Part 17

Hal ei ollut päässyt entistä kauemmaksi. »Minun täytyy keksiä jokin toinen keino!» huudahti hän.

»En puolestani ymmärrä, mitä voisitte tehdä», vastasi toinen. Syntyi hiljaisuus; nuori mies painui mietteisiin. »Ajattelin lähteä Western Cityn toimittajien puheille», virkkoi hän hiukan epävarmasti.

»Voin vain kehoittaa teitä säästämään matkarahanne. He eivät huolisi uutisestanne.»

»Entä jos vetoisin kuvernööriin?»

»Hän ei luultavasti ensinkään päästäisi teitä puheilleen. Ja jos päästäisikin, ei kumminkaan ryhtyisi mihinkään toimenpiteisiin. Hän nähkääs ei ole mikään oikea kuvernööri, vaan nukke, joka on asetettu teitä pettämään. Hän liikkuu ainoastaan Harriganin nykäistessä nuorasta.»

»Tiesin luonnollisesti, että hän on Harriganin miehiä. »Mutta —» päätti hän sitten hiukan laimeasti, »mitä sitten voin tehdä?»

Reportterin kasvoihin nousi säälin hymy. »Minä huomaan, että olette ensi kertaa näillä asioilla!» Sitten hän lisäsi: »Olette vielä nuori! Kunhan saatte enemmän kokemusta, jätätte nämä asiat vanhempien henkilöiden hoidettaviksi!» Hal ei kumminkaan huomannut reportterin ivaa. Hän oli kuullut samat sanat kuolettavan vakavasti lausuttuina veljeltään! Sitäpaitsi hän oli vastikään saapunut kauhun tyyssijoilta.

»Mutta ymmärrättehän, mr Keating», huudahti hän, »etten voi istua rauhassa, kun miehet kuolevat kaivokseen!»

»En tiedä, mitä rauhassa-istuminen tekee», vastasi toinen. »Mutta sen tiedän, ettei liikkumisesta koidu teille mitään hyvää.»

Hal kääntyi Edströmin ja MacKellarin puoleen. »Hyvät herrat», sanoi hän, »kuunnelkaa minua hetkinen.» Hänen äänessään oli anova sävy — ikäänkuin hän olisi otaksunut heidän tahallaan kieltäytyvän auttamasta! »Meidän täytyy tehdä jotakin. Meidän _täytyy_ tehdä jotakin! Minä olen kokematon näissä asioissa, mr Keating on oikeassa; mutta te olette niihin perehtyneet. Harkitkaa, hyvät herrat, mitä voidaan tehdä, ja auttakaa minua asian toimeenpanossa!»

Syntyi kauan kestävä hiljaisuus. »Jumala tiesi», sanoi Edström vihdoin. »Ehdottaisin jotakin, jos osaisin.»

»Samoin minä», virkkoi MacKellar. »Te hyökkäätte päin kiviseinää, nuori mies. Hallitus on täällä pelkkä 'Y.P.Y:n' alajaosto. Virkamiehet ovat kelvottomia — yhtiön palvelijoita kaikki tyynni.»

»Hetkinen vielä», virkkoi Hal. »Harkitkaamme asiaa. Otaksukaamme, että meillä olisi oikea hallitus — mihin toimenpiteisiin silloin ryhtyisimme? Veisimme tällaisen asian piirikunnan yleiselle syyttäjälle, eikö niin?»

»Epäilemättä», sanoi MacKellar.

»Te mainitsitte hänet jo aikaisemmin», sanoi Hal. »Hän uhkasi syyttää jotakin kaivoksen ylivalvojaa vaalipetoksesta, eikö niin?»

»Se tapahtui hänen vaaliehdokkaana ollessaan», sanoi MacKellar.

»Ahaa! Muistuu mieleeni, mitä sanoi Jeff Cotton — että hän on ystävällinen kaivosmiehille puheissaan ja yhtiöille teoissaan.»

»Niin on laita», virkkoi toinen kuivasti.

