Part 2

Hal ei mielinyt puhua mitään. Hän kääriytyi peitteeseensä ja nukkui niinkuin ihminen, jota ei häiritse mikään lämmin kiintymys eikä uteliaisuus. Aamulla ukko antoi hänelle kappaleen ohraleipää ja muutamia nuoria sipuleita kasvitarhastaan, ja eipä ollut Hal eläessään nauttinut maukkaampaa aamuateriaa. Kun Hal lähtiessään kiitti isäntäänsä, sanoi viimeksimainittu: »Eipä mitään, nuori mies. Sinä voit korvata asian yhdellä ainoalla tavalla: kun et virka siitä sanaakaan kenellekään. Miehelle, joka on harmaapäinen ja konkkailee toisella jalalla, merkitsee toimensa menettäminen samaa kuin jokeen hukuttaminen.»

Hal lupasi olla mitään virkkamatta ja meni menojansa. Hänen ruhjevammansa eivät kirvelleet enää kovin tuimasti, ja hän kykeni kävelemään. Näkyvissä oli karjatiloja — tuntui kuin olisi yht'äkkiä palannut takaisin Amerikkaan!

4.

Halia odottivat nyt viikon kestävät maankiertäjän seikkailut. Hän oli oikea kulkuri; vyössä ei ollut enää kymmenen dollarin seteliä, joka olisi lievittänyt hänen kokemuksiensa kirpeätä todellisuutta.

Hän tarkasti maalliset hyvyytensä ja ihmetteli, voitiinko häntä yhä vielä pitää keikarina. Hänen mieleensä muistui, että hänen hymynsä oli lumonnut naisia; voisikohan se vaikuttaa niin vieläkin, silmän sinimarjasta huolimatta. Kun mitään muuta elatuskeinoa ei ollut, hän koetteli, kuinka hymy vaikutti vastaanottavaisilta näyttäviin emäntiin, ja menestys oli niin melkoinen, että hän alkoi epäillä kunniallisen työn järkevyyttä. Hän ei laulanut enää Harriganin laulua, vaan sen sijaan kerran kuulemaansa kulkurilaulua:

»Mitäs maksaisi tehdä työtä, kun naisia maassa on?»

Seuraavana päivänä hän tutustui kahteen muuhun maata kiertävään herrasmieheen, jotka istuivat ratavallin kupeella silavaa käristäen. Veikot lausuivat hänet tervetulleeksi, kuuntelivat hänen tarinaansa, ottivat hänet veljeskunnan jäseneksi ja perehdyttivät hänet uusiin elämäntapoihin. Aivan pian hän sai tuttavakseen erään entisen kaivosmiehen, joka voi antaa hänelle ne tiedot, joita toiseen kanjoniin kapuaminen edellytti.

»Hollantilais-Mikko» oli miehen nimenä, mutta hän ei huolinut selittää sen syntyä ja alkujuurta. Hän oli mustasilmäinen ja vaarallisennäköinen lurjus, joka keskustelun kaivoksiin ja kaivostöihin suuntautuessa laski suustaan hämmästyttävän vuolaan sadattelutulvan. Hän oli siitä leikistä selviytynyt — Hal tai joku toinen helvetin hullu sai käydä hänen sijaansa, jos mieli teki. Koko peli pysyi pystyssä vain sen nojalla, että maailmassa oli niin paljon luonnostansa helvetin hulluja ihmisiä. »Hollantilais-Mikko» jatkoi juttuansa kertoen kauhistuttavia asioita kaivosmiesten elämästä, loitsien eteensä toisen päällysmiehen hahmon toisensa jälkeen ja tuomiten heidät kaikki iankaikkisen kadotuksen ilmiliekkeihin.

