itsetiedotonta alentuvaisuutta, upposi se nyt kerrassaan iäisen mysteerin syvyyksiin. Tyttö oli saavuttanut naisen ensimmäisen voiton — tiesipä hän sen tai ei. Hän oli vallannut miehen mielen, jännittänyt sen uteliaisuuden vireeseen. Mitä tarkoittikaan tämä kaivoskenttien ruusu?

Villiruusu, joka nähtävästi ei tietänyt sanoneensa mitään merkillistä, keräsi uutterasti pesuvaatteita, ja Hal Warner tarkasteli sillävälin hänen piirteitänsä harkiten hänen sanojaan. Jonkin rikkiviisaan naisen lausumina ne olisivat voineet tarkoittaa yhtä ainoata asiaa, rohkaisua; mutta tämän tytön kirkkaissa harmaissa silmissä ei näkynyt yhtään kevytmielisyyttä, ainoastaan kärsimyksen ilme. Mutta mikä olikaan kärsimys, joka näkyi niin nuoren ja elämääuhkuvan olennon kasvoissa ja sanoissa? Oliko se hänen heimonsa surumieli, joka heläjää vanhoissa kansanlauluissa? Vai oliko se uutta ja erikoislaatuista mielenapeutta, läntisen Amerikan kaukaisilla kaivosseuduilla syntynyttä?

Tytön kasvojenpiirteet olivat samoin mieltähämmentävät kuin hänen sanansa. Hänen harmaat silmänsä katselivat terävästi piirtyvien tummien kulmakarvojen alta, joiden väri ei sointunut hänen hiuksiinsa. Hänen huulensakin olivat selväpiirteiset, suumalo oli melkein suora, joten näytti kuin sen olisi piirtänyt hänen kasvoihinsa sivellin punaisella värillä. Kaikki tuo loi hänen kasvoihinsa hänen toista henkilöä katsellessaan eloisan ja hämmentävän, rohkean, melkein uhmaavankin ilmeen. Mutta hänen hymyillessään punaiset huulet painuivat pehmeämmiksi, harmaat silmät muuttuivat mietteliäiksi ja, kuten näytti, tummemmiksi. Tämä irlantilainen tyttö oli tosiaankin viehättävä, mutta ei helposti ymmärrettävä.

8.

Hal kysyi uuden tuttavansa nimeä, ja tyttö sanoi olevansa Mary Burke. »Huomaan, että olette ollut täällä vain vähän aikaa», sanoi hän, »sillä muuten olisitte varmaan kuullut 'Punaisesta Marista'. Hiusten tähden.»

»En tosiaankaan ole ollut täällä kauan», vastasi Hal, »mutta nyt toivon jääväni — hiusten tähden! Saanko tulla joskus teitä tapaamaan, miss Burke?»

Tyttö ei vastannut mitään, vilkaisi vain taloon, jossa asui. Se oli maalaamaton kolmen huoneen hökkeli, vielä rappeutuneempi kuin useimmat muut. Sen ympärillä oli pelkkää likaa ja nokea, ja entinen paaluaita oli nyt niin hajonnut, että sitä käytettiin polttopuuna. Ikkunat olivat rikkinäiset, ja katossa näkyi vuotokohtia, joita oli jotenkuten paikattu.

»Saanko tulla?» kiiruhti Hal jälleen kysymään, jottei näyttäisi tarkastelevan asumusta liian kriitillisesti.

»Ehkä saatte», vastasi tyttö käyden käsiksi vaatevasuunsa. Hal astui luo tarjoutuen sitä kantamaan, mutta tyttö ei luovuttanut koriaan. Hän piteli sitä lujasti ja silmäili vierasta uhmaillen sanoessaan: »Saatte tulla, mutta tulette näkemään, ettei tämä ole mikään mieluisa vierailupaikka, mr Smith. Naapurit varmaan siitä pian teille kertovat.»

»En luule tuntevani ketään naapurianne», virkkoi Hal.

