Part 11

»Piuha biedna! Yöilma siellä tunkeutuu luihin ja ytimiin!»

»Luuletteko päiväilman pysyvän luissanne, jos makaatte sisällä», nauroi Hal.

»Miksipä ei, kun suljen tarkoin ikkunat ja peitän luuni?»

»Uskaltakaa kerran käydä yöilmaan», sanoi Hal. »Onhan se joka tapauksessa parempi kuin jos joku laskee sitä luihinne puukon avulla.»

»Mutta tuo Predovich hirtehinen — se seuraa meitä sinnekin!»

»Niin kyllä, mutta hän on vain yksi mies, ja meidän ei tarvitse häntä pelätä. Jos hän lähtee hakemaan toisia, ei hän voi enää meitä löytää pimeässä.»

Edström, jonka anatomiset käsitykset eivät olleet yhtä karkeat kuin Mikon, kannatti ehdotusta. Niin he hakivat peitteensä ja kiipesivät kanjonin rinnettä tyynenä tähtikirkkaana iltana. Hetken aikaa he kuulivat urkkijan askelet takaansa, mutta vihdoin ne häipyivät kuulumattomiin, ja vähän kauemmaksi ehdittyään miehet otaksuivat olevansa suojassa aamuun asti. Hal oli viettänyt metsästysretkillään monet yöt taivasalla, mutta oli aivan uusi seikkailu, kun joutui olemaan ajettuna riistana!

Päivän koittaessa he nousivat, ravistivat kasteen peitteistään ja pyyhkivät sen silmistään. Hal oli nuori ja kykeni nauttimaan aamun koreudesta, mutta Mikko Sikoria parka vain ähkyi ja valitti jäsentensä jäykkyyttä ja pakotusta. Hän otaksui tärvelleensä terveytensä iäksi päiväksi, mutta sai jälleen rohkeutta, kun Edström mainitsi aamukahvit, ja niin he riensivät alas majataloon.

Nyt tuli se kriitillinen hetki, jolloin Hal oli jätettävä yksin. Edströmin täytyi lähteä alas Pedroon pitämään huolta vaimonsa hautajaisista, ja selvää oli, että jos Mikko Sikoria jäisi pois työstä, päällysmies saisi siitä aiheen potkia hänet menemään. Laki, joka takasi punnitustarkastajan asettamisen, ei kyennyt takaamaan tälle virkamiehelle henkivartiostoa!

Hal oli ilmaissut ohjelmansa uhmanpuuskan vallassa Cartwrightin toimistossa. Miesten lähdettyä työhön hän meni vaakahuoneeseen. »Minä olen tullut tänne punnitustarkastajaksi, mr Peters», sanoi hän vaakamestarille.

Vaakamestarilla oli pitkät mustat viikset, jotka tekivät hänet Nietzschen näköiseksi. Hän tuijotti Haliin kerrassaan ällistyneenä. »Mitä perkelettä?» kysyi hän.

»Muutamat miehet ovat valinneet minut punnitustarkastajaksi», selitti Hal asiallisesti. »Kun heidän vaununsa tulevat, pidän silmällä niiden painoa.»

»Sinä pysyt täältä poissa, nuori mies!» virkkoi Peters yhtä asiallisesti.

Niin lähti punnitustarkastajaksi pyrkivä ulos ja istuutui portaille odottamaan. Vaakahuone oli varsin julkinen paikka, joten hän otaksui olevansa siinä yhtä hyvässä turvassa kuin missä muualla tahansa. Muutamat miehistä hymyillä irvistelivät ja viittoivat hänelle mennessään työhönsä; eräät saivat tilaisuutta kuiskata jonkin rohkaisevan sanankin. Siinä hän sitten istui koko aamun kuin protestantti kiinalaisen mandariinin palatsin portilla. Työ oli ikävää, mutta hän uskoi olevansa kärsivällisempi kuin kaivosyhtiö.

12.