»Nuorna ollessani teki mieleni työhön», sanoi hän, »mutta nyt olen siitä viasta parantunut ja iäksi päiväksi». Maailma oli alkanut hänestä tuntua paikalta, joka oli suunniteltu vain sitä varten, että hänen täytyisi tehdä työtä, ja hän yritti ehkäistä sitä suunnitelmaa kaikilla käytettävissä olevilla keinoilla. Hal istui nuotion ääressä laakson pohjassa virtaavan joen rannalla ja vietti aikaansa hupaisesti selittämällä »Hollantilais-Mikolle», että hän oli kovemmassa työssä työtä karttaessaan kuin toiset sitä tehdessään. Maankiertäjä ei kumminkaan näyttänyt siitä välittävän — asia oli hänelle periaatteellinen, ja hän oli halukas tekemään myönnytyksiä vakaumustensa vuoksi. Pakkotyöhön tuomittunakin hän oli kieltäytynyt tekemästä työtä; hänet oli suljettu tyrmään, ja hän oli ollut vähällä kuolla nälkään, mutta oli sittenkin nauttinut mieluummin vettä ja leipää kuin käynyt työhön. Jos kaikki tekisivät samoin, arveli hän, niin jo pian syntyisi »toinen mylläkkä».

Hal mieltyi tähän omaperäiseen kumousmieheen ja vaelsi hänen kanssaan muutamia päiviä udellen häneltä kaivosmiehen elämän yksityisseikkoja. Useimmat yhtiöt käyttivät pysyväisiä pestaustoimistoja, kuten portinvartija oli sanonut; mutta hakana oli asiassa se, että asioimistot saivat osan palkasta pitkät ajat — päällysmiehet olivat heidän kanssaan samassa juonessa. Halin ihmetellessä, eikö se ollut laitonta, sanoi hänen kumppaninsa: »Mitä jaarittelet! Kun olet vähän aikaa ollut siinä työssä, tulet havaitsemaan, että kaivoskentän lakina on päällysmiehen sana.» Sitten maankiertäjä selitti vakaumustaan, että jos erään miehen asiana on työn antaminen ja toiset miehet sitä tavoittelevat, laki ei siinä paljoa merkitse. Hal piti huomautusta sattuvana ja olisi mielellään saattanut sen Harriganin taloustieteen-professorin tietoon.

Halin ollessa toista yötä »Hollantilais-Mikon» seurassa heidän viidakkoonsa hyökkäsi poliisikonstaapeli mukanaan puoli tusinaa apumiehiä; siihen aikaan näet yritettiin tarmokkaasti karkoittaa kulkureita lähiseuduilta — tai ajaa heitä kaivostöihin. Halin kumppani, joka piti varansa nukkuessaankin, murtautui pimeässä ulos saarroksesta, ja Hal seurasi häntä selviytyen ahdistajista jalkapallopelissä oppimansa juonen avulla. He jättivät ruokavaransa ja peitteensä, mutta »Hollantilais-Mikko» ei siitä huolinut, sieppasi kanan orrelta, jotta yö kuluisi hupaisemmin, ja varasti seuraavana päivänä kuivausnuoralta alusvaatekerran. Hal söi kanan ja puki ylleen alusvaatteet suistuen siten rikosten tielle.

»Hollantilais-Mikosta» erottuaan hän palasi Pedroon. Maankiertäjä oli hänelle kertonut, että kapakanpitäjillä oli melkein poikkeuksetta tuttavia kaivosmailla ja että he voivat auttaa miehen työhön. Hal alkoi tiedustella, ja jo toinen vastasi myöntävästi luvaten antaa hänelle kirjeen vietäväksi eräälle miehelle Pohjois-Laaksoon. Jos hän saisi työtä, tulisi tuttavalle maksettavaksi dollari kuukaudessa hänen palkastaan. Hal suostui ja lähti kohti toista kanjonia, voimanlähteenä laakson suulla sijaitsevasta kartanosta »puhallettu» leipäkannikka. Hän esitti toisella Yleisen Polttoaineyhtiön portilla kirjeen, joka oli osoitettu jollekin O'Callahan-nimiselle henkilölle — tämä O'Callahan havaittiin hänkin kapakoitsijaksi.

