Part 18

»Vielä eräs kysymys — jos sallitte, teidän kunnianarvoisuutenne. Voitteko sanoa, mistä täällä löydän kunniallisen lakimiehen — miehen, joka ottaa ajaakseen asiaani Yleistä Polttoaine-Yhtiötä vastaan?»

Oltiin vaiti, kauan. Tuomari Denton, mr Vaglemanin liikekumppani, tuijotti suoraan eteensä kävellessään. Hänen mielessään voi esiintyä monimutkaisia asioita, mutta hänen piirteensä eivät mitään sellaista ilmaisseet. »Ei, nuori mies», sanoi hän vihdoin, »ei ole minun asiani antaa teille sellaisia neuvoja». Samassa tuomari käännähti ja meni klubiinsa.

7.

Hal seisoi ja katseli muhkeata miestä, kunnes hän katosi näkyvistä. Sitten hän kääntyi ja kulki pysähtyneiden urkkijain ohi. Hän silmäili heitä jäykästi, mutta ei virkkanut mitään. Miehet seisoivat hekin ääneti tuijottaen, ja lähtivät jälleen liikkeelle Halin ehdittyä suunnilleen kymmenen askelen päähän.

Tuomari Denton oli maininnut poliisin, ja kun Hal samassa huomasi tulleensa raatihuoneen luo, johtui hänen mieleensä, että oli kenties soveliasta saattaa tämä vainoamisjuttu Pedron pormestarin tietoon. Hän ihmetteli itsekseen, millainen saattoi olla tällaisen pesän korkein viranomainen, ja saapui asiasta tiedusteltuaan mr Ezra Perkinsin virkahuoneeseen. Pormestari oli lempeäeleinen pieni herra, joka oli harjoittanut hautausliikettä, ennenkuin muuttui demokraattisen »koneiston» kokkakuvioksi.

Hän istui tuolissaan hermostuneesti sormien hyvinhoidettua ruskeata partaansa ja yrittäen kiemurrella irti siitä pulmasta, johon Hal hänet saattoi. Niin, voihan olla mahdollista, että nuorta kaivosmiestä kadulla seurattiin, mutta riippui olosuhteista, oliko se lainmukaista vai ei. Jos hän oli aiheuttanut häiriötä Pohjois-Laaksossa ja jos oli syytä otaksua hänen suunnittelevan kolttosia, niin yhtiö epäilemättä tahtoi pitää häntä silmällä. Mutta Pedro oli lakia ja oikeutta harrastava kaupunki, ja pormestari lupasi suojella hänen oikeuksiaan, jos hän käyttäytyi moitteettomasti.

Hal vastasi mainitsemalla mitä oli sanonut MacKeller: että miehiä piestiin kaduilla keskellä päivää. Siihen mr Perkins vastasi, että tapauksista ei oltu saatu täyttä selvyyttä ja että ne olivat sattuneet ennen hänen pormestarikautensa alkua. Hän oli uudistusmielinen ja oli antanut keskuspoliisille nimenomaisen määräyksen, ettei sellaista saanut enää sattua.

»Lähdettekö nyt kanssani poliisikamariin antamaan määräyksiä?» kysyi Hal.

»En pidä sitä tarpeellisena», vastasi mr Perkins.

Hän näytti olevan sitäpaitsi kotiin lähtemässä. Hän oli säälittävä pieni nakertaja, ja oli häpeä häntä kiusata, mutta Hal viipyi sittenkin hänen luonaan vielä parikymmentä minuuttia väitellen ja kehoittaen — kunnes pikku nakertaja vihdoin poukahti ovelle ja pakeni automobiilissään. »Voitte itse mennä poliisikamariin», olivat hänen viimeiset sanansa, kun hän pani koneen liikkeeseen, ja Hal päätti noudattaa kehoitusta. Hänellä ei ollut enää mitään toivoa, mutta hän oli joutunut jonkinlaisen itsepintaisen raivon valtaan. Hän ei tahtonut vääjätä.