Hänen äänessään soi myötätunto, mutta tytön kasvoista ei sittenkään kadonnut uhman ilme. »Saatte varmaan siitä kuulla, mr Smith, mutta saatte kuulla senkin, että minä pidän pääni pystyssä. Ja se ei ole mikään helppo asia täällä Pohjois-Laaksossa.»

»Eikö tämä paikkakunta teitä miellytä?» kysyi Hal hämmästyen tämän yksinomaan kohteliaisuudesta johtuneen kysymyksensä vaikutusta. Näytti siltä kuin olisi ukkospilvi liikkunut tytön kasvojen yli. »Minä vihaan sitä! Se on pelon ja paholaisten olopaikka!»

Hal epäröi hetkisen ja kysyi sitten: »Sanotteko minulle mitä tarkoitatte, kun tulen jälleen?»

Mutta »Punainen Mari» oli jälleen viehättävä. »Kun te tulette, mr Smith, en latele teille huoliani. Minä olen silloin sellainen kuin yhtiössä olla pitää, ja me lähdemme sievälle kävelyretkelle, jos suvaitsette.»

Kulkiessaan Reminitskin luo illalliselle Hal ajatteli tyttöä koko ajan, ei ainoastaan hänen miellyttävää ulkomuotoansa, joka oli odottamaton tässä lohduttomuuden tyyssijassa, vaan hänen olemustansa, josta ei saanut selkoa — tuskaa, joka näytti alinomaa koskettavan hänen ajatustensa pintaa, tuimaa ylpeyttä, jonka oli leimahduttanut ilmi kaikkein vähimmän myötätunnon osoitus, hänen ilahtumistaan, kun toinen lausui jonkin kuvallisen lauseparren, vaikka kuinkakin kuluneen. Miten hän oli tullut tietämään jotakin »runokirjoista»? Hal tahtoi oppia paremmin tuntemaan tätä Luonnon ihmettä — tätä vuoren karussa rinteessä kukkivaa villiruusua!

9.

Eräs Mary Burken huomautus selvisi Halille aivan pian — hänen väitteensä, että Pohjois-Laakso oli pelon tyyssija. Hän kuunteli maanalaisten miesten puheita, kunnes pelko vapisutti häntä joka kerta, kun piti painua kaivoksen syvyyteen.

Miesten joukossa oli eräs jouhitukkainen ja soikeasilmäinen korealainen Tsho, joka toimi »köydelläratsastajana» siinä osassa kaivosta, missä Hal oli työssä. Hän oli eräs niistä, joiden huostassa olivat pääkäytäviä pitkin kuljetetut pitkät vaunujonot. Nimi »köydelläratsastaja» johtui siitä, että hän istui raskaalla rautarenkaalla, johon köysi oli kiinnitetty. Hän kehoitti Halia istumaan viereensä, ja Hal suostui sekä toimensa että jäsentensä uhalla. Tsho oli poiminut muistiinsa muutamia sanoja, joita suvaitsi nimittää englanninkieleksi, ja toisinaan voi tosiaankin ymmärtää hänen puheestaan jonkin sanan. Hän osoitti permantoa ja huusi vaunujen rämyn yli: »Iso tomu!» Hal huomasi, että kaivoksen pohjaa peitti kuuden tuuman vahvuinen hiilentomu, jota oli vanhoissa käyttämättömissä seinissäkin niin paljon, että siihen voi kirjoittaa nimensä. »Paljon räjähtää!» selitti köydelläratsastaja, ja kun viimeiset tyhjät vaunut oli työnnetty työkomeroihin ja hän odotteli niitä kuljettaakseen ne jälleen alas, hän yritti käsillään huitoen selittää mitä tarkoitti. »Lastaa vaunut. Pam! Räjähtää kuin helvetti!»

Hal tiesi, että vuoristoilma näillä seuduilla oli kuuluisa kuivuudestaan; nyt hän sai kuulla, että se ominaisuus, joka merkitsi elämää kaikissa maailman osissa eläville raihnaille, merkitsi kuolemaa niille, jotka uurastivat hankkiakseen raihnaille lämpöä. Tämä ilma, jota isot tuulettimet ajoivat läpi kaivosten, vei ilmasta kaiken kosteuden ja jätti hiilentomun niin sakeaksi ja ruutikuivaksi, että pelkkä lastauslapioiden hankaus aiheutti tuhoisia räjähdyksiä. Siitä johtui, että nämä kaivokset surmasivat miehiä monet verrat enemmän kuin mitkään toiset.

