Part 19

Kauempana oli tyhjä rakennuspaikka, jonka halki johti polku. He juoksivat sitä pitkin, peittyivät hökkelien taa, tulivat toiselle kadulle ja vihdoin raiteille. Heidän edessään oli pitkä jono tavaravaunuja; he juoksivat, kahden sellaisen rivin väliin, kapusivat kytkinten yli ja näkivät ison veturin, jonka etulyhdyt häikäisivät heidän silmiään. He syöksyivät sen eteen, sitten junan viertä tenderin ja matkatavaravaunun ohi saapuen vihdoin salonkivaunun luo.

»Perillä ollaan!» huudahti Keating puuhkuttaen kuin pajan palkeet.

Hal huomasi, että junassa oli vain kolme muuta vaunua; sitäpaitsi näkyi vaunusillalla seisovan siniseen virkapukuun puettu junailija. Hän syöksyi päin.

»Vaununne palavat!» huusi hän.

»Mitä?» huudahti mies. »Missä?»

»Täällä!» huusi Hal samassa syöksyen hänen ohitseen vaunuun.

Hän tuli ensinnä pitkään kapeaan käytävään, jonka voi tuntea ruokailuvaunun keittiöpuoleksi; käytävän toisessa päässä oli kierto-ovi, ja Hal kiiruhti sinne. Hän kuuli junailijan käskevän pysähtymään, mutta ei siitä huolinut. Hän heitti yltään viitan ja hatun, työnsi oven auki ja astui kirkkaasti valaistuun suojaan — kivihiilikuninkaan pojan luo.

12.

Ruokailuvaunun valkoiset pöytäliinat ja hiotut lasit hohtelivat sähkövalossa, jota himmensivät punaiset varjostimet. Pöydässä istui puoli tusinaa nuoria miehiä ja yhtä monta nuorta naista, kaikki juhlapuvuissa; lisäksi pari kolme vanhempaa naishenkilöä. He olivat vastikään aloittaneet ateriansa, nauroivat ja juttelivat, kun samassa saapui tämä odottamaton, kaivosmiehen vaatteisiin puettu vieras. Hän ei astunut sisään uhkaavasti, mutta kohta hänen jäljessään tuli lihava, hikoileva, hurjannäköinen mies, joka puhkui kuin vanhamallinen höyryveturi; hänen jäljessään tuli junailija, ilmeisesti yhtä kiihtyneessä mielentilassa. Keskustelu tietenkin katkesi. Nuoret naiset kääntyivät tuoleissaan, ja muutamat nuoret miehet hypähtivät seisaalleen.

Seurasi vaitiolo, kunnes eräs nuorista miehistä astui eteenpäin ja kysyi niinkuin se, jolla on oikeus kysyä:

»Mitä tämä merkitsee?»

Hal astui kohti puhujaa, joka oli hoikka ja moitteeton, mutta ei hienonnäköinen nuorukainen. »Terve Percy!» sanoi Hal.

Toisen kasvoihin tuli hämmästynyt ilme. Hän katsoi tuijotti, mutta ei voinut uskoa näkemäänsä. Sitten kuului yhtäkkiä eräs nuori neiti huudahtavan. Hänen hiuksensa olivat halkaistun rintasokerin väriset, mutta hahtuvaiset ja ihmeen kauniit, kuin tähtivälkkeiset. Posket olivat mansikan ja maidon väriset, ja ruskeat silmät katselivat suurina, ihmettä täynnä. Hänellä oli yllään oliivinviheriä leninki, ja paljaille hartioille oli heitetty harsomainen valkoinen huivi.

Hän oli kavahtanut seisaalleen. »Se on Hal!» huusi hän.

»Hal Warner!» toisti nuori Harrigan. »Miksi — mitä ihmettä —?»

Hänen puheensa keskeytti ulkoa kuuluva melu. »Odota hetkinen», sanoi Hal tyynesti. »Luulen, että tulee vielä joku.»

Ovi työnnettiin auki tuimasti, niin tuimasti, että Billy Keating ja junailija viskautuivat syrjään. Ovelle ilmaantui Jeff Cotton.

Aluepäällikkö oli hengästynyt, hänen kasvoissaan oli ajon kiihkeä ilme. Oikeassa kädessä hänellä oli revolveri. Hän katseli ympärilleen ja huomasi molemmat takaa-ajamansa miehet, kivihiilikuninkaan pojan ja muut hämmästyneet läsnäolijat. Jeff Cotton seisoi siinä kuin ukkoseniskemänä.