Vartija ei edes avannut kirjettä, vaan päästi Halin menemään sen nähtyänsä. Hal etsi miehen ja tarjoutui työhön. Mies sanoi mielellään häntä auttavansa, mutta vaati dollarin kuukaudessa itselleen ja toisen Pedrossa asuvalle tuttavalleen. Hal ei siihen suostunut, ja niin he tinkivät tinkimistään. Halin vihdoin kääntyessä menemään ja uhatessa puhutella jotakin »korkeampaa herraa» kapakoitsija lupasi tyytyä puoleentoista dollariin.

»Oletteko kaivostöihin perehtynyt?» kysyi mies.

»Pienestä pojasta», vastasi Hal, joka nyt tiesi, kuinka maailmassa oli meneteltävä.

»Missä olette ollut töissä?»

Hal mainitsi erinäisiä kaivoksia, joista oli jotakin kuullut maankiertäjiltä. Hän oli valinnut itselleen nimen »Joe Smith», jonka otaksui varmaan löytyvän jokaisen kaivoksen luetteloista. Toista viikkoa versonut parransänki oli muuttanut hänen muotoansa, ja hän oli oppinut hiukan sadattelemaankin.

Kapakanisäntä vei hänet kaivoksen n:o 2 päällysmiehen, mr Alec Stonen puheille. Mr Stone kysyi kohta: »Tiedätkö jotakin muulinhoidosta?»

»Olen ollut tallitöissä», vastasi Hal, »ja osaan hoitaa hevosia».

»Niin, muulit ovat toista maata,» sanoi mies. »Eräs tallirenkini sai vatsataudin tässä hiljattain, ja enpä tiedä, korjautuuko hän siitä koskaan entiselleen.»

»Antakaa minun koettaa», sanoi Hal. »Kyllä minä niistä huolen pidän.»

Päällysmies katseli häntä. »Näytät kunnon pojalta», sanoi hän. »Maksan sinulle viisiviidettä kuukaudessa, ja jos olet kelvollinen, saat viisikymmentä.»

»Olkoon menneeksi, sir. Koska aloitan?»

»Sitä parempi, mitä pikemmin. Missä ovat riepusi?»

»Minulla ei ole muuta kuin tämä», sanoi Hal näyttäen kädessään olevaa nyyttiä, johon oli käärinyt varastetut alusvaatteet.

»Heitä ne tuonne nurkkaan», sanoi mies, vaikeni sitten äkkiä ja silmäili Halia kulmat kurtussa. »Kuulutko johonkin ammattiyhdistykseen?»

»Herra varjelkoon, en!»

»Oletko _koskaan_ kuulunut?»

»En, sir. En koskaan.»

Miehen katse näytti osoittavan, että hän ajatteli Halin valehtelevan ja että hänen salaisin mielensä kohta paljastuisi. »Sinun näet täytyy se vannoa, ennenkuin saat täältä työtä.»

»Hyvä», sanoi Hal, »minä suostun».

»Minä järjestän asian huomenna», virkkoi mies.

»Paperit eivät ole nyt mukanani. Mihin kirkkokuntaan muuten kuulut?»

»Seitsemännen päivän adventisteihin.»

»Herra siunatkoon! Mitä ne ovat?»

»Ei haittaa», selitti Hal. »Minun ei oikeastaan pitäisi tehdä työtä lauantaisin, mutta teen kumminkin.»

»Hyvä, kunhan et sitä oppia täällä saarnaa. Meillä on oma saarnaaja — saat nipistää palkastasi viisikymmentä senttiä kuussa häntä varten. Tule nyt, minä vien sinut paikalle.» Niin aloitti Hal elämänuransa.

5.

Muuli on, kuten tiedetään, julkijumalaton otus, niin sanoaksemme luonnon umpikuja, erehdys, jota luonto häpee ja jolta se epää suvun jatkamisen. Halin hoitoon uskotut kolmekymmentä muulia olivat kasvaneet ympäristössä, joka oli omansa kehittämään pahimpia niiden luonnonlaadussa piileviä taipumuksia. Hal huomasi aivan pian, että hänen edeltäjänsä »vatsatauti» oli aiheutunut muulin takajalan potkaisusta, ja hän käsitti, ettei saanut olla hetkeäkään hajamielinen, jos halusi välttää tuota vaarallista tautia.

