Part 10

Hal kumartui, huomasi johtokunnan jäsenen oikealla lonkalla jotakin punottamassa ja ojensi kätensä sitä kohti. Toinen siirsi kätensä vaistomaisesti siihen kohtaan.

Hal kääntyi postimestarin puoleen. »Entä teidän?» kysyi hän.

»Tiskin alla», irvisti Bob.

»Entä teidän, rauhantuomari?»

»Pulpetissa», virkkoi rauhantuomari.

Hal huokasi. »Kas hittoa!» sanoi hän. »Tämähän on kuin terässadin!» Hänen onnistui säilyttää hymy kasvoillaan, mutta hänen mielessään liikkuvat tunnot eivät suinkaan olleet iloiset. Hänestä oli karisemassa pois se »hieno ja huoleton ensi ihastus, jonka vallassa hän oli ollut Pohjois-Laaksoon saapuessaan.

8.

Kaksi päivää senjälkeen, kun Hal oli siten aloittanut poliittisen uransa, päätettiin, että ne työmiehet, jotka tulisivat vaatimaan punnitustarkastajaa, kokoontuisivat mrs Davidin luo. Kun Mikko Sikoria tuli kaivoksesta sinä päivänä, vei Hal hänet syrjään ja kertoi hänelle kokouksesta. Vanhan slovakin kasvoihin nousi iloinen ilme hänen kuunnellessaan, hän taputti apulaistaan olalle ja sanoi: »Niinkö luulet?»

»Tietysti», sanoi Hal. »Ettekö tahdo tulla valituksi komiteaan ja mennä puhuttelemaan päällysmiestä?»

»_Pluha biedna_!» huudahti Mikko — se merkitsi jotakin kamalaa hänen kielellään. »Juudan nimessä, minä joudun kohta jälleen kokoamaan vanhat kamppeeni!»

Hal tunsi hienoa syyllisyyttä. Tuliko hänen ottaa tämä vanha mies asiaan osalliseksi? »Luuletteko, että teidän täytyy lähteä kaivoksilta?» kysyi hän.

»Tällä kertaa täytyy varmaan lähteä valtiosta! Mahdollisesti siirtyä takaisin vanhaan maahan!» Hal käsitti, ettei voinut enää pidättää ukkoa, vaikka olisi halunnutkin niin tehdä. Vanha Mikko oli niin kiihtynyt, että tuskin kykeni nauttimaan lientänsä, ja hänen apulaisensa pelkäsi jättää häntä yksin, koska hän voi ilmaista uutisen.

Sopimuksen mukaan piti kokouksen osanottajien saapua yksitellen ja eri teitä. Hal tuli ensimmäisten joukossa ja huomasi, että talon ikkunaverhot oli laskettu alas ja että lamput paloivat himmeinä. Hän astui sisään takaovesta, jonka pielessä »Iso Jack» David seisoi vahdissa. »Iso Jack», joka oli kotimaassaan kuulunut Etelä-Walesin Liittoon, totesi tulijan oikeaksi mieheksi ja laski hänet menemään sanaakaan virkkamatta.

Sisällä oli Mikko — ensimmäisenä saapunut. Mrs David, pieni mustasilmäinen nainen, jonka kieli liikkui lakkaamatta, puuhaili ja järjesteli huoneessa; hän oli niin hermostunut, ettei voinut istua hiljaa paikallaan. Tämä pariskunta oli saapunut synnyinsijoiltaan vasta vuosi sitten ja oli tuonut uuteen kotiin kaikki häälahjansa — kuvia, korukaluja ja liinavaatteita. Se oli somin koti, missä Hal oli täällä käynyt, ja mrs David pani sen tahallaan vaaranalaiseksi, koska oli kovin kiukuissaan siitä, että hänen miehensä oli täytynyt erota yhdistyksestä saadakseen työtä Amerikassa.