Ovi työnnettiin jälleen auki, niin että hänen oli pakko väistyä syrjään, ja sisään syöksyi kaksi miestä, kummallakin revolveri kädessä. Etumainen oli Pete Hanun, joka hänkin jäi ihmeissään tuijottamaan. »Hammastensärkijältä» itseltään puuttui kaksi hammasta, ja niiden puuttuminen tuli havaittavaksi, kun hänen nyrkkeilijän-leukansa valahti alas. Hän oli luultavasti ensimmäistä kertaa hyvässä seurassa, ja hänen tuntonsa olivat luultavasti samanlaiset kuin pojan, joka yllätetään hillokaapilta.

Percy Harriganin käytös muuttui ilmeisesti käskeväksi. »Mitä tämä merkitsee?» kysyi hän.

Vastauksen lausui Hal. »Minä etsin rikoksentekijää, Percy.»

»Mitä?» Naiset kuuluivat säikähtyneinä huudahtelevan.

»Niin, rikoksentekijää, miestä, joka on sulkenut kaivoksen.»

»Sulkenut kaivoksen?» toisti toinen. »Mitä tarkoitat?»

»Salli minun selittää. Mutta kaikkein ensinnä esittelen sinulle tuttavani. Harrigan, tämä on ystäväni Keating.»

Billy tajusi samassa, että hänellä oli hattu päässä. Hän tempasi sen pois, mutta muuten hänen sosiaaliset vaistonsa kerrassaan pettivät. Hän osasi ainoastaan katsoa tuijotella. Hän oli yhä vielä hengästynyt.

»Billy on reportteri», selitti Hal. »Mutta älä huoli olla levoton — hän on gentleman eikä petä luottamustasi. Ymmärräthän, Billy?»

»Y-ymmärrän», virkkoi Billy.

»Ja tässä», jatkoi Hal, »on Jeff Cotton, Pohjois-Laakson aluepäällikkö. Otaksun tietäväsi, Percy, että Pohjois-Laakson kaivokset kuuluvat Yleiselle Polttoaine-Yhtiölle. Tässä on mr Harrigan, Cotton.»

Samassa Cotton muisti hattunsa, samoin revolverinsa, jota yritti piilottaa selkänsä taakse.

»Tässä», jatkoi Hal, »on mr Pete Hanun, ammatiltaan hampaittenrikkoja. Tämä toinen herrasmies, joka luultavasti on hampaittenrikkojan apulainen, on nimeltään minulle tuntematon.» Niin Hal jatkoi esittelyään noudattaen hyviä seuratapoja, jotta saisi aikaa asiaa harkita. Kovin paljon riippui siitä, minkä menettelytavan hän valitsi. Pitikö hänen ehkä viedä Percy syrjään, kertoa hänelle juttu kaikessa rauhassa ja jättää se hänen oikeudentuntonsa ja inhimillisyytensä ratkaistavaksi? Ei, se ei ollut oikea keino, kun olivat kysymyksessä Harriganit! He olivat raivanneet väkivalloin itselleen tien eturiviin, ja jos jotakin mieli saada aikaan, niin ainoastaan yllättämällä! Percy voi asiasta välittää ainoastaan siinä tapauksessa, että tavoitti hänet tässä seurassa, selitti tilanteen julkisesti ja käytti kaikkien läsnäolevien tunteita hänen pakottamisekseen!

Kivihiilikuninkaan poika alkoi jälleen kysellä. Mitä tämä kaikki oikeastaan merkitsi? Hal alkoi selittää kaivokseen hautautuneiden tilaa. »Heillä ei ole ruokaa eikä vettä, paitsi mitä lienee ollut päivälliskannuissa, ja räjähdyksestä on kulunut kolme ja puoli päivää! He hengittävät huonoa ilmaa, heitä vaivaa päänsärky, heidän otsasuonensa paisuvat, kielet pakahtuvat, he makaavat maassa huohottaen. Kaikesta huolimatta he odottavat — heitä pitää elossa se usko, että maan pinnalla olevat ystävät kohta tulevat heitä pelastamaan. He eivät uskalla särkeä esteitä tieltään, koska kaasut heti surmaisivat heidät. Mutta he tietävät pelastajien tulevan ja kuulostavat, eikö jo kaiu korvaan kirveiden ja kuokkain ääni. Sellainen on asia.»