Eräs ohikulkija tiesi hänelle sanoa, että poliisin päämaja oli samassa rakennuksessa, sisäänkäytävä kulman takana. Hal meni sinne ja tapasi virkapukuisen miehen kirjoittamassa pulpetin ääressä. Mies sanoi poliisipäällikön lähteneen »vähän kävelemään». Hal istuutui odottamaan ikkunan luo, josta voi nähdä kadulla odottelevat kolme vainoojaansa.

Pulpetin ääressä oleva mies kirjoitti edelleen, mutta katsahti tavan takaa nuoreen kaivosmieheen vihaisesti, kuten ainakin amerikkalainen poliisimies alempaan luokkaan kuuluvaan henkilöön. Hal ei ollut sellaista ennen kokenut ja huomasi nyt yhtäkkiä katuvansa, ettei ollut lainannut MacKellarin vaatteita. Poliisilta kenties olisi jäänyt huomaamatta, etteivät ne hänelle sopineet.

Poliisipäällikkö saapui. Hänen sininen virkapukunsa peitti tanakkaa ruhoa, ja hänen viiksensä osoittivat, että kävelylläolo oli johtanut hänet oluen läheisyyteen. »Mikä asiana, nuori mies?» kysyi hän suunnaten katseensa Haliin.

Hal selitti asiansa.

»Mitä tahdotte minun tekevän?» kysyi poliisipäällikkö selvästi vihamieliseen sävyyn.

»Pyydän teitä estämään noita miehiä minua seurailemasta.»

»Kuinka voin heidät siitä estää?»

»Voitte vangita heidät, jos se käy välttämättömäksi. Voin osoittaa heidät teille, jos käytte tänne ikkunaan.»

Poliisipäällikkö ei liikahtanutkaan. »Otaksun, että heillä on jokin syy, jos kerran teitä seurailevat. Oletteko rettelöinyt kaivoksilla?» Hän esitti kysymyksensä äkillisen voimakkaasti, ikäänkuin hänen mieleensä olisi johtunut, että Hal oli vangittava.

»En», vastasi Hal puhuen niin terhakasti kuin voi, »en tosiaankaan, minä en ole rettelöinyt. Olen vain vaatinut oikeuksiani.»

»Kuinka voin tietää, mitä olette tehnyt?»

Nuori kaivosmies oli halukas vastaamaan, mutta toinen keskeytti heti. »Käyttäytykää moitteettomasti ollessanne tässä kaupungissa, nuori mies, muistakaa se! Jos niin teette, ei kukaan teitä ahdista.»

»Ovat jo uhanneet minua ahdistaa», vastasi Hal.

»Mitä ovat sanoneet?»

»Sanoivat, että minulle voi jotakin sattua pimeänä yönä.»

»Niin, niinhän voikin — voitte kaatua ja loukata nokkanne.»

Poliisipäällikköä huvitti oma leikinlasku, mutta vain hetkisen. »Ymmärrättekö, nuori mies, te saatte oikeutenne tässä kaupungissa, mutta me emme pidä agitaattoreista emmekä väitä pitävämme. Ymmärrättekö?»

»Nimitättekö henkilöä agitaattoriksi, jos hän vaatii laillisia oikeuksiaan?»

»Minulla ei ole aikaa väitellä kanssanne, nuori mies. Ei ole helppoa pitää yllä järjestystä kaivoksilla, ja minulla ei ole halua puuttua siihen asiaan. Otaksun, että yhtiön salapoliiseilla on tässä kaupungissa samat oikeudet kuin teillä.»

Oltiin vaiti. Hal huomasi, ettei auttanut enempää keskustella poliisipäällikön kanssa. Hän näki nyt ensimmäisen kerran amerikkalaisen poliisimiehen sellaisena kuin hän ilmenee kapinoivalle työmiehelle, ja tämä kokemus tuntui hänestä erittäin opettavalta. Hänen sydämensä oli täynnä dynamiittia, kun hän palasi kadulle, ja dynamiitin määrää ei suinkaan vähentänyt Pete Hanunin ja kahden muun veikon ivallinen hymy.