»Hyvä», virkkoi Hal. »Eikö minun pidä kumminkin käydä hänen luonaan edes koettamassa? Eihän tiedä, vaikka hänen rinnassaan sittenkin olisi sydän.»

»Tässä ei tarvita sydäntä», huomautti MacKellar, »vaan selkärankaa».

»Mutta sittenkin pitäisi asia saattaa hänen tietoonsa. Ellei hän tahdo mitään tehdä, niin onpahan ainakin tiedettynä, ja siitä tulee teille toinen uutinen, eikö totta, mr Keating?»

»Epäilemättä», vastasi reportteri. »Mihin aiotte häntä kehoittaa?»

»Jättämään asian suuren valamiehistön käsiteltäväksi ja syyttämään Pohjois-Laakson päällysmiehiä.»

»Siihen kuluisi kuitenkin pitkä aika; kaivoksessa olevat miehet eivät pelastuisi.»

»Heidät voisi pelastaa uhkaus, että tullaan niin menettelemään.»

MacKellar virkkoi: »En usko, että Dick Parkerin uhkaus paljoakaan merkitsisi. Päällysmiehet tietävät voivansa estää hänen toimenpiteensä.»

»Mutta eikö ole ketään muuta? Eikö minun pitäisi yrittää kääntyä oikeuden puoleen?»

»Minkä oikeuden?»

»En tiedä. Sanokaa te!»

»Alhaalta aloittaakseni», virkkoi skotlantilainen, »on ensinnäkin rauhantuomari».

»Kuka on rauhan tuomarina?»

»Jim Anderson, välskäri. Hän on samanlainen kuin kaikki muut rauhantuomarit — elää pienistä lahjuksista.»

»Onko olemassa korkeampi oikeus?»

»On, piirioikeus; siinä on tuomarina Denton. Hän on yhtiön neuvonantajan Vaglemanin liikekumppani. Mitä luulette hänestä hyötyvänne?»

»Uskon tosiaankin tarttuvani oljenkorsiin», sanoi Hal. »Mutta niinhän sanotaan hukkuvan tekevän. Joka tapauksessa menen tapaamaan noita henkilöitä. Kenties keksin heidän joukostaan sellaisen, joka suostuu toimimaan. Eihän siitä voi ainakaan vahinkoa olla!»

Toiset olivat kuitenkin sitä mieltä, että vahinkoa voisi tapahtua, ja kokivat saada Halin uskomaan uhkaavan pieksemisen tai ammutuksi joutumisen vaaraan. »Ne tekevät sen!» huudahti MacKellar. »Eikä heille koidu siitä yhtään hankaluutta — näyttävät toteen, että teitä on lyönyt joku humalainen italialainen naisesta tapellessanne.»

Hal pysyi kuitenkin itsepintaisesti aiheessaan; hän otaksui asiasta suoriutuvansa, ennenkuin viholliset ehtivät toteuttaa suunnitelmiansa. Hän ei tahtonut ottaa ketään mukaansa; hänellä oli tärkeämmät tehtävät Edströmille ja Keatingille — MacKellar taas ei kyennyt liikkumaan kyllin nopeasti. Hal kehoitti Edströmiä menemään postikonttoriin hakemaan kirjeen ja heti vaihtamaan setelit. Hän aikoi sepittää valalliset selitykset ja viedä ne kuvernöörille, elleivät täkäläiset viranomaiset suostuisi toimimaan. Siihen hän tarvitsi rahoja. Sillävälin piti Billy Keatingin kirjoittaa punnitustarkastajan tarina ja saapua parin tunnin kuluttua American hotelliin saamaan velallisten selitysten jäljennökset _Gazettea_ varten.

Hal oli yhä vielä puettuna niihin kaivosmiehen vaatteisiin, jotka hänellä oli ollut yllään Edströmin luona sinä iltana, jolloin hänet oli pidätetty. Hän ei kumminkaan suostunut lainaamaan MacKellarilta parempaa pukua, koska tiesi, etteivät vanhan skotlantilaisen vaatteet hänelle sopineet ja että olisi parempi esiintyä aito kaivosmiehenä kuin huonosti puettuna herrana.