Muulit elivät elämänsä maan alla pimeässä; ne tuotiin ylös päivänpaisteeseen ja viheriälle nurmelle piehtaroimaan vain silloin, kun sattuivat sairastumaan. Niiden joukossa oli eräs nimeltä »Italian Kalle», joka oli oppinut puremaan tupakkamälliä ja penkomaan kaivosmiesten ja heidän apulaistensa taskuja. »Italian Kalle» ei osannut sylkeä suustaan tupakan mehua, ja seurauksena oli, että se sairastui ja vannoi luopuvansa pahastaan. Ajomiehet ja kaivospojat kuitenkin tunsivat sen heikkouden ja houkuttelivat, kunnes se jälleen lankesi kiusaukseen. Hal havaitsi pian tämän moraalisen murhenäytelmän ja pahoitteli sitä suorittaessaan jokapäiväisiä askareitansa.

Hän laskeutui kaivokseen ensimmäisessä häkissä sangen varhain aamulla. Hän syötti ja juotti juhtansa ja auttoi niitä valjastettaessa. Viimeisten neljän kavion kapseen vihdoin etäännyttyä kuulumattomiin hän siivosi tallit, korjasi valjaita ja auttoi jokaista vanhempaa miestä, joka sattui olemaan läheisyydessä.

Muulien ohella olivat hänen pahimpana kiusanaan kärrääjäpojat ja muut nuoret vintiöt, joiden kanssa hän tuli tekemisiin. Hän oli uusi tulokas ja joutui siitä syystä kiusattavaksi. Sitäpaitsi hän oli halvassa työssä — muulien hoitaminen näytti heistä jollakin tavoin nöyryyttävältä ja naurettavalta. Nämä lurjukset kuuluivat pariinkymmeneen Etelä-Euroopan ja Aasian eri kansallisuuteen; heidän joukossaan oli litteänaamaisia tataareja, mustanpuhuvia kreikkalaisia ja pieniä, viekassilmäisiä japanilaisia. He puhuivat sekakieltä, jonka muodostivat suurimmalta osalta englanninkieliset kiroukset ja rivoudet; auringonvaloon syntyneestä ja kasvaneesta ihmisestä heidän mieltensä likainen kutuvesi tuntui kerrassaan uskomattomalta. He puhuivat rivoja asioita äideistään ja isoäideistään sekä Neitsyt Maariasta, joka oli ainoa heidän tuntemansa mytologinen henkilö. Näiden pimeässä elävien pienten olentoraukkojen sielut likaantuivat ja mustuivat vielä nopeammin ja lopullisemmin kuin heidän kasvonsa!

Päällysmies oli kehoittanut Halia majoittumaan »Reminitskin» luo. Hal tuli kaivoksesta viimeisten mukana, ja hänet neuvottiin himmeästi valaistuun, rautarakennukseen. Sinne tultuaan hän kohtasi isännän, lihavan venäläisen, joka sanoi, että hän saisi seitsemänkolmatta dollarin hinnasta ruoan ja asunnon, nimittäin makuusijan jossakin huoneessa kahdeksan muun perheettömän miehen kanssa. Kapakanisännille hän oli lupautunut maksamaan puolitoista dollaria, yhtiön papille oli suoritettava viisikymmentä senttiä, yhtiön lääkärille dollari, viisikymmentä senttiä pesuhuoneen käyttämisestä ja viisikymmentä senttiä sairaus- ja tapaturmavakuutusta varten, joten hänelle jäi neljätoista dollaria kuussa vaatteiden ostoon, perhekunnan perustamiseen, olut- ja tupakkarahoiksi ja hiilikaivosten ihmisystävällisten omistajien perustamien kirjastojen ja koulujen kannattamiseksi.

