Part 1

KUNINGAS KIVIHIILI

Kirj.

UPTON SINCLAIR

Suomentanut

J. Hollo

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta, 1925.

ALKULAUSE

Upton Sinclair kuuluu niihin verrattain harvalukuisiin kirjailijoihin, jotka ovat pyhittäneet elämänsä sosiaalista oikeutta vaativaan valistustyöhön ja asettaneet taiteensakin valitsemansa tarkoituksen palvelukseen. Suurena ja vääjäämättömänä intomielisenä hän ei ole milloinkaan väistänyt uhrauksia. Silloin tällöin hän on saavuttanut kirjailijana suurta aineellista menestystä, mutta on aina kuluttanut ansaitsemansa summat yrityksiin, joiden nojalla toivoi torjuvansa vääryyttä ja edistävänsä inhimillistä onnea. Toistuneista pettymyksistä huolimatta hän on uskoaan ja uskallustaan menettämättä aloittanut uudestaan.

Vakaumukseltaan sosialistina ja innokkaana yleisesti omaksumattomien aatteiden kannattajana, sellaisten yhteiskunnallisten olosuhteiden paljastajana, jotka olisivat muuten voineet jäädä salatuiksi suurelta yleisöltä, hän sai yleensä vastustajikseen maansa vaikutusvaltaisimmat sanomalehdet. Vaikka hän onkin aina ollut köyhä mies eikä ole milloinkaan suostunut tekemään kustantajilleen lukuisien painosten ja yleisen kansansuosion edellyttämiä myönnytyksiä, hänet on kuitenkin kuvailtu radikalisti-keikariksi ja sosialisti-miljoonamieheksi. Hänen on täytynyt monet kerrat vaihtaa kustantajaa, mikä seikka todistaa, ettei hän etsi aineellista voittoa.

Upton Sinclair kuuluu niihin nykyaikaisiin kirjailijoihin, jotka ansaitsevat erikoista myötätuntoista mielenkiintoa. Hän ei osoita amerikkalaista isänmaallisuuttaan yhtymällä Yhdysvaltojen laadultaan sangen ehdonalaiselle vapaudelle viritettyihin ylistyslauluihin, vaan toimeliaasti kehoittamalla vuodattamaan siihen todellisen vapauden, ihmisen vapauden elämänvoimaa. Hän ei tyydy kylmäverisesti ja hupaisesti kuvailemaan oloja ja asioita sellaisinaan. Vetoamalla maanmiestensä kunniantuntoon ja hyvään toverihenkeen hän avaa heidän silmänsä näkemään niitä kauhistuttavia olosuhteita, joissa sadattuhannet palkkaorjat elävät. Hänen tarkoituksenaan on parantaa näitä luonnottomia olosuhteita, hankkia kaikkein köyhimmillekin hiukan valoa ja onnea, saada heidätkin kokemaan mieluisaa hyvän olon tunnetta ja sitä lohdullista tietoa, että oikeus on heitäkin varten olemassa.

Tällä kertaa Upton Sinclair on syventynyt tutkimaan kaivosmiesten elämää Rocky Mountainsin yksinäisillä kaivoksilla, ja hänen herkkätunteinen ja innostuva mielensä on luonut Emile Zolan mestariteoksen _Germinalin_ amerikkalaisen vastineen.

Näiden teosten kuvailemat olot ovat kuitenkin oleellisesti erilaiset. Zolan työmiehet ovat kaikki ranskalaisia, Sinclairin kirjoissa sitävastoin kohtaamme kirjavan joukon Euroopasta tulleita siirtolaisia, joiden joukossa vallitsee Babelin kieltensekoitus ja jotka senvuoksi eivät voi mitenkään liittyä yhteen suojellakseen itseään yhtiön harjoittamalta riistolta. Vaikka tämä luonnollinen este onkin vaikeuttamassa palkkaorjien yhteistoimintaa, yhtiö ei suinkaan tunne oloansa turvalliseksi, vaan vartioi tarkoin etujansa estäen jokaista miesten järjestymistä tarkoittavaa yritystä.

