Part 16

»Se on afääriä», virkkoi Tom Olson tyynesti.

Hal silmäili näiden työmiesten kasvoja, toisen toisensa jälkeen. Jokaisella oli ystäviä satimessa, ja jokainen voi olla jo huomenna samassa satimessa!

»Ja teidän täytyy se sietää!» huudahti hän puolittain itsekseen.

»Ettekö näe vartijoita kaivosaukon suulla?» virkkoi David. »Ettekö näe, kuinka revolverit pistävät esiin heidän taskuistaan?»

»Tänään tuodaan lisää väkeä», tiesi Jerry Minetti.

»Rosa näki niiden lähtevän.»

»Kyllä ne tietävät, mitä tekevät», sanoi Rosa. »Pelkäävät vain, että me saamme tietää. Mrs Zambonille sanoivat, että hänen pitää pysyä poissa, muuten toimittavat hänet pois. Ja vanha rouva Jonotch — mies ja kolme poikaa kaivoksessa!»

»Käyvät yhä raaemmiksi», selitti mrs David. »On ihan häpeä, kuinka kohtelee naisia tuo iso hävytön, joka tuli Pedrosta — Peteksi ne häntä nimittävät.»

»Minä tunnen hänet», sanoi Olson, »Pete Hanun. Hän oli Sheridanissa, kun sinne perustettiin yhdistyksen pääkortteeri. Hän löi erästä järjestäjää vasten kasvoja murskaten häneltä neljä hammasta. Sanovat, että hän on entinen kuritushuonevanki.»

Koko viimeksikuluneen vuoden Hal oli kuunnellut taloustieteen luentoja, jotka olivat täynnä »yksityisomistuksen» ylistystä. Tämä Yksityis-Omistus kehitti yritteliäisyyttä ja säästäväisyyttä, se piti teollisuuden pyörät pyörimässä, ja siitä liikeni sievät rahat yliopistojakin varten, se sopeutui tarjonnan ja kysynnän pyhiin lakeihin ja oli Amerikan siunatun edistyksen ja hyvinvoinnin perustuksena. Nyt Hal yht'äkkiä näki edessään asian todellisuuden, näki sen ahnain suden-silmin tuijottelevan, tunsi sen kuuman hengityksen kasvoissaan, näki sen uhkaavat käpälät ja kynnet, joista juoksi norona naisten ja lasten veri. Kivihiilikaivokset olivat yksityisomistuksen esineitä, samoin suljetut kaivosaukot ja olemattomat varakäytävät! Yksityisomistus vallitsi tuuletuslaitoksia, jotka eivät toimineet, pirskottimia, jotka eivät pirskottaneet. Yksityisomistus käytteli nuijia ja revolvereja painaen ne murhamiesten ja linnavankien kouriin, ajaen pelastajat tiehensä ja sulkien epätoivoiset lesket ja orpolapset koteihinsa! Oi kuinka kauniisti lauloivatkaan kirkastuneet ja hyvinravitut Yksityis-Omistuksen papit akateemisissa suojissa tuon verisen Demonin ylistystä!

Yht'äkkiä Halin ajatusjuoksu pysähtyi. Hänessä oli herännyt jotakin, minkä olemassaoloa hän ei ollut aavistanutkaan. Hänen kasvoissaan oli uusi ilme, ja hänen äänensä oli syvä ja voimakas kuin miehen, kun hän virkkoi: »Minä pakotan heidät avaamaan kaivoksen!»

Toiset katsahtivat häneen. He olivat kaikki hysterian rajoilla, mutta olivat huomanneet hänen omituisilta kaikuvat sanansa: »Minä pakotan heidät avaamaan kaivoksen!»

»Miten?» kysyi Olson.

»Suuri yleisö ei tiedä asiasta. Jos tieto leviää, syntyy närkästyksen melua, ja heidän on mahdoton jatkaa niinkuin ovat aloittaneet.»

»Mutta kuinka aiotte saada asian julkisuuteen?»