Kun asiat oli niin päätetty, lähti Hal kadulle, missä hampaittenrikkoja Pete Hanun alkoi jälleen häntä seurata. Nuori kaivosmies alkoi yhtäkkiä juosta, toinen teki samoin, ja niin he molemmat kiitivät katua, katselijain isoksi ihmeeksi. Hal oli harjoitellut pikajuoksua, ja Pete oli varmaan iloinen, ettei yleisen syyttäjän asunto ollut kovin kaukana.

4.

Viraston ulommassa huoneessa oleva kirjuri sanoi mr Richard Parkerilla olevan kiireellisiä töitä. Hal ei ollut siitä pahoillaan, koska sai hiukan hengähtämisaikaa. Kirjuri katseli uteliaana huohottavaa, punoittavaa nuorukaista, mutta Hal ei antanut mitään selitystä, ja hammastensärkijä odotti ulkona.

Mr Parker otti tulijan vastaan parin minuutin kuluttua. Hän oli hyvinruokittu herrasmies; hänen rehevä leukansa oli äsken ajeltu ja puuteroitu. Hänen pukunsa sopi hyvin, paidanrinnus oli hohtavan valkoinen, ja koko hänen olemuksensa puhui »hyvinvoivasta» henkilöstä. Pöydällä oli papereita, ja hän näytti syventyneen jotakin miettimään.

»Mitä haluatte?» kysyi hän sitten nopeasti katsahtaen nuoreen kaivosmieheen.

»Otaksun puhuvani Pedro Countyn yleiselle syyttäjälle?»

»Olette oikeassa.»

»Mr Parker, oletteko tullut kääntäneeksi huomiotanne Pohjois-Laakson kaivosonnettomuuden yhteydessä oleviin seikkoihin?»

»En», vastasi mr Parker. »Miksi olisinkaan?»

»Minä tulen sieltä ja voin antaa teille tietoja, jotka kenties herättävät teissä mielenkiintoa. Sataseitsemän miestä on hautautunut kaivokseen, jonka yhtiön virkailijat ovat sulkeneet, siten saattaen heidät tuhon omiksi.»

Mr Parker siirsi papereitaan ja tarkasteli vierastaan raskaiden silmäluomiensa alitse. »Mistä sen tiedätte?»

»Lähdin sieltä muutamia tunteja sitten. Kaikki kaivoksessa työskentelevät tietävät, että on niin laita.»

»Puhutteko kuulemianne?»

»Minä puhun asioista, jotka olen itse nähnyt. Minä näin onnettomuustapauksen ja näin, kuinka kaivoksen aukko peitettiin laudoilla ja purjekankaalla. Tunnen miehen, joka ajettiin pois tänä aamuna, koska oli valittanut tuuletuslaitoksen käyntiinpanon viivästyvän. Räjähdyksestä on kulunut jo kolme päivää, mutta mitään ei ole vielä tehty.»

Mr Parker esitti sarjan kysymyksiä terävään, epäluuloiseen tapaan kuten ainakin syyttäjät. Hal ei kumminkaan siitä huolinut; olihan miehen velvollisuus ottaa asioista selkoa.

Sitten mr Parker kysyi, kuinka voisi saada Halin tiedonannot todistetuiksi.

»Teidän täytyy lähteä sinne», kuului vastaus.

»Sanotte työmiesten olevan selvillä asioista. Mainitkaa minulle muutamia nimiä.»

»Minulla ei ole oikeutta mainita heidän nimiänsä, mr Parker.»

»Mitä oikeutusta siihen tarvitsette? Kertovathan he asiat minulle?»

»Voivat kertoa, mutta voivat jättää kertomattakin. Eräs mies on jo erotettu työstä; kaikki eivät mieli menettää ansiotansa.»

»Otaksutteko, että lähden sinne vain minulle esittämienne huhujen perusteella?»

»Minä en esitä teille huhuja. Tarjoan valallisen selitykseni.»

»Mutta enhän teitä tunne!»

