Part 12

Hal oli sanonut Tom Olsonille, ettei voinut lupautua perustamaan ammattiyhdistystä, mutta lupasi varmasti hankkia miehille punnituksentarkastajan, ja Olson oli nauranut ja näyttänyt varsin tyytyväiseltä — arvatenkin koska otaksui asian lopulta johtavan samaan tulokseen. Ja nyt näytti melkein siltä, että Olson oli tietänyt, mistä oli puhunut. Hal näet huomasi, etteivät hänen mieltänsä enää säikyttäneet ammattiyhdistyksen ylivallan ja vaeltavien edustajien tyranniuden pelko; päinvastoin: hän alkoi yhtäkkiä toivoa, että Pohjois-Laakson miehet saisivat ammattiyhdistyksen ja olisivat niin tyrannimaisia kuin suinkin osasivat! Tässä mielenmuutoksessa Hal tietämättään koki samaa kuin uudistajat yleensä. Monet heistä aloittavat toimintansa lempeästi ja hyvänsuovasti puolustellen jotakin ilmiselvää pientä oikeutta, mutta vankilamainen mielenasenne tekee heistä hehkuvia ja päättäväisiä kumousmiehiä. »Kahleettoman mielen iäinen henki», sanoo Byron. »Suurin olet vankeudessa, oi Vapaus!»

Runoilija tietää vielä, että »Kun poikasi kituvat kahleissaan —», niin »Vapauden maine kiitää jokaisen tuulen siivin». Ja niinkuin oli ollut laita Chillonissa, niin näytti nyt olevan laita Pohjois-Laaksossa. Päivä koitti, ja Hal seisoi koppinsa ikkunassa, kuuli työhön kutsuvan vihellyksen ja näki miesten menevän toimiinsa raadannan köyristäminä, kalpeakasvoisina manalan olentoina, kuin rivi apinoita hämyisessä valossa. Hal heilutti heille kättään, he pysähtyivät ja katsoa tuijottivat ja heiluttivat kättään vastaukseksi. Hän arvasi, että kaikki nuo miehet ajattelivat hänen vankina-oloansa ja sen syitä ja että hekin siten olivat joutumassa vankilamielen valtaan. Jos joku heistä vielä epäili ammattiyhdistyksiä tai järjestäytymisen välttämättömyyttä Pohjois-Laaksossa, niin sellaiset epäluulot ja epäilykset olivat nyt häviämässä!

Hal huomasi asiaa harkitessaan yhden ainoan levottomuutta herättävän seikan. Minkätähden olivat päällysmiehet jättäneet hänet tänne kaikkien nähtäviin, kun olisivat helposti voineet nostaa hänet automobiiliin ja viedä alas Pedroon ennen päivänkoittoa? Ilmaisiko se heidän orjilleen osoittamaansa ylenkatsetta? Otaksuivatko he ikkunassa näkyvän vangin herättävän pelkoa eikä vihaa? Ja eikö voinutkin olla niin laita, että he tunsivat työmiehensä paremmin kuin punnitustarkastajaksi pyrkivä nuorukainen? Hal muisti, kuinka toivottomasti Mary Burke oli heitä arvostellut, ja pelontunne jäyti hänen mieltänsä. Mutta samalla hän vankilamielen vaikutuksesta taisteli pelkoansa vastaan. Hän vihasi kyynillistä yhtiötä, puristi kätensä nyrkkiin ja puri hammasta haluten päästä opettamaan päällysmiehiä, osoittamaan heille, etteivät heidän työmiehensä olleet orjia, vaan miehiä!

17.

Aamupäivän kuluessa Hal kuuli ulkoa käytävästä askelia, eräs mies, jota hän ei tuntenut, avasi rautaoven ja asetti lattialle vesiruukun ja läkkitarjottimen, jolla oli leivänkannikka. Hänen poistuessaan Hal sanoi: »Hetkinen, olkaa hyvä.»

Mies kurtisti kulmiaan.

»Voitteko sanoa minulle, kuinka kauan minun täytyy täällä olla?»