»Annan uutisen sanomalehdille! Ne eivät voi tehdä olemattomaksi sellaista asiaa — olivatpa muuten kuinka ennakkoluuloisia tahansa!»

»Mutta luuletteko heidän uskovan, mitä joku kaivosmiehen apulainen heille kertoo?» kysyi mrs David.

»Minä kyllä keksin keinon saadakseni heidät uskomaan», sanoi Hal. »Minä pakotan heidät avaamaan tuon kaivoksen!»

34.

Kaivosalueella kuljeskellessaan Hal oli huomannut muutamia älykkäiltä näyttäviä nuoria miehiä, joilla oli muistiinpanokirjat käsissä. Hän oli havainnut, että yhtiö piti näitä nuoria miehiä vierainaan ja että he juttelivat tutunomaisesti päällysmiesten kanssa, mutta ei kumminkaan uskonut, että oli mahdotonta löytää heidän joukostaan edes yhtä omallatunnolla varustettua — tai ainakin sellaista, jota houkutteli huomiotaherättävä uutinen. Lähdettyään mrs Davidin luona pidetystä kokouksesta Hal asteli kaivoksen suulle etsien sopivaa reportteria. Sellaisen keksittyään hän seurasi miestä vähän aikaa toivoen pääsevänsä paikkaan, jossa ei mikään yhtiön urkkija tulisi asiaa häiritsemään. Sopivan tilaisuuden tarjoutuessa hän sitten astui miehen luo ja pyysi kohteliaasti häntä lähtemään sivukadulle, missä he voisivat keskustella häiriytymättä.

Reportteri suostui. Hal hillitsi tunteittensa kuohuntaa, jottei toinen tuntisi vastenmielisyyttä, sanoi olleensa työssä Pohjois-Laaksossa muutamia kuukausia ja voivansa kertoa paljonkin kaivosalueella vallitsevista olosuhteista. Esimerkiksi tiilikiventomusta. Kuivissa kaivoksissa voitiin räjähdyksiä ehkäistä pirskottamalla seiniä mainitulla aineella. Sattuiko reportteri tietämään, että yhtiö puhui ihan perättömiä väittäessään tätä varokeinoa käytetyn?

Ei, vastasi reportteri, hän ei sitä tietänyt. Asia tuntui kiinnittävän hänen mieltänsä, ja hän kysyi Halin nimeä ja ammattia. Hal mainitsi nimekseen »Joe Smith, aputyömies» ja mainitsi tulleensa hiljattain punnitustarkastajan virkaan valituksi. Reportteri, laiha ja teräväpiirteinen nuori mies, kyseli vielä paljonkin — varsin älykkäästi — ja mainitsi ohimennen lähettävänsä paikallisena kirjeenvaihtajana uutisia suurelle sanomalehtiyhtymälle, jonka tiedonannot lähetettiin maan joka kolkkaan. Tuo oli Halin mielestä aivan erikoinen onnenpotkaus, ja hän kertoi tälle mr Grahamille työmiesten laatimasta luettelosta: he voivat mainita hänelle nimeltä sataseitsemän miestä ja poikaa, jotka olivat kaivoksessa. Mr Grahamin mielenkiinto tuntui yhä kasvavan, ja hän merkitsi asioita muistikirjaansa.

Oli eräs toinenkin, vielä tärkeämpi seikka, jatkoi Hal, nimittäin se, että tuuletuslaitoksen käyntiinpanoa viivytettiin. Räjähdyksestä oli kulunut jo kolme päivää, mutta kaivokseen ei ollut yritettykään tunkeutua. Oliko mr Graham aamulla nähnyt kaivosaukolla vallinneen levottomuuden? Tiesikö hän, että eräs mies oli ajettu pois kaivosalueelta vain siitä syystä, että hän oli vedonnut valtion kaivostentarkastajaan? Hal kertoi, mitä monet olivat alkaneet uskoa, että yhtiö säästi omaisuuttaan uhraamalla ihmishenkiä. Hän huomautti seikan inhimillisestä merkityksestä, kertoi vanhasta mrs Raffertystä, hänen heikosta terveydestään ja kahdeksasta lapsestaan, mrs Zambonista, jolla oli yksitoista lasta, mrs Nonotchista, jonka mies ja kolme poikaa olivat onnettomuuden uhrien joukossa. Reportterin mielenkiinnon yllyttämänä Hal alkoi hiukan ilmaista omia tunteitansa. Olivathan kysymyksessä ihmiset eikä eläimet, ihmiset, jotka rakastivat ja kärsivät, vaikka olivatkin köyhiä ja alhaisia!