Hänen saapuessaan Reminitskin luo oli illallinen kohta syöty; lattia muistutti ihmissyöjien kemutannerta, ja jäljellejäänyt ruoka oli kylmää. Hän ymmärsi, että joutuisi aina kokemaan samaa ja että hänen oli selviydyttävä asiasta niin hyvin kuin osasi. Tämän Yleisen Polttoaine-Yhtiön omistaman majatalon ruokahuone muistutti hänelle valtion vankilaa, jossa hän oli kerran käynyt — täällä samoinkuin sielläkin istuivat miehet pitkissä riveissä äänettöminä syöden tärkkelystä ja rasvaa tinalautasiltaan. Lautaset tosin olivat täällä puolentoista tuuman paksuista polttosavea, mutta tärkkelys ja rasva olivat samat. Reminitskin keittäjän reseptinä näytti olevan: »Jos et ole oikein selvillä, lisää rasvaa ja kiehuta se.» Vaikka Hal olikin nälkäinen pitkästä kuljeskelusta ja maan alla toimittamastaan työstä, hänen oli kuitenkin vaikea tätä ruokaa niellä. Sunnuntai oli ainoa päivä, jolloin aterioitiin päivänvalossa, ja silloin parveili kaikkialla lukematon määrä kärpäsiä saaden Halin muistamaan erään lääkärin lausunnon, jonka mukaan valistuneen ihmisen tulee pelätä kärpästä enemmän kuin Intian tiikeriä.

Majapaikassa hänelle annettiin makuusija ja suuri määrä syöpäläisiä, mutta ei peittoa, joka oli täällä vuoristossa välttämätön. Hänen täytyi senvuoksi lähteä illallisen jälkeen päällysmiehensä puheille saadakseen luottoa yhtiön myymälässä. Hänelle suostuttiinkin antamaan hiukan luottoa, koska siten voitiin estää häntä poistumasta milloin tahtoi. Ei ollut olemassa lakia, jonka nojalla olisi voitu pidättää mies velan vuoksi, mutta Hal tiesi jo, minkä verran aluepäällikkö välitti laista.

6.

Hal uurasti kolme päivää maan uumenissa, söi Reminitskin luona ja metsästi syöpäläisiä. Sitten tuli siunattu sunnuntai, ja hän vietti muutamat vapaat tuntinsa kävellen auringonvalossa ja katsellen Pohjois-Laakson kaivoskylää, jonka asumukset levisivät toista mailia laajalle pitkin kanjonia. Keskellä olivat suuret kaivosrakennukset ja voima-asema korkeine savupiippuineen, niiden läheisyydessä yhtiön myymälä ja pari kapakkaa. Oli vielä erinäisiä majataloja, samanlaisia kuin Reminitskin ja pitkä rivi lautakojuja, jokaisessa niistä kaksi tai neljä huonetta ja asujaimina useita perhekuntia. Hiukan ylempänä rinteellä sijaitsi koulutalo ja eräs toinen pieni yksihuoneinen rakennus, joka oli kirkkona; pappi kuului Yleisen Polttoaine-Yhtiön tunnustukseen. Hän sai käyttää rakennustaan ilmaiseksi, ollen siinä tavallaan edullisemmassa asemassa kuin kapakoitsijat, joiden täytyi maksaa yhtiölle iso vuokra, mutta ihmisluonnon synnynnäistä raadollisuutta näytti todistavan se seikka, että taivas tuosta nauttimastaan edusta huolimatta joutui häviölle taistellessaan helvettiä vastaan tällä kaivoskentällä.