»En», vastasi mies.

»Jos minut pistetään lukkojen taa», sanoi Hal, »niin minulla on epäilemättä oikeus tietää, mistä minua syytetään».

»Mene sinä helvettiin!» sanoi mies, paukahdutti oven kiinni ja lähti ulos käytävään.

Hal lähti jälleen ikkunan luo ja kulutti aikaansa katselemalla ohikulkijoita. Joukko repaleisia lapsia kerääntyi häntä katselemaan; ne irvistelivät ja viittoivat, kunnes ilmaantui joku, joka käski poistumaan.

Halia alkoi vähitellen ahdistaa nälkä. Pelkän leivän maku käy pian yksitoikkoiseksi, ja veden maku ei kykene asiaa parantamaan. Siitä huolimatta Hal haukkasi leipäänsä ja joi vettä ja olisi mielellään syönyt ja juonut enemmänkin.

Päivä kului hitaasti. Myöhään iltapuolella tuli vartija jälleen tuoden toisen leivänkannikan ja toisen vesiruukun. »Kuulkaahan», virkkoi Hal, kun mies oli kääntymässä menemään.

»Minulla ei ole mitään sinulle sanottavaa», virkkoi mies.

»Mutta minulla on jotakin sanomista teille», sanoi Hal. »Olen lukenut jostakin kirjasta — olen unohtanut, mikä kirja se oli, mutta joku tohtori oli sen kirjoittanut — ettei vehnäleipä sisällä kaikkia niitä aineksia, joita ihmisruumis tarvitsee ylläpidokseen.»

»Vai niin!» murahti vanginvartija. »Mitä oikeastaan tarkoitat?»

»Minä tarkoitan», selitti Hal, »etten puolestani viitsisi elää vedellä ja leivällä».

»Mitä siis haluaisit?»

Äänestä kuuli, että kysymys oli vain muodollinen, mutta Hal salli sen käydä täydestä. »Kunhan saisin pihvin ja perunapuuroa —»

Kopin ovi paukahti kiinni, ja kuvitellun ruokalistan jälkiosa jäi kuulematta. Niin Hal istui jälleen kovalla rahilla haukaten leipäänsä ja ajatellen vankila-ajatuksia.

Iltavihellyksen kuuluessa hän seisoi ikkunassa, ja näki jälleen ystäviänsä, jotka tekivät hänelle salaisia rohkaisevia merkkejä. Sitten tuli pimeä, ja toinen pitkä yövalvonta alkoi.

Oli myöhä. Hal näki vain, että kaikki valot oli sammutettu, mutta ei voinut lähemmin määritellä hetkeä. Hän ymmärsi, että oli jäätävä koppiin yöksi, oli asettunut permannolle, käsivarsi päänalaisena, ja oli vaipunut unenhorrokseen, kun yhtäkkiä kuului jokin raapivan hänen ikkunansa ristikkoa. Hän kavahti istualleen ja kuuli toisen äänen, joka epäilemättä johtui paperin rutistumisesta. Hän hypähti ikkunan luo ja huomasi tähtien heikossa valossa jotakin kiikkuvan ilmassa. Hän sieppasi sen käteensä. Se näytti olevan tavallinen muistikirja, sellainen kuin pikakirjoittajien käyttämät, ja se oli kiinnitetty tangon päähän.

Hal katsoi ulos, mutta ei nähnyt ketään. Hän tarttui tankoon ja ravisti sitä, ja sitten kuului kuiskaus, josta hän heti tunsi Rovettan. »Hoi! Kuulkaa. Kirjoittakaa nimenne kirjaan sata kertaa. Minä tulen noutamaan. Ymmärrättekö?»

Käsky oli sangen hämmästyttävä, mutta Hal käsitti, ettei nyt ollut aikaa selittelyihin. Hän vastasi ymmärtävänsä, katkaisi nuoran ja otti muistikirjan. Siihen oli kiinnitetty lyijykynä, jonka kärjen ympärille oli kääritty riepu suojaksi.