Aamupäivän kuluessa tuli hänen luoksensa eräs mies — Bud Adams, »rauhantuomarin» nuorempi veli ja Jeff Cottonin apulainen. Bud oli tanakkatekoinen, punanaamainen mies ja kuuluisa sukkelista nyrkeistään. Hal siis nousi varoen hänet nähdessään.

»Hei, te siellä», sanoi Bud. »Toimistossa on teille sähkösanoma.»

»Minulle?»

»Eikö nimenne ole Joe Smith?»

»On.»

»Niin, asia on niinkuin sanoin.»

Hal mietti hetkisen. Ei ollut olemassa ketään, joka olisi voinut sähköttää Joe Smithille. Se oli pelkkää kavaluutta, jotta hän lähtisi paikaltaan.

»Mitä sähkösanoma sisältää?» kysyi hän.

»Kuinka sen tietäisin?» vastasi Bud.

»Mistä kaukaa se on tullut?»

»En tiedä.»

»Tuokaa se tänne», kehoitti Hal.

Toisen silmät laajenivat. Tämä ei ollutkaan pelkkää kapinaa, vaan kerrassaan kumousta! »Minä helvetin juoksupoikana sinä minua pidät?» kysyi hän.

»Eikö yhtiö toimita sähkösanomia perille?» virkkoi Hal kohteliaasti. Bud seisoi siinä kokien hillitä inhimillisiä halujansa Halin varovaisesti tarkatessa hänen eleitänsä. Mutta lähettäjät olivat varmaan antaneet tarkat määräykset, koska lähettiläs hillitsi raivonsa ja lähti pois.

Hal jäi vartiopaikalleen. Hän oli ottanut päivällisen mukaansa ja aikoi syödä sen yksin, koska hyvin ymmärsi, mitä uskaltaisi mies, joka osoittaisi myötätuntoa hänelle. Niinpä hän hämmästyikin kovin, kun Johansson, jättiläiskokoinen ruotsalainen, tuli ja istuutui hänen viereensä. Sitten saapui vielä eräs nuori meksikkolainen ja eräs kreikkalainen kaivosmies. Vallankumousliike oli leviämässä!

Hal tiesi varmasti, ettei yhtiö sallisi asiain mennä menojaan. Ja iltapuolella tuli tosiaankin vaakamestari ulos ja viittasi häntä mukaansa sisään. »Tule tänne!» Hal meni sisään.

Punnitushuone oli sangen julkinen paikka, mutta sen takaseinässä oli ovi, joka johti toimistosuojiin. »Tätä tietä», sanoi mies.

Hal jäi paikoilleen.

»Punnitutarkastajan paikka on tässä, mr Peters.»

»Mutta minä haluan keskustella kanssasi.»

»Kuulenhan tässäkin, mitä teillä on sanottavaa, sir.» Hal oli miesten nähtävissä, ja tiesi siinä olevan ainoan suojansa.

Vaakamestari meni toimistohuoneeseen, ja minuuttia myöhemmin Hal näki, mikä oli ollut tarkoituksena. Ovi aukeni, ja siitä astui Alec Stone.

Tulija seisoi hetkisen katsellen poliittista liittolaistaan. Sitten hän tuli luo. »Kuule, poika», sanoi hän hiljaa, »sinä liioittelet. En tarkoittanut, että sinun piti mennä näin pitkälle.»

»Tämä ei ole ollenkaan teidän tarkoitustenne mukaista, mr Stone», vastasi Hal.

Kaivospäällikkö tuli vieläkin likemmäksi. »Mitä oikeastaan tarkoitat, poika? Mitä hyvää luulet tästä koituvan?»

Hal katseli häntä silmää rävähdyttämättä. »Kokemusta», vastasi hän sitten.

»Luulet ovelakin olevasi, poikani. Sinun olisi kuitenkin paras lopettaa ja käsittää, mitä vastaan käyt. Sinä et siitä selviydy, muista se; paina mieleesi, ettet siitä selviydy. On parasta, että käyt sisään hiukan kanssani juttelemaan.»