Hal keskusteli Tshon kanssa ratsastettuaan illalla erään muulinajajan Tim Raffertyn kanssa ja tiedusteli, eikö asiaa käynyt mitenkään auttaminen. Tim sanoi, että oli olemassa eräs keino, lain määräämä: oli ripoteltava kaivoksiin peittämättömän tiilen tomua. Tim muisti, että lakia oli tosiaankin toteltu kerran hänen eläessään. Oli tullut joitakin »suuria herroja» tarkastamaan asioiden tilaa, ja sitä ennen oli kovasti tuiskutettu säädettyä pölyä. Mutta se oli tapahtunut jo monta vuotta sitten, ja nyt oli ne kojeet siirretty säilyyn, kukaan ei tietänyt minne, ja asiasta ei kuultu koskaan puhuttavankaan.

Samoin oli kaasua koskevien varovaisuustoimenpiteiden laita. Pohjois-Laakson kaivokset näyttivät olevan erikoisen »kaasuiset». Pitkissä käytäväsokkeloissa tuntui löyhkä kuin olisi sinne koottu koko maailman kanatarhojen mädänneet munat, ja tämä rikkivety oli kaikkein vaarattomin niistä kaasuista, joita vastaan kaivosmiehen tuli pitää puolensa. Oli olemassa pelätty tukehduttava kaasu, joka oli hajuton ja ilmaa raskaampi. Pehmeätä, rasvaista hiiltä hakatessaan mies voi iskeä avoimeksi säiliön, jonne oli huimaavan kaukaisessa menneisyydessä sulkeutunut myrkkyannos odottamaan ennaltamäärättyä uhriansa. Mies voi vaipua tainnoksiin kesken työtänsä, ja jos apulainen sattui olemaan poissa näkyvistä tai viipyi hetkenkin liian kauan, niin mies oli mennyttä. Oli vielä sitäkin kamalampi, räjähtävä kaasu, joka voi tärvellä koko kaivoksen ja surmata kymmeniä, jopa satojakin miehiä.

Näitä vaaroja ehkäisemässä oli erikoinen valvoja, jonka velvollisuutena oli liikkua kaivoksessa, tutkia, oliko kaasua, ja pitää huolta siitä, että ilmanvaihtolaitos oli järjestyksessä ja että tuulettimet toimivat moitteettomasti. Tämän valvojan piti suorittaa kierroksensa varhain aamulla, ja laki määräsi, ettei kukaan saanut mennä työhön, ennenkuin hän oli havainnut kaiken olevan kunnossa. Mutta entä jos valvoja nukkui liian kauan tai sattui olemaan humalassa? Eihän voitu tuhlata tuhansia dollareita sellaisen seikan tähden! Niinpä sattuikin toisinaan, että miehet määrättiin työhön, vaikka he murisivat ja kiroilivat mennessään. Ei ollut kulunut montakaan tuntia, kun muutamat heistä makasivat valittaen päänkipua ja pyytäen päästä ulos; ja silloin voi sattua, ettei ylivalvoja päästänyt heitä, koska muutamien poistuessa toiset saattoivat säikähtää ja pyytää hekin pois.

Edellisenä vuonna oli sattunut sellainen onnettomuus. Eräs nuori kroatialainen muulinajaja kertoi siitä Halille, kun he istuivat päivälliskannujensa ääressä. Ensimmäinen miesjoukko oli laskeutunut kaivokseen vastenmielisesti ja muristen. Pian senjälkeen eräs vei alas suojaamattoman kynttilän, ja siitä syntyi räjähdys, joka oli kuulunut maan uumenissa tapahtuvalta mullistukselta. Kahdeksan miestä oli saanut surmansa, ja räjähdys oli ollut niin hirmuinen, että muutamat heistä olivat kiilautuneet seinän ja häkin väliin, joten ruumiita ei saatu irti muuten kuin paloittelemalla. Japanilaisten syy, vakuutti kertoja. Heitä ei olisi pitänyt päästää irralleen kivihiilikaivoksessa, sillä itse pirukaan ei voinut estää japanilaista pujahtamasta syrjään savuttelemaan.