Nuori italialainen Rovetta saapui, sitten vanha John Edström. Talossa ei ollut riittävästi tuoleja, ja mrs Edström oli sijoittanut seinustalle muutamia laatikoita peittäen ne kankaalla. Hal huomasi, että kaikki istuutuivat laatikoille jättäen tuolit myöhemmin tulevia varten. Jokainen tulija nyökkäsi toisille, ja sitten vaitiolo jatkui.

Mary Burken saapuessa Hal arvasi hänen ilmeestään ja esiintymisestään, että hän oli jälleen painunut vanhaan pessimismiinsä. Se harmitti nuorta miestä. Tämä seikkailu tuntui hänestä kovin jännittävältä, ja hän toivoi, että se tuntuisi samanlaiselta kaikista — varsinkin Marystä. Niinkuin jokaisesta henkilöstä, joka ei ole paljoa kärsinyt, tuntui hänestäkin toisten alinomainen kärsiminen vastenmieliseltä. Maryllä oli tietenkin hyvät syyt synkkyyteensä, mutta pitihän hän itsekin tarpeellisena puolustella sitä, mitä nimitti omaksi »valittelukseen». Mary tiesi Halin kaipaavan hänen apuansa toisten rohkaisemiseksi, mutta siitä huolimatta hän nyt tultuaan painui nurkkaan ja katseli tätä ihmeellistä tapausta ikäänkuin olisi sanonut: »Olen muurahainen ja pysyn rivissä, mutta en suinkaan väitä mitään toivovani!»

Rosa ja Jerry olivat tahtoneet välttämättä tulla, vaikka Hal tarjoutui heitä säästämään. Heidän jäljessään saapui bulgarialainen Wresmak, sitten puolalaiset Klowoski ja Zamierowski. Halin mielestä nuo nimet olivat vaikeat muistaa, mutta puolalaiset eivät siitä ollenkaan pahastuneet, nauroivat vain hyvätuulisesti hänen harjoitellessaan ja tyytyivät siihenkin, että hän nimitti heitä Toniksi ja Peteksi. He olivat nöyriä miehiä, jotka olivat eläessään tottuneet kovaa kokemaan. Hal silmäili heidän käyriä vartaloitaan ja uurteisia kasvojaan, jotka näyttivät vielä synkemmiltä ja murheellisemmilta lampun himmeässä valossa, ja ihmetteli itsekseen, voisiko se säälimätön vaino, joka oli pakottanut heidät vastarintaan, pitää heidät rivissä.

Eräs tulija, joka oli ymmärtänyt ohjeet väärin, koputti etuovelle, ja Hal huomasi, että kaikki säpsähtivät ja muutamat nousivatkin säikähtyneinä. Hänen mieleensä muistui jälleen venäläisissä romaaneissa kuvailtu vallankumouksellinen ilmakehä. Hänen täytyi muistuttaa itselleen, että nämä miehet ja naiset, jotka olivat rikoksentekijäin tavoin tänne kokoontuneet, suunnittelivat vain lain heille takaaman oikeuden vaatimista!

Viimeisenä saapui eräs Huszar-niminen itävaltalainen kaivosmies, jonka kanssa Olson oli tullut kosketukseen. Nyt oli aloittamisen aika, ja kaikki katselivat levottomina toisiaan. Vain harvat heistä olivat aikaisemmin olleet sellaisessa juonessa, joten ei tiedetty, kuinka aloittaa. Olson, se mies, joka olisi ollut heidän luonnollinen johtajansa, oli tahallaan jäänyt pois. Heidän täytyi selviytyä tästä punnitustarkastaja-asiasta omin neuvoin!

»Joku puhukoon!» virkkoi mrs David vihdoin, ja kun vaitiolo yhä jatkui, hän kääntyi Halin puoleen. »Tehän rupeatte punnitustarkastajaksi. Puhukaa te!»

»Minä olen täällä nuorin mies», sanoi Hal hymyillen. »Puhukoon joku vanhempi.»

Kukaan muu ei hymyillyt. »Käy toimeen!» huudahti vanha Mikko, ja niin Hal vihdoin nousi. Tätä samaa hän joutui kokemaan monet kerrat myöhemminkin: hän oli amerikkalainen ja sivistynyt, ja siitä syystä hänet pakotettiin johtajaksi.