Syntyi vaitiolo.

»Etkö tiedä, mihin se sellainen johtaa, Smith? Pieniä tulentapaisia tupsahtaa ilmi, mutta me sammutamme ne. Me tiedämme, kuinka siinä on meneteltävä, tunnemme koneiston. Koko juttu unohtuu viikon tai parin kuluessa, ja mitä olet silloin saavuttanut? Ymmärrätkö?»

Hal ei vastannut vieläkään, ja toisen ääni painui hiljaisemmaksi. »Minä ymmärrän asemasi. Nyökkää vain minulle, ja kaikki on niinkuin olla pitääkin. Sano miehille, että olet punnitusta tarkastanut ja että kaikki on hyvässä järjestyksessä. He tyytyvät, ja me voimme sopia asiasta myöhemmin keskenämme.»

»Mr Stone», kysyi Hal, »olenko oikeassa, kun otaksun teidän tarjoavan minulle lahjuksia?»

Miehen itsehillintä hävisi silmänräpäyksessä. Hän heristi valtavaa nyrkkiänsä Halin nenän edessä ja lausui ruman kirouksen. Mutta Hal ei siirtänyt nenäänsä pois vaaralliselta alueelta, ja nyrkin yli katseli pari vihaista ruskeata silmää tuimasti kaivospäällikköä. »Olisi parempi, jos käsittäisitte asiantilan, mr Stone. Tämä on minulle kuolettavan vakava juttu, ja luulenpa, ettei teidän ole hyvä kohdella minua väkivaltaisesti.»

Mies tuijotti vastustajaansa vielä hetken aikaa, mutta näytti siltä, että hän oli saanut toimintaohjeet samoinkuin Bud Adams. Hän kääntyi äkkiä ja lähti takaisin toimistoon.

Hal jäi paikalleen, kunnes oli saavuttanut täyden tasapainon. Sitten hän lähti vaa'an luo. Ensimmäisen kerran johtui siinä hänen mieleensä vaikeus: hän ei ollut perehtynyt hiilivaa'an käyttelyyn.

Hänellä ei kumminkaan ollut aikaa harjoitella. Vaakamestari ilmaantui jälleen näkyviin. »Korjaudu pois täältä, mies!» sanoi hän.

»Mutta tehän käskitte minua tulemaan», huomautti Hal leppoisasti.

»Nyt käsken sinua menemään.»

Niin palasi protestantti paikalleen mandariinin palatsin portille.

13.

Iltavihellyksen jälkeen tuli Mikko Sikoria kiireen kaupalla Halin luo kuulemaan, mitä oli tapahtunut. Mikko oli riemuissaan, sillä useita miehiä oli tullut hänen luokseen tarjoutuen liittymään esitetyn vaatimuksen kannattajiin. Ukko ei oikein tietänyt, johtuiko asia hänen omasta kaunopuheisuudestaan vai hänen hienosta amerikkalaisesta apulaisestaan, mutta oli kummassakin tapauksessa yhtä ylpeä. Hän jätti Halille kirjelapun, joka oli pistetty hänen käteensä ja jonka Hal tunsi Tom Olsonin lähettämäksi. Olson ilmoitti, että kaikki puhuivat punnitustarkastajasta, joten sopi aatteenajon kannalta pitää yritystä onnistuneena, tekivätpä päällysmiehet mitä tahansa. Lisäksi hän kertoi, että muutamia miehiä tulisi viettämään yötä Halin kanssa, jotta olisi todistajia, jos yhtiö yrittäisi jotakin juonta. »Ja muistakaa varoa uusia miehiä», lisäsi hän; »pari niistä kuuluu varmasti urkkijoihin».