»Aivan varmasti!» virkkoi mr Graham. »Olette oikeassa, ja minä vakuutan ottavani asiasta selkoa.»

»Vielä eräs seikka», sanoi Hal. »Jos nimeni mainitaan, niin minut ajetaan täältä pois.»

»En sitä mainitse», sanoi toinen.

»Ellette kumminkaan voi uutista julkaista lähdettä nimeämättä —»

»Minä olen uutisen lähde», virkkoi reportteri hymyillen. »Teidän nimenne ei vaikuta asiaan mitenkään.»

Mies puhui tyynen vakuuttavasti, näytti tietävän asiaintilan ja siitä johtuvan oman velvollisuutensa niin täydellisesti, että Hal tunsi voitonriemun väristystä. Tuntui kuin olisi väkevä tuuli puhaltanut ulkomaailmasta hälventäen tämän kaivosalueen yläpuolella leijuvat tartuntausvat. Niin, tämä reportteri _oli_ ulkomaailma! Hän oli julkisen mielipiteen voima, joka teki itsensä tunnetuksi tässä konnamaisuuden ja pelon tyyssijassa. Hän oli suuren, salaisista vaikutuksista vapaan, kaiken lahjomisen yläpuolelle kohonneen järjestön totuuden, rohkeuden ja oikeamielisyyden ääni!

»Olen teille kiitollinen», virkkoi mr Graham lopuksi, ja Halin voitonriemu muodostui täydelliseksi. Mikä erinomainen onni, että hän oli tavoittanut suuren sanomalehtiyhtymän edustajan! Uutinen löytäisi tiensä suureen teollisuuden maailmaan, jolle kivihiili merkitsi elämän ylläpitäjää. Työmiehet tehtaissa, joiden pyöriä pyöritti kivihiili, työmiehet junissa, jotka liikkuivat kivihiilen voimasta, saisivat vihdoinkin kuulla, kuinka kärsivät ne, jotka uurastivat maan uumenissa heitä varten. Niin ihmeellinen oli uudenaikaisten uutistoimistojen kyky levittää tietoja, että ne hienot naisetkin, jotka istuivat mukavissa nojatuoleissaan palatsimaisissa höyrylaivoissa etelän välkkyvillä merillä, tulisivat kuulemaan näiden raatajien ja heidän leskiensä ja pienokaistensa avunhuudot! Ja tuosta ulkomaailmasta tulisi vastaus, kuuluisi yleinen kauhun ja kirouksen huuto, joka pakottaisi vanhan Peter Harriganinkin vääjäämään. Niin Hal mietti — hän näet oli nuori, ja tämä oli hänen ensimmäinen ristiretkensä.

Hän oli niin onnellinen, että voi jälleen ajatella itseänsä ja havaita, ettei ollut sinä päivänä vielä syönyt. Oli päivällisaika, ja hän lähti Reminitskin luo. Hän oli ehtinyt nauttia toisen ruokalajin niistä kahdesta, jotka tarjottiin, kun hänen osakseen tuli kamala pettymys.

Hän loi katseensa ylös ja näki Jeff Cottonin tulevan ruokahuoneeseen ja suoraan häntä kohti. Aluepäällikön silmät näyttivät veristäviltä, ja sen huomattuaan Hal nousi vaistomaisesti.

»Tulkaa!» sanoi Cotton tarttuen hänen käsivarteensa ja marssittaen hänet ulos, ennenkuin muut päivällisellä olevat olivat ehtineet kunnolla vetää henkeänsä.