8.

Hal arveli nyt tyhjentäneensä kaikki Pedron kaupungin tarjoamat lailliset mahdollisuudet; poliisipäällikkö ei ollut maininnut ketään toista, jonka luo hän olisi voinut lähteä, ja niin ei näyttänyt olevan muuta neuvoa kuin palata MacKellarin luo ja odottaa, kunnes Western Cityn yöjuna tulisi. Hän aikoi jälleen juoksuttaa vainoojiansa purkaakseen siten edes osan kiukkuansa, mutta huomasi miesten arvanneen tämän tempun. Tuli näet automobiili, johon kaikki kolme nousivat. Hal ei tahtonut olla Pekkaa pahempi, vaan otti ajurin, ja niin palasi koko retkikunta komeasti MacKellarin asunnolle.

Hal havaitsi vanhan raajarikkoisen olevan kiihtyneessä mielentilassa. Koko iltapuolen oli puhelinkello kilissyt; henkilö toisensa jälkeen oli häntä varoittanut — toiset pyytäneet, toiset solvanneet. Oli selvää, että vanha mies oli eräistä riippuvainen, mutta hän ei antanut itseään säikyttää eikä tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä, että Hal menisi hotelliin junanlähtöön saakka.

Sitten palasi Keating tuoden kuohuttavia uutisia. Yleisen Polttoaine-Yhtiön ylijohtaja Schulman oli toimittanut lähettinsä häntä etsimään ja oli saanut hänet vihdoin toimistoonsa, missä oli häntä vuoroin imarrellut, vuoroin uhannut. Cartwright oli yrittänyt puhelimessa vakuuttaa Keatingille, että hän oli tehnyt yhtiölle vääryyttä. Cartwright oli kertonut Keatingille, kuinka Hal muka oli yrittänyt kiristää rahoja yhtiöltä. »Hän lisäsi ohimennen», sanoi Keating, »että olitte vietellyt tytön kaivoksilla».

Hal katsoa tuijotti ystäväänsä. »Vietellyt tytön!» huudahti hän.

»Niin hän sanoi; punatukkaisen irlantilaistytön.»

»Kirottu valehtelija!»

Seurasi vaitiolo, jonka keskeytti Billyn nauru. »Älkää tuijottako minuun noin. Enhän minä ole sitä sanonut!»

Hal tuijotteli kuitenkin yhä. »Se likainen valehtelija!»

»Älkää tuosta huoliko, poikaseni», virkkoi pyylevä mies tyynnytellen. »On aivan tavallista, että asiaan sekoitetaan joku nainen. Se on varsin helppoa — sillä on aina tietenkin olemassa nainen. Niin luullakseni tässäkin tapauksessa?»

»Aivan siveä tyttö.»

»Mutta te olitte hänelle ystävällinen? Olitte kävelyllä ihmisten nähden?»

»Niin kyllä.»

»Siinäpä se. Sellaiselle asialle ei mitään voi.»

»Odottakaa, niin saatte nähdä!»

Keating silmäili ihan hämmästyneenä vihastunutta nuorta kaivosmiestä. »Mitä aiotte tehdä? Piestä hänet jonakin yönä, niinkö?»

Nuori kaivosmies ei vastannut mitään. »Sanoitte hänen kuvailleen tytön ulkomuotoa?»

»Hän oli kyllin ystävällinen sanoakseen, että tyttö oli punatukkainen kaunotar, jolla oli suojana vain juoppo isä. Minä voin ymmärtää, että se tekee tytön elämän vaikeaksi kaivoksilla.» Oltiin vaiti. »Mutta kuulkaahan», sanoi reportteri, »te teette tytölle vain vahinkoa, jos nostatte asiasta melun. Kukaan ei usko, että kaivoksilla on kunnollisia naisia. Ja enpä tosiaankaan tiedä, kuinka voisi olla, kun ottaa huomioon, millaista väkeä ovat kaivosten päällysmiehet ja millainen valta heillä on.»

