Kuningas kivihiili

Part 13

Chapter 132,940 wordsPublic domain

»Jos lähdenkin», vastasi Hal nauraen, »niin ainoastaan omaan toimeeni. Voitte etsiä minua vaakahuoneesta, Cotton!»

21.

Aluepäällikkö meni ulos, ja vähän ajan kuluttua palasi vanginvartija tuoden aterian, joka muodosti hämmästyttävän vastakohdan aikaisemmin tarjotulle. Tarjottimella oli nyt kylmää kinkkua, pari pehmeäksi keitettyä kananmunaa, perunasalaattia, kuppi kahvia, voita ja leipää.

»Kas niin!» virkkoi Hal alentuvasti. »Tämä maistuu vielä paremmalta kuin pihvi ja perunapuuro!» Hän istui odottaen, tarjoutumatta mitenkään auttamaan toisen sijoittaessa tarjotinta pöydälle hänen eteensä. Sitten mies poistui, ja Hal alkoi syödä.

Aluepäällikkö palasi, ennenkuin hän oli ehtinyt lopettaa. Cotton istuutui kääntötuoliinsa ja näytti miettivän jotakin. Hal katsahti silloin tällöin mieheen ja hymyili.

»Kuulkaahan, Cotton», sanoi hän, »te tiedätte, ettei hyvä kasvatus ilmene missään selvemmin kuin pöytätavoissa. Te huomaatte, etten ole sitonut lautasliinaa kaulaani, kuten Alec Stone epäilemättä olisi tehnyt.»

»Ymmärrän», vastasi Cotton.

Hal laski veitsensä ja kahvelinsa lautasen viereen. »Miehenne on unohtanut sormimaljan», huomautti hän. »Mutta olkoon, älkää siitä huoliko. Voitte nyt soittaa ja käskeä häntä korjaamaan tarjottimen pois.»

Cotton käytti ääntään soittokellona, ja vanginvartija tuli. »Tarkastaessaan minua toissa iltana miehenne valitettavasti kadottivat kukkaroni, joten minulla ei ole juomarahaa tarjoilijalle», sanoi Hal.

»Tarjoilija» tuijotti Haliin ikäänkuin olisi tahtonut purra häntä; mutta Cotton vain irvisti. »Korjaa pois, Gus», sanoi hän, »ja sulje ovi».

Hal ojensi jalkansa asettuen jälleen mukavaan asentoon. »Tunnustaa täytyy, että on mieluisampaa olla vieraananne kuin vankinanne!»

Oltiin vaiti hetkinen.

»Puhuin asiasta mr Cartwrightin kanssa», aloitti aluepäällikkö. »En voi sanoa, minkä verran puheenne ovat perällisiä, mutta varsin selvää on, ettette ole mikään kaivosmies. Voitte olla jokin uudenlainen agitaattori, mutta hitto minut vieköön, jos olen milloinkaan ennen nähnyt agitaattoria, joka käyttäytyy kuin teekutsuissa. Olette luultavasti kasvanut varakkaassa perheessä. Mutta jos on niin laita, en voi käsittää, minkätähden ryhdytte tällaisiin toimiin.»

»Kuulkaahan, Cotton», virkkoi Hal, »ettekö ole koskaan kuullut ikävystymisestä?»

»Olen», vastasi Cotton, »mutta ettekö ole liian nuori kokeaksenne sellaista vaivaa?»

»Entäpä jos olen nähnyt toisten sitä potevan ja tahdon järjestää elämäni toisin kuin he?»

»Jos olette, mikä olette, niin teidän täytyisi vielä opiskella.»

»Minä palaan viimeiselle kurssille tänä syksynä.»

»Mihin yliopistoon?»

»Näytte vieläkin epäilevän!» virkkoi Hal hymyillen. Sitten hän alkoi äkkiä, vain kuutamoisten puistoaukioiden ja kohtalon suosion varassa kehittyvän mielenlaadun yllyttämänä, laulaa:

»Kivihiili kempi on herra herttaisempi kuin kruunujen kantajat muut; hän koulun meille laittoi, miss' oppi oiva maittoi, nyt kiitosta kaikuvat suut!»