Hal ei saanut tilaisuutta osoittaa aluepäällikölle »teekutsukäytöstään». Heidän kävellessään Cotton lausui mielipiteenään, että hän oli lurjus, keltanokka ja ties kenen poika, ja kun Hal yritti jotakin kysyä — hän kysyi ihan luontevasti, koska ei heti käsittänyt, mitä oli tapahtunut — niin Cotton käski hänen »pitää kitansa kiinni» ja tehosti käskyään kauluksesta ravistamalla. Samassa kävi häneen käsiksi kaksi kaikkein jykevintä kaivoksenvartijaa, jotka olivat odottaneet ruokahuoneen ovella ja nyt auttoivat häntä eteenpäin. He kulkivat katua alaspäin ja Jeff Cottonin virkahuoneiston ohi tällä kertaa siihen pysähtymättä. Päämääränä oli rautatieasema, ja sinne saapuessaan Hal näki junan odottamassa. Miehet marssittivat hänet vaunuun ja päästivät irti vasta painettuaan hänet penkkiin.

»Kas niin, nuori mies», sanoi Cotton, »saamme nähdä, kuka tätä kaivosta johtaa».

Hal oli jo osalta saavuttanut mielensä tasapainon. »Tarvitsenko piletin?» kysyi hän.

»Minä pidän siitä huolen», vastasi aluepäällikkö.

»Entä saanko tavarani?»

»Säästäkää muutamia kysymyksiä professoreitanne varten», tiuskasi aluepäällikkö.

Hal odotti, ja parin minuutin kuluttua toi eräs mies juoksujalkaa hänen vähiä tavaroitansa, jotka oli kierretty mytyksi ja sidottu nuoralla. Hal huomasi, että mies oli iso ja ruma ja että Cotton puhutteli häntä nimellä »Pete».

Junailija huusi »Valmiit!». Samassa kumartui Jeff Cotton Halin puoleen ja lausui merkitsevästi kuiskaten: »Muistakaa minun sanoneen, nuori mies: ellette lähde kiireen kaupalla eteenpäin, vaan viivytte Pedrossa, niin tapahtuu jotakin yön pimeydessä.»

Sitten Cotton lähti kulkemaan käytävää ja hyppäsi liikkuvasta junasta. Mutta Hal huomasi, että Pete Hanun, hammastenmurtaja, oli vaunussa vähän matkan päässä hänestä.

KOLMAS KIRJA

KUNINGAS KIVIHIILEN LAKEIJAT

1.

Hal aikoi lähteä niin pian kuin suinkin Western Cityn sanomalehdentoimittajain puheille. Mutta sitä ennen hänen oli saatava rahoja matkaa varten, ja siinä tarkoituksessa näytti parhaalta mennä etsimään John Edströmiä. Hän poistui junasta Pete Hanunin seuratessa. Hiukan kyseltyään hän tavoitti hautaustoimiston omistajan, joka oli toimittanut hautaan Edströmin vaimon ja sanoi hänelle, että vanha ruotsalainen asui läheisyydessä erään työmiehen luona.

Edström tervehti häntä kiihkein kysymyksin: Kuka oli saanut surmansa? Millä kannalla olivat asiat? Hal kertoi lyhyesti, mitä oli tapahtunut. Kun hän sitten sanoi tarvitsevansa rahaa, sanoi Edström, että hänellä oli hiukan ja että hän mielellään lainaisi, mutta ettei se riittänyt matkalipun hinnaksi. Hal kysyi, kuinka oli laita niiden viidenkolmatta dollarin, jotka Mary Burke oli lähettänyt kirjatussa kirjeessä. Ukko ei ollut kuullut niistä mitään; hän ei ollut käynyt postikonttorissa. »Lähdetään heti!» virkkoi Hal; mutta alakertaan mentäessä hänen mieleensä johtui uusi vaikeus. Pete Hanun oli ulkona kadulla, ja oli mahdollista, että hän oli kuullut jotakin rahoista Jeff Cottonilta. Hän voi pidättää Edströmin ja viedä häneltä rahat.

