Part 15

Pimeän tultua alkoivat numero toisen miehet nousta maan pinnalle, ja kaivosaukon suulla odottavat vaimot syleilivät heitä, ilosta huudahdellen. Hal näki toisten naisten, joiden miehet olivat numero ensimmäisessä, kenties sieltä enää elävinä nousematta, katselevan tuota jälleennäkemistä alakuloisina, kyynelet silmissä. Tulijoiden joukossa oli Jack David, ja Hal lähti kotiin hänen ja hänen vaimonsa kanssa kuunnellen, kuinka viimeksimainittu soimasi Jeff Cottonia ja Alec Stonea. Siitä voi oppia koko joukon luokkatietoisuuden sanastoa. Pieni walesilainen nainen toisteli kaivospäällikön sanoja »Hiiteen miehet, pelastakaa muulit!» Hän lausui tuon yhä uudelleen — se tuntui ilahduttavan häntä kuin taideteos, koska siitä kävi täysin selvästi ilmi päällysmiesten suhde työläisiin. Hal huomasi useiden toistenkin sitä kertailevan; se kiersi kylää, tuli muutaman päivän kuluessa tutuksi koko piirikunnassa, ja kaikki pitivät sitä kaivostenomistajien todellisen mielialan ilmauksena.

Suoriuduttuaan onnettomuuden aiheuttamasta ensimmäisestä huumauksesta Hal tahtoi saada asiasta lähempää selkoa ja tiedusteli Isolta Jackilta, luotettavalta ja paljonlukeneelta mieheltä, joka oli kaikin puolin perehtynyt teollisuutta koskeviin seikkoihin. Tyyneen, hitaaseen tapaansa selitti Jack, ettei onnettomuuksien lukuisuus tässä piirikunnassa johtunut mistään erikoisista luonnollisista vaikeuksista, kaasujen erinomaisesta räjähdysherkkyydestä tai ilman kuivuudesta. Syynä oli vain asianomaisten huolimattomuus, se seikka, että he jättivät miesten suojelemista koskevat lait huomioonottamatta. Olisi pitänyt olla »hampailla varustettuja» lakeja, esimerkiksi sellainen, joka olisi määrännyt jokaisen kaivoksessa kuolleen miehen omaisille maksettavaksi tuhat dollaria, olipa kuka tahansa syynä onnettomuuteen. Silloin saataisiin nähdä, kuinka vikkelästi kaivosten omistajat yrittäisivät keksiä keinoja »tavattomia» onnettomuuksia vastaan.

Asiain nykyisellä kannallaan ollen he tiesivät pääsevänsä vähillä kulungeilla, olipa heidän syyllisyytensä kuinka suuri tahansa. Heidän lakimiehensä olivat epäilemättä paikalla voidakseen sopia asioista omaisten kanssa jo ensimmäisiä ruumiita maan pinnalle tuotaessa. Leskivaimolle tarjottiin piletti kotimaahan, kokonaiselle orvoksi jääneelle perhekunnalle tarjottiin viisikymmentä tai sata dollaria — ja siinä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin ottaa tai olla ottamatta. Tuomioistuimen avulla oli mahdoton saada mitään; asia oli niin toivoton, ettei voinut edes löytää asianajajaa, joka olisi yritykseen ryhtynyt. Siinä oli ainoa uudistus, johon yhtiöt uskoivat, sanoi Iso Jack ivallisesti: ne olivat tehneet nurkka-asianajajat toimettomiksi!

30.

Seuraava yö ja päivä vietettiin kiduttavassa odotuksessa. Tuulettaja tuli, mutta se oli asetettava paikoilleen, ennenkuin mitään voitiin tehdä. Kun sankkoja mustia savupilviä yhä tuprusi kaivoskuilusta, peitettiin aukko tiiviisti kankaalla. Päällysmiehet sanoivat sen olevan välttämätöntä, mutta Halin mielestä se oli kauhun huippu. Kuinka voitiin siten sulkea miehiä ja poikia paikkaan, missä oli kuolettavia kaasuja?

