Part 14

Siitä johtui, että Hal aluepäällikön kanssa keskustellessaan yhtäkkiä pikemmin tunsi kuin kuuli huumaavan räjähdyksen; hän tunsi ilman ympärillään muuttuvan eläväksi olennoksi, joka löi häntä tuimasti heittäen hänet pitkäkseen permannolle. Huoneen ikkunat räiskähtivät hänen yli tuhansina sirpaleina, ja sitten tuli katon kipsi toisena samanlaisena kuurona.

Puolipyörtyneenä kohottautuessaan Hal näki aluepäällikönkin makaavan pitkänään lattialla. Keskustelukumppanit tuijottelivat siinä toisiaan kauhistunein silmin. Heidän aikoessaan nousta kuului heidän päittensä päältä uusi räjähdys, ja puoli kattoa painui heitä kohti ison hirren puhkaisemana. Kaikkialta heidän ympäriltään kuului samanlaisia räjähdyksiä, ikäänkuin olisi tullut maailmanloppu.

He nousivat vaivoin jaloilleen, syöksyivät ovelle ja näkivät sen avattuaan teräväksi pirstoutuneen parrun putoavan eteensä käytävään. He hypähtivät takaisin. »Kellariin!» huusi aluepäällikkö lähtien edellä kohti takaportaita.

Mutta ennenkuin ehtivät lähteä portaita laskeutumaan, he jo huomasivat, että räjähtely oli tauonnut. »Mitä tämä merkitsee?» änkytti Hal siinä seisoessaan.

»Kaivosräjähdys», vastasi Cotton, ja muutaman sekunnin kuluttua he juoksivat takaisin ovelle.

Ensimmäisenä sattui heidän silmänsä valtava pöly- ja savupatsas, joka kohosi korkealle taivaalle. Se levisi heidän nähtensä, kunnes kaikki heidän ympärillään peittyi sankkaan pimeyteen. Kevyempiä pirstoja satoi yhä kylän yli; siinä katsellessaan ja muistaessaan, millainen näkymö oli aikaisemmin ollut, he havaitsivat, että ensimmäisen kaivoksen suulta oli rakennus hävinnyt.

»Räjähtänyt ilmaan, totisesti!» huudahti aluepäällikkö. He juoksivat kadulle, katsahtivat ylös ja näkivät, että osa tuhoutunutta rakennusta oli pudonnut heidän yläpuolellaan olleen vankilan kattoon ja lävistänyt sen.

Murskasade oli nyt tauonnut, mutta pölypilvet peittivät molemmat miehet mustalla kerrostumana sanketen yhä, kunnes he tuskin näkivät tietänsä. Ja pimeyden keralla tuli hiljaisuus, joka räjähdyksen ja murskautumisten aiheuttamain äänien jälkeen tuntui kuolemanhiljaisuudelta.

Hal seisoi hetken huumaantuneena. Hän näki joukon miehiä ja poikia tulevan kaivoksilta päin, ja kaikilta kaduilta ilmaantui näkyviin naisia, vanhoja ja nuoria — he olivat jättäneet keitoksensa liedelle, pienet lapsensa kehtoihin. Vanhemmat lapset tarrautuivat parkuen heidän hameisiinsa, ja niin he kerääntyivät joukkoina kaivoskuilun suulle, joka näytti tulivuoren savuavalta kraatterilta.

Cartwright, ylivalvoja, näkyi juoksevan kohti tuuletushuonetta. Cotton lähti hänen jälkeensä, samoin Hal. Koko rakennus oli tuhoutunut, jättiläistuulettaja makasi maassa sadan jalan päässä, levyt murskautuneina. Hal ei ollut niin perehtynyt kaivosasioihin, että olisi kaiken tuon täysin käsittänyt, mutta huomasi aluepäällikön ja ylivalvojan tuijottelevan toisiinsa ja kuuli ensinmainitun huudahtavan: »Tämä tekee meistä selvän!» Cartwright ei virkkanut sanaakaan, mutta hänen ohuet huulensa olivat lujasti yhteenpuristetut, ja hänen silmissään oli pelon ilme.