»Minäpä ehdotan jotakin», virkkoi ukko. »Lähdetään tuttavani MacKellarin luo. Hän kenties voi antaa jotakin neuvoa — ehkä ajatella jotakin keinoa kaivoksen avaamiseksikin.» Edström selitti, että MacKellar, vanha skotlantilainen, oli ollut kaivosmiehenä, mutta oli nyt raajarikko ja piti jotakin pientä tointa Pedrossa. Hän oli Alf Raymondin koneiston itsepintainen vastustaja, ja kerran olivat olleet vähältä hänet tappaa. Hänen asuntonsa oli lähellä, ja hänen kanssaan voi neuvotella aivan lyhyesti.

»Olkoon menneeksi», sanoi Hal, ja niin he lähtivät. Pete Hanun seurasi heitä suunnilleen kymmenen askelen päässä, mutta ei ryhtynyt mihinkään estelyyn ja molemmat miehet kääntyivät sisään pienen talon portista. Eräs nainen avasi heille oven ja kehoitti heitä ruokahuoneeseen, missä istui MacKellar — harmaahapsinen reumatismin käyristämä vanhus, jonka oli pakko käyttää kainalosauvoja.

Hal kertoi asiansa. Skotlantilainen oli elänyt ikänsä kaiken kaivosalueilla, joten ei tarvinnut käydä selittämään asian yksityiskohtia. Kun Hal kertoi ajatelleensa sanomalehtiin vetoamista, virkkoi hän heti: »Älkää huoliko lähteä Western Cityn sanomalehtimiesten puheille. Täällä on mies, joka toimittaa sen; Keating, _Gazetten_ toimittaja.»

»Western Cityn _Gazetten_ toimittaja?» huudahti Hal. Hän tunsi lehden; se oli halpahintainen iltalehti, jota lukivat työläiset. Sivistyneet henkilöt siihen viitatessaan mainitsivat sitä nimellä »keltainen».

»Niin», virkkoi MacKellar Halin äänensävyn huomattuaan. »Se on joka tapauksessa ainoa lehti, joka kertomuksenne julkaisee.»

»Missä se Keating on?»

»Hän on ollut kaivoksilla. Paha juttu, ettette häntä siellä kohdannut.»

»Voimmeko saada hänet vielä käsiimme?»

»Otaksun hänen olevan vielä Pedrossa. Kysykää American hotellista.»

Hal meni puhelimeen ja kuuli minuutin kuluttua ensimmäisen kerran tulevan ystävänsä ja taistelutoverinsa Billy Keatingin iloisen äänen. Vielä muutaman minuutin kuluttua äänen omistaja ilmaantui MacKellarin ovelle pyyhkien hikeä puolikaljulta päälaeltaan. Hän oli pyöreäkasvoinen kuin täysikuu ja rattoisa kuin Falstaff; paremmin häneen tutustuessaan huomasi, että hän oli luotettava kuin Newfoundlandin koira. Koostaan huolimatta Keating oli todellinen sanomalehtimies, ruumiineen ja sieluineen työhönsä antautunut.

Ehdittyään sisään hän alkoi heti kysellä nuorelta kaivosmieheltä, ja Hal huomasi aivan pian, että tässä oli se henkilö, jota hän tarvitsi. Keating tiesi tarkoin, mitä oli kysyttävä, ja sai koko asian selville muutamassa minuutissa. »Tuhat tulimmaista!» huudahti hän. »Viimeinen painokseni!» Samassa hän veti esiin kellon ja riensi puhelimeen. »Pitkälle linjalle!» huusi hän. »Minä tahdon puhutella Western Cityn _Gazetten_ kaupunkitoimittajaa. Koettakaa saada se pian selväksi, olkaa hyvä. Asia on erittäin kiireellinen, ja viime kerralla minun täytyi odottaa lähes puoli tuntia.»