Hal ja Mikko keskustelivat seuraavan yön ohjelmasta. Kumpikaan heistä ei erikoisesti halunnut nukkua jälleen ulkosalla — vanha slovakki pelkäsi luitansa palelevan, ja Hal arasteli niitä monia urkkijoita, joita nyt näkyi liikuskelevan hänen läheisyydessään. Reminitskin luona hän keskusteli muutamien kanssa, jotka olivat ilmoittaneet kannattavansa vaatimusta, ja kysyi, suostuivatko he viettämään yön hänen kanssaan Edströmin hökkelissä. Kukaan ei väistänyt tätä vilpittömyyden koetta; kaikki ottivat peitteensä ja lähtivät mainittuun paikkaan, missä Hal sytytti lampun ja piti valmistelemattoman kokouksen huvittaen itseään sen ohessa urkkijain metsästyksellä.

Eräs uusista tulokkaista oli puolalainen Wojcechowski, ja tämä Zamierowskin lisäksi tuleva nimi sai Halin lopullisesti luopumaan siitä ajatuksesta, että voisi mainita puolalaisia heidän oikeilla nimillään. »Woji» oli pieni, vakava mies, jonka kasvoissa oli murheellinen ja uupunut ilme. Hän selitti läsnäolonsa johtuvan siitä, että oli saanut kyllikseen kokea ryöstöä, lupasi maksaa osansa punnitustarkastajalle, ja jos tahtoivat potkia hänet pois, niin potkikoot, hän siirtyisi toisille maille, ja hiiteen koko yhtiö. Tämän selityksen jälkeen hän kääriytyi peitteeseensä ja painui kuorsaamaan mökin permannolle. Se ei näyttänyt urkkijan käytökseltä.

Toinen oli Farenzena-niminen italialainen, tummakulmainen ja synkeännäköinen mies, joka olisi kelvannut esittämään rosvon osaa missä melodraamassa tahansa. Hän istui seinustalla ja puhui kurkkuäänin, ja Hal silmäili häntä erittäin epäluuloisesti. Ei ollut helppo ymmärtää hänen puhettaan, mutta lopulta Hal sai selville hänen esittämänsä tarinan: hän oli rakastunut johonkin »fanciullaan», ja »fanciulla» piti häntä pilkkanaan. Nyt hän oli käsittänyt, että tyttö oli kunnoton kutale, josta ei kannattanut huolia, ja niinmuodoin hänestä oli ihan yhdentekevää, jäikö hän kaivoksille, vai lähettivätkö hänet menemään. »En pyydä enää fanciullaa, pyydän punnitustarkastajaa!» päätti hän murahtaen puheensa.

Kolmas vapaaehtoinen oli eräs kreikkalainen työmies, puhelias nuori poika, joka oli päivällisellä istunut Halin vieressä ja oli sanonut olevan nimeltään Apostolikos. Hän alkoi keskustella Halin kanssa selittäen punnitustarkastaja-suunnitelman mielenkiintoisuutta; hän halusi tietää, mihin aiottiin ryhtyä, millaisia menestyksentoiveita otaksuttiin olevan, kuka oli liikkeen aloittanut ja keitä siihen kuului. Halin vastaukset muodostuivat työtätekevän luokan solidaarisuutta tehostaviksi pieniksi saarnoiksi. Joka kerta kun mies alkoi jälleen häntä »tyhjentää», Hal selitti, kuinka tärkeä tämän yrityksen onnistuminen oli kaivosmiehille, kuinka heidän piti tukea toisiaan ja tehdä uhrauksia yhteiseksi hyväksi. Hänen puhuttuaan yleisistä teorioista puoli tuntia Apostolikos luopui yrityksestään ja siirtyi Mikko Sikorian luo, joka Halin viittauksen huomattuaan puhui urkkijoista ja niistä kauheista asioista, joita kunnialliset työmiehet tulisivat heille tekemään. Kreikkalaisen vihdoin väsyttyä ja paneuduttua pitkäkseen lattialle. Hal meni Vanhan Mikon luo ja kuiskasi hänelle, että Apostolikos varmaan oli etunimeltään Juudas!