Kylän läpi kulkiessaan sai siitä aluksi aivan lohduttoman vaikutelman. Vuoret kohosivat karuina ja autioina, kupeissa geologisten ajanjaksojen arvet. Näissä kanjoneissa aurinko laski varhain iltapuolella, ja lunta satoi varhain syksyllä; kaikkialla näytti luonto kohottavan kätensä ihmistä vastaan, ja ihmisen täytyi alistua. Kaivosalueella tuntui sitäkin surkeampi lohduttomuus, likaisuus ja eläimellisyys. Oli tehty joitakin vaivaisia yrityksiä kasvitarhojen perustamiseksi, mutta noki ja savu surmasi kaiken kasvullisuuden, ja vallitsevana värinä oli likaisenharmaa. Kaikkialla näkyi tuhkakasoja, ruostunutta rautalankaa ja säilykerasioita ja likaisia, nokisia lapsia leikkimässä.

Eräs osa kaivoskylää tunnettiin nimellä »koppikaupunki». Sinne, pienten kuonavuorten keskelle, olivat eräät kaikkein köyhimmät ulkomaalaiset saaneet rakentaa itselleen kojuja vanhoista laudoista, läkkipellistä ja asfalttipaperin kappaleista. Nämä asumukset eivät olleet kanakopin veroisia, mutta siitä huolimatta muutamissa niistä asui toista kymmentä henkeä, miehiä ja naisia, jotka nukkuivat kuonan peittämällä permannolla vanhojen riepujen ja peitteitten alla. Siellä vilisi pieniä lapsia luvuton lauma. Useimmat kantoivat verhonaan vain resuista mekkoa ja jättivät huoletta näkyviin paljaat takalistonsa. Hal ajatteli, että luolaihmisten lapset varmaan olivat siten leikkineet, ja hänen mieleensä tulvahti vastenmielisyyden aalto. Hän oli saapuessaan ollut täynnä lämmintä kiintymystä ja uteliaisuutta, mutta nyt osoittautuivat molemmat vaikuttimet kestämättömiksi. Kuinka voikaan herkkähermoinen ihminen, henkilö, joka tunsi elämän hienouksia ja mukavuuksia, oppia rakastamaan näitä ihmisiä, jotka loukkasivat hänen kaikkia aistejansa — löyhkällään hänen sieraimiansa, metelillään hänen korviansa ja alinomaisella rujoudellaan hänen silmiänsä? Mitä oli sivistys tehnyt heidän hyväkseen? Mitä se voi tehdä? Ja mihin he lopulta kykenivätkään muuhun kuin siihen likaiseen työhön, jota suorittamaan heidät oli suljettu? Niin ajatteli rodustaan ylpeilevä anglosaksilainen nähdessään nuo Välimeren maiden laumat, joiden päänmuotokin tuntui inhoittavalta.

Hal kumminkin torjui ne ajatukset, ja vähitellen tuli hänen mieleensä toinen näkemys. Ensinnäkin vaikuttivat kaivokset tenhoisasti. Ne olivat vanhoja kaivoksia — kokonaisia vuorten alle uurrettuja kaupunkeja, joiden valtaurat olivat mailien pituiset. Eräänä päivänä Hal jätti työnsä ja lähti »nuorallaratsastajan» matkaan saaden siten omilla aisteillansa käsityksen näiden yön-labyrinttien laajuudesta, onttoudesta ja autiudesta. Numero 2:ssa kulki hiilisuoni suunnilleen viiden asteen kulmassa yleten; tyhjät hiilivaunut vedettiin ylös pitkinä jonoina loputtoman köyden avulla, mutta alaspäin tullessaan ne liikkuivat omasta painostaan. Siinä oli jarruttajapojilla paljon tekemistä; toisinaan pääsivät vaunut pillastumaan ja lisäsivät siten kaivostyön jokapäiväisiä vaaroja.

Hiilisuonen paksuus vaihteli neljästä viiteen jalkaan, ja tämä luonnon säälimättömyys pakotti miehet »työpinnassa» — siinä, missä uutta hiiltä murrettiin — vähentämään varttansa. Kyyhötettyään siinä hetken aikaa heidän työtänsä seuraten. Hal ymmärsi, minkätähden he kävelivät pää painuksissa ja kädet riippuen, niin että he hämärissä kaivoskuilusta noustessaan näyttivät apinajoukolta. Hiili irroitettiin uurtamalla se altapäin hakulla ja sitten ruudilla räjähdyttämällä. Senvuoksi täytyi, kaivosmiehen työssä ollessaan maata kyljellään, ja siten saivat selityksensä toiset ruumiilliset omituisuudet.