Nuori ylempään säätyluokkaan kuuluva amerikkalainen, joka tuntee suurta myötätuntoa sorrettuja kohtaan ja haluaa vilpittömästi päästä välittömästi perehtymään heidän oloihinsa voidakseen heitä auttaa, päättää lähteä kivihiilenkaivajaksi ostaen tekaistun nimen ja pukeutuen työmiehen vaatteisiin. Hänen säännöstäpoikkeava esiintymisensä herättää epäluuloa heti hänen työhön pyrkiessään. Hänen otaksutaan harjoittavan ammattinaan lakonjohtamista, tulleen järjestämään kaivosmiehiä heidän riistäjiänsä vastaan, ja niin häneltä ei ainoastaan kielletä työtä, vaan hänet piestäänkin armottomasti. Vihdoin onnistuttuaan pääsemään sisäpuolelle hän yhä kasvavaksi harmikseen huomaa, kuinka häpeämättömän ja epäinhimillisen riiston esineinä ovat ne ihmiset, jotka kaivavat kivihiiltä maan uumenista.

Siinä on kirjan vallitseva aihe, mutta sen nojalla saa vain heikon käsityksen tekijän runollisesta suhtautumisesta kuvattavaansa. Se esiintyy kauneimpana Halin suhteessa nuoreen irlantilaistyttöön, »Punaiseen Mariin». Tyttö on köyhä, ja hänen jokapäiväinen elämänsä on karua ja ilotonta, mutta siitä huolimatta hänen ihmeellinen sulonsa on kirjan huomattavimpia piirteitä. Ensimmäisen kerran esiintyessään Mary vaikuttaa kuin kelttiläinen Madonna, jolla on hellä sydän pieniä lapsia kohtaan. Myöhemmin hänestä tulee työväen luokan Valkyria, joka on aina valmis taistelemaan työmiesten oikeuksien puolesta.

Kirjan viimeiset luvut kuvailevat kaivosmiesten kapinoimista yhtiötä vastaan. Miehet vaativat oikeutta saada valita kivihiiltä punnittaessa läsnäolevan tarkastusmiehen ja kaivosten säännöllistä pirskottamista räjähdysten ehkäisemiseksi. Sitäpaitsi he tahtovat saada vapaasti ostaa ravintoaineensa ja työkalunsa mistä haluavat eikä yksinomaan yhtiön myymälöistä.

Jälkilauseessa Sinclair esittää ne perustavat tosiasiat, joiden varaan hänen taideteoksensa on rakennettu. Ilman sitäkin lukija välttämättä uskoisi hänen kuvailemansa sosiaaliset olosuhteet elämän todellisuutta vastaaviksi. Tärkein seikka on se, ettei Sinclair ole antautunut niiden kulunnaisten lauseparsien lumoihin, joiden mukaan kuningaskunnissa vallitseva orjuus, vääryys ja muut onnettomuudet ja rikokset ovat tasavalloista poistetut, vaan viittaa vakavasti siihen altauurrettuun perustukseen, jolle suurin uudenaikainen rahavalta on rakennettu. Tämän vallan perustusta ei muodosta graniittikallio, vaan kaivokset. Se elää ja hengittää valossa antamalla tuhansien onnettomien raataa pimeydessä. Se elää ja liikkuu ja on ylpeässä vapaudessa, koska sen hyväksi tekevät orjantyötä tuhannet, joiden orjuus on sen vapauden hinta.

_Georg Brandes_.

ENSIMMÄINEN KIRJA

KUNINGAS KIVIHIILEN VALTAKUNTA

1.