»Mikä koulu se on?» kysyi Cotton.

Hal lauloi laulamistaan:

»Ah Anna-Liza, kuuta ja monkeypuzzle-puuta nyt kanssani katsele, oi! On maailma kuin taulu, ja Harriganin laulu niin heleästi illassa soi!»

»Vai niin!» virkkoi aluepäällikkö laulun lakattua. »Onko teitä paljonkin samanlaisia Harrigan-Collegessa?»

»Pieni joukko — kyllin paljon taikinan hapattamiseksi.»

»Ettekö osaa paremmin käyttää lomaanne?»

»Nyt ei ole kysymyksessä loma, vaan käytännöllisen sosiologian kesäkurssit.

»Me annoimme taloustieteenprofessoriemme selitellä teoriojansa meille koko viime vuoden. Mutta teoriat eivät tuntuneet oikein sointuvan tosiasioihin. Minä ajattelin: 'Täytyy käydä itse ottamaan asioista selkoa.' Tuntenette ne lauseparret — individualismi, _laissez faire_, sopimuksentekovapaus, jokaisen oikeus tehdä työtä missä hyväksi näkee. Täällä nyt näkee, mitä teoriat käytännössä merkitsevät — julmaa hymyänsä hymyilevä aluepäällikkö, jolla on revolveri kupeella, rikkoo lakeja nopeammin kuin joku kuvernööri ehtii niitä allekirjoittaa.»

Aluepäällikkö huomasi äkkiä saaneensa kyllikseen näistä »teekutsuista». Hän nousi seisaalleen lopettaakseen asian lyhyeen. »Ellette pane pahaksenne, nuori mies», sanoi hän, »siirrymme varsinaiseen kysymykseemme!»

22.

Cotton asteli huoneessa edestakaisin ja pysähtyi sitten Halin eteen. Hän seisoi siinä, kädet taskuissa, näyttäen tavallaan leikkisän huolettomalta, mikä ei tuntunut sopivan hänen ammattiinsa. Hän oli kaunis piru, ajatteli Hal — huolimatta vaarallisesta suustaan ja irstaan elämän jättämistä merkeistä.

»Nuori mies», aloitti mies yrittäen jälleen puhua suopeasti. »En tiedä, kuka olette, mutta joka tapauksessa olette erittäin valpas; teissä on ytyä, ja minä ihailen teitä. Olen siis valmis peruuttamaan jutun ja päästämään teidät jatkamaan opintojanne.»

Hal oli tarkannut Cottonin varovaa hymyä. »Lausukaa asia selvästi, Cotton», sanoi hän vihdoin. »Eihän minun tarvitse sanoa ottaneeni rahoja?»

»Ei, me vapautamme teidät siitä.»

»Ettekö lähetä minua vankilaan?»

»En. En ole tietenkään ajatellutkaan niin menetellä. Aioin vain teitä säikähdyttää. Vaadin vain, että poistutte täältä ja annatte miehillemme tilaisuuden unohtaa.»

»Mutta mitä etua on siitä minulle, Cotton? Jos olisin tahtonut täältä paeta, olisin voinut niin tehdä milloin tahansa viimeksikuluneiden kahdeksan tai kymmenen viikon aikana.»

»Niin, epäilemättä, mutta nyt ovat asiat toisin. Nyt on kysymyksessä vain minun harkintani.»

»Hiiteen harkintanne!» huudahti Hal. »Te tahdotte vapautua minusta ja olisitte iloinen, jos se kävisi päinsä enemmittä häiriöittä. Mutta se ei käy päinsä. On parasta, että luovutte siitä ajatuksesta.»

Cotton katsoa tuijotteli häntä hämmästyneenä. »Tarkoitatteko, että aiotte jäädä tänne?»

»Juuri sitä tarkoitan.»