Niin Hal alkoi ymmärtää, minkätähden Pohjois-Laakso oli pelon tyyssija. Millaisia tarinoita olisivatkaan voineet kertoa näiden kaivosten vanhat komerot, jos olisivat osanneet puhua! Hal katseli työhön tulvivaa joukkoa ja ajatteli, että hallituksen tilastojen mukaan kahdeksaa tai yhdeksää heistä oli odottamassa väkivaltainen kuolema, ennenkuin vuosi ehtisi lopulleen, ja että suunnilleen kolmekymmentä haavoittuisi vaikeasti. Ja he tiesivät sen, tiesivät paremmin kuin mitkään hallituksen tilastojentekijät, mutta menivät siitä huolimatta työhönsä. Tätä asiaa harkitessaan Hal joutui ihmeisiinsä. Mikä voima pitikään miehiä sellaisessa työssä? Velvollisuudentuntoko? Käsittivätkö he, että yhteiskunnan täytyi saada kivihiiltä ja että muutamien täytyi suorittaa »likainen työ» sen hankkimiseksi? Ilmestyikö heille näkynä suuri ja ihmeellinen tulevaisuus, jonka piti versoa heidän huonostipalkitusta raadannastaan? Vai olivatko he vain houkkioita tai pelkureita, jotka sokeasti tottelivat, koska ei ollut älyä eikä tahtoa menetellä toisin? Hän joutui uteliaisuuden valtaan, halusi päästä ymmärtämään sisimmältä sielultaan näitä hiljaisia ja kärsivällisiä armeijoja, jotka ovat ajoista aikoihin uskoneet henkensä toisten valtaan.

10.

Hal oppi vähitellen tuntemaan nämä ihmiset; hän ei nähnyt heissä enää pelkkää joukkiota, jota sopi ylenkatsoa tai sääliä kerrassaan, vaan näki yksilöitä yksilöllisine luontumuksineen ja vaikeuksineen, aivan samanlaisia kuin päivän valkeudessa elävät ihmiset. Mary Burke ja Tim Rafferty, korealainen Tsho ja kroatialainen Madvik — nuo henkilöt piirtyivät toinen toisensa jälkeen terävästi Halin mielen kuvaan luoden siihen elämää ja liikuttaen häntä myötätuntoon ja toveruuteen. Muutamat näistä henkilöistä olivat epäilemättä tylsyneet likaiseen ruumiin ja sielun rumuuteen, mutta oli toisia, jotka olivat nuoria ja joiden sydämissä eli toivon valo ja kapinallisuuden säen.

Oli »Andy», kreikkalaisten vanhempien lapsi, oikeastaan Androkulos, mutta ei sopinut edellyttää kenenkään kaivosseudun asujaimen lausuvan sellaista nimeä. Hal näki hänet myymälässä, ja pojan kauniit piirteet ja hänen tummat alakuloiset silmänsä herättivät hänen huomiotansa. He alkoivat keskustella, ja Andylle selvisi, ettei Hal ollut viettänyt koko ikäänsä kivihiilikaivoksissa, vaan oli liikkunut avarassa maailmassa. Hänen äänessään kuuluva kiihtymys oli kerrassaan liikuttava; hän ikävöi elämää, sen iloja ja seikkailuja — ja hänen osanaan oli istua kymmenen tuntia päivässä kaivoksen syvyydessä, hiilen räiske korvissaan ja sieraimet hiilentomua täynnä, ja noukkia sormin pois kuonaa. Hän kuului »erottelijapoikien» monipäiseen laumaan.

»Minkätähden ette lähde pois?» kysyi Hal.

»Kristus! Kuinka pois lähtisin. On äiti, kaksi sisarta.»