Pedron kaupunki sijaitsi vuoriston rajalla. Siinä oli hajallaan joukko myymälöitä ja kapakoita, joiden luota muutamat haararadat suuntautuivat kanjoneihin, kohti hiilikaivoskenttiä. Viikon varrella kaupunki oli rauhallinen ja unelias, mutta lauantai-iltoina, kun kaivosmiehiä tuli joukoittain alas ja karjankasvattajat saapuivat ratsain tai automobiileissä, se heräsi kuhisevaan elämään.

Eräänä päivänä kesäkuun lopulla astui junasta asemalla nuori mies. Hän oli suunnilleen yhdenkolmatta vuoden ikäinen, piirteet olivat hienot, ja ruskeat hiukset pyrkivät aaltoutumaan. Hänellä oli yllään kulunut ja nukkavieru puku, jonka hän oli ostanut siinä kotikaupunkinsa osassa, missä juutalaiset kauppiaat katukäytävällä seisoen tarjoavat tavaroitaan; nutun alta näkyi likainen sininen paita, vailla kaulanauhaa, ja jaloissa olevat jykevät kengät olivat jo kauan kuluttaneet anturoitaan. Selkään oli sitaistu mytyksi toinen vaateparsi ja peite, ja taskuissa hänellä oli kampa, hammasharja ja pieni kuvastin.

Junan tupakoitsijaosastossa istuessaan nuori mies oli kuunnellut kaivoskenttiä koskevia keskusteluja ja oli yrittänyt painaa mieleensä outoa puhetapaa. Junasta astuttuaan hän meni hiukan kauemmaksi radan varrelle, nokesi kätensä ja pyyhki tummuutta poskiinsakin. Kuvastimen avulla tulosta tarkastettuaan hän lähti astelemaan Pedron pääkadulle, valitsi erään pienen tupakkamyymälän ja meni sisään. Hän kysyi myymälän omistajattarelta niin jurosti kuin suinkin osasi: »Voitteko sanoa, kuinka tästä pääsen Honkarotkon kaivoksille?»

Nainen katsahti häneen osoittamatta minkäänlaista epäluuloa ja antoi pyydetyn neuvon. Kysyjä otti resinan ja ajoi Honkarotkon kanjonin suulle, mistä hänellä oli vielä jalan astuttavaa matkaa kolmetoista mailia. Oli aurinkoinen päivä, taivas oli kirkas kuin kristalli ja ilma tuntui virkistävältä.

Nuori mies näytti tyytyväiseltä ja lauleli astellessaan laulua, jossa oli värssyjä paljon:

"Kivihiili kempi on herra herttaisempi kuin kruunujen kantajat muut! Hän koulun meille laittoi, miss' oppi oiva maittoi, nyt kiitosta kaikuvat suut!

Ah Anna-Liza, kuuta ja monkeypuzzle-puuta nyt kanssani katsele oi! On maailma kuin taulu, ja Harriganin laulu niin heleästi illassa soi!

Kun ukko hiukan hyörii, niin kaikki pyörät pyörii, ei tehtaista hoppu lopu, ei. On tupakaksi panna, ei muukaan puutu manna, ja liikeni koulullei!

Ah armas Mari-Anna, sa ethän kaunaa kanna, — kuunhohtoinen iltamme on. Näät maailman kuin taulun, ja Harriganin laulun kun kuulet, käy karkelohon!

Siis säily maailmassa, sun paisukohon kassa, kun pyörille vauhtia suot! Ain' olkoon piippuun panna ja muukin oiva manna, on vilpitön toivoni tuo!

Ah Anna-Liza, kuuta —"

Ja niin edespäin — niin kauan kuin paistaa kuu jollekin koulun-aukiolle. Siinä yhtyivät toisiinsa iloinen ajatuksettomuus ja se kyselyhalu, jolla nykyaikainen nuoriso on alkanut häiritä vanhempaa polvea. Marssisäveleksi laulu oli hiukan liian nopeatahtinen vuoriston kanjonia astuttaessa, mutta Hal Warner voi pysähtyä huutamaan kohti rotkon seinämiä, kuuntelemaan niiden kaikua ja lähteä jälleen jatkamaan matkaa. Hänen sydämessään asusti nuoruus, asianharrastus ja uteliaisuus; housujentaskussa hänellä oli hiukan pientä rahaa ja vyöhön ommeltuna kymmenen dollaria kaiken varalta. Jos Peter Harriganin Yleisen Polttoaine-yhtiön valokuvaaja olisi tänä aamuna siepannut hänestä pikakuvan, se olisi varmaan kelvannut edustamaan »hiilenkaivajaa» jossakin »yleishyödyllisessä» julkaisussa.