Tässä, kuten ainakin, johtui ihmisten elämän tuntija halveksimisesta säälimiseen. Nämä olivat erikoinen rotu, maanalaisia tonttuja, jotka yhteiskunta oli sulkenut syvyyden onkaloihin omien tarkoitustensa vuoksi. Ulkona, päivänpaisteisessa kanjonissa vierivät pitkät vaunujonot kuljettaen hienoa hiiltä, hiiltä, joka kuljetettiin maailman ääriin, paikkoihin, joista kaivosmies ei ollut koskaan kuullut, pyörittämään pyöriä tehtaissa, joiden tuotteita kaivosmies ei saanut koskaan nähdä. Se kutoi kalliita silkkikankaita hienoille naisille, hioi hohtelevia jalokiviä heidän koruikseen, kuljetti pitkiä junia pehmeäistuimisine vaunuineen halki erämaiden ja yli vuorten; se kiidätti palatsimaisia höyrylaivoja talvisista myrskyistä etelän aurinkoisille merille. Ja hienot kalliisiin silkkivaatteisiin puetut ja jalokivin koristetut naiset söivät ja nauroivat ja nukkuivat mielin määrin tietämättä pimeydessä elävistä vaivaisista olennoista enempää kuin nämä olennot heistä. Hal harkitsi asiaa ja hillitsi anglosaksilaisen kopeutensa havaitessaan seikkoja, joiden nojalla täytyi antaa anteeksi kaikki se, mikä oli tuntunut inhoittavalta: näiden ihmisten hienostumaton, meluava puhe, heidän syöpäläisiä kuhisevat asumuksensa ja paljasperäiset pienokaisensa.

7.

Ei kestänyt kauan, kun Hal sai vapaan päivän, joka toi vaihtelua tallirengin yksitoikkoiseen työhön, satunnaisen loman, jota ei ollut päällysmiehen kanssa sopimusta tehtäessä tiedetty mainita. Numero 2:n ilmanvaihtolaitos joutui jollakin tavoin epäkuntoon, ja Hal alkoi tuntea päätänsä kivistävän ja kuuli miesten murahtelevan, että lyhdyt paloivat huonosti. Kun asia sitten kääntyi vakavaksi, käskettiin viedä muulit ylös.

Se oli hupainen seikkailu. Päästessään päivänvaloon Halin hoidokit käyttäytyivät sanomattoman hullunkurisesti. Ne eivät voineet olla paneutumatta pitkäkseen piehtaroimaan kadun tuhkaan, ja päästessään sitten etäämmälle paikkaan, missä kasvoi oikeata ruohoa, ne antautuivat ihastuksensa valtoihin niinkuin joukko koululapsia huviretkellänsä.

Hal sai siten käytettäväkseen muutamia vapaita tunteja. Hän oli vielä nuori eikä suinkaan vapaa turhasta uteliaisuudesta ja kiipesi kanjonin seinämää ylöspäin päästäkseen näkemään vuoria. Kun hän sitten illan tullen kapusi alas, näkyi hänen eteensä leviävässä kaivoselämän kuvassa heleä väriläikkä: hän huomasi olevansa jossakin tanhualla, ja jonkun tytär katseli häntä keräten vaatteita kuivausnuoralta. Se oli uhkeavartinen tyttö, pitkä ja voimakas; hiukset olivat kullanpunervat, ja poskissa hohteli se raikas väri, jonka luonto suo korvaukseksi alinomaisen sateen seudulla asuville. Hän oli ensimmäinen kaunis näky, jonka Halin katse oli kohdannut täällä kanjonissa, ja oli varsin luonnollista, että se herätti hänessä mielenkiintoa. Hänestä tuntui, että hänellä oli oikeus katsella tyttöä niin kauan kuin tyttö katseli häntä. Hänen mieleensä ei johtunut, että hän itsekin oli mieluisa näky — että vuoriston ilma oli luonut väriä hänen poskipäihinsä ja hohdetta hänen iloisiin ruskeihin silmiinsä ja että vuorituuli oli tuivertanut hänen aallokkaassa ruskeassa tukassaan.