»Entä isänne?» Hal sai tietää, että Andyn isä oli ollut eräs niistä, joiden ruumiit oli täytynyt paloitellen irroittaa kaivoskuilusta. Nyt oli poika kahlehdittu isän sijaan, kunnes tulisi hänen hetkensä!

»En tahdo olla »mainari»! huusi poika. »En tahdo tulla tapetuksi!»

Hän alkoi arasti tiedustella, mihin Hal ajatteli hänen voivan ryhtyä, jos pakenisi omaistensa luota ja koettaisi onneansa ulkona maailmalla. Hal yritti muistaa, missä oli nähnyt oliivi-ihoisia kreikkalaisia suurine tummine silmineen kauniissa vapauden maassa, eikä voinut esittää pojalle muuta mahdollisuutta kuin kengänkiilloittajan viran tai työskentelyn pesuastiain pyyhkijänä jonkin hotellin pesusuojassa — juomarahat oli joka tapauksessa luovutettava lihavalle patruunalle.

Andy oli käynyt koulua, oli oppinut lukemaan englanninkieltä, ja opettaja oli lainannut hänelle kirjoja ja aikakauslehtiä, joissa oli ihmeellisiä kuvia. Nyt hän kalpasi enempää kuin kuvia, hän tahtoi saada niiden edustamat todelliset oliot. Tässä Hal havaitsi erään kaivoksenomistajia kohtaavan vaikeuden. He keräsivät suuren määrän nöyriä orjia, jotka olivat peräisin parista-kolmestakymmenestä rodusta ja syntyjään orjamielisiä; mutta Amerikan mieletön järjestelmä, jonka mukaan piti olla olemassa julkisia kouluja, sai aikaan, että tämän lauman lapset oppivat puhumaan, vieläpä kirjoittamaankin englanninkieltä. Niin he muuttuivat liian hyviksi heitä odottavaa kohtaloa varten, sitten pääsi kaivosalueelle pujahtamaan joku kiertävä agitaattori, ja yht'äkkiä oli piru irti. Siitä syystä tarvittiin hiilikaivoksissa toisenkinlainen »valvoja», jonka asiana oli varjella toisenlaisilta räjähdyksiltä — ei hiilikaasujen, vaan ihmismielen aikaansaamilta.

Tähän toimeen sisältyvät velvollisuudet kuuluivat Pohjois-Laaksossa lähinnä Jeff Cottonille, aluepäällikölle. Hän ei ollut näköjään sellainen mies kuin olisi luullut hänen virkansa edellyttävän. Hän oli laiha, melkein hienonnäköinen, henkilö, joka frakkiin puettuna olisi kelvannut diplomaatiksi. Hänen ärtyessään vääntyi suu kuitenkin rumaksi, ja hänellä oli aina mukanaan tuliase, jossa nähtiin kuusi uurretta; sitäpaitsi hänellä oli sheriffin-merkki, jonka nojalla hän voi rankaisematta lisätä uurremerkkiensä lukua. Jeff Cottonin tullessa lähti räjähdysvalmis mies aina pois ollakseen räjähtäväinen yksikseen. Pohjois-Laaksossa vallitsi niinmuodoin »järjestys», ja ainoastaan lauantai- ja sunnuntai-iltoina, humalaisia hillittäessä, tai maanantai-aamuina, kun heitä täytyi potkien retuuttaa työhön, voi havaita, millaisilla perustuksilla tämä »järjestys» lepäsi.

Paitsi Jeff Cottonia ja hänen apuriansa Adamsia, joilla oli virkamerkit ja jotka tunnettiin, oli toisia apureita, joilla ei ollut mitään merkkejä ja jotka edellytettiin tuntemattomiksi. Palatessaan kaivoksesta eräänä iltana Hal sanoi kroatialaiselle muulinajajalle Madvikille jotakin yhtiön myymälän korkeista hinnoista ja hämmästyi kovin, kun mies potkaisi häntä nilkkaan. Myöhemmin, kun he olivat menossa illalliselle, Madvik selitti asian. »Se punanaamainen, Gus. Pidä varasi — se on yhtiön urkkija.»

»Niinkö tosiaan?» kysyi Hal täynnä mielenkiintoa. »Mistä sen tiedät?»