Nousu oli kuitenkin jyrkkä; kävelijä havaitsi jo ennen perilletuloa saappaittensa painon eikä enää laulanut. Auringon laskiessa kanjonin taa hän ehti määräpaikkaan, tietä sulkevalle portille, johon oli kiinnitetty levy:

HONKAROTKON KIVIHIILIYHTIÖ. Yksityisomaisuutta. Pääsy kielletty.

Hal astui portille, joka oli rautatangoista rakennettu ja lukittu. Seisottuaan siinä hetken aikaa juroa ääntänsä järjestellen hän retuutti porttia, ja sisäpuolella olevasta kojusta tuli mies.

»Mitä tahdot?» kysyi mies.

»Tahdon päästä sisään. Olen työn haussa.»

»Mistä tulet?»

»Pedrosta.»

»Missä olet ollut työssä?»

»En ole ollut koskaan ennen kaivoksessa.»

»Missä olet ollut?»

»Sekatavarakaupassa.»

»Missä sekatavarakaupassa?»

»Petersonin ja Co:n, Western Cityssä.»

Vartija tuli aivan lähelle porttia ja tutki häntä tankojen välitse.

»Hei, Bill!» huusi hän, ja kojusta tuli eräs toinen mies. »Täällä on joku pöpö, joka sanoo palvelleensa sekatavarakaupassa ja olevansa työn haussa.»

»Näytä paperisi!» kehoitti Bill.

Halille oli kerrottu, että kaivoksissa oli vähä työväkeä ja että yhtiöt ylen mielellään ottivat uusia miehiä; hän oli otaksunut, että tarvitsi vain koputtaa, jotta heti avattaisiin. »En saanut mitään papereita», vastasi hän ja lisäsi kohta: »Olin päissäni, ja potkivat minut pois.» Hän uskoi varmaan, ettei juopottelu voisi estää miestä pääsemästä hiilikaivokseen.

Vartijamiehet eivät kumminkaan liikahtaneetkaan porttia avaamaan. Toinen tutki Halia tarkoin kiireestä kantapäähän, ja Hal koki epämieluisaa tuntoa huomatessaan, että saattoi antaa aihetta epäluuloihin. »Ei minussa mitään vikaa ole», selitti hän. »Kunhan päästätte minut sisään, niin saatte nähdä.»

Miehet eivät vieläkään liikahtaneet. He silmäilivät toisiaan, ja sitten vastasi Bill: »Täällä ei tarvita miehiä.»

»Mutta olihan tuolla alhaalla ilmoitus!» huudahti Hal.

»Vanha ilmoitus», vastasi Bill.

»Mutta minä olen kävellyt tänne asti!»

»Saat nähdä, että on helpompi kävellä alas.»

»Mutta nyt on kohta yö!»

»Pelkäätkö pimeätä, kuttu?» kysyi Bill ivallisesti.

»Kuulkaa!» vastasi Hal. »Älkää sentään pois ajako. Enkö voi jotenkin maksaa ateriaani — tai ainakin saada yösijaa?»

»Täältä et saa mitään», vastasi Bill, kääntyi ja palasi kojuunsa.

Toinen mies odotti ja katseli aivan vihaisesti. Hal yritti saada häntä puheisiin, mutta hän vain toisti kolmeen kertaan: »Lähde tiehesi täältä.» Halin täytyi luopua yrityksistään, hän kulki vähän matkaa alaspäin ja istuutui asiaa miettimään.