Molemmat miehet kiiruhtivat takaisin savuavalle kaivosaukolle, ja Hal seurasi heitä. Sinne oli kerääntynyt sata tai kaksisataa naista, jotka huusivat kysymyksiä kaikki yht'aikaa. He piirittivät aluepäällikön, ylivalvojan, toiset päällysmiehet, jopa Halinkin hysteerisesti huutaen puolan-, boomin- ja kreikankielellä. Halin pudistaessa päätään merkiksi, ettei heitä ymmärtänyt, he valittivat epätoivoissaan tai kiljuivat kimakasti. Toiset tuijottivat yhä savuavaan kaivosaukkoon, toiset peittivät silmänsä tai vaipuivat polvilleen nyyhkyttäen ja rukoillen, kädet kohotettuina.

Vähitellen Halille alkoi selvitä kaivosonnettomuuden koko kauheus. Pahinta ei ollut melu, savu ja pimeys, mielettömät, valittavat naiset, vaan pahin piili maan alla, savuavassa mustassa kuilussa. Siellä olivat miehet! Miehiä, jotka Hal tunsi, joiden kanssa oli tehnyt työtä ja laskenut leikkiä, joiden nauruun oli yhtynyt ja joiden jokapäiväisen elämän oli oppinut tuntemaan! Kymmeniä, kenties satojakin oli alhaalla hänen jalkojensa alla — toiset kuolleina, toiset vioittuneina, raajarikkoina. Mitä he tulisivat tekemään? Mitä tulisivat maan pinnalla olevat tekemään heidän hyväkseen? Hal yritti päästä Cottonin luo kyselläkseen häneltä, mutta aluepäällikkö oli kerrassaan piiritettynä. Hän työnsi naisia taaksepäin huutaen: »Menkää pois! Lähtekää kotiin!»

Mitä? Kotiinko? huusivat naiset. Kun miehet olivat kaivoksessa? He kertyivät ahtaammin hänen ympärilleen rukoillen ja kirkuen.

»Lähtekää tästä!» huusi Cotton kerran toisensa jälkeen. »Te ette voi tehdä mitään. Kukaan ei voi tehdä mitään. Menkää kotiin! Menkää kotiin!» Hänen täytyi työntää heidät taaksepäin väkivalloin estääkseen heitä tyrkkäämästä toisiaan alas kuiluun.

Hal näki joka puolella naisia syvän murheen valtaamina. Toiset seisoivat jäykästi tuijotellen eteensä kuin hypnotisoituina, toiset istuivat huojutellen yläruumistaan edestakaisin, toiset olivat polvillaan, kasvot rukoukseen kohotettuina, säikähtyneet lapset hameenhelmaan tarrautuneina. Hän näki erään itävaltalaisen vaimon, surkuteltavan, kalpean nuoren naisen, jolla oli repaleinen harmaa huivi hartioillaan ja joka ojensi käsiään huutaen: »Mein Mann! Mein Mann!» Sitten nainen peitti kasvonsa, ja hänen äänensä hiljeni valittavaksi kuiskeeksi: »O, mein Mann! O, mein Mann!» Vihdoin hän kääntyi pois, hoiperrellen kuin eläin, joka on saanut kuolettavan haavan. Halin katse seurasi häntä; naisen lakkaamatta toistunut valitushuuto muodostui tämän kauhunsinfonian johtosäveleksi.