»Te tiedätte, että olen ollut työssä Pohjois-Laaksossa — joka tapauksessa voitte asian todeta käyttämällä puhelinta. Nimeni on Joe Smith; minä olin aputyöläisenä numero kahdessa.»

Mr Parker ei kumminkaan pitänyt tuota tyydyttävänä. Hänen aikansa oli kallista, ja hän vaati tietoonsa tehtyjen ilmoitusten todistajain nimet, ennenkuin lupasi lähteä Pohjois-Laaksoon.

»Minä tarjoan teille valallisen selitykseni!» huudahti Hal. »Vakuutan tietäväni, että rikos on tapahtumassa, — että sataseitsemän ihmishenkeä tuhoutuu. Ettekö pidä sitä riittävänä syynä tutkimuksenkaan toimeenpanemiseen?»

Yleinen syyttäjä vastasi jälleen haluavansa suorittaa velvollisuutensa, haluavansa suojella työmiesten oikeuksia, mutta vaati mainitsemaan todistajien nimiä, koska ei voinut toimia »umpimähkään». Hal oli ihmeissään. Hakiko mies vain veruketta voidakseen olla mitään tekemättä, vai oliko mahdollista, että valtion virkamies voi auttaa yhtiötä saamaan selville »rauhanhäiritsijöiden» nimiä?

Epäluulostaan huolimatta Hal päätti tarjota miehelle niin hyvät mahdollisuudet kuin suinkin voi. Hän kertoi koko onnettomuuden, kuljetti mr Parkeria kerallaan, näytti hänelle kaivoksen suulle kerääntyneet epätoivoiset naiset ja säikähtyneet lapset, joita torjuttiin pampuin ja revolverein. Hän mainitsi nimeltä perhekunnan toisensa jälkeen, leskiä, äitejä ja orpolapsia. Hän kertoi, kuinka kaivosmiehet olivat vaatimalla vaatineet tilaisuutta saada uskaltaa oman henkensä kumppanien pelastamiseksi. Hän antautui omien tunteittensa valtaan, pyysi kiihkeästi kärsivien ystäviensä puolesta.

»Kuulkaa, nuori mies», keskeytti yleinen syyttäjä hänen kaunopuheisen esityksensä, »kauanko olette työskennellyt Pohjois-Laaksossa?»

»Suunnilleen kymmenen viikkoa.»

»Entä kuinka kauan olette ollut kaivostöissä yleensä?»

»Olin ensimmäistä kertaa.»

»Luuletteko oppineenne kymmenessä viikossa niin paljon, että voitte syyttää 'murhaajiksi' miehiä, jotka ovat kaiken ikänsä opetelleet sitä ammattia?»

»Sanoin teille jo», huudahti Hal, »ettei se ole vain minun mielipiteeni; se on vanhimpien ja kokeneimpien kaivosmiesten mielipide. Vakuutan teille, ettei ole tehty mitään miesten pelastamiseksi. Päällysmiehet eivät välitä mitään työmiehistään. Erään heistä, Alec Stonen, kuultiin sanovan ihmisjoukossa: 'Hiiteen miehet! Pelastakaa muulit!'»

»Kaikki ovat kiihdyksissä», selitti mr Parker. »Kukaan ei voi ajatella säännöllisesti — ette te itsekään. Kun kaivos on tulessa ja tuli leviää niin laajalle, ettei sitä saada sammumaan —»

»Kuinka tiedätte sen leviävän niin laajalle, mr Parker?»

»Kuinka itse tiedätte, ettei se leviä?»

Oltiin vaiti. »Minun ymmärtääkseni pitäisi kaivostentarkastajan apulaisen olla siellä», virkkoi yleinen syyttäjä äkkiä. »Mikä on hänen nimensä?»

»Carmichael», vastasi Hal.

»Mitä sanoo asiasta hän?»

»Häneen vetoamisen vuoksi ajettiin kaivoksilta pois eräs mies, Huszar-niminen.»