»Mikäli ymmärrän, tahdotte saada punnituksen tarkastajan. Minulle on sanottu, että punnitustarkastajan palkka on kolme dollaria päivässä, mutta meitä on vain seitsemän miestä, ja se ei riitä. Minä olen valmis käymään toimeen, jos jokainen maksaa viisikolmatta senttiä päivässä, siis kaikkiaan dollarin ja seitsemänkymmentäviisi senttiä, vähemmän kuin saan nyt apulaisena ollessani. Jos saamme kolmekymmentä miestä asiaan liittymään, otan kymmenen senttiä päivässä kultakin, ja niin saan täydet kolme dollaria. Onko oikein?»

»Varmasti!» sanoi Mikko, ja toiset ilmaisivat hyväksymisensä sanoin tai päätä nyökäten.

»Hyvä. Nyt on laita niin, että jokainen tässä kaivoksessa työskentelevä tietää vaunujen painon punnittaessa vähenevän. Yhtiö menettäisi joka päivä useita satoja dollareita, jos antaisi meille painomme, ja kukaan ei liene niin typerä, että luulee niiden myöntyvän vaatimukseemme vastustelematta. Meidän tulee päättää seisoa yhtenä miehenä.»

»Aivan varmasti, yhtenä miehenä!» huusi vanha Mikko.

»Ei tule mitään tarkastajasta!» huudahti Jerry toivottomasti.

»Ei tule, ellei yritetä, Jerry», virkkoi Hal.

Mikko löi nyrkin polveensa. »Varmasti yritetään! Ja saadaan!»

»Oikein!» huusi »Iso Jack». Mutta hänen pieni vaimonsa ei ollut tyytyväinen toisten vastaukseen. Hän antoi Halille ensimmäisen esimerkin siitä, kuinka monikielisiä joukkoja on käsiteltävä. »Puhukaa heille! Koettakaa saada heidät ymmärtämään!» Ja hän osoitti heitä kutakin sormellaan. »Te! Te! Wresmak siinä, ja te, Klowoski, ja te, Zam... te toinen puolalainen. Tahdottehan punnitustarkastajan? Tahdotte saada täyden painon? Täyden maksun? Ymmärrättehän?»

»Ymmärrämme, ymmärrämme!»

»Tehdään komitea, mennään puhuttelemaan ylivalvojaa! Vaaditaan punnitustarkastajaa! Ymmärrättehän? Meidän pitää saada tarkastaja! Ei vääjätä eikä pelätä.»

»Ei — ei pelätä!» Klowoski, joka ymmärsi hiukan englanninkieltä, selitti nopeasti Zamierowskille, ja Zamierowski, jonka pää oli vielä siteessä Jeff Cottonin revolverin jäljeltä, nyökkäsi kiihkeästi. Hän tahtoi vammoistaan huolimatta olla toisten joukossa ja käydä päällysmiehen puheille.

Siitä syntyi uusi kysymys. »Kuka lähtee päällysmiehen luo?»

»Lähtekää te», sanoi mrs David Halille.

»Mutta minähän olen se henkilö, joka tulee nauttimaan palkkaa. Ei ole minun asiani puhua.»

»Kukaan muu ei kykene tekemään sitä kunnollisesti», selitti mrs David.

»Oikein — siihen tarvitaan amerikkalainen mies!» virkkoi Mikko.

Hal väitti kumminkin yhä vastaan. Jos hän puhuisi, näyttäisi siltä kuin punnitustarkastaja olisi ollut koko liikkeen alkuunpanijana ja tahtoisi hankkia itselleen hyvät tulot.

Keskusteltiin sinne tänne, kunnes vihdoin John Edström lausui ajatuksensa. »Ottakaa minut komiteaan.»

»Teidätkö?» virkkoi Hal. »Mutta jos ajavat teidät pois! Ja kuinka käy silloin vaimonne?»

»Luulen, että vaimoni kuolee tänä yönä», lausui Edström koruttomasti.