Hän oli lukenut aamulehdistään kertomuksia kaivosonnettomuuksista, mutta tässä ilmeni kaivosonnettomuus ihmisen lihana ja verenä. Sietämättömintä siinä oli se, ettei hän eikä kukaan kyennyt mitään tekemään. Tämä mahdottomuus kävi hänelle yhä selvemmäksi — Cottonin huudahdusten ja kaivosmiesten vastausten nojalla. Se oli kauheata, uskomatonta, mutta ei ollut autettavissa! Täytyi lähettää noutamaan uusi tuulettaja, täytyi odottaa, kunnes se oli asetettu paikoilleen ja alkanut toimia; täytyi odottaa vielä sittenkin tuntikausia, kunnes savu ja kaasu oli ehtinyt hälvetä kaivoksen pääkäytävistä, ja sitä ennen ei voitu tehdä mitään — ei kerrassaan mitään! Miehet jäivät kaivokseen! Ne, jotka eivät olleet heti saaneet surmaansa, varmaan pyrkivät kaukaisempiin komeroihin ja yrittivät varjella itseään siellä kuolettavalta »jälkikaasulta». He odottivat siellä, ilman ruokaa ja juomaa, kehnoa ilmaa hengitellen — odottivat odottamistaan, kunnes pelastusmiehistö pääsisi heidän luokseen.

26.

Hal yritti toisinaan tämän sekasorron vallitessa muistella, keitä hänen tuntemiaan miehiä oli toisessa kaivoksessa. Hän itse oli ollut ensimmäisessä ja oli niinmuodoin paremmin perehtynyt sen miehistöön. Muutamia toisen kaivoksen miehiä sentään oli hänen tuttaviensa joukossa — ensinnäkin vanha Rafferty, toiseksi Mary Burken isä ja vihdoin eräs hänen oman ryhmänsä miehiä, Zamierowski. Hal näki äkillisenä näkynä tuon pienen miehen, jonka kasvoihin nousi leppoisa hymy amerikkalaisten yrittäessä lausua hänen nimeänsä. Vanha Rafferty kaikkine pienine lapsineen, ukko, joka surkeasti yritti säilyttää päällysmiestensä suosiota! Ja Patrick Burke raukka, jota Hal ei ollut milloinkaan nähnyt selvänä — nyt hän varmaan oli selvä, jos oli vielä elossa.

Sitten Hal kohtasi joukossa Jerry Minettin ja sai kuulla, että kaivoksessa oli myöskin Farenzena, italialainen, jota hänen fanciullansa oli pitänyt pilkkanaan, ja vielä Juudas Apostolikos, joka oli vienyt kolmekymmentä hopiapenninkiänsä mukanaan kuolemankuiluun.

Ihmiset laativat luetteloita aivan samoinkuin Hal, kyselemällä toisiltaan. Näitä luetteloita tarkistettiin usein dramaattisissa olosuhteissa. Nuori nainen itki, esiliina kasvoilla; sitten hän äkkiä kohotti katseensa, kiljaisi ja kietoi käsivartensa jonkun miehen kaulaan. Halista tuntui kuin olisi kohdannut aaveen, kun yhtäkkiä tunsi Patrick Burken, joka seisoi väkijoukon keskellä. Hän meni luo ja kuunteli ukon kertomusta. Joku italialainen oli varastanut hänen tukipuitaan, ja hän oli lähtenyt ylös uusia hakemaan siten pelastuen; varas sitävastoin oli yhä kaivoksessa. — Kaitselmuksen rangaistus pahantekijälle!

Hal kysyi Burkelta, oliko hän käynyt kotona näyttäytymässä. Hän sanoi kiiruhtaneensa kotiin, mutta siellä ei ollut ketään. Hal siis alkoi tunkeutua joukon läpi etsien Maryä tai hänen sisartaan Jenniä tai Tommi-veljeä. Hän jatkoi etsintäänsä, vaikka ei ollutkaan oikein selvillä siitä, kiittikö toivottoman juopon perhekunta Kaitselmusta sellaisesta väliintulosta.

Hän kohtasi Olsonin, joka oli hädintuskin pelastunut ollessaan työssään lähellä hissiaukkoa. Kaikki tämä oli tuttu asia järjestäjälle, joka oli työskennellyt kaivoksissa kahdeksan vuoden iästä ja oli nähnyt monenlaisia onnettomuuksia. Hän alkoi selittää tapahtumaa Halille asialliseen tapaan. Laki määräsi, että jokaisessa kaivoksessa tuli olla määrätty luku aukkoja, muun muassa tikapuilla varustettu varakäytävä, jota pitkin miehet voivat päästä ulos; mutta reikäin maahan kaivaminen maksaa rahaa.