»Niin», virkkoi mr Parker — ja hänen ääneensä tuli sävy, josta Hal huomasi hänen keksineen verukkeensa — »niin, asia kuuluu Carmichaelille; minulla ei ole oikeutta siihen puuttua. Jos hän tulee kehoittamaan minua kannetta nostamaan, teen sen — muussa tapauksessa en. Siinä kaikki, mitä minulla on asiasta sanottavana.»

Hal nousi. »Hyvä, mr Parker», sanoi hän. »Minä olen esittänyt teille tosiasiat. Minulle sanottiin, ettette tulisi mitään tekemään, mutta minä tahdoin antaa teille tilaisuuden. Nyt lähden kuvernöörin luo vaatimaan teitä erotettavaksi!» Sen sanottuaan nuori kaivosmies lähti virastosta.

5.

Hal kulki katua alaspäin hotelliin, missä oli pika- ja konekirjoitusta ammattinaan harjoittava henkilö. Kun tämä nuori nainen huomasi, mikä oli asiana, hänen sormensa vapisivat huomattavasti. Hän ei kumminkaan kieltäytynyt tehtävää suorittamasta, ja Hal esitti Pohjois-Laakson kaivosaukon sulkemiseen liittyviä seikkoja anoen Enos Cartwrightin ja Alec Stonen pidättämistä. Sitten hän kertoi, kuinka oli tullut punnitustarkastajan virkaan valituksi ja kuinka häneltä oli kielletty pääsy vaakahuoneeseen, ja vaati kaikkea käytettävissään olevaa lainopillista sanastoa viljellen Enos Cartwrightia ja James Petersiä, Pohjois-Laakson ylivalvojaa ja vaakamestaria, pidätettäviksi näiden rikosten vuoksi. Toisessa valallisessa selityksessään hän kertoi, kuinka aluepäällikkö Jeff Cotton oli pidättänyt hänet yöllä, pahoinpidellyt ja sulkenut vankilaan kuudeksineljättä tunniksi ilman mitään vangitsemismääräystä tai syytettä; vihdoin, että Jeff Cotton, Pete Hanun ja kaksi muuta tuntematonta henkilöä olivat laittomasti ajaneet hänet pois Pohjois-Laakson kaupungista. Viimeksimainitun asian vuoksi hän vaati vangittaviksi Jeff Cottonin, Pete Hanunin ja kaksi mainitsemaansa tuntematonta henkilöä.

Ennenkuin tämä tehtävä oli suoritettu, saapui Billy Keating tuoden viisikolmatta dollaria, jotka Edström oli saanut postikonttorista. He löysivät julkisen notaarin, jonka edessä Hal valallisesti vahvisti molemmat asiakirjat, ja kun paperit oli asianmukaisesti kirjoihin merkitty ja varustettu valtion leimoilla, jätti Hal jäljennökset Keatingille. Billy, jonka mielestä Pedro oli helvetti kaupungikseen, ei luottanut paikalliseen postitoimistoon, vaan kiiruhti tavoittamaan postijunaa, jonka oli määrä kohta saapua. Palatessaan kadulle he huomasivat henkivartiostonsa lisääntyneen: lisäksi oli tullut eräs humalaiselta näyttävä mies, joka ei yrittänytkään salata aikeitaan.

Hal kääntyi kulman taakse toimistoon, jonka kilvestä luettiin: »J.W. Anderson, Rauhantuomari.»

Jim Anderson, hevoslääkäri, istui huoneessaan pulpettinsa ääressä. Hän oli ennen virkapukuunsa verhoutumista ilmeisesti purrut tupakkaa; hänen punertavissa viiksissään näkyi vielä tupakanpurun jälkiä. Hal otti huomioon sellaisia yksityiskohtia yrittäen punnita onnistumismahdollisuuksiaan. Hän esitti Pohjois-Laaksossa kokemiaan loukkauksia koskevan valallisen selityksen ja istui odottaen Hänen Kunnianarvoisuutensa lukiessa paperia tuskallisen hitaasti.

»Mitä te oikeastaan tahdotte?» kysyi mies vihdoin.

»Tahdon Jeff Cottonin pidättämismääräystä.»