Siinä ajatuksessa, että miehet olivat kaivokseen suljettuina, oli jotakin erinomaisen kiduttavaa. He olivat ihan jalkojen alla, mutta oli mahdotonta päästä heidän luokseen, saada toimeen minkäänlaista yhteyttä heidän kanssaan. Maan pinnalla olevat halusivat kiihkeästi päästä heidän luokseen, ja alhaalla olevat halusivat yhtä kiihkeästi ylös maan pinnalle. Oli mahdotonta unohtaa heitä muutaman minuutinkaan ajaksi. Ihmiset muuttuivat puhuessaan hajamielisiksi ja tuijottelivat tyhjään avaruuteen; sattui, että joku nainen keskellä joukkoa yhtäkkiä painoi kasvonsa käsiinsä ja parahti itkemään, ja silloin kaikki toiset noudattivat hänen esimerkkiänsä.

Vain harvat nukkuivat Pohjois-Laaksossa näiden kahden yön kuluessa. Kaikkialla, kodeissa ja kaduilla, pitivät surevat kokousta. Kotiaskareita täytyi tietenkin hiukan suorittaa, mutta kukaan ei tehnyt mitään sellaista, minkä voi jättää tekemättä. Lapset eivät leikkineet, vaan seisoskelivat äänettöminä ja kalpeina, kuin surkastuneet täysikasvaneet, ennen aikojaan elämän kärsimyksiin perehtyneinä. Kaikkien hermot olivat äärimmilleen jännitetyt, jokaisen itsehillintä häilyi veitsenterällä.

Se oli tilanne, joka luonnostaan aiheutti paljon kuvitteluja ja huhuja ja yhytti näkemään merkkejä ja enteitä — ilmaantui aaveiden näkijöitä, loveenlankeavia tai muilla salaperäisillä kyvyillä varustettuja henkilöitä. Muutamat kylän etäisissä osissa asuvat väittivät kuulleensa maan alta räjähdyksiä, useita peräkkäin. Maan alla olevat miehet räjähdyttivät dynamiittia antaakseen merkkiä maan pinnalla oleville!

Seuraavana päivänä Hal istui Mary Burken kanssa viimeksimainitun asunnon portailla. Vanha Patrick oli löytänyt unohduksen salaisuuden O'Callahanin luota ja makasi huoneessaan. Toisinaan kuului valitusta seinän takaa, missä asui mrs Zamboni lapsilaumoineen. Mary oli käynyt lapsia ruokkimassa, sillä onneton äiti antoi heidän olla nälissään ja huutaa mielin määrin. Mary oli itsekin uupunut; kaunis irlantilainen hipiä oli lakastunut, ja suumalo oli nyt suora viiva. He olivat istuneet äänettöminä, sillä ei ollut muuta puheenaihetta kuin onnettomuus — ja siitä he olivat jo sanoneet sanottavansa. Mutta Hal oli ajatellut asioita siinä Maryä silmäillessään.

»Kuulkaa, Mary», virkkoi hän vihdoin, »kun tästä asiasta on selviydytty, teidän pitää tosiaankin tulla täältä pois. Olen asiaa perinpohjin ajatellut — minulla on Western Cityssä tuttavia, jotka antavat teille työtä, niin että voitte pitää huolta itsestänne ja veljestänne ja sisarestannekin. Lähdettekö?»

Mary ei vastannut. Hän katseli yhä välinpitämättömästi pienelle likaiselle kadulle.

»Tosiaankin, Mary», jatkoi hän. »Elämä ei ole kaikkialla niin kamalaa kuin täällä. Tulkaa pois täältä! Vaikka tuntuukin uskomattomalta, te varmaan unohdatte kaiken tämän. Ihmiset kärsivät, mutta vihdoin kärsimys taukoo. Se on luonnon laki — asiat unohtuvat.»

»Luonnon laki on, että minä näännyn ja kuolen», vastasi Mary.