Tuntui tosiaankin järjettömältä, että tien viereen, näkyville paikoille sijoitettiin ilmoitustauluja »Työtä tarjona» ja siten houkuteltiin mies nousemaan kolmentoista mailin päähän vuoristoon, mistä hänet lähetettiin takaisin minkäänlaista selitystä antamatta. Hal uskoi varmaan, että paaluaidan sisäpuolella oli työtä ja että hän kyllä työhön pääsisi, kunhan saisi puhutella päällysmiehiä. Hän nousi ja asteli tietä alaspäin neljännesmailin, kohtaan, jossa tien poikki kulki eräs vuoriston rautatierata. Siitä oli parhaillaan kulkemassa tyhjä juna, jonka vaunut ratisivat ja kolisivat veturin puuhkuttaessa ylämäkeen. Siitä johtui Halin mieleen keino.

Alkoi jo olla pimeä. Hal kulki hiukan kumartuneena kohti junaa, pääsi varjoon ja hyppäsi erääseen vaunuun. Hän kiipesi vikkelästi sisään, paneutui pitkäkseen ja odotti siinä tykyttävin sydämin.

Ei ollut kulunut minuuttiakaan, kun hän kuuli huudettavan ja katsahtaessaan näki portin Kerberoksen juoksevan polkua pitkin kohti rataa, hänen kumppaninsa Bill ihan kintereillä. »Hei, hyppää alas sieltä!» huusivat he, ja Bill saavutti sen vaunun, jossa Hal matkusti.

Hal huomasi yrityksen epäonnistuneen, hyppäsi maahan toiselle puolelle ja lähti kulkemaan poispäin. Bill tuli hänen jäljessään, ja junan mentyä juoksi hänen luokseen rataa pitkin toinen mies. Hal kulki nopeasti, sanaakaan virkkamatta; mutta portin Kerberoksella oli paljon sanoja, useimmat sellaisia, ettei niitä voi kirjaan merkitä. Hän tarttui Halin kaulukseen ja retuutti häntä vihaisesti suunnaten sitten potkun siihen ruumiinosaan, jonka luonto on varustanut potkuja vastaanottamaan. Hal saavutti jälleen tasapainonsa, ja miehen yhä ahdistaessa kääntyi ja iski häntä rintaan, niin että hän horjahti taaksepäin.

Halin vanhempi veli oli totuttanut hänet käyttämään nyrkkejänsä; nyt hän pysähtyi ja kääntyi päin ottaakseen vastaan toisen hyökkääjän. Mutta näyttipä siltä, ettei kaivosmailla asioista selviydyttykään niin mutkattomasti. Mies pysähtyi hänkin, ja Halin nenän eteen ilmaantui yhtäkkiä revolverinpiippu. »Pistä pystyyn!» sanoi mies.

Sellaista lausepartta Hal ei ollut koskaan ennen kuullut, mutta tarkoitus oli auttamattoman selvä. Hal pisti kätensä pystyyn. Samassa hyökkäsivät molemmat ahdistajat hänen kimppuunsa, ja silmäkulmaan sattunut isku kaatoi hänet selälleen kivikkoon.

2.

Tullessaan tajuihinsa Hal makasi pimeässä ja tunsi kipua koko ruumiissaan. Hän makasi kivipermannolla ja yritti kääntää kylkeä, mutta kääntyi kohta takaisin, sillä koko selkä tuntui ruhjoutuneelta. Myöhemmin, kyetessään itseään tarkastamaan, hän huomasi ihossaan parikymmentä ahdistajiensa jykevien saappaiden jättämää jälkeä.

Hän makasi siinä pari tuntia päätellen joutuneensa tyrmään, koska tähdet näkyivät vilkkuvan rautatankojen lomitse. Joku kuului kuorsaavan, ja Hal äännähti useita kertoja, yhä kuuluvammin, kunnes kuorsaaja murahti jotakin. Hal kysyi: »Voitteko antaa minulle vettä?»