Räjähdyksen välitöntä syytä ei vielä tunnettu, mutta voitiin arvata, että kysymyksessä oli »pölyräjähdys», sillä sieltä tulvi sankat pilvet hiilentomua, ja jokainen kaivoksessa ollut oli riittävän hyvin havainnut siellä vallitsevan kuivuuden varmaan tietääkseen, mitä räjähdyksen syyn tutkijat tulisivat saamaan selville. Oikeastaan olisi kaivoksia pitänyt säännöllisesti pirskottaa, mutta siinä asiassa päällysmiehet noudattivat omaa mieltänsä.

Hal kuunteli noita selityksiä vain puolella korvalla. Asia tuntui hänestä liian uudelta ja hirmuiselta. Mitä auttoi, jos tiedettiin, kenen oli syy? Onnettomuus oli tapahtunut, ja nyt tuli kysymykseen, kuinka se oli autettavissa. Olsonin puhuessa Hal oli kuulevinaan pimeissä onkaloissa tukehtuvien miesten ja poikien huutoja, hän kuuli naisten valitusääniä, jotka kaikuivat kuin kaukaiseen rantaan lyövät mainingit tai kielisoittimen alinomainen hyminä: »O, mein Mann! O, mein Mann!»

He tulivat jälleen Jeff Cottonin luo. Apunaan puoli tusinaa miehiä tämä yritti työntää taaksepäin joukkoa ja pystytti kaivoksen suulle piikkilanka-aitaa pidättämään väkeä loitommalla. Hän ei tuntunut käyttäytyvän ollenkaan sävyisästi, mutta suunniltaan joutuneet naiset ovat kieltämättä vaikeasti käsiteltäviä. Cotton vastaili heidän kiihkeihin kysymyksiinsä: »Tietysti, tietysti. Me saamme uuden tuulettajan. Teemme mitä suinkin voimme, sen saatte uskoa. Me toimitamme heidät ylös. Menkää kotiin odottamaan.»

Kukaan ei kumminkaan tahtonut lähteä kotiin. Kuinka olisikaan vaimo voinut istua kotonaan tai toimitella tavanomaisia askareitaan keittäen tai siivoten, kun tiesi miehensä olevan tukehtumassa maan alla? Voihan hän ainakin seisoa kaivosaukon suulla — niin lähellä kuin suinkin! Toiset seisoivat liikahtamatta tuntikausia, toiset kulkivat kylän katuja kysellen yhä uudelleen samoilta henkilöiltä, olivatko he nähneet heidän omaisiaan. Muutamia oli löytynyt, esimerkiksi Patrick Burke, ja näytti mahdolliselta, että ilmaantuisi vielä joku.

27.

Iltapäivän kuluessa Hal kohtasi Mary Burken kadulla. Mary oli aikoja sitten löytänyt isänsä ja saatellut hänet O'Callahanin luo, missä ukko tahtoi juhlia Kaitselmuksen suomaa onnellista tapahtumaa. Maryä huolestutti nyt vakavampi asia. Toinen kaivos oli sekin vaarassa. Ensimmäisen kaivoksen räjähdys oli ollut niin voimakas, että toisen kaivoksen tuuletuskoneisto, joka sijaitsi lähes mailin päässä kanjonin varrella, oli joutunut epäjärjestykseen. Tuuletuslaitos oli niinmuodoin lakannut toimimasta, ja kun joku oli kysynyt Alec Stonelta, eikö hän käskenyt tuoda pois miehiä, hän oli kieltäytynyt. »Mitä luulette hänen sanoneen?» huudahti Mary. »Mitä arvelette? 'Hiiteen miehet!' Pelastakaa muulit!»

Hal oli melkein unohtanut, että kylässä oli toinen kaivos, jossa satoja miehiä ja poikia oli yhä työssä. »Eivätkö he tietäne räjähdyksestä?» kysyi hän.