Hän kääntyi Halin puoleen ja alkoi jälleen kysellä vetäen samalla paperitukun taskustaan ja tehden merkintöjä. Hal kertoi hänelle, ettei kaivoksia ollut asianmukaisesti pirskotettu, ettei varakäytäviä ollut olemassakaan, että tuuletuslaitoksen kuntoonpanoa viivytettiin ja kaivoksessa olevien miesten lukumäärää salattiin. »Minä tiesin, että asiat olivat kierot», huudahti hän, »mutta en voinut päästä niiden jäljille. Pitivät miestä kintereilläni kaiken aikaa. Tunnetteko Predovich-nimisen miehen?»

»Tunnen», vastasi Hal. »Yhtiön kaupanhoitaja; hän tutki kerran taskuni.»

Keatingin kasvoissa oli inhon ilme. »Niin, hän oli saattelijanani. Arvaatte, kuinka hyvin voi puhutella kaivosmiehiä, kun on sellainen urkkija kintereillä. Minä sanoin ylivalvojalle: 'En tarvitse ketään saattelijakseni.' Hän katseli minua ilkeästi hymyillen. 'Emme halua nähdä teille mitään tapahtuvan täällä kaivoksilla ollessanne, mr Keating.' 'Mutta ettehän pidä tarpeellisena suojella toisten reportterien henkeä', sanoin minä. 'Emme kylläkään', vastasi hän, 'mutta _Gazette_ on hankkinut itselleen paljon vihamiehiä'. 'Lopettakaa lorunne, mr Cartwright', sanoin minä. 'Aiotteko siis pitää minua silmällä kaiken aikaa täällä ollessani?' 'Voitte asian niin käsittää', vastasi hän, 'jos luulette siitä olevan huvia _Gazetten_ lukijoille'».

»Paha juttu, ettemme kohdanneet toisiamme!» virkkoi Hal. »Tai kun edes olisitte kohdannut jonkun punnitustarkastajaryhmämme jäsenen.»

»Ahaa! Tiedättekö jotakin siitä punnitustarkastajajutusta?» huudahti reportteri. »Minulle siitä vihjaistiin — ja siitä johtuu, että olen nyt täällä. Kuulin, että eräs Edström oli ajettu pois, koska hän oli rettelöinyt, ja minä otaksuin tapaavani hänet ja saavani jotakin selkoa.»

Hal ja MacKellar katsahtivat Edströmiin, ja kaikki kolme alkoivat nauraa. »Tässä on miehenne!» sanoi MacKellar.

»Ja tuossa punnitustarkastajanne!» lisäsi Edström viitaten Haliin.

Reportteri kävi heti jälleen työhönsä alkaen uudelleen kysellä. Hän tahtoi käyttää tätä juttua »jatkokertomuksena» seuraavaa päivää varten, pitääkseen Pohjois-Laaksoon kohdistuvaa mielenkiintoa vireillä. Asia koski suoranaisesti onnettomuutta, koska siitä näkyi, mitä Pohjois-Laakson päällysmiehet tekivät, kun heidän olisi tullut pitää huolta kaivosten turvallisuudesta. »Minä kirjoitan sen tänään iltapuolella ja lähetän postitse», lisäsi Keating hymyillen. »Eräs etu on henkilöllä, joka käsittelee toisten vieroksumia asioita — yllättäviä uutisia ei kukaan huoli varastaa.»

2.

Keating meni jälleen puhelimeen kiusaamaan »pitkää linjaa», mutisi sitten jotakin viimeisestä painoksestaan ja palasi Halin luo kyselemään lisää hänen kokemuksistaan. Ennen pitkää hän sai kuulla, kuinka tämä nuori mies oli ensimmäisen kerran yrittänyt toimia asiain julkisuuteen saattajana. Keating nojautui tuolissaan taaksepäin ja nauroi, kunnes koko ruho tärisi, tai lasten kuvakirjain sanontaa käyttäen »hyytelönä hytki».

»Graham!» huudahti hän. »Ajatelkaa, MacKellar, hän kertoi tuon tarinansa Grahamille!»