Tanko meni menojaan, Hal istuutui rahille ja alkoi kirjoittaa, kolme neljä kertaa joka sivulle: »Joe Smith — Joe Smith — Joe Smith». Sellaista nimeä on helppo kirjoittaa pimeässäkin, ja niin Halin ajatukset askartelivat tässä salaperäisessä seikassa hänen kätensä liikkuessa. Oli jokseenkin selvää, ettei komitea halunnut saada hänen nimikirjoitustaan muistoksi jaettavaksi; he varmaan tarvitsivat sitä johonkin tärkeään tehtävään, kumoamaan jotakin päällysmiesten keksimää uutta juonta. Aivan kohta hän arvasi asian: päällysmiehet olivat kirjoittaneet kirjeen, jonka olivat panneet kiertämään punnitustarkastajaksi pyrkineen Joe Smithin kirjoittamana. Hänen ystävänsä tarvitsivat hänen nimikirjoitustaan voidakseen todistaa kirjeen väärennetyksi.

Hal kirjoitti vapaasti ja nopeasti, upein vedoin ja tiesi varmaan, ettei Alec Stone ollut otaksunut oppimattoman työläispojan käsialaa sellaiseksi. Hänen kynänsä kiiti paperilla — »Joe Smith — Joe Smith» — sivu sivun jälkeen, kunnes hän tiesi varmaan kirjoittaneensa jokaista kaivosmiestä varten ja alkavansa kirjoittaa apulaisille. Sitten hän kuuli ikkunan alta vihellyksen, lakkasi kirjoittamasta ja riensi ikkunaan.

»Heittäkää alas!» kuului ääni kuiskaavan, ja Hal heitti. Hän näki jonkun häviävän kadulle, ja sitten oli jälleen kaikki hiljaa. Hän kuunteli hetkisen, oliko vanginvartija herännyt, paneutui pitkäkseen rahille ja ajatteli lisää vankila-ajatuksia!

18.

Tuli aamu, vihellys viilsi ilmaa, ja Hal seisoi jälleen ikkunassa. Hän huomasi, että työhön menevillä kaivosmiehillä oli käsissään pieniä paperilippuja, joita he heiluttivat hänen nähtäviinsä. Vanhalla Mikko Sikorialla oli kädessä kokonainen kasa, josta hän jakoi kaikille haluaville. Häntä oli varmaan kehoitettu toimimaan salaa, mutta seikka oli liian jännittävä: hän hyppeli kuin nuori keväinen karitsa ja heilutti paperilippujaan kaikkien nähden.

Varomaton menettely johti luonnolliseen tulokseen. Halin katsellessa tuli nurkan takaa jykevä hahmo, joka asettui säikähtyneen vanhan slovakin eteen. Tulija oli Bud Adams, kaivospoliisi, joka puristi kätensä nyrkkiin ja jännitti koko ruumiinsa iskuun. Mikko näki hänet ja näytti yhtäkkiä kuin halvautuvan; hänen kumaraiset hartiansa lysähtivät kokoon, ja kädet valahtivat alas — sormet aukenivat, ja arvokkaat paperiliput putosivat maahan. Mikko katseli poliisia kuin paikoilleenmanattu kaniini yrittämättäkään suojella itseään.

Hal tempoi ristikkoa; hänen teki mieli päästä puolustamaan ystäväänsä. Mutta aiottua iskua ei tullutkaan; kaivospoliisi tyytyi vain julmasti tuijottamaan ja antamaan jonkin käskyn vanhalle miehelle. Mikko kumartui ja poimi paperit maasta — ja siihen kului hiukan aikaa, sillä hän ei halunnut irroittaa katsettaan poliisimiehestä. Kun hän oli ehtinyt kaikki kerätä, tuli uusi käsky, ja Mikko antoi paperit Budille. Sitten hän peräytyi, toinen seurasi, kädet yhä nyrkissä, ja isku näytti voivan tuiskahtaa hänestä minä hetkenä tahansa. Mikko peräytyi vielä askelen ja vieläkin — ja niin he väistyivät pois näkyvistä nurkan taakse. Miehet, jotka olivat olleet tätä pientä näytelmää näkemässä, kääntyivät menemään, eikä Hal voinut arvata, kuinka se päättyi.