Toinen silmäili häntä hetkisen. »Kuulkaa, nuori mies», sanoi hän. »Sellaista määräystä ei täältä anneta.»

»Miksi ei?»

»Siksi, että Jeff Cotton on varasheriffi; hänellä oli oikeus pidättää teidät.»

»Pidättää minut ilman määräystä?»

»Mistä tiedätte, oliko hänellä määräys vai ei?»

»Hän tunnusti minulle, ettei ollut.»

»Olipa hänellä määräys tai ei, joka tapauksessa oli hänen asiansa pitää huolta järjestyksestä kaivoksilla »

»Tarkoitatteko, että hän voi tehdä kaivoksilla mitä hyväksi näkee?»

»Minä tarkoitan, ettei ole asiani kysymykseen puuttua. Minkätähden ette käynyt Si Adamsin puheilla?»

»Eivät antaneet minulle tilaisuutta tavata häntä.»

»Niin», virkkoi toinen, »minä en voi tehdä mitään hyväksenne. Saatte itse pitää huolen asiastanne. Millaiseksi muodostuisikaan kurinpito kaivoksilla, jos jokainen potkunsaanut mies voisi tänne tultuaan toimittaa aluepäällikön vangituksi?»

»Aluepäällikkö siis voi toimia laista välittämättä?»

»Sitä en ole sanonut.»

»Otaksukaamme, että hän murhaisi jonkun — antaisitteko siinä tapauksessa pidätysmääräyksen?»

»Tietysti, jos kysymyksessä olisi murha.»

»Ja jos tietäisitte hänen olevan aikeissa murhata — yrittäisittekö häntä siitä estää?»

»Epäilemättä.»

»Tässä on teille toinen valallinen selitys», sanoi Hal vetäen esiin kaivoksen sulkemista koskevan asiakirjan. Huoneessa vallitsi hiljaisuus tuomari Andersonin syventyessä lukemaan.

Luettuaan hän pudisti jälleen päätänsä. »Ei, te ette voi saada täältä sellaista määräystä.»

»Miksi en?»

»Koska ei ole minun asiani hoitaa kivihiilikaivoksen asioita. Minä en niitä ymmärrä, ja tekisin itsestäni houkkion, jos yrittäisin selittää, kuinka heidän tulee liikettään hoitaa.»

Hal kiisteli hänen kanssaan. Voivatko yhtiön virkailijat kivihiilikaivosta hoitaessaan käsitellä miehiään miten tahtoivat, koska muka vain hoitivat liikettään? Tällaisessa tapauksessa oli heidän käsissään sadanseitsemän miehen ja pojan henki; voiko tosiaankin olla laita niin, ettei lailla ollut mitään sanomista tässä tapauksessa? Mutta mr Anderson pudisti vain päätänsä; ei ollut hänen asiansa puuttua kysymykseen. Hal voi mennä oikeustaloon tiedustelemaan tuomari Dentonilta. Niin Hal keräsi valalliset selityksensä ja lähti jälleen kadulle, missä nyt odotti kolme epäilyttävännäköistä miestä lähteäkseen häntä saattelemaan.

6.

Piirikunnan oikeus piti parhaillaan istuntoa, ja Hal istui hetken oikeussalissa tuomari Dentonia odottaen. Hän näki jälleen edessään rehevän ja hyvinruokitun herrasmiehen, jonka punakat kasvot paistoivat mustan silkkikauhtanan yläpuolella. Nuori kaivosmies huomasi katselevansa epäluuloisesti sekä kauhtanaa että kasvoja. Oliko tosiaankin laita niin, että Hal oli muuttumassa kyynilliseksi ja alkoi menettää uskoa lähimmäisiinsä? Siinä tuomaria katsellessaan hän ajatteli, ettei ollut hätäkään istua tuomarintuolissa, kun liiketoveri esiintyi tuolin edessä kivihiiliyhtiön neuvonantajana!