»Minä annan sinulle helvettiä, jos minut vielä herätät», kuului ääni sanovan. Hal makasi mitään virkkamatta aamuun asti.

Pari tuntia auringonnousun jälkeen tuli joku hänen koppiinsa. »Nouse!» sanoi tulija, vahvistaen kehoitustaan potkaisemalla. Hal oli pitänyt nousemista mahdottomana, mutta nousi kumminkin.

»Tämä ei ole leikin asia», sanoi hänen vartijansa, tarttui hihaan ja veti hänet kopista kapean käytävän läpi eräänlaiseen toimistohuoneeseen, missä istui punanaamainen mies, pieni hopeainen kilpi kaulukseen kiinnitettynä. Ne miehet, jotka olivat edellisenä iltana Halia ahdistaneet, seisoivat lähellä.

»Kuinka on laita, vekkuli?» virkkoi istuva mies. »Onko sinulla ollut aikaa hiukan ajatella?»

»On», vastasi Hal lyhyesti.

»Mistä häntä syytetään?» kysyi punanaamainen vahtimiehiltä.

»Luvattomasta vieraalle alueelle astumisesta ja pidättäjien vastustelemisesta.»

»Paljonko sinulla on rahaa, nuori mies?» kuului seuraava kysymys.

Hal epäröi.

»Avaa jo suusi!» sanoi mies.

»Kaksi dollaria kuusikymmentäseitsemän senttiä», vastasi Hal — »muistaakseni».

»Joutavia meille uskottelet!» sanoi toinen. Sitten hän käski vartijoita: »Tarkastakaa hänet.»

»Riisu nuttusi ja housusi», sanoi Bill sukkelasti, »ja kenkäsi».

»Mitä ihmettä!» yritti Hal väittää vastaan.

»Riisu ne!» sanoi mies puristaen kätensä nyrkkiin. Hal riisuutui, ja miehet alkoivat tarkastaa taskuja. He vetivät esiin kukkaron, joka sisälsi mainitun summan, ja sitäpaitsi halvan taskukellon, ison kääntöveitsen, hammasharjan, kamman ja kuvastimen sekä kaksi valkoista nenäliinaa, joita he silmäilivät ylenkatseellisesti viskaten ne sitten syljentahraamalle lattialle.

He avasivat vaatekäärön ja vetivät esiin siistin puvun. Sitten he avasivat veitsen ja alkoivat sen avulla tutkia kenkien anturoita ja korkoja ja ratkoa vaatteiden vuoria. Niin löytyivät vyöhön kätketyt viisi dollariakin, jotka he heittivät pöydälle muun ohella. Kilpikauluksinen ilmoitti: »Minä tuomitsen sinut kahdentoista dollarin ja kuudenkymmenenseitsemän sentin sakkoon ja menettämään kellosi ja veitsesi.» Sitten hän lisäsi irvistäen: »Riepusi saat pitää.»

»Mitä tämä merkitsee!» huudahti Hal kiukuissaan. »Sehän on kerrassaan siivotonta!»

»Pue ryysyt yllesi, nuori mies, ja korjaa itsesi pois niin pian kuin voit; muuten saat lähteä paitasillasi.»

Mutta Hal oli niin sydämystynyt, että olisi lähtenyt ilkialastomanakin. »Sanokaa minulle, kuka olette ja mistä olette saanut oikeuden näin menetellä.»

»Minä olen aluepäällikkö», vastasi mies.

»Tahdotteko sanoa olevanne Yleisen Polttoaineyhtiön virkamies? Ja ryöstätte minut —.»

»Toimita hänet ulos, Bill», virkkoi esivalta. Ja Hal näki Billin puristavan kätensä nyrkkiin.

»Hyvä», sanoi hän niellen närkästyksensä. »Odottakaa, kunhan saan vaatteet ylleni.» Hän pukeutui niin nopeasti kuin voi, kääri mytyksi peitteensä ja toisen pukunsa ja lähti ovelle.