»Nuori mies, minä olen kuullut riittävästi! Minulla ei ole enempää leikin aikaa. En huoli siitä, kuka olette, en huoli uhkauksistanne. Minä olen täällä aluepäällikkönä, ja minun tehtäväni on pitää huolta järjestyksestä. Sanon teille vielä kerran, että lähdette!»

»Kuulkaahan, Cotton», virkkoi Hal, »eikö tämä ole kaupunkikunta? Onhan minulla oikeus kävellä kaduilla, aivan sama oikeus kuin teillä.»

»En aio tuhlata aikaa väittelyyn. Minä pistän teidät automobiiliin ja kuljetan teidät Pedroon!»

»Entä jos menen piirikunnan yleisen syyttäjän luo ja pyydän häntä nostamaan kanteen teitä vastaan?»

»Hän nauraa teille.»

»Entä jos menen valtion kuvernöörin puheille?»

»Hän nauraa sitäkin äänekkäämmin.»

»Olkoon menneeksi, Cotton; kenties tiedätte, mitä, teette — mutta ihmettelenpä, tunnetteko olonne turvalliseksi. Eikö ole milloinkaan johtunut mieleenne ajatella, etteivät ylempänne kenties hyväksy teidän väkivaltaisia tekojanne?»

»Ylempäni? Keitä tarkoitatte?»

»Tässä valtiossa on eräs mies, jota teidän täytyy kunnioittaa — vaikka ylenkatsoisittekin piirikunnan yleistä syyttäjää ja kuvernööriämme. Se mies on Peter Harrigan.»

»Peter Harrigan?» toisti Cotton alkaen kohta nauraa. »Olettepa tosiaankin hupainen veikko!»

Hal tarkasteli miestä yhä mitään välittämättä. »Haluaisinpa tietää, oletteko aivan varma asiastanne! Hyväksyneekö hän kaikki teidän tekonne?»

»Hyväksyy!» vastasi Cotton.

»Työmiesten kohtelunkin? Tietääkö hän, että heitä petetään punnittaessa?»

»Mitä helvettiä!» huudahti Cotton. »Mistä luulette hänen saavan rahoja yliopistoanne varten?»

Syntyi hiljaisuus. Sitten kysyi aluepäällikkö uhitellen: »Joko tiedätte, mitä haluatte tietää?»

»Jo», vastasi Hal. »Olen tietenkin niin ajatellut kaiken aikaa, mutta on kovin vaikea saada toisia uskomaan. Vanha Peter nähkääs ei ole sellainen kuin useimmat näistä Lännen susista; hän on hurskas korkeakirkollinen.»

Aluepäällikkö hymyili tuimaa hymyä. »Niin kauan kuin on olemassa lampaita», sanoi hän, »on olemassa myöskin susia lampaitten vaatteissa».

»Ymmärrän», sanoi Hal. »Ja te sallitte heidän raadella lampaita mielin määrin!»

»Jos lammas on kyllin typerä antaakseen tuon karvavierun nahan pettää itseään», huomautti aluepäällikkö, »niin eipä haittaa, vaikka joutuukin syödyksi».

Hal tutki edessään olevia kylmänivallisia kasvoja. »Cotton», sanoi hän, »paimenet nukkuvat, mutta paimenkoirat haukkuvat. Ettekö ole kuullut?»

»En ole tullut huomanneeksi.»

»Haukkuvat, haukkuvat! Herättävät paimenia! Lampaat kohta pelastetaan!»

»Uskonto ei herätä minussa mielenkiintoa», virkkoi Cotton, »ei teidän uskontonne enempää kuin vanhan Peterinkään».

Yht'äkkiä Hal nousi. »Cotton», sanoi hän, »minun paikkani on lauman luona! Minä lähden toimeeni vaakahuoneeseen!» Hän astui kohti ovea.

23.

Jeff Cotton hypähti hänen eteensä ja huusi: »Seis!»

Hal ei seisahtanut.

»Kuulkaa, nuori mies!» huusi Cotton. »Älkää kehittäkö tätä pilaa liian pitkälle!» Hän hypähti ovelle estämään vankiaan lähtemästä, ja hänen kätensä siirtyi kupeelle.