Väliajalla Hal puhutteli sihteeriä ja sai kuulla, että tuomari oli tavattavissa puoli viiden aikaan; mutta pian senjälkeen tuli saliin Pete Hanun, joka kuiskasi jotakin sihteerille. Sihteeri silmäili Halia ja meni sitten kuiskaamaan jotakin tuomarille. Puoli viiden aikaan, kun istunto oli julistettu päättyneeksi, tuomari nousi ja vetäytyi yksityiseen virkahuoneistoonsa, ja kun Hal tiedusteli sihteeriltä, ilmoitti viimeksimainittu hänelle, ettei tuomarilla ollut aikaa päästää häntä puheilleen.

Hal ei kumminkaan vääjännyt niin vähästä. Oikeussalista johti käytävään sivuovi, ja Hal huomasi sihteerin kanssa kiistellessään tuomarin punakkain kasvojen vilahtavan ohi.

Hän lähti niitä takaa-ajamaan. Hän ei huutanut eikä aikaansaanut minkäänlaista häiriötä, vaan ehdätti luo ja virkkoi rauhallisesti: »Tuomari Denton, minä vetoon teihin saadakseni oikeutta!»

Tuomari kääntyi ja katseli häntä, kasvoissa ärtynyt ilme. »Mitä minulta tahdotte?»

Hetki oli pulmallinen, sillä Pete Hanun oli Halin kintereillä, ja tuomarin olisi vain tarvinnut nyökätä, jotta Pete olisi käynyt kiinni Halin kaulukseen. Mutta tuomari suostui yllätettynä keskustelemaan nuoren kaivosmiehen kanssa, ja salapoliisi epäröi väistyen sitten pari askelta taaksepäin.

Hal toisti anomuksensa. »Teidän kunnianarvoisuutenne, Pohjois-Laakson kaivoksessa on tänä hetkenä sataseitsemän miestä ja poikaa kuoleman kielissä. Heidät surmataan, ja minä yritän pelastaa heidän henkeänsä.»

»Nuori mies», virkkoi tuomari, »tärkeä asia vaatii minua poistumaan».

»Hyvä», vastasi Hal, »minä lähden kanssanne ja kerron teille mennessämme». Hän ei suonut »Hänen kunnianarvoisuudelleen» tilaisuutta sanoa, miellyttikö sellainen asian järjestely häntä vai ei. Hän lähti tuomarin keralla, ja Pete Hanun ja kaksi muuta miestä seurasivat suunnilleen kymmenen askelen päässä jäljessä.

Hal kertoi asian niinkuin oli sen kertonut mr Richard Parkerille ja sai saman vastauksen. Sellaisia seikkoja ei ollut helppo ratkaista; ne tuskin kuuluivat tuomarin tehtäviin. Kaivoksilla oli valtion viranomainen, jonka tuli ratkaista, tapahtuiko lainrikkomusta.

Hal kertoi jälleen, että mies, joka oli esittänyt valituksen mainitulle viranomaiselle, oli ajettu pois kaivoksilta. »Minä jouduin samoin poisajetuksi, teidän kunnianarvoisuutenne.»

»Minkätähden?»

»Kukaan ei minulle sanonut minkätähden.»

»Mitä loruilette, nuori mies! Eihän miehiä ajeta pois sanomatta syytä!»

»Ajetaan kyllä, teidän kunnianarvoisuutenne! Vähän aikaisemmin sulkivat minut vankilaan, missä minua pidettiin kuusineljättä tuntia ilman minkäänlaista oikeutusta.»

»Jotakin teidän on täytynyt tehdä!»

»En tehnyt mitään muuta kuin että kaivosmiesten muodostama komitea valitsi minut punnitustarkastajaksi.»

»Punnitustarkastajakseen?»

»Niin, teidän kunnianarvoisuutenne. Minulle on kerrottu, että on olemassa laki, jonka mukaan yhtiön tulee sallia miesten valitseman ja palkkaaman henkilön pitää silmällä, että miesten vaunut punnitaan oikein. Eikö olekin niin laita.»

»On, luullakseni.»

»Ja on määrätty rangaistus, jos yhtiö kieltäytyy?»

»Laki määrää aina jonkin rangaistuksen, nuori mies.»