»Mr Keating», virkkoi Hal, »uskoitteko te, mitä Cartwright teille sanoi?»

Keating sytytti parhaillaan sikariaan. Hän pysähtyi kesken sytyttämisen, ja hänen katseensa suuntautui Haliin. »Poikani», sanoi hän, »minä en pitänyt asianani muodostaa itselleni minkäänlaista mielipidettä».

»Entä mitä sanoitte Cartwrightille?»

»Se on toinen asia! Minä sanoin olleeni sanomalehtimiehenä jo monet vuodet ja hyvin tuntevani hänen juonensa.»

»Minä kiitän teitä siitä», sanoi Hal. »Teitä kenties huvittaa kuulla, ettei asiassa ole mitään perää.»

»Olen iloinen sen kuullessani», vastasi toinen.

»Minä uskon, mitä sanotte.»

»Teitä kenties huvittaa vielä kuulla, etten jätä asiaa, ennenkuin olen saanut Cartwrightin sen peruuttamaan.»

»Olettepa yritteliäs mies!» nauroi reportteri. »Eikö teillä ole jo kyllin tekemistä, kun tahdotte saada kaikki miehet pois kaivoksesta?»

9.

Billy Keating sanoi tuntevansa erään miehen, joka oli suostuvainen puhumaan hänen kanssaan kahden kesken ja ilmaisemaan, mitä Halia vastaan suunniteltiin. Hän lähti nyt miestä tapaamaan. Hal ja Edström jäivät päivälliselle MacKellarin luo. Ei uskallettu käyttää ruokasalia, vaan sijoitettiin pöytä yläkerran eteishalliin. MacKellarin vaimon ja tyttären levottomuus oli ilmeinen, ja sen nojalla Hal käsitti jälleen paremmin hiilikaivoksilla vallitsevan hirmuvallan. Tässä oli amerikkalaisia naisia amerikkalaisessa kodissa, jossa huomasi hienostumista ja kulttuuria; mutta heidän tunteensa ja toimintansa oli kuin venäläisten kumouksellisten, jotka pelkäsivät Siperiaa ja kasakanpiiskaa!

Parin tunnin kuluttua palasi reportteri tuoden uutisia. »Nyt on piru merrassa, nuori mies.»

»Kuinka niin?»

»Jeff Cotton on kaupungissa.»

»Mistä sen tiedätte?»

»Näin hänet automobiilissä. Hän on voinut lähteä Pohjois-Laaksosta tähän aikaan vain vakavissa aikeissa, sen voitte uskoa.»

»Mitä hän aikonee tehdä?»

»Sitä on mahdoton tietää. On mahdollista, että hän antaa teitä piestä; mahdollista myös, että hän kuljetuttaa teidät kaupungista ja jättää aavikolle; voipa käydä niinkin, että hän antaa vangita teidät.»

Hal mietti hetkisen. »Panettelun tähden?»

»Tai irtolaisuudesta, tai epäiltynä jonkin texasilaisen pankin ryöstäjäksi, tai syytettynä siitä, että olette murhannut isoisänne äidin Tasmaniassa. Pääasia on hänelle, että hän saa teidät lukkojen taakse, kunnes häiriö on ohi.»

»Minä en halua joutua vangituksi», sanoi Hal. »Mieluummin nousen Western Cityn junaan.»

»Voi käydä niin, että joudutte odottamaan huomiseen asti», vastasi Keating. »Rata on joutunut epäkuntoon — tavaravaunu on suistunut raiteilta repien ne; kuluu hiukan aikaa, ennenkuin rata tulee korjatuksi.»

He pohtivat tätä uutta pulmaa puolelta ja toiselta. MacKellar ehdotti, että kutsuttaisiin puoli tusinaa tuttavia ja suojattaisiin Halia yön aikana, ja Hal oli jo suostua tähän ehdotukseen, kun Keatingin satunnainen huomautus käänsi keskustelun toiselle tolalle. »On eräs toinenkin henkilö, jonka täytyy viipyä täällä sattuneen onnettomuuden vuoksi. Kivihiilikuninkaan poika!»