»Vetäkää revolverinne, Cotton», sanoi Hal. Aluepäällikön tehtyä niin hän lisäsi: »Nyt suostun jäämään: Jos joskus tulevaisuudessakin teitä tottelen, niin se tapahtuu ainoastaan revolverinpiippunne edessä.»

Aluepäällikön huulilla oli uhkaava ilme. »Voitte joutua kokemaan, ettei näillä mailla ole suurta eroa revolverin esiinvetämisen ja laukaisemisen välillä!»

»Olen selittänyt kantani», vastasi Hal. »Mitä käskette?»

»Tulkaa takaisin ja istukaa.»

Hal istuutui, aluepäällikkö meni pulpettinsa luo ja tarttui puhelimeen. »Numero seitsemän», sanoi hän ja odotti vähän aikaa. »Sinäkö siellä, Tom? Tuo heti auto.»

Hän ripusti puhelintorven paikoilleen, ja sitten oltiin vaiti. Vihdoin Hal kysyi: »Viedäänkö minut Pedroon?»

Vastausta ei kuulunut.

»Huomaan teitä hermostuttaneeni», sanoi Hal. »Mutta enpä luule teidän tulleen ajatelleeksi, että veitte minulta rahani viime yönä. Sitäpaitsi minulla on työtilini, josta minulla on hiukan saatavaa. Kuinka on sen laita?»

Aluepäällikkö tarttui jälleen puhelimeen ja mainitsi toisen numeron. »Halloo, Simpson. Täällä Cotton. Päättäkää Joe Smithin tili — apulainen numero toisessa — ja lähettäkää rahat tänne. Toimittakaa samalla tänne hänen myymälätilinsä. Pitäkää kiirettä, me odotamme. Hän lähtee kohta.» Cotton laski jälleen puhelintorven kädestään.

»Sanokaa minulle», virkkoi Hal, »vaivauduitteko siinä määrin Mikko Sikoriankin vuoksi?»

Vastausta ei kuulunut.

»Ehdotan puolestani, että maksatte minulle osan saatavaani maksuosoituksina. Säilyttäisin ne muistona.»

Ei vieläkään mitään vastausta.

»Tiedättehän», jatkoi vanki vääjäämättä, »että laki kieltää maksamasta palkkoja maksuosoituksilla».

Cottonin täytyi väkisinkin vastata. »Me emme suorita palkkoja maksuosoituksina.»

»Suoritattepa! Tiedätte, että suoritatte!»

»Annamme niitä, kun miehet pyytävät palkkaa etukäteen.»

»Lain mukaan teidän on maksettava palkat kahdesti kuussa, mutta sitä ette tee. Te maksatte kerran kuussa, ja jos miehet sillävälin tarvitsevat rahaa, annatte heille noita rahankuvia!»

»Jos he ovat siihen tyytyväiset, mitä se teitä liikuttaa?»

»Elleivät he ole siihen tyytyväiset, te lastaatte heidät junaan ja kuljetatte pois.»

Cotton istui mitään virkkamatta, kärsimättömästi sormillaan pöydänkantta koputtaen.

»Kuulkaahan, Cotton», sanoi Hal jälleen, »minä olen täällä oppimassa, ja on eräs seikka, johon mielelläni saisin teiltä selityksen — eräs ihmisen sielunelämän ongelma. Mitä ajattelee omassa mielessään ihminen, joka menettelee niinkuin te menettelette?»

»Nuori mies», virkkoi aluepäällikkö, »suonette minulle anteeksi, mutta nyt alatte minua ikävystyttää».

»Mutta onhan meillä vielä automobiilimatka edessämme. Emme suinkaan voi istua mitään virkkamatta koko matkaa!» Hetken kuluttua hän lisäsi houkuttelevasti: »Tiedättekö, minun tekee tosiaankin mieleni oppia. Voisittehan kenties saada minut kääntymään omalle kannallenne.»

»Ei!» virkkoi Cotton vikkelästi. »Sellaiseen en suostu!»