»Niin, Mary, epätoivo voi muuttua taudiksi, mutta niin ei ole teidän laita. Olette vain väsynyt. Jos yritätte rohkaista itseänne —» Hän kumartui ja tarttui tytön käteen yrittäen käyttäytyä leikkisästi. »Rohkeutta, Mary! Te pääsette pois täältä Pohjois-Laaksosta.»

Mary kääntyi häntä katsomaan. »Pääsenkö?» kysyi hän välinpitämättömästi ja tutki sitten toisen kasvoja. »Kuka te olette, Joe Smith? Mitä täällä teette?»

»Olen työssä kivihiilikaivoksessa», nauroi Hal yhä yrittäen häntä ilahduttaa.

Mutta Mary jatkoi yhtä vakavasti kuin oli aloittanut. »Minä tiedän, ettette ole työmies. Ja aina te tarjoatte minulle apua, sanotte aina voivanne tehdä jotakin hyväkseni!» Hän vaikeni, ja hänen kasvoihinsa tuli vanhaa uhmaa muistuttava ilme. »Joe, ette voi arvata, millaiset tunteet nyt mieleni täyttävät. Olen valmis tekemään jotakin epätoivoista; on parasta, että jätätte minut yksin, Joe!»

»Luulen ymmärtäväni, Mary. Tuskin moittisin teitä, teittepä mitä tahansa.»

Mary näytti kiihkeästi varautuvan hänen sanoihinsa. »Ettekö tosiaankaan, Joe? Oletteko aivan varma? Siinä tapauksessa tahdon kuulla teiltä totuuden. Pyydän teitä puhumaan vilpittömästi!»

»Olkoon menneeksi, Mary. Mitä asia koskee?»

Mutta samassa Maryn uhma jo oli tiessään. Hänen katseensa painui, ja sormet nyppivät hermostuneesti hameen laskosta. »Meitä, Joe», sanoi hän. »Toisinaan olen ajatellut, että pidätte minusta. Olen ajatellut, että olitte mielellänne seurassani — ei vain sentähden, että minua säälitte, vaan minun itseni vuoksi. Olenko oikeassa?»

»Olette», vastasi Hal hiukan epäröiden. »Minä tosiaankin pidän teistä.»

»Mutta silloinhan ette voi aina pitää tuosta toisesta tytöstä?»

»Niin ei asia ole.»

»Voitteko pitää kahdesta tytöstä yhtaikaa?»

Hal ei tietänyt mitä vastata. »Näyttää siltä kuin voisin, Mary.»

Mary kohotti jälleen katseensa ja tutki hänen kasvojansa. »Te kerroitte minulle tuosta toisesta, ja minä ihmettelin, oliko se pelkkää veruketta. On kenties oma vikani, mutta minä en voi saada itseäni uskomaan tuohon toiseen, Joe!»

»Te erehdytte, Mary», virkkoi Hal nopeasti. »Se, mitä teille kerroin, oli totta.»

»Niin, voipa olla», sanoi Mary, mutta hänen äänessään oli epävarma sävy. »Te tulette pois hänen luotansa ettekä milloinkaan mene häntä katsomaan — ja vaikea on uskoa, että menettelisitte niin, jos olisitte häneen hyvin kiintynyt. En luule teidän rakastavan häntä siinä määrin kuin voisitte. Ja sanottehan pitävänne hiukan minusta. Olen siis ajatellut — olen kysynyt itseltäni —»

Hän vaikeni ja pakotti itsensä kohtaamaan toisen katsetta. »Olen yrittänyt siitä vapautua! Tiedänhän, että olette liian hyvä mies minulle, Joe. Te tulette paremmista elämänoloista, teillä on oikeus odottaa naiselta enemmän —»

»Niin ei ole laita, Mary.»

Mutta Mary keskeytti. »Minä tiedän puhuvani totta. Koetatte vain säästää tunteitani. Tunnen teidät paremmin kuin te itse. Olen yrittänyt kauan pitää päätäni pystyssä, olla kerrassaan musertumatta. Olenpa kokenut olla iloinenkin, olen sanonut itselleni, ettei auta olla mrs Zambonin kaltainen, aina valittaa. Mutta ei auta teille valehdella. Olen ollut kirkossa ja kuullut hänen kunnianarvoisuutensa Spraggin sanovan kuulijoilleen, että rikkaat ja köyhät ovat yhdenarvoiset Jumalan edessä. Ja voipa niin ollakin, mutta minä en ole Jumala enkä väitä koskaan häpeämättä eläväni tällaisessa paikassa.»