»Ovat kukaties kuulleet pauketta», vastasi Mary. »Mutta he eivät varmaankaan tiedä, mikä on kysymyksessä, ja päällysmiehet ilmoittavat asian vasta, kun muulit on kuljetettu ylös.»

Vaikka Hal olikin jo nähnyt yhtä ja toista Pohjois-Laaksossa, hänen oli vaikea uskoa tuota asiaa. »Kuinka sen tiedätte, Mary?»

»Nuori Rovetta kertoi. Hän oli läsnä ja kuuli sen omin korvin.»

Hal katsoa tuijotteli. »Mennään ottamaan asiasta selko», sanoi hän sitten, ja niin he lähtivät kulkemaan kylän valtakatua. Matkan varrella heihin yhtyi toisia, sillä uutta vaaraa koskeva uutinen oli jo ehtinyt levitä. Jeff Cotton ajoi heidän ohitseen automobiilissä, ja Mary huudahti: »Enkö jo sanonut! Kun näkee hänen olevan liikkeellä, tietää varmaan jotakin likaista kohta tapahtuvan!»

He saapuivat toisen kaivoksen suulle ja tapasivat siinä suuren joukon väkeä, melkein kuin olisi ollut kapina tekeillä. Naiset ja lapset kirkuivat ja elehtivät uhaten tunkeutua toimistoon ja käyttää puhelinta varoittaakseen miehiä. Nyt ajoi aluepäällikkö heitä takaisin. Hal ja Mary saapuivat ajoissa nähdäkseen, kuinka mrs David, jonka mies oli työssä tässä kaivoksessa, pui nyrkkiä aluepäällikön edessä ja kirkui hänelle kuin villikissa. Cotton veti revolverinsa, ja Hal syöksyi sen nähdessään häntä kohti. Hän joutui sokean raivon valtaan ja olisi varmaan hyökännyt aluepäällikön kimppuun.

Mary Burke kävi häneen käsiksi, kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ja pidätti häntä väkisin. »Ei, ei!» huusi hän. »Pysähdy, mies! Tahdotko saada surmasi?»

Hal ihmetteli tytön voimia ja myöskin hänen kiihkeätä mielenliikutustaan. Mary nimitti häntä mielettömäksi houkkioksi ja vielä pahemmaksikin. »Eikö teissä ole enempää älyä kuin jossakin naisraukassa? Juoksetteko sillä tavoin revolverin suuhun?»

Jännitys laukesi heti, sillä mrs David väistyi taaksepäin ja aluepäällikkö pisti revolverin taskuunsa. Mutta Mary soimasi yhä Halia yrittäen kiskoa häntä kauemmaksi: »Tulkaa! Tulkaa täältä pois!»

»Mutta Mary! Täytyyhän meidän tehdä jotakin!»

»Te ette voi tehdä mitään, saatte uskoa! Luulisin teidän olevan kyllin älykäs sen ymmärtämään. En salli teidän heittäytyä surmattavaksi! Tulkaa nyt pois!» Puolittain väkisin, puolittain suostutellen hän kuljetti Halin kauemmaksi.

Hal yritti harkita asemaa. Olivatko toisen kaivoksen miehet tosiaankin vaarassa? Oliko mahdollista, että päällysmiehet suhtautuivat kylmäverisesti sellaiseen mahdollisuuteen? Ja vielä tänä hetkenä, kun toisessa kaivoksessa tapahtunut onnettomuus oli silmien edessä! Hän ei voinut sitä uskoa. Sillävälin selitti hänen vierellään kävelevä Mary, ettei miehiä uhannut mikään todellinen vaara — Alec Stonen karkeat sanat vain olivat saaneet hänet hurjuuden valtaan.

»Ettekö muista, kuinka ilmanvaihto oli kerran tukkeutunut ja te itse toimititte muuleja ylös. Te ette pitänyt asiaa minään, ja samoin on laita nyt.»