»Miksi ette?»

»Siitä syystä, etten vedä teille vertoja pitkäpiimäisyydessä. Olen kuunnellut ennenkin agitaattoreita. Te olette kaikki yhdenlaisia, luulette maailmaa johdettavan puheella — mutta niin ei ole laita.»

Hal alkoi käsittää, ettei aluepäällikön kanssa kiisteleminen johtanut mihinkään. Hän oli koettanut jos jotakin, oli väitellyt, uhannut, kehuskellut, olipa laulujakin laulanut. Mutta aluepäällikkö aikoi ajaa hänet tiehensä, siinä kaikki.

Hal oli jatkanut kiistaa vain siitä syystä, että oli odotettava automobiiliä ja halusi purkaa kiukkuansa ja pettymystänsä. Mutta nyt hän yhtäkkiä lakkasi riitelemästä. Hänen tarkkaavaisuutensa kiintyi aluepäällikön sanoihin: »Luulette maailmaa johdettavan puheella!» Samoja sanoja käytti aina Halin veli. Aluepäällikkö oli vielä sanonut: »Te agitaattorit!» Vuosikausia oli Hal saanut veljeltään saman mainesanan hänen kiusatessaan: »Sinusta tulee vielä agitaattori!» Hal oli vastannut poikamaisen itsepintaisesti: »Mitäpä tuosta, vaikka tulisikin!» Ja nyt nimitti aluepäällikkö häntä agitaattoriksi vakavasti, mitenkään lausumaa lieventämättä, ilman veriheimolaisuuden suomaa lupaa. Cotton toisti sanansa: »Sellaista väkeä te olette, te agitaattorit — tulette tänne ja yritätte villitä miehiä —»

Sellaisena Hal siis ilmeni »Y.P.Y:lle»! Hän oli saapunut tänne aikoen olla katselijana, seisoa höyrylaivan kannella ja katsella alas yhteiskunnallisen kurjuuden valtamereen. Hän oli huolellisesti harkinnut jokaista tekoansa. Oli yrittänyt päästä punnitustarkastajaksi, siinä kaikki! Hän oli sanonut Tom Olsenille, ettei tahtonut liittyä ammattiyhdistyspuuhiin; hän oli epäillyt yhdistysten järjestäjiä, kaikenlaisia agitaattoreita — silmittömiä, vastuuttomia henkilöitä, jotka herättivät vaarallisia intohimoja, missä liikkuivat. Hänen oli tosin täytynyt ihailla Tom Olsenia — mutta se oli vain osaksi hälventänyt hänen ennakkoluulojansa: Olson oli vain yksi lukemattoman monista agitaattoreista!

Kaikki hänen yhtiölle osoittamansa huomaavaisuus oli kuitenkin mennyt aivan hukkaan, samoin hänen yrityksensä saada aluepäällikkö uskomaan, että hän oli joutilaan luokan jäsen. Halin »teekutsukäytöksestä» huolimatta aluepäällikkö oli sanonut »Te agitaattorit!» Mihin miehen arvostelma oikeastaan perustui? Oliko hän, Hal Warner, alkanut näyttää silmittömältä, vastuuttomalta henkilöltä? Oli aika tutkistella itseänsä!

Oliko kahden kuukauden aikana maan uumenissa suoritettu »likainen työ» siinä määrin hänet muuttanut? Sellainen ajatus oli pakostakin kiusallinen henkilölle, joka oli ollut naisten suosikki. Oliko hänen puhetapansa tosiaankin kerrassaan muuttunut — hänen, joka oli aikoinaan »suudellut Blamey-kiveä»? Aluepäällikkö oli moittinut hänen »pitkäpiimäisyyttään»! Epäilemättä hän olikin puhunut varsin paljon; mutta mitä muuta voikaan se mies odottaa — suljettuaan hänet kahdeksi päiväksi ja yöksi tyrmään, missä hänellä ei ollut muuta tekemistä kuin hautoa kärsimiään vääryyksiä? Silläkö tavalla agitaattoreita tehtiin — sulkemalla ihmisiä tyrmään, missä he voivat hautoa kärsimiään vääryyksiä?