Muutamia tunteja myöhemmin tuli Halin vartija, tällä kertaa ilman vettä ja leipää. Hän avasi oven ja komensi vankia tulemaan mukanaan. Hal lähti alakertaan ja astui Jeff Cottonin toimistohuoneeseen.

Aluepäällikkö istui pulpettinsa ääressä, sikari hampaissa. Hän oli kirjoittamassa ja jatkoi kirjoittamistaan, kunnes vanginvartija oli poistunut ja sulkenut oven. Sitten hän kääntyi kääntötuolissaan, laski jalkansa ristiin, nojasi taaksepäin ja katseli likaiseen siniseen työpukuun puettua nuorta kaivosmiestä, jonka hiukset olivat takkuiset ja kasvot kalpeat vankilassaolon vuoksi. Aluepäällikön aristokraattisissa kasvoissa näkyi hymy. »Kas niin, nuori mies», sanoi hän, »olonne on ollut varsin hupaista täällä kaivoksilla».

»Kiitos vain, ei sovi moittia», vastasi Hal.

»Olette lyönyt meidät kaikki pitkin linjaa, eikö niin?» Oltuaan hetken vaiti hän lisäsi: »Sanokaahan, mitä luulette tästä kostuvanne?»

»Sitä samaa kysyi minulta Alec Stone», vastasi Hal. »Enpä luule olevan selittämisestä suurtakaan hyötyä. Otaksun, ettette usko altruismiin enempää kuin Stone.»

Aluepäällikkö otti sikarin suustaan ja karisti tuhkan. Hänen kasvoihinsa tuli vakava ilme, ja hän tarkasteli Halia mitään virkkamatta. »Oletteko ammattiyhdistysten järjestäjiä?» kysyi hän vihdoin.

»En», vastasi Hal.

»Te olette sivistynyt mies, ette ole mikään työläinen, sen tiedän. Kuka maksaa teille palkkaa?»

»Siinäpä ollaan! Te ette usko altruismiin.»

Toinen puhalsi savurenkaan huoneen poikki. »Aiotte pistää yhtiön pussiin, eikö niin? Olette jonkinlainen agitaattori?»

»Minä olen kaivosmies, jonka tekee mieli päästä punnitustarkastajaksi.»

»Sosialistiko?»

»Riippuu siitä, kuinka asiat täällä kehittyvät.»

»Niin», virkkoi aluepäällikkö, »minä huomaan, että olette älykäs nuori mies. Niinpä lasken korttini pöytään, jotta voitte ne nähdä. Te ette tule toimimaan punnitustarkastajana Pohjois-Laaksossa ettekä missään muussakaan paikassa, jossa 'Y.P.Y:llä' on jotakin sanottavaa. Ette myöskään saa tyydytykseksenne yhtiötä pussiin ahdistetuksi. Me emme aio edes lyödä teitä ja tehdä teistä marttyyriä. Eilen illalla teki mieleni niin tehdä, mutta muutin mieltäni.»

»Kunpa voisitte muuttaa myöskin käsivarteni mustelmat», virkkoi Hal iloisesti.

»Me tarjoamme teille kaksi vaihtoehtoa», jatkoi aluepäällikkö tuosta hienosta ivasta huolimatta. »Teidän tulee joko allekirjoittaa paperi, missä tunnustatte ottaneenne viisikolmatta dollaria Alec Stonelta, jossa tapauksessa ajamme teidät pois, ja asia on selvä; tai jos siitä kieltäydytte, näytämme toteen, että olette rahat ottanut, ja siinä tapauksessa joudutte viideksi tai kymmeneksi vuodeksi lukkojen taakse. Ymmärrättekö?»