Mary salasi omat tunteensa suojellakseen toista vaaralta. Hal antautui vietäväksi yrittäen keksiä jotakin muuta keinoa. Hän ajatteli toisessa kaivoksessa olevia miehiä. Siellä olivat hänen parhaat ystävänsä, Jack David, Tim Rafferty, Wresmak, Androkulos, Klowoski. Hän ajatteli heitä, kuinka he värjöttelivät kaukana maanalaisissa komeroissa, hengitellen pilaantunutta ilmaa, sairastuen ja pyörtyen — jotta muulit voitiin pelastaa! Hän jäi seisomaan, ja Mary veti häntä eteenpäin toistaen kerran toisensa jälkeen: »Te ette voi tehdä mitään! Ette mitään!» Sitten Hal harkitsi, mitä hän tosiaankaan kykeni tekemään. Muutamia tunteja aikaisemmin hän oli yrittänyt parhaansa mukaan vaikuttaa Jeff Cottoniin, ja tuloksena oli ollut, että aluepäällikkö ojensi revolverinsa häntä kohti. Nyt hän voi korkeintaan saada aikaan, että Cotton hänet havaitsi ja toimitti viipymättä pois kaivosalueelta.

28.

He saapuivat Maryn asuntoon. Aivan lähellä asui slaavilainen vaimo, mrs Zamboni, josta Mary oli aikaisemmin kertonut monta hupaista juttua. Mrs Zambonille oli syntynyt lapsi joka vuosi viimeksikuluneitten kuudentoista vuoden aikana, ja yksitoista lasta oli vielä elossa. Nyt hänen miehensä oli toisessa kaivoksessa, ja hän oli ihan suunniltaan, kulki pitkin katuja, suurin osa pesyettään mukanaan. Aika ajoin hän ulvahti kuin kidutettu eläin, ja hänen lapsensa yhtyivät valitukseen erilaisin äänin. Hal pysähtyi kuuntelemaan, mutta Mary sulki sormillaan korvansa ja pakeni sisään. Hal seurasi häntä ja näki hänen heittäytyvän tuoliin ja parahtavan väkivaltaiseen itkuun. Samassa Hal käsitti, kuinka tämä tapaus oli käynyt Maryn hermoille. Olihan se ollut kylliksi hänelle itselleenkin, vaikka hän oli mies ja kykeni paremmin kestämään kauhun näkyjä. Miehet menevät kuolemaan teollisuuden ja sodan palveluksessa, ja toiset miehet näkevät heidän menevän tottuen siten sellaista näkyä sietämään. Mutta naiset ovat noiden miesten äitejä; naiset olivat tuskia kokien heidät synnyttäneet ja olivat kasvattaneet heidät loppumatonta kärsivällisyyttä osoittaen — naiset eivät voineet koskaan tottua sellaiseen näkyyn! Naisten kohtalo oli sitäpaitsi kovempi. Joutuessaan kuolemaan miehet vapautuivat kärsimyksistään, mutta naisten täytyi käydä kohti tulevaisuutta, sen katkeria muistoja, yksinäistä ja epätoivoista olemassaolon taistelua. Naisten täytyi nähdä, kuinka lapset kärsivät ja vähitellen nääntyivät puutteeseen.

Kaikkiin kärsiviin naisiin kohdistuva sääli keskittyi Halin mielessä hänen vieressään olevaan tyttöön. Hän tiesi, kuinka helläsydäminen Mary oli. Jos hänellä nyt ei ollutkaan miestä kaivoksessa, hänellä tulisi kerran olemaan, ja hän kärsi jo nyt tuon väistämättömän tulevaisuuden tuskia. Siinä hän nyt istui tuoliinsa sykertyneenä pyyhkien kyyneliään sinisen karttuunihameensa helmaan. Hän näytti sanomattoman kärsivältä — kuin lapsi loukkaannuttuaan. Silloin tällöin hän lausui jotakin, ikäänkuin itsekseen: »Naisraukat, naisraukat! Näittekö mrs Nonotchin kasvot? Hän olisi hypännyt savuavaan kaivoskuiluun, elleivät olisi estäneet!»