Hal muisteli omia mielihauteitaan. Hän oli tuntenut itsensä katkeraksi, ei ollut välittänyt, vaikka Pohjois-Laakso joutuisi ammattiyhdistysten vallitsemaksi. Tuo oli kumminkin ollut pelkkä mieliala samoinkuin hänen veljelleen antamansa vastaus; se oli vankilamielen ilmausta, kuului hänen sosiologiseen kesäkurssiinsa. Hän oli sen torjunut, mutta se oli ilmeisesti vaikuttanut häneen syvemmin kuin hän oli otaksunut. Olihan se kerrassaan muuttanut hänen ruumiillisenkin olemuksensa! Oli saanut hänet näyttämään agitaattorilta ja puhumaan agitaattorin tavalla. Se oli tehnyt hänet »vastuuttomaksi», »sokeaksi»!

Niin, siinähän se oli! Kaikki tämä lika, tietämättömyys, sairaus, konnuus ja sorto, tämä ihmisten ruumiin ja sielun runteleminen Amerikan kaivoksissa oli olematonta, pelkkää »vastuuttomien» aivojen harhakuvitelmaa! Halin veli ja aluepäällikkö olivat valmiit sen todistamaan, koko maailma oli valmis sen todistamaan! Aluepäällikkö ja hänen veljensä ja koko maailma eivät voineet olla »silmittömiä»! Ja jos puhui heille näistä olosuhteista, he vain kohauttivat hartioitaan, nimittivät puhujaa »haaveksijaksi», »hupsuksi», sanoivat olevan päästä »ruuvin irti» tai kiukustuivat ja katkeroituivat ja alkoivat haukkua, sanoivat: »Te agitaattorit!»

24.

Pohjois-Laakson aluepäällikkö oli kiihtynyt siinä määrin, ettei voinut istua paikoillaan. Kaikki hänen levottoman elämänsä vaikeudet johtuivat hänen mieleensä. Hän alkoi kävellä lattialla ja puhui, ollenkaan huolimatta siitä, kuunteliko Hal vai ei.

»Kokonainen leirikunta likaista vierasta roskaväkeä! Eivät ymmärrä yhtäkään sivistyskieltä, ajattelevat yhtä ainoata asiaa — kuinka voisivat välttää työn tekemistä, täyttää vaununsa liuskeella ja kivellä, syyttää jotakin toista ja lähteä juopottelemaan. Ne eivät tee työtä rehellisesti, eivät tappele rehellisesti — ovat valmiit iskemään puukolla selkään! Ja te, agitaattorit, olette heille ylen suopeita. Mitä helvettiä ne tänne tulevat, jos heillä on parempi olo omassa maassa?»

Hal oli kuullut tuon kysymyksen ennenkin — mutta he odottivat nyt automobiiliä, ja sitäpaitsi hän tahtoi kiusata toista niin paljon kuin osasi, koska kerran oli agitaattori! »Syy on sangen selvä», sanoi hän. »Eikö ole totta, että 'Y.P.Y:llä' on ulkomailla asiamiehiä, jotka kertovat Amerikassa maksetuista ihmeellisistä palkoista?»

»Onhan se totta kaikin puolin. Kolme kertaa enemmän ne saavat täällä kuin kotimaassaan!»

»Niin, mutta heillä ei ole siitä mitään hyötyä. On eräs toinen seikka, jonka 'Y.P.Y.' jättää kerrassaan mainitsematta: että elatus tulee palkkaakin kalliimmaksi. Sitäpaitsi heille uskotellaan, että Amerikka on vapauden maa. He tulevat tänne toivoen saavansa paremmat olot itselleen ja lapsilleen, mutta tapaavatkin aluepäällikön, jolla ei ole minkäänlaista tietoa maantieteestä, vaan joka luulee, että Rocky Mountains sijaitsevat jossakin Venäjällä!»