»Muista», sanoi esivallan edustaja, »että lähdet suoraan alas ja pois. Jos käyt vielä täällä naamaasi näyttämässä, saat kuulan nahkaasi.»

Hal lähti ulos päivänpaisteeseen, vartija kummallakin kupeellansa. Hän oli samalla vuoritiellä, mutta keskellä kaivoskylää. Etäältä näkyi iso rakennus ja kuului lakkaamatonta koneiden ja putoavan kivihiilen pauhinaa. Hän kulki yhtiölle kuuluvien rakennusten ja hökkelien ohi, ja ovilla seisovat hoidottomat naiset ja tien vieressä piehtaroivat likaiset lapset irvistelivät hänelle — hän näet ontui astellessaan, ja he varmaan arvasivat, kuinka hänen oli käynyt.

Hal oli saapuessaan tuntenut lämmintä asiaankiintymistä ja uteliaisuutta. Kiintymyksen lämpö oli melkoisesti jäähtynyt — se ei nähtävästi ollut niitä voimia, jotka pyöriä pyörittävät. Mutta uteliaisuus oli entistä suurempi. Mitä salaperäistä mahtoikaan olla tuon kaivoskentän tarkoin aidatulla alueella?

Hal kääntyi Billin puoleen, joka oli edellisenä päivänä ilmaissut jonkinlaista huumoria. »Kuulkaahan», sanoi hän, »nyt olette vieneet rahani, iskeneet sinimarjan silmääni ja koko ruumiini mustelmille, joten otaksun, että olette tyytyväiset. Sanottehan minulle asian, ennenkuin lähden?»

»Minkä asian?» murahti Billy.

»Minkätähden minun kävi näin.»

»Olit liian nenäkäs, poikaseni. Etkö tietänyt, ettei sinulla ollut asiaa yrittää tänne juonitellen?

»Tiesin», vastasi Hal, »mutta en nyt tarkoita sitä. Minkätähden ette heti päästäneet minua sisään?»

»Jos tahdoit päästä työhön kaivokseen», kysyi mies, »minkätähden et menetellyt niinkuin tulee menetellä?»

»En tietänyt, kuinka tulee menetellä.»

»Siinäpä se. Ja me emme huolineet sinusta. Et näyttänyt oikealta mieheltä.»

»Miksi mieheksi minua luulitte? Mitä te pelkäätte?»

»Jatka matkaasi!» sanoi mies. »Minusta et mitään hyödy!»

Hal asteli vähän aikaa ääneti miettien, kuinka saisi asian selville. »Huomaan, että epäilette minua», sanoi hän. »Kerron teille totuuden, jos sallitte.» Kun toiset eivät kieltäneet, hän jatkoi: »Minä olen ylioppilas ja haluaisin nähdä maailmaa ja päästä vähäksi aikaa uusiin oloihin. Ajattelin, että olisi hupaista päästä tänne.»

»Niin», virkkoi Bill, »tämä ei ole mikään jalkapallokenttä. Tämä on hiilikaivos.»

Hal huomasi, että hänen selityksensä oli hyväksytty. »Sanokaa minulle suoraan», virkkoi hän, »miksi minua luulitte».

»Mitäpä, jos sanon», murahti Bill. »Ammattiyhdistys-agitaattorit yrittävät saada näiden alueiden työmiehiä järjestymään, ja sellaiset eivät meille sovi. Yhtiö hankkii miehensä asioimistojen välityksellä, ja jos olisit käynyt näyttämässä itseäsi ja olisit kelvannut, olisi asia sujunut niinkuin ainakin. Tai olisit mennyt Pedrossa olevaan toimistoon ja saanut paperit, ja kaikki olisi ollut hyvin. Mutta kun portille tulee veitikka, joka on ihan keikarin näköinen ja puhuu kuin professori, niin hänestä ei huolita, ymmärrätkö?»