Hal vaikeni ja odotti nuoren Harriganin jollakin tavoin ilmaisevan huolestumistaan. Mitään sellaista merkkiä ei kumminkaan näkynyt. Hal jatkoi:

»Ajattelehan, Percy! Kaivoksessa on eräs vanha mies, eräs irlantilainen, jonka vaimo ja kahdeksan lasta odottavat tietoa hänen kohtalostaan. Minä tunnen erään naisen, jonka mies ja kolme poikaa ovat niinikään kaivoksessa. Vaimo ja lapset ovat olleet kolme ja puoli päivää kaivoksen suulla, olen nähnyt heidän kyyhöttävän siinä, pää polvien varaan vaipuneena tai heristäen nyrkkiään ja ääneen kiroten sitä rikoksentekijää, jonka on syy.»

Oltiin vaiti. »Rikoksentekijää?» kysyi nuori Harrigan. »En ymmärrä.»

»Tuskin uskot, mitä sanon, mutta niin on laita, ettei ole tehty mitään miesten pelastamiseksi. Rikoksentekijät ovat peittäneet kaivoksen suun laudoilla ja tervakankaalla — ovat sulkeneet miehet ja pojat sinne kuolemaan!»

Pöytäseurasta kuului kauhun hyminä.

»Tiedän hyvin, ettet voi sellaista asiaa käsittää. Syynä on se, että kaivoksessa palaa; jos tuuletuslaitos pannaan käyntiin, niin kivihiili syttyy palamaan. Mutta samalla voitaisiin saada joistakin käytävistä savu pois ja jokin määrä miehiä olisi pelastettavissa. Kysymys on siis omaisuuden tai ihmishenkien menettämisestä, ja rikoksentekijä on päättänyt asian omaisuuden hyväksi. Hän aikoo odottaa viikon tai kaksikin viikkoa, kunnes tuli on tukehtunut, mutta silloin miehet ja pojat tietenkin ovat kuolleet.»

Oltiin vaiti. Sitten kysyi nuori Harrigan: »Kuka on sen tehnyt?»

»Hänen nimensä on Enos Cartwright.»

»Mutta kuka hän on?»

»Kun äsken sanoin etsiväni rikoksentekijää, johdin sinua kukaties hiukan harhaan, Percy. Tein niin, koska tahdoin kerätä ajatuksiani.» Hal vaikeni; hänen jatkaessaan ääni oli terävämpi, lauseet putoilivat kuin iskut. »Rikoksentekijä, josta olen sinulle, puhunut, on kaivoksen ylivalvoja — mies, jolle Yleinen Polttoaine-Yhtiö on antanut viran ja arvovallan. Se mies, jota ajetaan takaa, ei ole kaivosta sulkenut, vaan on päinvastoin tahtonut sen avata. Häntä on kohdeltu kuin pahantekijää, koska Yleinen Polttoaine-Yhtiö on tallannut sekä valtion että ihmisyyden lait jalkoihinsa; hänen oli pakko etsiä suojaa sinun vaunustasi pelastaakseen henkensä yhtiön urkkijain ja kätyrien häntä ahdistaessa!»

13.

Hal tunsi hyvin nämä ihmiset ja tiesi, kuinka hänen sinkoamansa ukonvaaja oli vaikuttanut. He olivat ihmisiä, joille hyvä aisti merkitsi enemmän kuin mikään muu hyve, ja Hal tiesi heitä kovin loukkaavansa. Voidakseen saada heitä vähimmässäkään määrässä puolelleen hänen täytyi selittää, kuinka oli tänne tullut — tunkeutunut Harriganin omistuksen piiriin.

»Percy», jatkoi hän, »muistathan, kuinka tapasit minua soimata viimeisenä kouluvuotenamme siitä, että kuuntelin 'kaikenlaisia kiihoittajia'. Sinä pidit sitä henkilökohtaisena loukkauksena. Tiesit, etteivät heidän puheensa voineet olla totuudenmukaiset. Mutta minä tahdoin nähdä omin silmin ja lähdin kaivoksille. Minä näin räjähdyksen, näin tuon miehen, Jeff Cottonin, ajavan naisia ja lapsia pois kaivoksensuulta tyrkkien ja sadatellen. Tahdoin auttaa kaivokseen jääneitä miehiä, mutta aluepäällikkö ajoi minut pois kaivoksilta. Hän sanoi, että ellen menisi menojani, minulle tapahtuisi jotakin pimeänä yönä. Näethän — nyt on pimeä yö!»