»Minä tunnen nuo jutut!» huudahti toinen. »Olenhan minäkin poikasena liekuttanut tähtilippua. Mutta kivihiilikaivoksen johtaminen ei olekaan yhtä helppo asia kuin heinäkuun neljännen päivän juhliminen. Kirkolliset ovat säätäneet lain, ettei sunnuntaina saa tehdä työtä, ja mikä on ollut seurauksena? Niillä on nyt kuusineljättä tuntia juopottelua varten, ja maanantaina ei tule työstä mitään!»

»Se olisi varmaan korjattavissa, Cotton! Mitäpä, jos yhtiö ei vuokraisi huoneistoja kapakoitsijoille?»

»Hyvä Jumala! Luuletteko, ettemme ole sitä koettaneet. Ne noutavat juomia Pedrosta, tuovat niitä tänne niin paljon kuin voivat kuljettaa, sisällään ja ulkopuolellaan. Ja jos se kielletään, niin työmiehemme lähtevät toisille työmaille, missä voivat kuluttaa rahansa miten hyväksi näkevät. Ei, nuori mies, kun teillä on sellainen karja, teidän täytyy sitä ajaa! Ja siihen vaaditaan ankaraa kättä — sellaista kuin Peter Harriganin. Jos mieli saada kivihiiltä, jos teollisuuden tulee voida kehittyä, jos on oleva edistystä —»

»Tuo sisältyy lauluumme!» nauroi Hal keskeyttäen aluepäällikön esityksen:

»Kun ukko hiukan hyörii, niin kaikki pyörät pyörii, ei tehtaista hoppu lopu, ei. On tupakaksi panna, ei muukaan puutu manna, ja liikeni koululle!!»

»Niin», murahti aluepäällikkö, »teidän nuorten nokkaviisaiden on helppo laatia lauluja eläen vanhan miehen hyvyydestä. Mutta se ei asiaa ratkaise. Oletteko te opiskelijat valmiit ottamaan johtaaksenne hänen työtänsä? Tai ne demokraatti-poliitikot, jotka tulevat tänne jaarittelemaan vapaudesta, laatimaan lakeja tuota roskaväkeä varten —»

»Minä alan ymmärtää», sanoi Hal. »Te ette pidä poliitikoista, jotka toimittavat lakeja laadituiksi, epäilette heidän vaikuttimiaan — ja kieltäydytte tottelemasta. Mutta minkätähden ette jo aikaisemmin sanonut minulle, että olette anarkisti?»

»Anarkisti!» huudahti aluepäällikkö. »_Minäkö_ anarkisti?»

»Ne ovat anarkistin töitä, eikö totta?»

»Hyvä Jumala! Eihän tässä ole enää rajaakaan! Te tulette tänne kiihoittamaan miehiä — ammattiyhdistysten agitaattori, mikä lienettekään — ja tiedätte varsin hyvin, että tuo väki valloilleen päästettynä räjähdyttää kaivokset umpeen dynamiitilla ja sytyttää rakennukset!»

»Niinkö tosiaan?» kysyi Hal, äänessä hämmästynyt sävy.

»Ettekö ole lukenut, mitä tekivät viimeisen suuren lakon aikana? Se muikeanaamainen saarnamies, John Edström, tietäisi teille kertoa. Hän kuului siihen joukkioon.»

»Ei», vastasi Hal. »Edströmin filosofia on toisenlainen. Mutta oli epäilemättä sellaisiakin. Ja täällä oltuani voin hyvinkin ymmärtää heidän kantansa. He tuiskasivat tulen rakennuksiin, koska otaksuivat teidän ja Alec Stonen olevan sisällä.»

Aluepäällikkö ei hymyillyt.

»He tahtovat hävittää omaisuutta», jatkoi Hal, »koska pitävät sitä ainoana keinona rangaista omistajien tyranniutta ja ahnautta. Mutta mitäpä, Cotton, jos joku istuttaisi heidän päähänsä uuden ajatuksen, jos joku sanoisi heille: ‘Älkää hävittäkö omaisuutta — _ottakaa se haltuunne_!»