»Kivihiilikuninkaan poika?» toisti Hal.

»Nuori Percy Harrigan. Hänellä on täällä erikoinen vaununsa — tai oikeastaan kokonainen juna. Ajatelkaahan — ateriavaunu, salonkivaunu ja kokonaista kaksi makuuvaunua! Eikö tekisi mielenne olla kivihiilikuninkaan poika?»

»Onko hän tullut kaivosonnettomuuden vuoksi?»

»Kaivosonnettomuuden vuoksi?» toisti Keating. »En usko hänen siitä mitään kuulleen. He ovat tehneet retken suureen kanjoniin, kerrottiin minulle; junassa on vaunu automobiilien kuljettamista varten.»

»Onko vanha Peter heidän mukanaan?»

»Ei, hän on New Yorkissa. Percy on isäntänä. Hän on ottanut automobiilin ulos ja käynyt kaupungilla, mukanaan kaksi muuta nuorta miestä ja joitakin neitejä.»

»Keitä on hänen mukanaan?»

»Siitä en saanut selkoa. Se nähkääs kelpaisi _Gazetten_ uutiseksi: kivihiilikuninkaan poika saapuu ihan sattumalta hetkenä, jolloin sataseitsemän hänen orjaansa on kaivoksessa tuhoutumassa! Kunhan olisin saanut hänet lausumaan sanankaan onnettomuudesta! Kunhan saisin hänet edes sanomaan, että hän on siitä kuullut!»

»Oletteko yrittänyt?»

»Miksi olisinkaan reportteri?»

»Kuinka kävi?»

»Ei käynyt kuinkaan; hän vaikeni kuin muuri.»

»Missä se tapahtui?»

»Kadulla. He pysähtyivät rohdoskaupan luo, ja minä astuin luo. 'Mr Percy Harrigan, ellen erehdy?' Hän katseli myymälään minun pääni ylitse. 'Minä olen reportteri', sanoin minä, 'ja haluan kysyä teiltä, mitä mieltä olette Pohjois-Laakson kaivosonnettomuudesta'. 'Suokaa anteeksi', sanoi hän äänellä, jonka muistaminenkin saa veren hyytymään. 'Vain pari sanaa', kehoitin minä. 'Minä en antaudu haastateltavaksi', vastasi hän, ja siinä kaikki — hän tuijotti yhä pääni yli, ja kaikki toiset tuijottivat suoraan eteensä. Ensimmäiset sanani olivat saaneet heidät jäisen kylmiksi. Tunsin itseni siinä jäätyneeksi matoseksi!»

Oltiin vaiti.

»Eikö olekin ihmeellistä», virkkoi Billy, »kuinka nopeasti aristokratiaa syntyy! Katsellessaan noita ihmisiä, heidän automobiiliään ja ylhäistä käytöstään, olisi voinut luulla heidän hallinneen maailmaa aina Wilhelm Valloittajan ajoilta. Ja vanha Peter on tullut tänne kerjuupussi olkapäällä!»

»Me pidämme kiirettä näillä main», virkkoi MacKellar.

»Sellaista kiirettä, että seuraavan miespolven aikana olemme ehtineet helvettiin», virkkoi reportteri. Hetkisen kuluttua hän lisäsi: »Mutta olipa joukossa tyttö, jota kannatti katsella! Hän kelpasi minulle! Tiedättehän, millaisiin untuvaisiin, pehmeisiin hahtuvaisiin ne pukeutuvat — ei auta muu kuin ajatella keväistä kukkatarhaa. Se tyttö, josta puhun, oli ihan omenankukan värinen!»

»Oletteko altis naisten suloille?» kysyi Hal hymyillen.

»Olen», vastasi toinen. »Tiedän hyvin, että se on pelkkää petosta, mutta siitä huolimatta se panee sydämeni pamppailemaan. Tekee aina mieleni ajatella, että he ovat niin kauniita kuin näyttävät olevan.»