»Älkää kärsikö niin kovin, Mary!» kehoitti Hal, ikäänkuin olisi otaksunut tytön voivan tyyntyä milloin halusi.

»Jättäkää minut yksin!» huudahti tyttö. »Antakaa minun selviytyä siitä omin neuvoin!» Ja Hal, joka jossakin määrin tunsi hysteriaa, seisoi siinä voimatta mitään tehdä.

»On olemassa enemmän kurjuutta kuin olen osannut aavistaakaan!» jatkoi Mary. »Kääntyipä minne tahansa, aina näkee naisen, joka tuskissaan kyselee itseltään, saako enää milloinkaan nähdä miestänsä, tai äitejä, joiden pojat kenties ovat kuolemankielissä hänen voimatta mitenkään päästä avuksi.»

»Tekään ette voi asiaa mitenkään auttaa, Mary», sanoi Hal jälleen. »Surette vain itsenne kuoliaaksi.»

»Tekö niin sanotte!» huudahti Mary. »Ja itse olitte valmis Jeff Cottonin ammuttavaksi, koska säälitte kovin mrs Davidia! Ei, näitä näkyjä ei voi kukaan sietää.»

Hal ei osannut mitään vastata. Hän otti tuolin ja istui Maryn vieressä mitään virkkamatta, ja vähän ajan kuluttua tyttö alkoi tyyntyä, pyyhki kyynelensä ja katsella tuijotti avoimesta ovesta kapealle likaiselle kadulle.

Halin katse suuntautui samalle taholle. Siellä näkyi tuhkaläjiä ja säilykerasioita, ja kaksi mrs Zambonin lasta kaiveli kepillä rikkaläjää — etsien jotakin ruoakseen tai leluikseen. Katuvierellä kasvoi kelmeätä, lakastuvaa ruohoa, hiilentomun mustaamaa samoinkuin kaikki muukin koko kylässä. Millainen näky! Ja tämän tytön silmät eivät olleet milloinkaan nähneet mitään kauniimpaa. Päivästä päivään, koko elämänsä ajan, hän oli katsellut tätä näkymöä. Kuinka olikaan Hal voinut hetkeäkään moittia häntä »synkistä mielialoista»? Voivatko miehet ja naiset olla iloisia sellaisessa ympäristössä, voivatko he uneksia kauneudesta, pyrkiä mielenjalouden ja rohkeuden korkeuksiin ja onnellisesti palvelemaan lähimmäisiään? Tämän paikkakunnan yläpuolella leijailivat epätoivon tartunnaiset, se ei ollut mikään todellisuuden paikka, vaan jokin unitienoo, kamala, luonnoton painajainen. Se oli kuin se musta aukko, joka oli kiusannut Halin mielikuvitusta, aukko, jonka pohjalla oli miehiä ja poikia tukehtumassa.

Äkkiä Halissa heräsi se tunto, että hän tahtoi päästä pois Pohjois-Laaksosta! Päästä pois, maksoi mitä maksoi. Tämä paikkakunta oli masentanut hänen rohkeutensa, kurjuuden ja puutteen, lian ja sairauden, nälän, sorron ja epätoivon näkeminen oli kalvanut hänen sieluansa ja uurtanut hänen hienojen altruististen teoriainsa perustuksia. Niin, hänen teki mieli paeta, paeta sellaiseen paikkaan, missä aurinko paistoi, missä ruoho kasvoi viheriänä, missä ihmiset seisoivat suoravartisina ja nauroivat ja olivat vapaita. Hänen teki mieli päästä näkemästä tämän inhoittavan kylän pölyä ja savua, sulkea korvansa naisten kiduttavilta valitusääniltä: »O, mein Mann! O, mein Mann!»

Hän katseli tyttöä, joka istui siinä eteensä tuijotellen, kädet hervottomina polvilla.