Hän istui siinä, huulet tiukasti yhteen puserrettuina, ja katseli eteensä. Hetken vaiti oltuaan hän jatkoi: »Ellei se tapahdu tänä yönä, niin varmaan huomenna, sanoo tohtori, ja sen jälkeen on samantekevää. Minun on lähdettävä Pedroon hautaamaan hänet, ja jos on sinne jäätävä, niin mitäpä sillä väliä. Voin siis hyvinkin tehdä tuon teidän puolestanne. Minä olen ollut kaivosmiehenä kaiken ikäni, ja mr Cartwright tietää sen; ehkäpä se jotakin merkitsee. Joe Smith ja Sikoria ja minä lähdemme sinne; toiset odottakoot ja pysykööt työssään niin kauan kuin se on mahdollista.»

9.

Saatuaan komitea-asian päätökseen Hal kertoi läsnäolijoille, kuinka Alec Stone oli pyytänyt häntä urkkimaan miehiä. Hän ajatteli, että miehet voivat saada siitä tietää; päällysmiehet kenties yrittäisivät sitä käyttää häntä vastaan, kuten Olson oli varoittanut. »Voivat sanoa teille, että olen petturi», sanoi hän. »Teidän pitää luottaa minuun!»

»Me luotamme sinuun!» huudahti Mikko kiihkeästi, ja toiset nyökkäsivät.

»Hyvä», virkkoi Hal. »Saatte varmasti uskoa, että kun minä pääsen vaakahuoneeseen, te saatte oikean painon.»

»Kuulkaa, kuulkaa!» huusi Iso Jack englantilaiseen tapaan. Koko huoneessa kuului hyväksyvä hyminä. Miehet eivät uskaltaneet pitää suurta melua, mutta osoittivat selvästi tarkoituksensa.

Hal istuutui ja alkoi avata ranteen sidettä. »Tämä on varmaan tehnyt tehtävänsä», sanoi hän ja selitti, kuinka oli tullut sitä kantaneeksi.

»Mitä!» huudahti vanha Mikko. »Silläkö tavalla minua puijaat?» Hän tarttui ranteeseen, huomasi, ettei se ollut paisunut ja pudisti sitä niin voimallisesti, että oli sen todella nyrjähdyttää, nauraen samalla niin, että kyynelet pirahtelivat poskille. »Sinä vanha pirunpoika!» huudahti hän. Sillävälin kertoi Klowoski asiaa Zamierowskille, ja Jerry Minetti selitti sitä Wresmakille jonkinlaisella solkkaavalla englanninkielellä, joka on kaivoskentillä käytännössä. Pohjois-Laaksoon tultuaan Hal ei ollut nähnyt niin sydämellistä naurua.

Salaliittolaiset eivät kumminkaan voineet antautua pitkäksi ajaksi ilon valtoihin. He palasivat asiaan. Tehtiin sopimus, että komitea kävisi ylivalvojan puheilla seuraavana päivänä työstä päästäessä. Sitten puhui John Edström huomauttaen, että tuli sopia menettelytavasta siltä varalta, että heitä kohdeltaisiin väkivaltaisesti.

»Ajatteletteko voivan hyvinkin niin käydä?» kysyi joku.

»Aivan varmasti!» huusi Mikko Sikoria. »Seetrivuorella me menimme kerran päällysmiehen puheille sanomaan, että ilmanvaihto oli tukossa. Mitä luulette hänen miehille tehneen? Iski kerran vasten naamaa, potkaisi kolmesti peräpuoleen ja ajoi ulos!»

»Niin», sanoi Hal, »meidän tulee olla valmiit siltä varalta, että jotakin sellaista tapahtuu».

»Mitä aiotte tehdä?» kysyi Jerry.

Oli aika Halin esiintyä johtajana. »Jos iskee minua kerran vasten naamaa», selitti hän, »niin minä isken vastaan, siinä kaikki».