Suostuessaan rupeamaan punnitustarkastajaksi Hal oli pitänyt mahdollisena, että hänet ajettaisiin pois, ja oli päättänyt lähteä pitäen saamaansa oppia riittävänä. Mutta kun hän nyt istui katsellen aluepäällikön uhkaavia silmiä, hänen mieleensä johtui, että olisi hyvä vielä jäädä Pohjois-Laaksoon. Hän halusi jäädä tutustuakseen paremmin tuohon jättiläismäiseen »rosvoon», Yleiseen Polttoaine-Yhtiöön.

»Tuo on vakava uhkaus, mr Cotton», huomautti hän. »Menettelettekö usein sillä tavalla?»

»Joka kerta, kun se on välttämätöntä», kuului vastaus.

»Se on jotakin uutta. Kertokaa minulle enemmän asiasta. Mikä tulee olemaan syytöksen perusteena?»

»Sitä en varmaan tiedä — jätämme sen lakimiestemme huoleksi. He nimittävät sitä kenties salavehkeilyksi tai kiristykseksi. Joka tapauksessa he keksivät jotakin, mikä tuottaa teille riittävän monta vuotta vankeutta.»

»Suvaitsetteko näyttää minulle kirjeen, jota sanotaan kirjoittamakseni, ennenkuin asian ratkaisen?»

»Olette siis kuullut kirjeestä?» virkkoi aluepäällikkö kohottaen kulmakarvojaan lempeän hämmästyksen vallassa. Sitten hän otti pulpetistaan paperiliuskan ja ojensi sen Halille, joka luki siitä:

»Herra Stone älkä huoliko sen pnnnitustarkastajan tähde Maksakaa mulle viiskolmatta dollaria niin minä järjestän sen kunnioituksella Joe Smith.»

Luettuaan kirjeen Hal tarkasti paperia ja huomasi, että hänen vihamiehensä olivat vaivautuneet kirjeen väärennettyään sen vielä valokuvaamaan, valmistamaan siitä painolaatan ja monistamaan sen. He olivat epäilemättä levittäneet sitä kaikkialle kaivosalueella. Ja kaikki oli tapahtunut muutamassa tunnissa! Tom Olson oli ollut oikeassa — täällä oli täydellinen järjestelmä miesten mielten pimittämiseksi.

19.

Hal harkitsi tilannetta vähän aikaa. »Kuulkaahan, mr Cotton», sanoi hän sitten, »minun oikeinkirjoitukseni on melkoista parempaa. Käsialanikin on hiukan sujuvampi.»

Aluepäällikön julmilla huulilla näkyi hymyn häive. »Sen tiedän», vastasi hän. »Olen niitä verrannut.»

»Teillä on hyvä salapoliisiosasto», sanoi Hal.

»Ennenkuin asia on lopussa, nuori mies, tulette huomaamaan, että lainopillinen osastomme on yhtä tehokas.»

»Se onkin tarpeen», huomautti Hal. »En näet käsitä, kuinka voitte kiertää sen tosiasian, että minä olen punnitustarkastaja, lain mukaisesti valittu ja että minulla on ryhmä miehiä tukenani.»

»Jos siihen luotatte», virkkoi Cotton, »voitte yhtä hyvin asian unohtaa. Sellaista ryhmää ei ole enää olemassa.»

»Ahaa! Oletteko siitä vapautunut?»

»Olemme vapautuneet salahankkeen johtajista.»

»Kenestä?»

»Ensinnäkin siitä vanhasta vuohipukista Sikoriasta.»

»Oletteko ajaneet hänet pois?»

»Olemme.»

»Asian alun satuin näkemään. Minne olette hänet lähettäneet?»

»Se asia», virkkoi Cotton hymyillen, »on teidän salapoliisienne selvitettävä!»

»Kenet vielä?»

»John Edström on lähtenyt hautaamaan vaimoansa. Tuo muikeanaamainen vanha saarnamies ei ole ensimmäistä kertaa vastuksinamme, mutta varmaan viimeistä. Löydätte hänet Pedrosta — luultavasti vaivaistalosta.»

»Enpä suinkaan», vastasi Hal nopeasti — ja hänen äänessään oli iloista sävyä — »hänen ei tarvitse lähteä aivan kohta vaivaistaloon. Olen nähkääs vastikään lähettänyt hänelle viisikolmatta dollaria.»