»Uskon varmaan, ettei Jumalakaan halua pitää teitä täällä», aloitti Hal.

Mutta Mary keskeytti jälleen. »Asia on vaikea sietää sentähden, että tietää maailmassa olevan lukemattomia ihmeellisiä asioita, joita ei milloinkaan saa omikseen. Ikäänkuin näkisi ne ikkunaruudun läpi tai myymälässä näytteillä. Ajatelkaahan, Joe Smith, minä kuulin kerran Sheridanissa, kirkossa, erään rouvan laulavan kauniisti, yhden ainoan kerran eläissäni. Arvaatteko, mitä se minulle merkitsee?»

»Arvaan, Mary.»

»Olin kumminkin selvittänyt tuon kaikki itselleni jo aikoja sitten. Tiesin, millainen hinta työläistytön on maksettava sellaisesta, ja päätin olla sitä ajattelematta. Olen vihannut tätä paikkaa, olen tahtonut päästä pois, mutta on yksi ainoa keino — jos joku mies vie mukanaan. Minä olen jäänyt, olen vastustanut kaikkea kiusausta, Joe. Toivon teidän uskovan, mitä sanon.»

»Tietysti uskon, Mary!»

»Ei, se ei ole ollut niinkään 'tietysti'! Se on merkinnyt monen kiusauksen vastustamista. Monet kerrat olen katsellut Jeff Cottonia ja ajatellut, mitä kaikkea minulta puuttuu. Mutta sitten olen ne ajatukset heittänyt. Mutta nyt tulee se asia, jota nainen kaipaa enemmän kuin mitään muuta maailmassa!»

Hän vaikeni, mutta hetkeksi. »Sanotaan, että tulee rakastaa vertaistansa. Äitini sanoi minulle niin ennen kuolemaansa. Mutta jospa ei sattuisikaan niin? Jospa johtuukin ajattelemaan, mitä merkitsee saada lapsi toisensa jälkeen, kunnes on ihan nääntynyt ja siihen kuupertuu — niinkuin oma äitini? Jospa osaakin pitää arvossa hyvää käytöstä ja sievää puhetapaa?» Yhtäkkiä hän iski kätensä yhteen ja huudahti: »Ah, Joe, te olette aivan toisenlainen, aivan toisenlainen kuin kaikki muut täällä! Teidän tapanne puhua ja liikkua, ja silmienne iloinen katse! Ei kukaan kaivosmies voi näyttää niin hilpeältä, Joe; sydämeni melkein lakkaa sykkimästä, kun minua katselette!» Hän vaikeni vetäen syvään henkeänsä, ja Hal huomasi hänen yrittävän hillitä itseänsä. Hetken kuluttua hän huudahti uhmaten: »Mutta kaikki varoittavat, sanovat, etten saa rakastaa sellaista miestä, koska siitä voi vain sydän murtua!»

Syntyi vaitiolo. Tähän ongelmaan ei harrastelijasosiologi tietänyt mitään valmista vastausta — ei abstraktiseen kysymykseen eikä sen käytännölliseen soveltamiseen.

31.

Mary pakotti itsensä jatkamaan. »Minä olen nyt päättänyt asian näin, Joe. Olen sanonut itselleni: 'Sinä rakastat tuota miestä ja tahdot saada hänen rakkautensa — et mitään muuta. Jos hänellä on jokin asema maailmassa, voit olla hänelle ainoastaan esteeksi — ja sitä et varmaankaan tahdo. Et tahdo hänen nimeänsä, et hänen ystäviänsä etkä mitään muuta kuin hänet itsensä!' Oletteko milloinkaan ennen sellaista kuullut, Joe?»