Muutamat osoittivat suosiotaan. Sitä puhetta kelpasi kuunnella! Hal maistoi johtajana-olon iloa. Mutta sitten hänen hieno itseluottamuksensa tuli äkkiä järkytetyksi — sai iskun vasten naamaa, niin sanoaksemme. Huoneen nurkasta kuului naisen ääni, matalana ja tuimana: »Niin! Ja saatte surmanne kaiken vaivanne palkaksi!»

Hal katsahti puhujaan ja näki Mary Burken eloisat kasvot punastuneina ja synkkinä. »Mitä tarkoitatte?» kysyi hän. »Pitäisikö meidän mielestänne lähteä käpälämäkeen?»

»Minun mielestäni pitäisi!» vastasi Mary. »Mieluummin kuin joutua surman suuhun. Mitä teette, jos hän ojentaa revolverin teitä kohti?»

»Voiko hän ojentaa ampuma-aseen komitean jäseniä kohti?»

Vanha Mikko keskeytti jälleen. »Kerran Bareteissa — enkö ole sinulle kertonut, kuinka menetin vaununi? Minä sanoin vaakamestarille, että joku varastaa vaunujani, ja hän ojentaa revolverin minua kohti sanoen: 'Mene täältä helvettiin, sinä vanha vuohipukki, muuten ammun sinut täyteen reikiä!'»

Opintotoveriensa keskuudessa Hal oli aina puolustanut sitä ajatusta, että paras keino selviytyä ryöväristä oli huutaa hänelle: »Tule tänne, vanha veikko, ja ota, mitä löydät; minä annan mielelläni kaikki, kunhan en joudu ammutuksi.» Mitä arvoa olikaan kaikella sillä, mitä ryöväri voi viedä, verrattuna ihmisen henkeen? Ja olisipa tosiaankin voinut ajatella, että nyt oli hyvä tilaisuus soveltaa tuota otolliselta näyttävää teoriaa käytäntöön. Jostakin syystä se kumminkin kerrassaan unohtui Halilta. Hän hyökkäsi eteenpäin, ikäänkuin tonni kivihiiltä päivässä olisi ainoa merkittävä asia elämässä!

»Mitä siis tekisimme?» kysyi hän. »Emmehän tahdo vääjätä.»

Jo kysyessään Hal kuitenkin oivalsi, että Mary oli oikeassa. Hän, Hal, oli ajatellut menetellä niinkuin menettelee joutilaan luokan ihminen, joka on tottunut aina pitämään oman päänsä; Mary sitävastoin, kaikesta kiihkeydestään huolimatta, tehosti itsensähillitsemisen välttämättömyyttä. Mary oli loukannut hänen ylpeyttään jo toisen kerran tänä iltana, mutta nyt Hal antoi hänelle anteeksi häntä ihaillen; olihan hän aina tietänyt, että Maryssä oli älyä ja että tyttö kykeni häntä auttamaan! Hänen ihailuaan lisäsi se, mitä sanoi John Edström: heidän ei pitänyt tehdä mitään sellaista, mikä vahingoitti »suuren yhdistyksen» asiaa, ja niinmuodoin heidän täytyi päättää olla ryhtymättä ruumiilliseen vastustukseen, tapahtuipa heille mitä tahansa.

Toiselta taholta esitettiin kiivaita vastaväitteitä. »Me tappelemme! Tappelemme!» selitti vanha Mikko ja huudahti sitten yht'äkkiä, ikäänkuin ennakolta tuntien iskun esineeksi joutuneen nenänsä kivun: »Sanotteko, että minun tulee sietää sellaista?»

»Jos lyötte takaisin», sanoi Edström, »niin siitä koituu meille kaikille pahimmat seuraukset. Yhtiö sanoo, että me olemme riidan aloittaneet, ja tekee meistä syntipukit. Meidän täytyy päättää luottaa vain siveellisiin voimiimme.»

Kun oli vielä asiasta keskusteltu, päätettiin menetellä niin; jokaisen miehen piti hillitä itseään — mikäli se oli mahdollista! Sitten he löivät kättä ja lupasivat kaikin pysyä lujina päätöksissään. Mutta kun sitten kokous julistettiin päättyneeksi ja miehet pujahtivat yksitellen yöhön, he olivat erittäin vakava ja pelokas salaliittolaisjoukko.