14.

Vanha Mikko nukahti aivan kohta, mutta Hal ei ollut tehnyt työtä moneen päivään, ja sitäpaitsi pitivät mieltäkuohuttavat ajatukset häntä valveilla. Hän oli maannut hievahtamatta pari tuntia, kun huomasi jonkun liikkuvan huoneessa. Lamppu loi himmeää valoansa, ja Hal voi puoliavoimin silmin nähdä erään miehen nousevan istualleen. Aluksi hän ei kyennyt päättämään, kuka mies oli, mutta tunsi vihdoin kreikkalaisen.

Hal makasi liikahtamatta, ja parin minuutin kuluttua jälleen katsahdettuaan hän näki miehen ryömivän ja kuuntelevan, kädet yhä permannossa. Hal katseli yhä silmäluomiaan raottaen toisen noustessa ja hiipiessä häntä kohti varovasti astellen nukkuvien yli.

Hal koki parhaansa mukaan olla nukkuvinaan. Se ei ollut mikään helppo asia, kun mies oli kumartunut hänen ylitseen ja puukonpisto oli sekin mahdollisuuksien rajoissa. Täytyi kumminkin uskaltaa, ja iäisyydeltä tuntuvan hetken kuluttua mies kosketti hänen kylkeään. Hänen sormensa tuntuivat lipuvan Halin takintaskuun.

»Aikoo toimittaa tutkimuksen!» ajatteli Hal odottaen käden siirtyvän toisiin taskuihin. Loputtomalta tuntuvan ajan kuluttua hän kuitenkin huomasi, että Apostolikos oli suoristautunut ja asteli parhaillaan takaisin paikalleen. Minuutti senjälkeen mies oli laskeutunut pitkäkseen lattialle, ja huoneessa vallitsi hiljaisuus.

Halin käsi siirtyi taskuun, ja hänen sormensa kopeloivat sitä. Ne sattuivat johonkin, ja Hal havaitsi samassa, että siinä oli setelitukko.

»Ymmärrän!» ajatteli hän. »Yrittää tehdä minusta varkaan!» Hän nauroi itsekseen muistellen varhaista poikaikää — kodin ullakolla olevaa vanhaa kirstua, jossa olivat isän lapsena omistamat satukirjat. Hän näki ne selvästi, näki niiden kuluneet ruskeat kannet ja karkeapiirteiset kuvat: Horatio Algerin sarjan »Opiksi ja huviksi»; kokoelmat »Elän, kuolen», »Reipas ja rohkea» ja monet muut. Kuinka jännittävä olikaan ollut kertomus kaupunkiin saapuvasta maalaispojasta, jonka kohtaama konna on varastanut isäntänsä kassalaatikon ja pudottaa, avaimen kertomuksen sankarin taskuun! Joku Yleistä Polttoaine-Yhtiötä lähellä oleva henkilö oli ilmeisesti lukenut Horatio Algerin teoksia!

Hal käsitti, että oli sitä parempi, mitä pikemmin, hän toimitti setelit pois taskustaan. Hän ajatteli palauttaa ne »Juudaalle», mutta päätti sitten säilyttää ne Edströmiä varten, joka varmaan tulisi pian rahaa tarvitsemaan. Hän odotti puoli tuntia, kunnes otaksui kreikkalaisen nukkuvan, kaivoi sitten taskuveitsellään kolon multapermantoon ja hautasi rahat siihen niin hyvin kuin osasi. Sitten hän hiipi toiseen paikkaan ja makasi siinä mietteissään.

15.

Odottaisivatko ne aamuun asti vai tulisivatko piankin? Hän taipui jälkimmäiseen otaksumaan ja säikähti senvuoksi hiukan kuullessaan tuntia tai paria myöhemmin ovelle koputettavan. Hetkisen kuluttua ovi rasahti auki ja jykevähartiainen mies ilmaantui näkyviin.