Halin hymy muuttui muistelevaksi, ja hän hyräili:

»Ah Anna-Liza, kuuta ja monkeypuzzle-puuta nyt kanssani katsele, oi!»

Sitten hän vaikeni naurahtaen. »Älkää kantako sydäntänne nuttunne hihassa, mr Keating. Hän voisi alentua sen nokkaisemaan ohimennessään.»

»Minulta? Vaivaiselta sanomalehden reportterilta?»

»Teiltä, mieheltä!» nauroi Hal. »En tahdo syyttää naista teeskentelijäksi, mutta hänellä on osansa näyteltävänä maailmassa, ja hänen tulee alinomaa harjoitella.»

Oltiin vaiti. Reportteri silmäili nuorta miestä uteliaammin kuin ennen. »Minä tässä ihmettelen teitä», sanoi hän. »Kuinka olette oppinut niin hyvin tuntemaan joutilaan luokan psykologiaa?»

»Minulla oli rahoja aikoinani», vastasi Hal. »Minun sukuni on köyhtynyt yhtä nopeasti kuin Harriganit ovat rikastuneet.»

10.

Hal alkoi kysellä Keatingilta omenakukkatytöstä. »Ehkäpä voin arvata, kuka hän on. Millaiset ovat väriltään hänen hiuksensa?»

»Kuin rikottu rintasokeri», vastasi Billy, »mutta aivan hahtuvaisen hienot, kuin tähtitomua kimaltelevat. Silmät olivat ruskeat, posket kuin mansikka ja maito.»

»Oliko hänellä kaksi riviä hohtavanvalkoisia hampaita, jotka välkähtivät helminä näkyviin hänen hymyillessään?»

»Valitettavasti hän ei nauranut.»

»Hän siis katseli teitä ruskeilla silmillään, jotka olivat aivan avoimet, ihmettä uhkuvat?»

»Niin kyllä — mutta hän katseli rohdoskaupan ikkunaan.»

»Oliko hänellä pehmeä valkoinen olkihattu, siinä viheriöitä ja valkoisia kukkia, oliivin viheriä harso ja ehkä vielä kellahtavia nauhoja?»

»Luulenpa totisesti, että olette hänet nähnyt!» huudahti reportteri.

»Ehkä», virkkoi Hal. »Tai kenties kuvailen vain jonkin aikakautisen julkaisun kansikuvaa!» Hän hymyili, mutta huomasi sitten puhetoverinsa uteliaisuuden ja lisäsi: »Uskon tosiaankin tuntevani hänet. Jos otaksutte miss Jessie Arthurin olevan mukana Harriganin huviretkellä, ette varmaankaan pahoin erehdy.»

»Minä en saa erehtyä vähääkään», sanoi reportteri: »Tarkoitatteko Robert Arthurin tytärtä?»

»Pankkiliikkeen Arthur & Sons perijätärtä», sanoi Hal. »Satun tuntemaan hänet ulkonäöltä.»

»Kuinka niin?»

»Palvelin kaupassa, jossa hän tapasi käydä.»

»Missä?»

»Peterson & Companyn liikkeessä Western Cityssä.»

»Oho! Ja möitte hänelle rintasokeria?»

»Täytettyjä taateleita.»

»Ja sydänkultanne tykytti aina niin, että tuskin kykenitte rahaa laskemaan?»

»Annoin liian paljon takaisin, monet kerrat!»

»Ja ihmettelitte itseksenne, oliko hän yhtä hyvä kuin kaunis! Jonakin päivänä mieltänne värisytti toivo, seuraavana olitte kyynillinen ja katkera — kunnes vihdoin heittäydyitte epätoivoon ja pakenitte kivihiilikaivoksille!»

He nauroivat, ja MacKellar ja Edström yhtyivät iloon. Mutta Keating kääntyi kohta vakavaksi. »Minun pitäisi sittenkin yrittää saada jotakin irti siitä asiasta!» huudahti hän. »Täytyy saada heidät sanomaan jotakin kaivosonnettomuudesta. Ajatelkaahan, millainen uutinen siitä sukeutuisi!»