10.

Hal ei nukkunut paljoakaan sinä yönä. Kahdeksan huonekumppanin kuorsatessa hän kuvaili mieleensä kaikkia niitä asioita, jotka saattoivat tapahtua huomenna. Muutamat niistä eivät suinkaan olleet mieluisia asioita; hän koki ajatella itseään nenä murskattuna tai ruumis tervattuna ja höyhenissä pyöritettynä. Hän muisteli nyt ryövärien käsittelemistä koskevaa teoriaansa. »Y.P.Y» oli jättiläismäinen ja kamala ryöväri, ja tässä oli epäilemättä, hyvä tilaisuus huutaa: »Ota, mitä löydät!» Hal ei kumminkaan tehnyt niin, ajattelihan vain Edströmin muurahaisia ja ihmetteli, mikä voima sai ne pysymään rivissä.

Aamun tultua hän lähti vuoristoon, missä ihminen voi vaeltaessaan uudistaa henkistä tarmoansa. Auringon painuttua vuorenharjain taakse hänkin painui alas ja tapasi Edströmin ja Sikorian yhtiön toimiston edustalla.

He tervehtivät nyökäten, ja Edström kertoi vaimonsa kuolleen sinä päivänä. Pohjois-Laaksossa ei ollut hautaustoimistoa, ja Edström oli jättänyt erään tuttavan naishenkilön asiaksi kuljettaa ruumiin Pedroon, joten hän itse oli vapaa lähtemään Cartwrightin puheille. Hal laski kätensä vanhan miehen olalle, mutta ei yrittänytkään lausua mitään osanoton sanaa: hän näki Edströmin tyytyneen onnettomuuteen ja olevan valmiina suorittamaan velvollisuuttaan.

»Tulkaa», sanoi vanha mies, ja kaikki kolme menivät toimistoon. Erään kirjurin viedessä sanaa sisempiin toimistohuoneisiin he seisoivat pari minuuttia levottomina vaihtaen jalkaa ja pyörittäen lakkia kädessään.

Vihdoin ilmaantui ovelle mr Cartwright, jonka pieni laiha hahmo ilmaisi suurta arvovaltaisuutta. »Mitä nyt?» kysyi hän.

»Jos suvaitsette», virkkoi Edström, »haluaisimme keskustella kanssanne. Olemme päättäneet, sir, että meidän pitää saada punnitustarkastaja.»

»_Mitä_?» Se sana tuli kuin piiskan sivallus.

»Tahtoisimme saada punnitustarkastajan, sir.»

Syntyi hetken kestävä vaitiolo. »Tulkaa sisään tänne.» He astuivat toinen toisensa jälkeen toimiston sisähuoneeseen, ja Cartwright sulki oven.

»Mitä tämä oikeastaan merkitsee?»

Edström toisti jälleen sanansa.

»Kuka on tuon ajatuksen saanut päähänne?»

»Ei kukaan; ajattelimme vain, että niin olisi parempi.»

»Luuletteko, että painoanne vähennetään?»

»Niin, sir, nähkääs — muutamat miehet — ajattelemme, että olisi parempi, jos saisimme punnituksen tarkastajan. Olemme valmiit maksamaan hänen palkkansa.»

»Ketä ajattelette sellaiseksi tarkastajaksi?»

»Tätä Joe Smithiä.»

Hal terästi itseään kestämään toisen katsetta. »Vai niin! Vai te!» Hetken vaiettuaan ylivalvoja lisäsi: »Siitä syystä taidattekin olla iloinen!»

Hal ei tuntenut itseään ollenkaan iloiseksi tänä hetkenä, mutta piti parempana olla siitä mitään virkkamatta. Syntyi hiljaisuus.