»Mary», sanoi hän, »teidän täytyy lähteä täältä pois! Tämä ei ole mikään olopaikka helläsydämiselle tytölle. Se ei ole mikään ihmisen olopaikka!»

Mary katseli häntä hetken alakuloisesti. »Minähän kehoitin teitä lähtemään pois», virkkoi hän vihdoin. »Olen sanonut niin siitä saakka, kun tänne tulitte. Nyt luulen teidän tietävän, mitä tarkoitan.»

»Epäilemättä», vastasi Hal, »ja tekee tosiaankin mieleni lähteä. Mutta teidänkin pitää poistua täältä.»

»Luuletteko, että siitä olisi minulle jotakin hyvää, Joe?» kysyi hän. »Luuletteko, että jotakin hyötyisin, jos lähtisin täältä? Kuinka voisin milloinkaan unohtaa, mitä olen tänään nähnyt? Kuinka voisin milloinkaan olla onnellinen missään tämän jälkeen?»

Hal yritti rauhoittaa häntä, mutta ei ollut itse suinkaan rauhallinen. Kuinka tulisikaan olemaan hänen itsensä laita? Tulisiko hän milloinkaan tuntemaan oikeudenmukaisesti nauttivansa onnea? Voisiko hän nauttia miellyttävästä ja mukavasta maailmasta, vaikka tiesi sen pohjana olevan sellaisen kaamean kurjuuden? Halin ajatukset siirtyivät siihen maailmaan, jossa huolettomat, huvinhaluiset ihmiset etsivät himojensa ja halujensa tyydytystä. Yhtäkkiä hän käsitti, ettei tahtonut niinkään päästä pois kuin tuoda tuon toisen maailman ihmisiä tänne, vaikka vain päiväksi tai tunniksi kuulemaan valittavien naisten kuoroa.

29.

Mary sai Halin pyhästi lupaamaan, ettei haastaisi riitaa Cottonin kanssa. Sitten he lähtivät toisen kaivoksen luo. Muuleja tuotiin parhaillaan ylös, ja päällysmiehet lupasivat tuoda miehetkin aivan pian. Kaikki oli hyvässä järjestyksessä — ei ollut puhettakaan vaarasta! Saamastaan lupauksesta huolimatta Mary pelkäsi jättää Halia, ja niin hän houkutteli hänet jälleen ensimmäiselle kaivokselle.

Pelastusvaunut olivat vastikään saapuneet Pedrosta tuoden lääkäreitä ja hoitajattaria sekä muutamia »kypäriä». Viimeksimainitut olivat merkillisennäköisiä laitteita, jotka kiinnitettiin ilmatiiviisti hartioille pään katteeksi ja joissa oli happea riittävästi tunniksi, jopa pitemmäksikin ajaksi. Niihin puetut miehet astuivat isoon koriin, joka laskettiin vintturin varassa alas kaivoskuiluun, ja nykäisivät silloin tällöin merkkinuorasta siten ilmoittaen olevansa hengissä. Ensimmäinen kertoi palattuaan, että alhaalla kaivoskuilun suulla makasi miehiä, mutta että he nähtävästi olivat kaikki kuolleita. Sakea musta savu osoitti, että tuli oli valloillaan jossakin osassa kaivosta, joten ei voitu tehdä mitään, ennenkuin tuuletuslaitos jälleen toimi. Tuulettajaa kääntämällä voitiin vetää ulos savu ja kaasut ja puhdistaa kaivoskuilu.

Valtion kaivostentarkastajalle oli asiasta ilmoitettu, mutta hän oli vuoteen omana ja oli luvannut lähettää jonkun sijaisen. Lain mukaan olisi tämän viranomaisen pitänyt johtaa koko pelastustyötä, mutta Hal huomasi kohta, etteivät kaivosmiehet ollenkaan välittäneet hänen läsnäolostaan. Hänen asiansa oli ollut ehkäistä onnettomuutta, mutta hän ei ollut niin tehnyt. Hän tulisi varmaan tekemään mitä yhtiö halusi hänen tekevän.