Cotton katsoa tuijotti. »Ottakaa haltuunne! Sellaisetko ovat teidän moraaliset käskyksenne?»

»Joka tapauksessa se olisi moraalisempaa kuin se menettely, jonka nojalla Peter on sen saanut alkujaan haltuunsa.»

»Mikä se menettely on?» kysyi aluepäällikkö näyttäen hiukan närkästyneeltä. »Hän on maksanut siitä markkinahinnan, eikö niin?»

»Poliitikkojen markkinahinnan. Tunnen sattumalta erään Western Cityssä asuvan naishenkilön, joka kuului koulukomissioon, kun Peter osti koulumaata valtiolta — maata, jonka tiedettiin sisältävän kivihiiltä. Hän maksoi kolme dollaria acresta, ja jokainen tiesi, että todellinen arvo oli kolmetuhatta.»

»Niin», virkkoi Cotton, »ellette osta politiikkoja, niin eräänä kauniina aamuna herätessänne havaitsette, että joku toinen on heidät ostanut. Jos teillä on omaisuutta, teidän täytyy sitä suojella.»

»Kuulkaahan, Cotton», virkkoi Hal, »te myytte vanhalle Pietarille aikanne, mutta epäilemättä voisitte säilyttää osan aivojanne! Tarvitsee vain katsahtaa kuukausitiliinne huomatakseen, että tekin olette palkkaorja, ei paljoa parempi kuin ylenkatsomanne kaivosmiehet.»

Toinen hymyili. »Tunnustan kyllä, että tilini voisi olla edullisempi; mutta olen sen tarkastanut ja luulen sittenkin tulevani toimeen paremmin kuin te agitaattorit. Minä olen harjalla ja aion harjalla pysyä.»

»Kun tässä kuulen, millainen elämänkatsomuksenne on, Cotton, en ollenkaan ihmettele, että silloin tällöin juopottelette. Koiratappelua, ei minkäänlaista rehellisyyttä eikä inhimillisyyttä missään! Älkää luulko, että teitä ivailen — puhun teille aivan vilpittömästi. En ole niin nuori enkä typeräkään, etten olisi tullut huomanneeksi elämän koiratappelupuolta. Mutta ihmisessä on jotakin, mikä ehdottomasti todistaa, ettei hän ole pelkkä koira; hänessä on ainakin mahdollisuus johonkin parempaan. Ajatelkaa noita onnettomia koiria, jotka hikoilevat maan uumenissa uskaltaen joka hetki öin päivin henkensä toimittaakseen meille hiiltä ja pitääkseen meidät lämpiminä — pitääkseen teollisuuden pyörät pyörimässä —»

25.

Enempää Hal ei sanonut sillä kertaa. Ne olivat ilmeisesti vain sanoja, mutta kun hän myöhemmin ajatteli yhteensattumaa, näytti se hänestä varsin merkilliseltä. Hänen istuessaan siinä juttelemassa joutuivat maan uumenissa uurastavat olennot kokemaan sellaista, mikä on hiilenkaivajien romantiikkana ja kauhuna. Eräs niistä nuorista pojista, joita lastentyötä koskevasta laista huolimatta kaivoksessa käytettiin, oli hutiloinut tehtävissään. Hän oli »jarruttaja», jonka asiana oli pistää halko täytetyn hiilivaunun pyöriin, jottei se päässyt vierimään alas. Poika oli pieni, ja vaunu oli jo liikkeessä, kun hän teki yrityksensä. Hän viskautui seinää vasten, ja niin vieri lastattu vaunu alaspäin, puoli tusinaa miehiä liian myöhään sen jäljessä. Vaunun vauhti kiihtyi, eräässä käänteessä se paiskautui kiskoilta, törmäsi hirsiin ja iski ne irralleen. Samassa satoi alas hiilenpölyä, jota oli vuosikymmenien aikana näihin vanhoihin kaivossuojiin kerääntynyt, ja samalla sattui sähköjohto vaunuun koskettaessaan iskemään kipinän.