»Minä ymmärrän», sanoi Hal. Sitten hän lisäsi: »Olen teille kiitollinen, jos annatte rahoistani aamiaisen hinnan.»

»Aamiaisaika on ohi», vastasi Bill. »Voithan istahtaa odottamaan, kunnes pähkinät kypsyvät.» Hän nauroi, mutta lauhtui sitten omasta leikinlaskustaan, veti taskustaan viisikolmatta senttiä ja antoi sen Halille. Sitten hän avasi portin lukon ja päästi irvistäen miehen menemään. Niin päättyi Halin ensimmäinen tutustuminen teollisuuden pyöriin.

3.

Hal Warner yritti kulkea laahustaa alaspäin, mutta ei siihen kyennyt. Hän pääsi vuoren kupeista pulppuavalle purolle, josta voi juoda pelkäämättä lavantautia. Siinä hän makasi koko päivän paastoten. Iltapuolella nousi ukkosilma, ja hän kapusi kallion alle suojaan kumminkaan suojaa saamatta. Hänen peitteensä kastui kohta likomäräksi, ja hän vietti yön, joka oli melkein yhtä surkea kuin edellinen. Hän ei voinut nukkua, mutta kykeni ajattelemaan ja ajatteli, mitä kaikkea oli kokenut. »Bill» oli sanonut, ettei hiilikaivos ollut mikään jalkapallokenttä, mutta Halista tuntui, että ne molemmat vaikuttivat ruumiiseen jokseenkin yhtäläisesti. Hän onnitteli itseään, ettei ollut ammattiyhdistysten perustaja.

Päivän koittaessa hän kömpi seisaalleen ja jatkoi matkaansa vilun ja ennen kokemattoman nälän uuvuttamana ja saapui vihdoin lähellä kanjonin juurta sijaitsevalle voima-asemalle. Hänellä ei ollut riittävästi rahoja ateriaa varten, ja hän pelkäsi kerjätä; mutta eräässä rakennusryhmässä tien vieressä oli myymälä, ja hän meni sinne tiedustelemaan luumujen hintaa. Ne maksoivat viisikolmatta senttiä naula. Hinta oli korkea, mutta korkealla sijaitsi paikkakin, ja Hal tuli ajan pitkään havaitsemaan, että ne selittivät toisiansa — joskin jäi selittämättä, miksi hinnat aina olivat suhteellisesti vieläkin korkeammat kuin myymälän maantieteellinen asema. Tiskin yläpuolella oli ilmoitus: »Täällä ostetaan maksuosoituksia kymmenen prosentin alennuksella.» Hän oli kuullut huhuja siitä, että laki kielsi maksamasta palkkoja sellaisella »osoituksella», mutta ei kysynyt mitään, veihän vain mennessään luumunaulansa ja pisteli sen poskeensa tien pientarella.

Voima-aseman takana, radan varrella, oli pieni hökkeli ja puutarha sen takana. Hal lähti sinne ja tapasi jalkapuolen vanhan ratavahdin. Hän pyysi saada viettää yönsä hökkelin permannolla. Ukko näytti katselevan hänen sinimarjaansa, ja Hal selitti: »Yritin päästä työhön kaivokseen, mutta luulivat minua ammattiyhdistysten järjestäjäksi.»

»Niin», urahti ukko, »en minäkään huoli mistään sellaisista järjestäjistä».

»Enhän minä olekaan sellainen», huomautti Hal.

»Mistäpä minä tiedän, mikä olet? Taidat olla yhtiön urkkija?»

»Minä en pyydä mitään muuta kuin kuivaa paikkaa maatakseni», sanoi Hal. »Teillä ei varmaankaan ole mitään ikävyyttä, jos siihen suostutte.»

»Minä en ole yhtä varma asiasta», vastasi ukko. »Mutta voithan levittää peitteesi tuohon nurkkaan. Kunhan vain et puhu minulle ammattiyhdistysasioista.»