Skotlantilainen näytti pitävän asiaa yhtä hupaisena. Molemmat selittivät sitten, että Graham oli Pedron sheriffi-hallitsijan omistaman _Eagle_ (»Kotka») lehden poliittinen reportteri. Häntä sopi nimittää Alf Raymondin sanomalehtimies-shakaaliksi; ei ollut asiaa, joka olisi tuntunut hänestä liian likaiselta.

»Mutta hän sanoi minulle olevansa Lännen sanomalehtiyhtymän kirjeenvaihtaja!» huudahti Hal.

»Niin onkin», vastasi Billy.

»Käyttääkö siis sanomalehtiyhtymä palveluksessaan 'Y.P.Y:n' urkkijoita?»

Reportteri vastasi kuivasti: »Kunhan opitte paremmin tuntemaan näitä asioita, käsitätte, että sanomalehtiyhtymä vaatii kirjeenvaihtajaltaan ennen kaikkea yksityisomaisuuden kunnioittamista. Jos tämä kunnioitus on mennyt hänen luihinsa ja ytimiinsä, oppii hän helposti erottamaan uutiset toisistaan ja oikein niitä käsittelemään.»

Keating kääntyi skotlantilaisen puoleen. »Sattuuko teillä olemaan kirjoituskone, MacKellar?»

»Onhan se, mutta yhtä vanha ja vaivainen kuin minä itse.»

»Se kelpaa minulle. Kutsuisin tämän nuoren miehen hotelliin, mutta ajattelen, että hänen on paras pysyä poissa kaduilta, mikäli mahdollista.»

»Olette oikeassa. Minä neuvon teitä viemään kirjoituskoneen yläkertaan, missä ei tarvitse pelätä ikkunasta tulevaa luotia.»

»Hyvä Jumala!» huudahti Hal. »Olemmeko Amerikassa vai keskiajan Italiassa?»

»Raymondin valtakunnassa», vastasi MacKellar. »Ampuivat ystäväni Tom Burtonin kuoliaaksi hänen seisoessaan asuntonsa portailla. Hän vastusti täkäläistä koneistoa ja aikoi esittää suurelle valamiehistölle vaalipetoksia koskevia todisteita.»

Keatingin riidellessä »pitkän linjan» kanssa vanha skotlantilainen yritti selittää Halille hänen asemansa vaarallisuutta. Aivan hiljattain oli eräs kaivosmiesten järjestön perustaja piesty keskellä kirkasta päivää ja jätetty tajutonna makaamaan katukäytävälle. MacKellar oli ollut kuulemassa, kuinka rikoksentekijöitä tutkittiin ja kuinka heidät päästettiin vapaiksi — valamiehistön puheenjohtaja näet oli eräs kapakoitsija, eräs Raymondin kätyreitä, ja toiset oikeuden jäsenet olivat meksikolaisia, jotka eivät ymmärtäneet sanaakaan koko toimituksesta.

»Aivan samanlainen kuin Jeff Cottonin minulle lupaama oikeus», huomautti Hal yrittäen heikosti hymyillä.

»Niin», vastasi toinen, »ja varmaa on, että ne voivat toimittaa teidät pois tieltä, jos haluavat. Koko koneisto on heidän hallussaan. Minä tiedän, kuinka kaikki on järjestetty, sillä itsellänikin oli pieni poliittinen toimi, kunnes he huomasivat, etten kelvannut heidän käytettäväkseen.»

Vanha skotlantilainen selitti, että hänet oli valittu rauhantuomariksi ja että hän oli yrittänyt estää poliisia kiskomasta rahoja kaupungin naisilta. Hänet oli pakotettu eroamaan, ja vihamiehet olivat tehneet hänen elämänsä sietämättömäksi. Hiljattain hän oli ollut edistysmielisten ehdokkaana piirituomarin virkaan. Hän kertoi nyt, mitä oli kokenut yrittäessään suorittaa vaalitaistelua kaivosalueella: hänen kiertokirjeensä oli otettu takavarikkoon, tiedoituslehdet oli revitty maahan ja hänen kannattajiaan oli ahdistettu. Asia oli täsmälleen niin kuin Alec Stone, kaivospäällikkö, oli Halille selittänyt. Eräillä kaivoksilla kuuluivat kokoushuoneet yhtiölle, toisissa paikoissa kapakoitsijoille, joiden luotto riippui Alf Raymondista. Niihin muutamiin paikkoihin, joissa oli vuokrattavia kokoushuoneistoja, olivat vallanpitäjät järjestäneet samaan aikaan vapaata musiikkia ja oluen anniskelua pitääkseen joukkoja loitolla MacKellarista.