»Miten aiotte menetellä?»

»En tiedä, tiedän vain, että täytyy yrittää. Liikuskelen junan läheisyydessä; voihan sattua, että pääsen puhuttelemaan jotakin palvelijaa.»

»Haastattelemaan kivihiilikuninkaan ministeriä!» nauroi Hal. »Miltä tuntuu, kun saa valmistaa makuusijan monen miljoonan omistajalle!»

»Miltä tuntuu, kun saa myydä täytettyjä taateleita pankkiirin tyttärelle!» virkkoi toinen vuorostaan.

Mutta samassa jo oli Halin vuoro kääntyä vakavaksi. »Kuulkaa, mr Keating», sanoi hän, »minkätähden ette lähetä _minua_ haastattelemaan nuorta Harrigania?»

»_Teitä_?»

»Niin, minua. Minä olen sopiva henkilö — eräs hänen kaivosmiehistään! Minähän teen hänelle rahaa, eikö totta? Minä tiedän hänelle kertoa Pohjois-Laaksosta.»

Hal näki reportterin tuijottavan kiihtyneesti ja jatkoi: »Minä olen käynyt yleisen syyttäjän, rauhantuomarin, piirikunnan tuomarin, pormestarin ja poliisipäällikön puheilla. Miksi siis en kävisi kaivosten omistajaa puhuttelemassa?»

»Tuhat tulimmaista!» huudahti Billy. »Luulenpa tosiaankin, että siihen kykenette!»

»Samoin luulen minäkin!» vastasi Hal tyynesti.

Keating nousi tuolistaan ylen iloisena. »Teettekö sen?» huudahti hän.

»Olen valmis», vastasi Hal.

»Tosiaanko?»

»Epäilemättä.»

»Tuossa asussa?»

»Niin. Olenhan eräs hänen kaivosmiehistään.»

»Mutta se ei käy päinsä», arveli reportteri: »Ette pääse lähellekään, ellette ole hyvin puettu.»

»Tiedättekö varmaan? Voivathan nämä vaatteet kelvata jollekin rautatieläiselle. Voihan vaunuissa olla jotakin korjattavaa — juotettavaa tai muuta.»

»Mutta ettehän kykene puijaamaan junailijaa tai palvelijaa?»

»Ehkä sentään. Koetetaan.»

Oltiin vaiti; Keating mietti asiaa. »Oikeastaan», sanoi hän sitten, »on yhdentekevää, onnistutteko vai ette — syntyyhän jo juttua yrittämisestäkin. Eräs kivihiilikuninkaan orja vetoamassa hänen poikaansa! Plutokratian säälimätön käsi torjuu työmiesten anelun!»

»Niin kyllä», virkkoi Hal, »mutta minä aion tosiaankin mennä hänen luoksensa. Luuletteko hänen jo palanneen junaan?»

»Olivat menossa, kun lähdin heidän luotansa.»

»Entä missä on juna?»

»Parin-kolmensadan yardin päässä asemalta, kerrottiin minulle.»

MacKellar ja Edström olivat lumoutuneina kuunnelleet tuota mielenkiintoista keskustelua. »Sen täytyy siis olla ihan taloni takana», sanoi MacKellar.

»Se on lyhyt juna — neljä salonkivaunua ja matkatavaravaunu», lisäsi Keating. »Ei varmaankaan ole vaikea sitä tuntea.»

Vanha skotlantilainen oli sentään toista mieltä. »Vaikeus on kenties siinä, kuinka pääsemme ulos. En usko, että päästävät teidät poistumaan tänä iltana.»

»Jumaliste, niin on laita!» huudahti Keating »Juttelemme tässä liian paljon — pidetäänpä kiirettä. Luuletteko niiden vartioivan takaovea?»

»Ovat vartioineet sitä kaiken päivää», sanoi MacKellar.

»Kuulkaa», puuttui Hal puheeseen, »johtuu jotakin mieleeni. Eiväthän ne ole estäneet teitä menemästä ulos, mr Keating?»

»Eivät, ei ainakaan vielä.»