»Tiedän. Kaikki tietävät.»

»Hän ei näytä kovin viisaalta», virkkoi Hal, jonka käsitykset salapoliiseista olivat muodostuneet Sherlock Holmesin nojalla.

»Ei tarvitse paljon viisautta. Menee päällysmiehen luo, sanoo: 'Joe lurjus puhuu liikoja. Sanoo myymälän varastavan.' Vaikka pirun tyhmä sen tekee. Eikö niin?»

»Epäilemättä», myönsi Hal. »Ja saako hän siitä palkan yhtiöltä?»

»Päällysmies maksaa. Antaa juoda, antaa vähän rahaa. Sitten päällysmies tulee, sanoo sulle: 'Pidät liika suurta suuta, mies. Mene helvettiin tästä!' Ymmärrätkö?»

Hal ymmärsi.

»Menet pois tästä kanjonista. Tulet toiseen kaivokseen. Päällysmies kysyy: 'Missä olet ollut työssä?' Sanot: 'Pohjois-Laaksossa.' Hän sanoo: 'Mikä nimi?' Sinä sanot: 'Joe Smith', Hän sanoo: 'Odota.' Menee sisään, katsoo paperia, tulee ulos, sanoo: 'Ei ole työtä!' Sinä sanot: 'Miksei?' Hän sanoo: 'Pidät liika suurta suuta, mies. Mene helvettiin!' Ymmärrätkö?»

»Tarkoitat mustaa kirjaa?» sanoi Hal.

»Niin, mustaa kirjaa. Puhelimellakin taitavat saada kaikki tietää. Jos teet jotakin pahaa, puhut ammattiyhdistyksestä» — Madvik oli alentanut ääntänsä ja lausunut viimeisen sanan kuiskaten — »lähettävät kuvasi — et saa työtä missään koko valtiossa. Mitä siitä pidät?»

11.

Aivan pian Hal näki tämän urkkimisjärjestelmän toiminnassa ja alkoi hiukan ymmärtää niitä voimia, jotka pitivät näitä hiljaisia ja kärsivällisiä armeijoja työssään. Eräänä sunnuntaiaamuna hän oli kävelemässä muulinajaja Tim Raffertyn kanssa, jonka leppoisissa nuorissa, hiilenmustentamissa kasvoissa oli uneksiva sininen silmäpari. He tulivat Timin asunnolle, ja Tim kehoitti Halia astumaan sisään. Timin isä oli kumarainen ja työn raatelema mies, mutta hänen rotevassa ruumiissaan, joka oli monen miespolven aikana hiilikaivoksissa ahertaneiden miesten perintöä, asui vielä ankara voima. Hänet tunnettiin »Vanhan Raffertyn» nimellä, vaikka hän ei ollut vielä läheskään viidenkymmenen vuoden ikäinen. Hän oli aloittanut työn kaivospoikana yhdeksän vuoden iässä ja näytti nyt vieraalle haalistunutta nahkakantista albumia, jossa oli »vanhan maan» sukulaisten kuvia — miehiä, joilla oli alakuloiset, syväuurteiset kasvot ja jotka istuivat erittäin jäykkinä ja juhlallisina tullakseen ikuistetuiksi jälkipolvia varten.

Perheenäiti oli laiha harmaahapsinen nainen, joka oli menettänyt hampaansa, mutta säilyttänyt lämpimän sydämensä. Hal mieltyi häneen, koska koti oli siisti, ja istuutui kynnykselle, ympärillään joukko pieniä Rafferty-suvun jäseniä, joiden kasvot hohtelivat sunnuntaista puhtautta. Hän lumosi lapset kertomalla heille Clark Russellin ja Mayne Reidin teoksista sieppaamiansa seikkailuja. Siitä hyvästä häntä kehoitettiin jäämään päivälliselle. Hän sai puhtaan veitsen ja kahvelin ja lautasellisen höyryävän kuumia perunoita, joiden vieressä oli pari suolatun sianlihan viipaletta. Ateria oli niin oivallinen, että Hal heti tiedusteli, saisiko muuttaa majapaikastaan tänne aterioimaan.