Tytön posket hehkuivat, mutta hän katsoi yhä Halia suoraan silmiin. »Olen, olen kuullut», vastasi tämä hiljaa.

»Mitä siitä sanoisitte? Onko se kunniallista? Kunnianarvoisa Spragg varmaan sanoisi, että se on isästä perkeleestä; isä O'Gorman Pedrossa nimittäisi sitä kuolemansynniksi, ja he kukaties asian tietävät. Minä en — tiedän vain, etten voi kauemmin tätä kestää!»

Kyynelet tulvahtivat hänen silmiinsä, ja hän huudahti äkkiä: »Viekää minut täältä pois, Joe! Viekää minut pois ja suokaa minulle mahdollisuutta elää. En pyydä mitään, en asetu milloinkaan esteeksi tiellenne; teen työtä hyväksenne, keitän ja pesen ja teen mitä tahansa, kulutan sormeni luuta myöten. Voin myös mennä johonkin toimeen ansaitsemaan osaani. Ja minä lupaan, että jos minuun väsytte ja tahdotte minusta vapautua, ette kuule yhtäkään valituksen sanaa.»

Hän ei yrittänyt mitenkään välittömästi Haliin vaikuttaa, istui vain vilpittömästi katsellen häntä kyyneltensä läpi, ja se teki vastaamisen sitäkin vaikeammaksi.

Mitä tuohon voi vastata? Hal tunsi mielessään entisen vaarallisen virikkeen: ottaa tyttö syliinsä ja lohduttaa häntä. Vihdoin puhuessaan Hal koki pitää ääntään tyynenä. »Myöntyisin, Mary, jos uskoisin sen onnistuvan.»

»Se onnistuu! Se onnistuu, Joe! Voit jättää minut milloin tahdot. Se on vilpitön tarkoitukseni!»

»Yksikään nainen ei voi olla onnellinen sellaisilla ehdoilla, Mary. Nainen kaipaa miestä ja kaipaa häntä omakseen ja alinomaiseksi; muuta ajatellessaan hän vain pettää itseänsä. Olet nyt ylen rasittunut; viime päivinä näkemäsi asiat ovat saaneet sinut suunniltasi —»

»Ei!» huudahti Mary. »Syynä ei ole yksin se! Olen ajatellut sitä viikkokausia.»

»Ymmärrän. Olet ajatellut, mutta et olisi puhunut, ellei sattunut näitä kauhuja.» Hal oli hetken vaiti päästäkseen tasapainoon. »Se ei käy päinsä, Mary», selitti hän. »Olen nähnyt sitä yritettävän monet kerrat, vaikka en ole kovinkaan vanha. Oma veljeni yritti sitä kerran ja syöksi itsensä turmioon.»

»Et siis uskalla luottaa minuun, Joe?»

»Ei, sitä en tarkoita. Hän tärveli oman sydämensä, muuttui itsekkääksi. Hän otti kaikki antamatta mitään. Hän on paljon vanhempi minua, joten olen voinut nähdä, kuinka asia on häneen vaikuttanut. Hän on tunteeton, ei usko, ei edes omaan itseensä; jos puhuu hänelle maailman parantamisesta, hän vain nimittää puhujaa mielettömäksi.»

»Sinä varmaan pelkäät jotakin muuta», tutkieli Mary. »Pelkäät, että täytyisi mennä kanssani naimisiin?»

»Kuulehan, Mary — on olemassa toinen tyttö. Minä tosiaankin rakastan häntä ja olen kihloissa hänen kanssaan. Mitä voinkaan tehdä?»

»En ole koskaan voinut uskoa, että häntä rakastat», sanoi Mary kuiskaten. Hänen katseensa painui alas, ja hän alkoi jälleen hermostuneesti nyppiä vanhaa sinistä leninkiään, jossa oli pilkkuja, kenties äsken mrs Zambonin lasten luona suoritettujen ponnistusten jäljeltä. Toisinaan Hal luuli hänen alkavan jälleen puhua, mutta hän sulki heti tiukasti huulensa. Hal katseli häntä, sydän kipeänä.