Aluepäällikkö kurtisti kulmiaan. »Tosiaanko!» Hetken vaiti oltuaan hän lisäsi: »Rahat siis olivat sittenkin teidän hallussanne! Minä luulin, että se likainen kreikkalainen oli ne vienyt!»

»Ei. Teidän konnanne oli kunniallinen. Mutta olinpa minäkin. Tiesin, että Edströmin vaunujen painoa oli vähennetty vuosikaudet, joten hän oli ainoa henkilö, jolla oli oikeus saada rahat.»

Kertomus rahain lähettämisestä oli tietenkin keksitty; rahat olivat yhä Edströmin permantoon kätkettyinä. Mutta Hal tahtoi toimittaa ne vanhalle kaivosmiehelle ja eksytti nyt Cottonia jäljiltä.

»Taitava temppu, nuori mies», sanoi Cotton. »Mutta joudutte sitä katumaan, ennenkuin asia on valmis. Se vain saa minut sitäkin ehdottomammin toimittamaan teidät sellaiseen paikkaan, missä ette voi tehdä meille mitään vahinkoa.»

»Tarkoitatteko vankilaa? Tiedätte luonnollisesti, että asia niinmuodoin joutuu valamiesoikeuden käsiteltäväksi. Voitteko saada valamiehistönkin tekemään mitä mielitte?»

»Minulle on kerrottu, että Pedro Countyn poliittiset olot herättävät teissä mielenkiintoa. Ettekö ole perehtynyt valamieslaitokseemme?»

»En, en ole ehtinyt vielä niin pitkälle.»

Cotton alkoi jälleen puhallella savurenkaita. »Niin, valamiesluettelossa on suunnilleen kolmesataa miestä, ja me tunnemme heidät kaikki. Tullessanne istuntoon huomaatte oikeuden puheenjohtajana Jake Predovichin ja sen jäseninä kolme yhtiön virkamiestä, kaksi Alf Raymondin kapakoitsijaa, erään tilanomistajan, jonka tila on kiinnitetty yhtiön pankille velasta, ja viisi meksikkolaista, joilla ei ole käsitystäkään koko asiasta, mutta jotka ovat valmiit iskemään puukon selkäänne, kunhan saavat viinaryypyn. Piirikunnan virallinen syyttäjä on poliitikko, joka suosii kaivosmiehiä puheissaan ja meitä teoissaan; piirikunnan oikeuden tuomari Denton taas on ensimmäisen lainopillisen neuvojamme Vaglemanin liikekumppani. Ymmärrättekö?»

»Ymmärrän», vastasi Hal. »Olen kuullut puhuttavan 'Raymondin valtakunnasta', ja koneiston näkeminen herättää minussa mielenkiintoa. Olette tosiaankin avomielinen!»

»Niin», virkkoi Cotton, »haluan saada teille selväksi, ketä vastaan käytte. Me emme ole tätä taistelua aloittaneet ja olemme varsin halukkaat lopettamaan sen sovintoon. Vaadimme vain, että korvaatte meille tekemänne vahingon.»

»'Korvaamisella' varmaan tarkoitatte, että minun tulee häpäistä itseni — tunnustaa, että olen petturi?»

»Aivan niin», vastasi Cotton.

»Luulenpa, että on paras istua asiaa harkitsemaan» sanoi Hal. Hän istuutui, ojensi jalkansa ja asettui erittäin mukavaan asentoon. »Rahi tuolla yläkerrassa on hiton kova», sanoi hän hymyillen ivallisesti aluepäällikölle.

20.

Keskustelu lähti nyt kulkemaan aivan uutta ja odottamatonta uraa. »Minä huomaan, Cotton», virkkoi vanki, »että olette sivistynyt mies. Luulenpa, että olette aikoinanne ollut sellainen, jota mainitaan gentlemannin nimellä.»

Aluepäällikön kasvoihin syöksähti veri. »Menkää helvettiin!» sanoi hän.