Mrs Raffertyn silmät suurenivat. »Miksipä ei», sanoi hän, »mutta luuletteko, että siihen suostuvat?»

»Minkätähden eivät suostuisi?» kysyi Hal.

»Se olisi huono esimerkki toisille.»

»Tarkoitatteko, että minun on pakko pysyä Remnitskin luona?»

»Yhtiöllä on kuusi eri majataloa», sanoi emäntä.

»Mitä ne tekisivät, jos muuttaisin luoksenne?»

»Ensin teille vihjattaisiin asiasta, ja sitten te lähtisitte näiltä kaivoksilta ja me luultavasti jäljessänne.»

»Mutta onhan koppikaupungin asukkailla paljonkin asunto- ja ruokavieraita», huomautti Hal.

»Niin niillä! Kukaan ei heistä välitä — elivät miten elivät. Mutta te olette alun pitäen asunut Reminitskin luona, ja teidän poistuminen ei olisi mikään terveellinen asia.»

»Ymmärrän», nauroi Hal. »Täällä näyttää olevan paljonkin epäterveellisiä asioita.»

»Aivan varmasti! Nick Ammons ajettiin pois, kun hänen vaimonsa oli ostanut maitoa alhaalta laaksosta. Oli lapsi kipeänä, ja myymälästä saadussa sinkossa ei ole paljonkaan ytyä. Sekoittavat siihen luullakseni liitua; pohjalle ainakin jää valkoinen sakka.»

»Teidän siis täytyy ostaa ostettavanne yhtiön myymälästä?»

»Luulin teidän sanoneen, että olette jo ennenkin ollut työssä hiilikaivoksessa», sanoi Vanha Rafferty, joka oli siihen asti kuunnellut mitään virkkamatta.

»Niin olen», vastasi Hal. »Mutta siellä eivät asiat olleet ihan yhtä hullusti.»

»Enpä sitten tiedä, missä olette ollut», sanoi mrs Rafferty, »jos tässä maassa. Minä ja ukkoni olemme haeskelleet vuosikausia.»

Siihen saakka keskustelu oli sujunut luontevasti; mutta nyt tuntui äkkiä kuin olisi langennut jokin varjo — pelon varjo. Hal huomasi Vanhan Raffertyn katsahtavan vaimoonsa, kurtistavan kulmiansa ja viittaavan. Mitä he tiesivätkään tästä sievästä nuoresta vieraasta, joka puhui ylen liukkaasti ja oli ollut monilla maailman kulmilla?

»Ei ole asiamme valittaa», sanoi ukko.

Ja hänen eukkonsa ehätti lisäämään: »Jos päästäisivät tänne kulkukauppiaita ja muita sellaisia, ei siitä taitaisi tulla loppuakaan. Meillä on täällä yhtä hyvä olo kuin missä muualla tahansa.»

»Työmiehen elämä ei ole leikin asia, yrittipä sitä missä tahansa», täydensi toinen, ja kun nuori Tim pyrki ilmaisemaan omaa ajatustansa, he keskeyttivät hänen puheensa niin ilmeisen pelokkaasti, että Hal tunsi sydämessään kipeätä sääliä ja kiiruhti vaihtamaan puheenaihetta.

12.

Saman sunnuntaipäivän iltana Hal lähti tervehtimään Mary Burkea niinkuin oli luvannut. Mary avasi hökkelin oven päästääkseen hänet sisään, ja Hal sai miellyttävän vaikutelman, vaikka valaistuksesta piti huolta vain himmeä öljylamppu. »Tervetuloa», sanoi Mary samoinkuin oli sanonut vieraan tuiskahtaessa vuoren rinteeltä pesupihalle. Hal astui sisään hänen jäljessään ja huomasi, että miellyttävä vaikutus johtui Marystä itsestään. Kuinka raikkaalta ja puhtaalta hän näyttikään! Vanha sininen karttuunileninki, joka viime kerralla ei ollut ihan puhdas, oli nyt pesty ja silitetty, ja olkapään repeämä oli paikattu haalistumattomalla sinisellä tilkulla.