Vihdoin jälleen puhuessaan Mary puhui yhä kuiskaten, ja hänen äänessään oli nöyrä sävy, jota Hal ei ollut milloinkaan ennen siinä huomannut. »Ette varmaankaan halua enää koskaan kanssani keskustella sen jälkeen, mitä nyt olen sanonut.»

»Ah, Mary!» huudahti Hal tarttuen hänen käteensä. »Älä sano, että olen tehnyt sinut vieläkin onnettomammaksi! Minä tahdon auttaa! Etkö salli minun olla ystäväsi, todellinen, oikea ystäväsi? Salli minun auttaa sinut pois tästä satimesta — saat nähdä maailmaa, voit tulla onnelliseksi. Silloin koko maailma näyttää toisenlaiselta, ja sinä naurat ajatellessasi, että kerran tahdoit tulla minun omakseni.»

32.

He lähtivät takaisin kaivoksen suulle. Onnettomuuden tapahtumisesta oli kulunut kaksi vuorokautta, mutta tuuletuslaitos ei ollut vieläkään kunnossa, eikä ollut merkkiäkään siitä, että se pantaisiin kuntoon. Naiset kävivät yhä hysteerisemmiksi, ja joukoissa alkoi tuntua melkoista mieltenjännitystä. Jeff Cotton oli tuottanut väkeä ylläpitämään järjestystä. Oli rakennettu piikkilanka-aitaus kuilunsuun ja lähitienoon ympärille, ja tämän aitauksen takana miehet kävelivät — tuimannäköisiä kansalaisia, joilla oli päässä poliisinkypärit ja joiden lonkalla pullottivat revolverit.

Hal oli tänä pitkänä odotusaikana keskustellut oman ryhmänsä jäsenten kanssa. He kertoivat, mitä oli tapahtunut hänen vankilassa ollessaan, ja siitä johtui hänen mieleensä eräs seikka, jonka kaivosräjähdys oli ajatuksista häivyttänyt. Vanha John Edström parka oli Pedrossa, kenties ankarassa puutteessa. Hal meni sinä yönä vanhan ruotsalaisen asunnolle, kiipesi ikkunasta sisään ja kaivoi permannosta sinne hautaamansa rahat. Siinä oli viisi viiden dollarin seteliä, jotka hän pisti kirjekuoreen jättäen Mary Burken asiaksi lähettämisen.

Tunnit kuluivat hitaasti, ja vieläkään ei näkynyt mitään merkkiä kuilunsuun avaamisesta. Kaivosmiehet ja heidän vaimonsa alkoivat kokoontua valittamaan yhtiön menettelyä, ja luonnollista oli, että Halin tuttavat, jotka olivat aloittaneet punnitustarkastajan saamista tarkoittavan liikkeen, ryhtyivät nytkin johtamaan. He olivat älykkäimpiä työmiehiä ja käsittivät syvällisemmin tapahtumien merkityksen. He eivät ajatelleet ainoastaan niitä miehiä, jotka olivat nyt satimessa maan alla, vaan tuhansia muita, jotka joutuisivat samaan kadotukseen tulevina vuosina. Varsinkin Hal mietti, miten saisi aikaan jotakin lopullista, ennenkuin kaivosalueelta lähtisi; selvää oli, että hänen lähtönsä tapahtuisi aivan pian — Jeff Cotton muistaisi hänet ja täyttäisi uhkauksensa vapautumalla hänestä.