»Eikä teitä, mr MacKellar?»

»Eivät toistaiseksi», vastasi skotlantilainen.

»Mitäpä jos lainaisitte kainalosauvanne minulle?» ehdotti Hal.

Keating huudahti iloisena: »Tosiaankin!»

»Otan teidän viittanne ja hattunne», lisäsi Hal. »Olen tarkannut teidän käyntiänne ja luulen osaavani sitä jäljitellä. Mr Keatingin ne epäilemättä tuntevat juuri häneksi.»

»Billy, pullea veikko!» nauroi toinen. »Käydäänpä juoneen!»

»Minä lähden ulos etuovesta samalla kertaa!» virkkoi Edström, jonka vanhaa ääntä värisytti kiihtymys. »Ehkäpä eksyvät siten jäljiltä.»

11.

He olivat istuneet yläkerrassa MacKellarin huoneessa. Nyt he nousivat ja alkoivat laskeutua portaista, kun samassa kuului soitettavan etuoven kelloa. He pysähtyivät ja katselivat toisiaan. »Ovat tulleet!» kuiskasi Keating.

MacKellar istuutui heti ja ojensi kainalosauvansa Halille. »Hattu ja viitta ovat eteishuoneessa», sanoi hän. »Koettakaa!» Hänen sanansa olivat pontevat, mutta hänenkin äänensä vapisi. Hän ei ollut enää nuori eikä voinut suhtautua seikkailuun kevyesti.

Hal ja Keating riensivät alakertaan, Edström heidän jäljessään. Hal otti viitan ja hatun, ja ensin he menivät takaovelle Edströmin lähtiessä avaamaan tulijoille.

Takaovesta tultiin pihamaalle, josta sivuportti johti puistokujalle. Halin sydän tykytti rajusti, kun hän alkoi käydä kompuroida kainalosauvojen varassa. Hänen täytyi kävellä hitaasti, ja hänen vierellään asteleva Keating alkoi jutella. Hän kertoi kuin muina miehinä »mr MacKellarille», että _Gazette_ oli sanomalehti, joka uskoi kansan asiaan ja piti velvollisuutenaan esittää kaikkia julkisia kysymyksiä kansan edun kannalta. Niin jutellen he astuivat portista puistotielle.

Pimeästä sukelsi esiin mies, joka lähti kävelemään samaan suuntaan. Hän läheni suunnilleen kolmen askelen päähän ja katseli tutkivasti Halia. Onneksi ei ollut kuutamo; Hal ei nähnyt miehen kasvoja ja toivoi, ettei mies ollut erottanut hänen kasvojansa.

Sillävälin jatkoi Keating esitystään. »Arvaatte hyvinkin, mr MacKellar», sanoi hän, »että toisinaan on vaikea oikein arvostella tällaista tilannetta. Kun toisaalla täytetään sanomalehtiä valheilla ja liioitteluilla, joudumme kiusaukseen mekin puolestamme julkaista valheita ja liioitteluja. Ajan pitkään kuitenkin huomaamme, että on parasta julkaista vain sellaista, mikä on ehdottomasti totta, mr MacKellar — siihen voimme nojautua tarvitsematta väistyä takaisin.»

Tunnustaa täytyy, ettei Hal paljoakaan kuunnellut noita rakentavia puheita. Hän katseli eteenpäin, sinne, missä kuja päätyi katuun. Se oli MacKellarin talon taitse kulkeva katu, aivan lähellä rataa.

Hal ei uskaltanut katsoa taakseen, mutta jännitti kuuloansa. Yhtäkkiä hän kuuli John Edströmin äänen: »Juoskaa! Juoskaa!»

Hal heitti heti kainalosauvat ja lähti juoksemaan pitkin kujaa, Keating kintereillään. He kuulivat huutoja, ja aivan läheltä kuului komennus: »Seis!» He olivat päässeet kujan päähän ja olivat kääntymässä, kun pamahti laukaus ja kadun toisella puolella olevasta talosta särkyi ikkunaruutu.