Koko huone joutui samassa hämmingin valtaan. Miehet hyppäsivät jaloilleen huutaen; toiset nousivat hämmentyneinä istumaan, vielä unenpöpperössä. Huonetta valaisi erään tulijan sähkösoihtu. »Tuossa se mies on!» kuului ääni, jonka Hal heti tunsi kuuluvaan Jeff Cottonille, aluepäällikölle. »Kädet ylös, Joe Smith!» Hal totteli odottamatta revolverin välkähtämistä.

Seurasi hiljaisuus. Koska näytelmä oli järjestetty toisia miehiä varten, oli välttämätöntä antaa heille aikaa täysin valveutua ja totuttaa silmiään valoon. Hal seisoi paikallaan, kädet kohotettuina. Soihdun takaa hän erotti aluepäällikön, Bud Adamsin, Alec Stonen, Jake Predovichin ja parin kolmen muun henkilön kasvot.

»Kuulkaa, miehet», sanoi Cotton vihdoin, »tehän olette niitä, jotka haluavat punnitustarkastajaa. Ja tässä on se mies, jonka olette siihen virkaan valinneet. Eikö niin?»

Mitään vastausta ei kuulunut.

»Minä näytän teille, mikä hän on miehiään. Hän tuli mr Stonen luo ja tarjoutui myymään teidät.»

»Se on valhe, miehet», virkkoi Hal tyynesti.

»Hän otti rahoja mr Stonelta siinä tarkoituksessa!» jatkoi aluepäällikkö.

»Se on valhe», virkkoi Hal jälleen.

»Hänellä on rahat nytkin!» huusi toinen.

Hal vuorostaan huusi: »Yrittävät tehdä minusta konnaa, pojat! Älkää antako pettää itseänne!»

»Vaiti!» komensi aluepäällikkö kääntyen sitten miesten puoleen: »Minä todistan asian teille. Otaksun, että hänellä on rahat nytkin. Tutki hänet, Jake!»

Jake astui lähemmäksi.

»Pitäkää varanne, pojat!» huusi Hal. »Aikovat pistää jotakin taskuihin!» Sitten hän sanoi Vanhalle Mikolle, joka oli syöksähtänyt kiukkuisesti eteenpäin: »Ei hätää, Mikko! Anna heidän tutkia!»

»Riisu takkisi, Jake», komensi Cotton. »Kääri hihasi. Näytä kätesi!»

Koko asia muistutti elävästi silmänkääntäjän esityksiä. Pieni juutalainen riisui nuttunsa ja kääri hihansa kyynäspäiden yläpuolelle. Hän näytti läsnäolijoille kätensä käännellen niitä puolelle ja toiselle; sitten hän ojensi ne eteenpäin ja liikkui hitaasti kohti Halia, ikäänkuin olisi aikonut hänet hypnotisoida.

»Pitäkää häntä silmällä!» kehoitti Cotton. »Minä tiedän, että hänellä on ne rahat.»

»Katsokaa tarkoin!» huusi Hal. »Ellei rahoja ole, ne pistävät ne sinne.»

»Pidä kätesi pystyssä, nuori mies», komensi aluepäällikkö. »Pysykää loitolla, te siellä takana!» Jälkimmäinen varoitus koski Mikko Sikoriaa ja toisia katselijoita, jotka tunkeutuivat lähemmäksi kurkistellen toistensa olan ylitse.

Kaikki oli sinä hetkenä erittäin vakavaa, mutta myöhemmin tapausta muistellessaan Hal nauroi hullunkuriselle Predovichille, joka tutki hänen taskujaan pysytellen hänestä niin loitolla kuin mahdollista, jotta kaikki näkisivät rahojen tosiaankin tulevan Halin taskusta. Tutkija pisti kätensä ensin nutun sisätaskuihin ja sitten Halin paidan taskuihin. Asia oli kehitettävä hitaasti huippukohtaansa!