Oli tullut sanomalehtiä, joissa kerrottiin onnettomuudesta, ja Hal ja hänen ystävänsä lukivat niitä. Yhtiö oli ilmeisesti pitänyt huolen siitä, että uutiset oli kirjoitettu sen omalta näkökannalta. Yleisö seurasi hiukan herkkätunteisena tässä valtiossa sattuvia kaivosonnettomuuksia. Tapaturmissa kuolleiden lukumäärä oli noussut nousemistaan; valtion kaivostentarkastajan tilasto osoitti kuusi tuhannesta eräänä vuonna, kahdeksan ja puoli seuraavana, ja kaksikymmentäyksi ja puoli sitä seuraavana. Kun yhdessä ainoassa onnettomuudessa sai surmansa viisikymmentä tai satakin miestä ja pari sellaista tapausta sattui aivan lyhyen ajan kuluessa, täytyi kaikkein tunteettomimmankin yleisön alkaa kysellä. Niinpä olikin »Y.P.Y.» tässä tapauksessa vähentänyt uhrien lukumäärää ja keksinyt lukuisia puolustuksia. Onnettomuus ei ollut johtunut yhtiön huolimattomuudesta; kaivos oli asianmukaisesti pirskotettu, sekä vedellä että ilmakuivan tiilen tomulla, joten räjähdyksen syynä oli täytynyt olla ruutia käsittelevien miesten varomattomuuden.

Jack Davidin mökissä keskusteltiin eräänä iltana siitä, kuinka paljon miehiä oli kaivoksessa satimessa. Yhtiö oli arvannut lukumäärän neljäksikymmeneksi, mutta Minetti, Olson ja David olivat yhtä mieltä siitä, että tuo oli aivan mahdotonta. Kuka hyvänsä voi väkijoukoissa kierrellen saada selville, että kaivattujen luku oli kaksi tai kolme kertaa suurempi. Ja tuo asian väärennys oli tahallinen, sillä yhtiö tiesi tarkoin jokaisen kaivoksessa työskentelevän miehen nimen. Mutta useimmat nimistä olivat slaavilaisia ja mahdottomia lausua, ja nimien omistajilla ei ollut tuttavia, jotka olisivat heistä puhuneet — ei ainakaan millään amerikkalaisten sanomalehtien julkaisijain ymmärtämillä kielillä.

Tuo kaikki kuului järjestelmään, selitti Jack David. Tarkoituksena ja seurauksena oli, että yhtiö voi surmata miehiä tarvitsematta heitä maksaa rahalla enempää kuin maineellaankaan. Halin mieleen johtui ajatus, että kannattaisi hyvinkin oikoa noita vääriä tiedonantoja — melkein yhtä hyvin kuin pelastaa niitä miehiä, jotka olivat tällä hetkellä kaivokseen hautautuneina. Jokainen sellaisen oikaisun esittäjä joutuisi tietenkin mustaan kirjaan, mutta Hal piti itseään jo sen tuomion alaisena.

Tom Olson kysyi: »Mitä aiotte tehdä oikaisullanne?»

»Antaa sen sanomalehdille», vastasi Hal.

»Mutta mikä lehti ottaa sen julkaistakseen?»

»Eikö Pedrossa ole kaksi kilpailevaa lehteä?»

»Toisen omistaa sheriffi-hallitsija Alf Raymond, toisen 'Y.P.Y:n' neuvonantaja Vagleman. Kumman puoleen ajattelette kääntyä?»

»Voihan ajatella muualla ilmestyviä lehtiä — esimerkiksi Western Cityssä. Täällä on nyt kirjeenvaihtajia, ja joku heistä varmaan ottaisi uutisen lehteensä.»

Olson sanoi, että sellaisia uutisia ottivat ainoastaan sosialistiset ja työväen sanomalehdet. Mutta sekin kannatti, epäilemättä. Jack David, joka oli hyvin perehtynyt ammattiyhdistyksiin ja niiden toimintaan, virkkoi: »Tehdään tarkka luettelo, jotta tiedetään täsmälleen, kuinka paljon miehiä kaivoksessa on.»

Ehdotus vaikutti kuin tuli tappuroihin, ja niin päätettiin käydä toimeen jo samana iltana. Tuntuisi helpotukselta, kun saisi johonkin ryhtyä, ajatella jotain muutakin kuin epätoivoansa. Niin lähetettiin sana Mary Burkelle, Rovettalle, Klowoskille ja muille, ja kello yhdentoista aikaan seuraavana aamupäivänä kaikki tulivat jälleen koolle, luettelot yhdistettiin ja huomattiin, että numero yhdessä oli tiettävästi ainakin sataseitsemän miestä ja poikaa.