»Minulle kerrottiin, että tuo laki on ollut voimassa jo viisi-kuusitoista vuotta ja että rangaistukseksi määrätty sakko on viidenkolmatta ja viidensadan dollarin väliltä. Se on asia, josta ei käy kiisteleminen, teidän kunnianarvoisuutenne — miehet ilmoittivat ylivalvojalle tahtovansa palkata minut siihen virkaan, mutta kun sitten lähdin vaakahuoneeseen, ei minua päästetty lähellekään; sitten minut pidätettiin ja suljettiin vankilaan ja vihdoin ajettiin pois kaivoksilta. Olen laatinut näistä asioista valalliset selitykset ja luulen oikeudenmukaisesti voivani vaatia syyllisiä pidätettäviksi.»

»Voitteko todistaa väitteenne oikeiksi?»

»Voin, teidän kunnianarvoisuutenne. Eräs komiteaamme kuuluva mies, John Edström, on nykyjään Pedrossa, koska häntä ei päästetä takaisin taloon, jonka hän on vuokrannut suorittaen vuokrasumman. Toinen, Mikko Sikoria, on hänkin ajettu pois kaivoksilta. Pohjois-Laaksossa on paljon muitakin, jotka tuntevat koko jutun.»

Oltiin vaiti. Tuomari Denton katseli ensimmäisen kerran nuorta kaivosmiestä, joka kulki hänen vierellään. Sitten hän kurtisti kulmansa juhlalliseen ajatukseen, ja hänen äänensä muuttui syväksi ja merkitseväksi. »Minä otan asian harkittavaksi. Mikä on nimenne, ja missä asutte?»

»Joe Smith, teidän kunnianarvoisuutenne. Minä asun MacKellarin luona, mutta en tiedä, kuinka kauan voin siellä vielä olla. Yhtiön urkkijat vahtivat taloa kaiken aikaa.»

»Joutavia!» virkkoi tuomari kärsimättömästi.

»Tälläkin hetkellä seuraa kolme niistä kintereillämme», sanoi Hal. »Eräs niistä on sama Pete Hanun, joka auttoi minua Pohjois-Laaksosta karkotettaessa. Jos käännätte päätänne, näette heidät jäljessämme.»

Muhkea tuomari ei kuitenkaan kääntänyt päätään.

»Minulle on sanottu», jatkoi Hal, »että henkeni joutuu vaaraan, jos menettelen niinkuin nyt menettelen. Otaksun, että minulla on oikeus pyytää suojaa.»

»Mitä tahdotte minun tekevän?»

»Ensinnäkin toivon teidän pidättävän nuo miehet, jotka kulkevat kintereilläni.»

»Ei ole minun asiani toimittaa sellaisia pidätyksiä. Teidän tulee kääntyä poliisiviranomaisten puoleen.»

»Minä en näe yhtäkään poliisimiestä. Sanokaahan minulle, mistä sellaisen löydän.»

Niin ankara itsepintaisuus alkoi olla liikaa hänen kunnianarvoisuudelleen. »Nuori mies, te olette varmaan lukenut roskaromaaneja, ja ne ovat käyneet hermoillenne!»

»Mutta miehet ovat tuossa takanani, teidän kunnianarvoisuutenne. Katsokaa!»

»Sanoin jo, ettei se ole minun tehtäväni, nuori mies!»

»Mutta voinhan joutua surmatuksi, ennenkuin tapaan poliisimiehen, teidän kunnianarvoisuutenne!»

Hänen kunnianarvoisuuttaan ei tuo mahdollisuus näyttänyt ollenkaan liikuttavan.

»Ja teidän harkitessanne näitä asioita miehet kuolevat kaivokseen!»

Taaskaan ei kuulunut mitään vastausta.

»Minulla on tässä muutamia valallisia selityksiä», sanoi Hal. »Tahdotteko ottaa ne?»

»Voitte jättää ne minulle, jos haluatte», sanoi toinen.

»Ettekö vaadi niitä?»

»En ole vielä vaatinut.»