»En aio teiltä kysellä», jatkoi Hal. »Ymmärrän varsin hyvin, ettette haluaisi kysymyksiini vastata. Tarkoitan vain, että te, joka olette aikoinanne ollut gentlemanni, voitte käsittää eräitä seikkoja, joiden käsittäminen on mahdotonta Stonen laiselle neekerienpiiskaajalle tai Cartwrightin laiselle 'asiantuntijalle'. Gentlemanni voi tuntea toisen siinäkin tapauksessa, että toinen on kaivosmieheksi puettu. Eikö totta?»

Hän oli hetken vaiti odottaen vastausta, ja Cotton katsahti häneen alta kulmain. »Taitaapa niin olla», vastasi hän.

»No niin, gentlemanni ei ensinnäkään tupakoi kehoittamatta toista tekemään samoin.»

Cotton katsahti häneen jälleen. Hal ajatteli joutuvansa jälleen helvettiin tuomituksi, mutta Cotton ottikin liivintaskustaan sikarin ja ojensi sen hänelle.

»Ei, kiitos», virkkoi Hal tyynesti. »Minä en polta, mutta kuulen mielelläni, että minua kehoitetaan niin tekemään.»

Syntyi vaitiolo, jonka aikana molemmat miehet mittailivat toisiaan katseillaan.

»Kuulkaahan, Cotton», aloitti vanki, »te kuvailitte äsken minun oikeudellista tutkimistani. Sallikaa minun jatkaa kertomusta. Te olette suunnitelleet asian aivan valmiiksi, teillä on kokoonhaalittu valamiehistönne, tuomari pöydän takana ja oma virallinen syyttäjänne, jotka pitävät jutusta huolen; te olette valmis lähettämään uhrinne vankilaan varoittavaksi esimerkiksi toisille palkkalaisillenne. Mutta mitäpä, jos asian käsittelyn ehdittyä huippukohtaansa tulettekin huomaamaan, että uhrinne on henkilö, jota ei voida lähettää vankilaan?»

»Ei voida lähettää vankilaan?» toisti Cotton. Hänen äänessään oli mietteliäs sävy. »Selittäkää asia minulle.»

»Se ei varmaankaan ole tarpeen, kun on kysymyksessä teidänlaisenne älykäs mies! Tiedättehän, Cotton, että on olemassa henkilöitä, joita ei käy lähettäminen vankilaan?»

Cotton poltti hiukan sikariaan. »Onhan niitä muutamia tässä piirikunnassa», sanoi hän. »Mutta minä otaksuin ne kaikki tuntevani.»

»Eikö ole milloinkaan johtunut mieleenne, että sellaisia voisi olla tässä _valtiossa_?»

Syntyi pitkä hiljaisuus. Miehet katselivat toisiaan silmiin, ja mitä kauemmin katselivat, sitä selvemmin huomasi Hal epävarmuutta aluepäällikön kasvoissa.

»Ajatelkaa, kuinka ikävä juttu siitä koituisi!» jatkoi Hal. »Olette järjestäneet näytelmän — aivan samoin kuin viime yönä — vain avarammalle näyttämölle, merkittävämpien katselijoiden eteen, ja asian joutuessa ratkaisevaan vaiheeseen huomaatte, ettette ole puhdistautuneet Pohjois-Laakson työläisten silmissä, vaan olette itse tuominneet itsenne koko valtion yleisön ollessa teitä näkemässä. Olette osoittaneet koko valtiolle, että olette lainrikkojia ja mikä sitäkin pahempaa — olette osoittaneet olevanne typeriä aaseja!»

Tällä kertaa Cotton silmäili nuorta miestä niin kauan, että hänen sikarinsa sammui. Sillävälin Hal lojui nojatuolissa hymyillen omituista hymyä. Aluepäällikön silmissä tapahtui kuin muodonvaihdos: kaivosmiehen vaatteet näyttivät katoavan, ja niiden sijaan tuli hieno vierailupuku!

»Kuka piru te oikeastaan olette?» huusi Cotton.