»Mistä syystä heitättekään pois rahojanne?» Ylivalvoja kävi väittelemään heidän kanssaan todistellen aivan mielettömäksi sitä ajatusta, että he voisivat niin menetellen jotakin voittaa. Kaivos oli ollut käynnissä monet pitkät vuodet nykyisen järjestelmän mukaisesti, ja minkäänlaista valitusta ei ollut kuulunut. Olihan mieletöntä ajatella, että sellainen suuri ja vastuunalainen yhtiö kuin »Y.P.Y.» alentuisi petoksella riistämään työmiehiltään muutamia tonneja kivihiiltä! Ja niin edespäin, useiden minuuttien ajan.

»Mr Cartwright», virkkoi Edström toisen lopetettua, »tiedättehän, että olen työskennellyt koko ikäni kaivoksissa ja enimmälti tässä piirissä. Minä sanon teille asian, jonka tunnen, kun sanon, että koko tällä alueella on yleistä tyytymättömyyttä, koska miehet eivät mielestään saa täyttä painoansa. Sanotte, ettei ole esiintynyt mitään julkista valitusta, mutta tiedättehän, mistä se johtuu —»

»Mistä?»

»Niin», virkkoi Edström leppoisasti, »luulen tosiaankin, että syyn tiedätte — mutta joka tapauksessa olemme päättäneet vaatia punnitustarkastajaa».

Oli selvää, että ylivalvoja oli joutunut yllätetyksi eikä tietänyt, kuinka asiaan suhtautua. »Voitte arvata», sanoi hän vihdoin, »ettei yhtiö ole kovinkaan iloinen kuullessaan, että miehet luulevat sen heitä pettävän —»

»Emme väitä yhtiön siitä mitään tietävän, mr Cartwright. On mahdollista, että joku voi meistä hyötyä yhtiön enempää kuin teidänkään mitään siitä tietämättä. Punnitustarkastajaa tarvitaan yhtä hyvin teidän kuin meidänkin suojaksemme.»

»Kiitoksia vain», virkkoi toinen kuivasti. Hänen äänestään kuuli, että hän hillitsi itseään minkä voi. »No niin», virkkoi hän vihdoin. »Tämä riittää, jos kerran olette päätöksenne tehneet. Minä ilmoitan päätökseni teille myöhemmin.»

Tuo merkitsi pois käskemistä, ja Mikko Sikoria kääntyi nöyrästi lähtien kohti ovea. Mutta Edström oli niitä muurahaisia, jotka eivät hevin siirry syrjään. Mikko vilkaisi häneen ja astui sitten takaisin riviin varsin vikkelästi, toivoen ettei hänen vilppiänsä oltu huomattu.

»Jos suvaitsette, mr Cartwright», sanoi Edström, »haluaisimme kuulla päätöksenne, jotta punnitustarkastaja voi aloittaa työnsä huomenna».

»Mitä? Onko teillä sellainen hoppu?»

»Ei ole mitään syytä siirtää asiaa tuonnemmaksi, sir. Me olemme valinneet miehen ja olemme valmiit maksamaan hänen palkkansa.»

»Kutka ovat ne miehet, jotka ovat valmiit maksamaan hänen palkkansa? Te kaksi?»

»Minulla ei ole oikeutta mainita toisia miehiä, sir.»

»Ahaa! Siis salainen liike!»

»Niin, tavallaan, sir.»

»Vai niin!» virkkoi ylivalvoja tuhoaennustavalla äänellä. »Ja te ette ollenkaan välitä, mitä yhtiö siitä ajattelee?»

»Ei niin, mr Cartwright, mutta me emme ymmärrä yhtiöllä olevan mitään vastaanväittämistä. Onhan se yksinkertainen liikeasia —»

»Se voi näyttää yksinkertaiselta teistä, minusta ei», tiuskasi toinen. Sitten hän jälleen hillitsi itsensä. »Ymmärtäkää minut oikein. Yhtiöllä ei olisi mitään sitä vastaan, että miehet tahtovat varmuutta vaunujensa painosta, jos he tosiaankin pitävät sitä tarpeellisena. Yhtiö on aina ollut halukas tekemään sen, mikä on oikeus ja kohtuus. Mutta tätä asiaa ei käy suorittaminen kädenkäänteessä. Minä annan teille tiedon myöhemmin.»