»Terve!» virkkoi tyttö vihdoin lämpimällä äänellä, joka ehdottomasti ilmaisi hänet irlantilaiseksi.

»Terve itsellenne!» vastasi Hal omaksumallaan murteella. Sitten hän lisäsi taidokkaammin: »Suokaa anteeksi, että olen tunkeutunut tänne pesutanhuallenne.»

Tytön harmaat silmät suurenivat. »Menkää menojanne!» sanoi hän.

»Mieluummin jäisin», sanoi Hal. »Auringonlasku on kaunis.»

»Minä siirryn sivuun, jotta näette sen paremmin.» Tyttö vei kantamuksen vaatteita syrjemmällä olevaan koriin.

»Älkää huoliko», sanoi Hal, »se ei ole enää niin kaunis. Värit ovat tummunneet.»

Tyttö kääntyi ja katseli häntä jälleen. »Herjetkää! Minua on kiusattu hiusteni tähden jo ennenkuin puhua osasin.»

»Pelkkää kateutta», sanoi Hal alkaen puhua tytön tavalla; samalla hän astui lähemmäksi voidakseen nähdä hiukset paremmin. Ne lepäsivät tytön otsalla kiharaisina suortuvina, jotka miellyttivät koristeellista vaistoa, ja painava, tiukka palmikko riippui vyötäisille. Hal katseli olkapäitä, jotka olivat voimakkaat, nähtävästi kovaan työhön tottuneet, eivät suinkaan sovinnaisia ja romanttisia naiskauneuden vaatimuksia vastaavat, mutta siitä huolimatta omaa voimakkuuden suloa uhoavat. Niitä peitti haalistunut sininen karttuunileninki, joka valitettavasti ei ollut aivan puhdas; sitäpaitsi huomasi nuori mies toisella olkapäällä repeämän, josta paistoi paljas iho. Tytön silmät, jotka olivat seuranneet hänen katsettansa, saivat uhman ilmeen; hän heitti osan vaatteita olalleen, missä ne sitten olivat koko keskustelun ajan.

»Kuka te olette?» kysyi tyttö äkkiä.

»Nimeni on Joe Smith. Olen tallirenkinä numero 2:ssa.»

»Entä mitä teitte tuolla, jos saa kysyä?» Tyttö suuntasi harmaitten silmiensä katseen karulle vuorenrinteelle, josta vieras oli laskettanut alas tuoden jäljessään joukon irrallisia kiviä ja multakokkareita.

»Olin tarkastamassa valtakuntaani», vastasi Hal.

»Mitä?»

»Valtakuntaani. Maa kuuluu yhtiölle, mutta maisema sille, joka siitä välittää.»

Tyttö nosti hiukan päätänsä. »Missä olette oppinut puhumaan niinkuin puhutte?»

»Toisessa elämässä», vastasi Hal, »ennenkuin tulin tallirengiksi. En tullut tietä unhotuksen tumman, vaan korkeuden pilvet väikkyi vaiheillani.»

Tyttö yritti hetken saada tuosta selkoa. Sitten nousi hymy hänen kasvoihinsa. »Se on varmaan jostakin runokirjasta! Sanokaa hiukan enemmän!»

»_O, singe fort, so süss und fein_!» lausui Hal — ja näki tytön kasvoissa hämmästyneen ilmeen.

»Ettekö ole amerikkalainen?» kysyi tyttö. Hal nauroi. Vieraan kielen puhuminen ei ollut mikään sivistyksen merkki Pohjois-Laaksossa!

»Olen kuunnellut miesten puheita Reminitskin luona», sanoi Hal puolustuksekseen.

»Vai niin! Sielläkö syötte?»