»Tehän kehuitte vastikään salapoliisianne!» nauroi Hal. »Antakaa heille tämä asia selvitettäväksi. Nuori mies, ikä kaksikolmatta vuotta, pituus viisi jalkaa kymmenen tuumaa, paino sataviisikymmentäkaksi naulaa, silmät ruskeat, tukka kastanjanvärinen ja sangen aallokas, käytös viehättävä, naisten suosikki — niin ainakin 'piireissä' sanotaan — poissa kesäkuun alusta, kuten luullaan, metsästämässä vuorikauriita Meksikossa. Tiedättehän, Cotton, että tässä valtiossa on yksi ainoa kaupunki, jonka 'seurapiireistä' kannattaa puhua, ja että siinä kaupungissa on vain pari-kolmekymmentä kysymykseentulevaa perhettä. 'Y.P.Y:n' salapoliisilaitokselle tämän tehtävän täytyy olla ylen helppo.»

Syntyi jälleen hiljaisuus, kunnes Hal sen lopetti. »Alakuloisuutenne todistaa oivallustanne. Yhtiö saa tosiaankin kiittää onneaan siitä, että sillä on aluepäällikkönä mies, joka on ollut aikoinaan gentlemanni.»

Cotton sävähti jälleen punaiseksi. »Tuhat tulimmaista!» sanoi hän, puolittain itsekseen, ja yritti sitten vielä kerran pitää puoliaan: »Te teette minusta pilaa!»

»Sellainen 'leikinteko' on seurapiirien mielitointa. Suuri osa seurusteluamme on pelkkää sitä — ainakin nuorempien henkilöiden kesken.»

Cotton nousi äkkiä. »Kuulkaa», kysyi hän, »onko teillä mitään sitä vastaan, että menette hetkeksi takaisin yläkertaan?»

Hal ei voinut olla nauramatta. »Minulla on oikeastaan paljonkin sitä vastaan», sanoi hän. »Olen viettänyt viimeiset kuusineljättä tuntia nauttien vettä ja leipää ja lähtisin nyt mielelläni hengittelemään raitista ilmaa.»

»Mutta minun täytyy lähettää teidät sinne takaisin», virkkoi Cotton laimeasti.

»Se on toinen juttu», vastasi Hal. »Jos lähetätte minut, niin menen, mutta te itse joudutte asiasta vastaamaan. Olette pitänyt minua täällä ilman laillista oikeutta, esittämättä minkäänlaista kannetta ja suomatta minulle tilaisuutta neuvotella puolustusasiamiehen kanssa. Ellen erehdy, olette siitä vastuussa rikosoikeudellisesti ja yhtiö siviilioikeudellisesti. Se on luonnollisesti oma asianne. Tahdoin vain selittää teille oman kantani — kun kysytte, onko minulla mitään sitä vastaan, että joudun yläkertaan, vastaan, että minulla on paljonkin sitä vastaan.»

Cotton seisoi hetken hermostuneesti pureksien sammunutta sikariansa. Sitten hän meni ovelle. »Hoi, Gus!» huusi hän. Vanginvartija tuli, Cotton kuiskasi hänelle jotakin, ja mies meni taas menojaan. »Käskin hänen tuoda hiukan ruokaa; voitte istua täällä ja syödä. Se kai sopii teille paremmin?»

»Riippuu asian laadusta», virkkoi Hal käyttäen tilannetta hyväkseen siinä määrin kuin voi. »Tuleeko minun olla vankinanne vai vieraananne?»

»Lopettakaa jo!» sanoi toinen.

»Minun tulee saada selville laillinen tilani. Sen tunteminen on tärkeä seikka asianajajilleni.»

»Olkaa vieraanani», sanoi aluepäällikkö.

»Mutta vieraallahan on vapaus lähteä syötyään, jos niin haluaa!»

»Annan teille siitä tiedon, ennenkuin ollaan niin pitkällä.»

»Pitäkää siis kiirettä. Minä aterioin sukkelasti.»

»Lupaatteko, ettette lähde täältä sitä ennen?»