»Käänny!» komensi Cotton. Hal kääntyi, ja juutalainen kopeloi hänen housuntaskujansa. Hän veti esiin Halin kellon, kamman, kuvastimen ja nenäliinan, tarkasti ne ja pudotti lattialle. Syntyi jännittynyt hiljaisuus, kun hän tavoitti Halin kukkaron ja alkoi sitä avata. Hal sai kiittää yhtiön ahnautta siitä, ettei kukkarossa ollut kuin hiukan pieniä kolikoita. Predovich sulki sen ja pudotti permantoon.

»Odottakaa! Kaikki taskut eivät ole vielä tutkitut!» huusi seremoniamestari. »Hänellä on rahat jossakin, pojat! Joko tutkit sivutaskut, Jake?»

»En vielä», vastasi Jake.

»Katsokaa tarkoin!» huusi aluepäällikkö, ja kaikki kurkottivat kiihkeästi eteenpäin Predovichin painuessa toisen polvensa varaan ja pistäessä kätensä ensin toiseen, sitten toiseen taskuun.

Jake veti kätensä takaisin, ja hänen kasvoissaan kuvastuva pettymys oli niin ilmeinen, että Hal voi tuskin olla nauramatta. »Se ei ole siellä!» selitti Jake.

»Mitä?» huusi Cotton, ja tutkijalautakunnan jäsenet tuijottelivat toisiinsa. »Hän on totisesti päässyt jollakin tavoin siitä eroon!»

»Minulla ei ole mitään rahoja, pojat!» julisti Hal. »Yrittävät meitä pettää!»

»Hän on ne kätkenyt!» huusi aluepäällikkö. »Hae ne käsiisi, Jake!»

Predovich alkoi jälleen etsiä, nopeasti ja luontevammin. Nyt hän ei ajatellut niinkään katselijoita kuin kaikkea rahaa, joka oli mennyt menojaan aivan suotta! Hän käski Halia riisumaan takkinsa ja ratkoi sen vuorin, aukaisi housujen napit, kopeloi sisäpuolta ja pisti sormensa Halin kenkiin.

Mutta rahoja ei ollut missään, ja etsijät joutuivat ymmälle. »Hän otti viisikolmatta dollaria mr Stonelta myydessään teidät!» selitti aluepäällikkö. »Hän on piilottanut rahat jonnekin.»

»Pojat», huusi Hal, »ne lähettivät tänne urkkijan ja käskivät hänen pistää rahoja taskuuni». Puhuessaan hän katseli Apostolikosta ja näki miehen säpsähtävän ja peräytyvän.

»Se on tuo! Tuo on urkkija!» huusi Vanha Mikko. »Rahat on hänellä, aivan varmasti!» Hän liikahti kohti kreikkalaista.

Aluepäällikkö käsitti äkkiä, että oli aika antaa näytelmän esiripun laskeutua. »Riittää tämä hullutus» selitti hän. »Ottakaa tuo mies mukaanne!» Samassa oli pari tutkijaa tarttunut Halin ranteisiin ja kolmas hänen kaulukseensa. Ennenkuin kaivosmiehet ehtivät käsittää, mitä tapahtui, he olivat jo laahanneet vankinsa ulos.

Seuraava neljännestunti oli punnitustarkastajaksi määrätylle varsin epämukava. Ulkona pimeässä aluepäällikkö voi mielin määrin purkaa kiukkuansa, samoin Alec Stone. He sadattelivat häntä, potkivat ja tyrkkivät mennessään. Toinen niistä miehistä, jotka pitelivät häntä ranteista, väänsi hänen käsivarttaan, kunnes hän kiljaisi tuskissaan. Toiset sadattelivat entistä tuimemmin ja käskivät häntä pitämään kitansa kiinni. Niin kuljettiin nopeasti pimeätä ja hiljaista katua aluepäällikön virkahuoneeseen ja sieltä yläkertaan, siihen huoneeseen, joka oli Pohjois-Laakson vankilana. Hal oli hyvinkin iloinen, kun he vihdoin jättivät hänet yksin paukahduttaen kiinni raskaan rautaoven.