33.

Sattui kumminkin niin, että luetteloa ja sen julkisuuteen saattamista koskevan keskustelun keskeytti eräs vielä tärkeämpi asia. Jack David tuli kaivosaukolta tuoden mukanaan uusia pahoja uutisia. Uutta tuulettajaa asetettiin paikoilleen, mutta siinä toimittiin hitaasti, niin hitaasti, että muutamat henkilöt varmaan uskoivat sen jäävän käyntiin panematta, koska yhtiö tahtoi pitää kaivosta suljettuna estääkseen tulta leviämästä. Joukko sellaisia tyytymättömiä oli uskaltanut lähteä mr Carmichaelin, valtion kaivostentarkastajan sijaisen puheille kehoittaakseen häntä käymään asiaan. Tämän joukon johtaja, itävaltainen Huszar, joka oli kuulunut Halin punnitustarkastaja-ryhmään, oli vangittu ja marssitettu kiireen kaupalla ulos kaivosalueelta.

Jack David kertoi vielä tuntevansa erään puusepän, joka oli työssä tuuletushuoneessa ja oli kertonut, ettei minkäänlaista kiirettä pidetty. Kaikki siellä olevat miehet olivat samaa mieltä; kaivos oli suljettu ja pysyisi suljettuna, kunnes yhtiö varmasti uskoisi tulen sammuneen.

»Jos he sen avaisivat, niin tuli leviäisi, ja eikö se vaikeuttaisi pelastustöitä?» kysyi Hal.

»Ei ollenkaan», vastasi Iso Jack. Hän selitti, että tuulettajaa kääntämällä voitiin vetää savu ulos ilmanvaihtojohdon kautta ja että pääkäytävä siten puhdistuisi vähäksi aikaa. »Mutta hiukan kivihiiltä siinä voisi palaa, samoin hiukan puuainetta; kallio voisi lohkeilla, niin että muutamissa komeroissa ei kävisi enää työskenteleminen.»

»Kuinka kauan ne siis aikovat pitää kaivosta suljettuna?» huudahti Hal kauhistuneena.

»Sitä ei kukaan tiedä. Tällaisessa suuressa kaivoksessa tuli voi kyteä viikon.»

»Kaikki kuolevat!» huusi Rosa Minetti epätoivoisesti käsiään väännellen.

Hal kääntyi Olsenin puoleen. »Voisivatko ne niin menetellä?»

»Niin on käynyt jo monet kerrat», vastasi Olson.

»Oletteko kuullut, kuinka tapahtui Cherryssä, Illinoisissa?» kysyi David. »Tekivät siellä niin, ja neljättäsataa miestä sai surmansa.» Hän kertoi enemmänkin tuosta kamalasta tapauksesta, jonka jokainen kaivosmies tunsi. Olivat sulkeneet kaivoksen; maanpinnalla olevat naiset pyörtyivät, miehet repivät vaatteitaan, ja muutamat menettivät järkensä. Kaivos pidettiin suljettuna kaksi viikkoa, ja kun se sitten avattiin, oli vielä kaksikymmentäyksi miestä elossa!

»Samoin tekivät Diamondvillessa, Wyomingissä», lisäsi Olson. »Rakensivat aidanₛ ja kun se purettiin, löydettiin joukko kuolleita miehiä, jotka olivat ryömineet sen luo ja raapineet sormensa verille yrittäessään päästä eteenpäin.»

»Hyvä Jumala!» huudahti Hal. »Ja vastaako tuo Carmichael sellaisesta?»

»Hän sanoo asiassa meneteltävän niin hyvin kuin suinkin voidaan», vastasi Iso Jack. »Ja voipa luullakin heidän niin tekevän. Mutta saattepa nähdä, että joka päivä ilmaantuu jokin uusi este; ne siirtävät asiaa päivästä toiseen, ja tuulettaja tulee käyntiin vasta sitten, kun hyväksi näkevät.»

»Mutta sehän on selvää murhaa!» huudahti Hal.