Billy Keating oli kaiken aikaa sättinyt »pitkää linjaa». Nyt hänen vihdoin onnistui saada puhelu, ja huoneessa syntyi hiljaisuus. »Halloo, Pringle, tekö siellä? Täällä Keating. Saanut ison kertomuksen Pohjois-Laakson onnettomuudesta. Eikö viimeinen painos ole vielä mennyt painoon? Pyytäkää Jim puhelimeen. Halloo, Jim! Onko kirjanne käsillä?» Billy puhui nähtävästi pikakirjoittajalle alkaen esittää Halin kertomusta. Silloin tällöin hän pysähtyi tai toisti jonkin sanan; pari kertaa Hal korjasi yksityiskohtia. Niin asia tuli valmiiksi neljännestunnin kuluessa, ja Keating kääntyi Halin puoleen.

»Kas niin, poikani», sanoi hän. »Suunnilleen tunnin kuluttua kertomuksenne on Western Cityn kaduilla; tänne se saapuu kunhan ehtivät sen puhelimella lähettää. Jos noudatatte neuvoani, poistutte Pedrosta, ennenkuin se tapahtuu!»

3.

Hal ei vastannut mitään Billy Keatingin viimeiseen huomautukseen. Hän oli kuunnellut omaa kertomustaan puhelimeen toistettuna eikä ajatellut omaa nahkaansa, vaan sataaseitsemää miestä ja poikaa, jotka olivat kaivokseen hautautuneet.

»Mr Keating», sanoi hän, »oletteko varma siitä, että _Gazette_ painattaa kertomuksen?»

»Hyvä isä!» huudahti Billy. »Mitä varten siis olisinkaan täällä?»

»Niin, nähkääs, minä petyin jo kerran.»

»Osuitte väärään leiriin. Meidän lehtemme on köyhän väen lehti, ja me elämme tällaisesta.»

»Onko mahdollista, että sitä lievennetään?»

»Ei ollenkaan, sen voitte uskoa.»

»Eikö ole mahdollista, että Peter Harrigan estää sen ilmestymästä?»

»Peter Harrigan on tehnyt yrityksensä jo aikoja sitten, poikani.»

»Hyvä», virkkoi Hal. »Mutta sanokaa minulle: tuleeko se tepsimään?»

»Mitä tarkoitatte?»

»Tarkoitan — että kaivos avataan.»

Keating mietti hetkisen. »Pelkään, ettei se paljoakaan vaikuta.»

Hal silmäili häntä ihmeissään. Hän oli pitänyt varmana, että tosiasioiden julkaiseminen pakottaisi yhtiön toimimaan. Mutta Keating selitti, että _Gazettea_ luki etupäässä vain työkansa, joten sen vaikutus oli verrattain vähäinen. »Lehtemme on iltalehti», selitti hän, »ja kun ihmiset ovat lukeneet valheita koko aamupuolen, on vaikea saada heitä uskomaan totuutta iltapuolella.»

»Mutta eikö uutinen siirry toisiin lehtiin — kautta maan?»

»Me olemme yhteydessä toisten lehtien kanssa, mutta ne ovat samanlaisia köyhänmiehen lehtiä. Jos tapahtuu jotakin aivan kuulumatonta ja me pidämme siitä melua pitkän aikaa, voi sattua, että herätämme huomiota. Joka tapauksessa rajoitamme Lännen sanomalehtiyhtymän salaamien uutisten lukua. Mutta kun on kysymyksessä pieni asia, esimerkiksi miesten kaivokseen sulkeminen, voimme korkeintaan hiukan kiusata Yleistä Polttoaine-Yhtiötä.»