16.

Juoni oli ollut kömpelö ja typerä, mutta Hal arvasi, että se oli sovitettu miesten älyn mukaiseksi. Ellei hän olisi sattumalta valvonut, he olisivat löytäneet rahat hänen taskustaan, ja seuraavana aamuna olisivat kaikki kuulleet, että hän on myynyt itsensä. Hänen lähimmät ystävänsä, komitean jäsenet, eivät tietenkään olisi sitä uskoneet, mutta työmiesten suuri enemmistö olisi pitänyt sitä totena, ja niin olisi Tom Olsonin käynti Pohjois-Laaksossa jäänyt tuloksettomaksi. Kaikissa myöhemmissäkin vaiheissa tämä tapaus säilyi eloisana Halin mielessä; se oli monien seikkojen vertauskuva. Samoinkuin päällysmiehet olivat yrittäneet tehdä hänestä konnaa, ehkäistä hänen vaikutuksensa, samoin näki hän heidän myöhemmin yrittävän mustata työväenliikettä, pimittää koko maan älyä.

Hal oli nyt vankilassa. Hän meni ikkunan luo ja koetteli ristikkoa — mutta huomasi, että se oli tehty sellaisia kokeita kestäväksi. Sitten hän kulki pimeässä kopeloiden ja tutki vankilaansa, jonka huomasi tavalliseen huoneeseen rakennetuksi teräshäkiksi. Nurkassa oli rahi ja toisessa toinen rahi, hiukan leveämpi ja patjan peittämä. Hal oli lukenut hiukan vankiloita koskevaa kirjallisuutta ja tiesi välttää tuota makuusijaa. Hän istuutui paljaalle rahille ja alkoi miettiä.

Varmaa on, että vankilassa-oleminen luo erikoisen sielullisen asenteen aivan samoin kuin selkää ja käsiä murtava kivihiilen lastaaminen viiden jalan korkuisessa komerossa; varmaa myös, että niissä ihmisissä, jotka elävät huolettomina mitään kaivosmiehen töitä tuntematta, syntyy oma erikoinen sielullinen asenteensa. Vankilassa ollessaan ihminen ensinnäkin tuntee itsensä eläimeksi; hänen olemuksensa eläimellinen puoli tulee korostetuksi, eläimelliset vihan ja pelon tunteet pääsevät vallitsemaan, ja jos mieli niitä väistää, täytyy mitä tarmokkaimmin keskittää mieltään toisaalle. Ajatteleva ihminen niinmuodoin ajattelee vankilassa ollessaan paljon; päivät ovat pitkät ja yöt sitäkin pitemmät — on aikaa kaikkiin mahdollisiin mietteisiin.

Rahi oli kova ja tuntui käyvän yhä kovemmaksi. Ei ollut sellaista asentoa, jossa se olisi muuttunut mukavammaksi. Hal nousi ja käveli vähän aikaa, paneutui sitten pitkäkseen, nousi ja käveli jälleen.

Kaiken aikaa hän ajatteli, ja kaiken aikaa sujuttautui hänen sielunelämänsä vankila-asenteeseen.

Aluksi hän harkitsi lähintä ongelmaa. Mitä ne aikoivat hänelle tehdä? Selvältä näytti, että ajaisivat hänet pois ja saattaisivat asian siten päätökseen; mutta tyytyisivätkö siihen, kun olivat kiukuissaan hänen tekemänsä tempun vuoksi? Hal oli kuullut jotakin epämääräistä kerrottavan »kolmannen leikkauksen» nimellä käyvästä amerikkalaisesta menettelystä, mutta ei ollut milloinkaan ajatellut sitä mahdollisuutta, että joutuisi sitä itse kokemaan. Millainen olikaan ero, kun sitä niin ajatteli!