He olivat jälleen vapaat menemään, ja vanha Mikko kääntyi taasen, samoin Edström. Mutta nyt syöksyi toinen muurahainen ojaan. »Milloin ajattelette punnitustarkastajan saavan aloittaa työnsä, mr Cartwright?» kysyi Hal.

Ylivalvoja katsahti häneen tuimasti, ja jälleen voi havaita, että hän kovasti hillitsi kiukkuansa. »Sitä en tiedä nyt sanoa», vastasi hän. »Annan teille tiedon, kun katson sen soveliaaksi. Enempää ei tänään.» Puhuessaan hän avasi oven, ja hänen eleessään oli käskevä sävy.

»Mr Cartwright», virkkoi Hal, »ei ole olemassa lakia, joka estää meitä asettamasta punnitustarkastajaa, eihän?»

Se katse, jonka ylivalvoja loi puhujaan vastaukseksi hänen kysymykseensä, osoitti hänen varsin hyvin tietävän, mitä laki asiasta sääti. Hal hyväksyi katseen vastaukseksi ja jatkoi: »Miesten muodostama komitea on valinnut minut toimimaan heidän punnitustarkastajanaan, ja tämä komitea on asianmukaisesti antanut tiedon yhtiölle. Minä otaksun niinmuodoin olevani punnitustarkastaja, mr Cartwright, ja ajattelen käydä ilman muuta toimeeni.»

Odottamatta ylivalvojan vastausta hän astui ovesta, ja kumppanit tulivat hänen jäljessään hiukan hämmästyneinä.

11.

Edellisenä iltana pidetyssä kokouksessa oli päätetty levittää punnitustarkastajaa koskevaa uutista, koska asialla oli arvoa aatteenlevittämisessä. Kolmen miehen nyt tullessa toimistosta heitä oli odottamassa joukko, joka halusi tietää, mitä oli tapahtunut. Huudeltiin kysymyksiä, ja jokainen, joka oli asian kuullut, joutui heti toisten uteliaiden piirittämäksi. Hal raivasi itselleen tien asuntoonsa, söi illallisensa ja lähti kiertämään paikasta toiseen kertoen suunnitelmasta ja selittäen, että tässä oli kysymys laillisen oikeuden vaatimisesta. Kaiken aikaa pysytteli vanha Mikko hänen toisella puolellaan ja Edström toisella; Tom Olson näet oli kiinteästi vaatinut, ettei Halia saanut jättää hetkeksikään yksin. Päällysmiehet olivat nähtävästi antaneet saman määräyksen, sillä Halin lähtiessä Reminitskin luota oli miesjoukon laidalla Jake Predovich, myymälänkirjuri, joka seurasi häntä kaikkialle, epäilemättä merkiten muistiin, kenen kanssa hän jutteli.

Neuvoteltiin, missä oli yö vietettävä. Vanha Mikko oli levoton, sillä hän otaksui urkkimisen merkitsevän sitä, että heidät aiottiin tappaa pimeän tultua. Hän kertoi kamalia juttuja sellaisista tapauksista. Voiko yhtiö helpommin asiasta selviytyä? Tarvitsi vain keksiä jokin tarina; ulkona maailmalla uskottaisiin, että he olivat saaneet surmansa humalaisina tappelussa, kenties jostakin naikkosesta kiistellessään. Tämä viimeinen seikka se varsinkin Halia huolestutti; hän ajatteli kotona olevia omaisiaan. Ei, hän ei tahtonut jäädä kylään yöksi! Toisaalta hän ei voinut lähteä alaspäinkään, sillä jos meni ulos kaivosalueen portista, voi käydä niin, etteivät päästäneet takaisin.

Hänen mieleensä johtui ajatus. Voihan lähteä ylöspäin! Kylän ylälaidassa ei ollut paaluaitaa — ei muuta kuin karuja kallioita, ei edes tietä.

»Mutta missä siellä maataan?» kysyi vanha Mikko kauhistuneena.

»Ulkona taivasalla», vastasi Hal.