Hal odotti antaakseen nuorelle Harriganille aikaa tilanteen tajuamiseen ja päätöksen tekemiseen. Mutta nuori Harrigan ei nähtävästi ollenkaan huomannut aluepäällikköä ja hänen revolveriansa. Hal yritti uudestaan:

»Nämä miehet olisivat nähtävästi ilman muuta voineet minut surmata; he ampuivat äsken jälkeeni. Aluepäälliköllä on vieläkin kädessään revolveri, ja sinä voit tuntea ruudinhajun. Rohkenin siis astua vaunuusi, Percy. Tein sen pelastaakseni henkeni, ja sinun tulee suoda se minulle anteeksi.»

Kivihiilikuninkaan pojalle tarjoutui tilaisuus olla jalomielinen, ja hän käytti sitä heti hyväkseen. »Luonnollisesti, Hal», sanoi hän. »Teit aivan oikein, kun tulit tänne. Jos palveluksessamme olevat miehet ovat siten käyttäytyneet, ovat he tehneet niin valtuudetta ja joutuvat varmasti siitä vastaamaan.» Hän puhui tyynesti ja varmasti. Se oli jälleen Harriganin tapaista, ja Jeff Cotton ja molemmat kaivosvahdit näyttivät siinä kuunnellessaan surkastuvan mitättömiksi.

»Kiitos, Percy», sanoi Hal. »Tiesin, että niin sanoisit. »Valitan, että tulin häirinneeksi päivällisseuraasi —»

»Ei haittaa, Hal; eihän tässä ole suurikaan seura.»

»Näetkö, Percy, se ei tapahtunut ainoastaan oman henkeni pelastamiseksi, vaan myöskin kaivoksessa olevien miesten tähden. He ovat kuoleman kielissä, ja jokainen hetki on arvokas. Kuluu ainakin päivä, ennenkuin voidaan päästä heitä pelastamaan, ja he ovat varmaan viimeisillään. Mitä on tehtävä, se on tehtävä heti.»

Hal odotti jälleen — kunnes vaitiolo kävi tuskastuttavaksi. Päivällisvieraat olivat siihen saakka silmäilleet häntä, mutta nyt he silmäilivät nuorta Harrigania, ja nuori Harrigan tunsi sen.

»En tiedä, mitä minulta odotat, Hal. Isäni käyttää liikkeessään kykeneviä miehiä, ja enpä tosiaankaan luule voivani käydä heitä neuvomaan.» Tämä oli taasen Harriganin tapaista; mutta puhuja tunsi itsensä sentään epävarmaksi Halin jäykästi häntä silmäillessä. »Mitä voin tehdä?»

»Voit käskeä avaamaan kaivoksen, kääntämään tuulettajan ja panemaan sen käyntiin. Savu ja kaasut saadaan siten pois, ja pelastusmiehistö voi lähteä alas.»

»Mutta minä vakuutan sinulle, Hal, ettei minulla ole oikeutta sellaisen käskyn antamiseen.»

»Sinun tulee ottaa itsellesi se oikeus. Isäsi on Idässä, yhtiön virkamiehet ovat kotonaan vuoteissaan, mutta sinä olet täällä!»

»Minä en ymmärrä näitä asioita, Hal! En tunne asiain tilaa — muusta kuin sinun kertomastasi. En tietenkään epäile sanojasi, mutta kuka hyvänsä voi erehtyä tällaisessa tapauksessa.»

»Tule itse näkemään, Percy! En pyydä enempää, ja se on varsin helppoa. Anna junasi lähteä liikkeelle Pohjois-Laaksoon päin, ja me saavumme kaivoksille vähemmässä kuin puolessa tunnissa. Sitten — salli minun viedä itsesi henkilöiden luo, jotka asian tuntevat! Miesten luo, jotka ovat työskennelleet kaivoksissa kaiken ikänsä, ovat nähneet tällaisia onnettomuuksia monet kerrat ja sanovat sinulle totuuden: että miesten henki on pelastettavissa ja että se mahdollisuus heitetään pois, jotta pelastuisi muutaman tuhannen dollarin arvosta kivihiiltä, puuainetta ja raiteita.»

»Mutta jos tuo onkin totta, Hal, ei minulla sittenkään ole _valtaa_!»

»Jos tulet sinne, voit selviytyä muodollisuuksista muutamassa minuutissa. Se, mitä nuo päällysmiehet tekevät, voidaan tehdä ainoastaan pimeässä.»

Halin kiihkeä pakotus sai harriganilaisuuden horjumaan; kivihiilikuninkaan poika alkoi muuttua hämmentyneeksi ja aivan tavalliseksi nuoreksi mieheksi. Mutta hänen takanaan oli suurempi mahti kuin Hal. Hän pudisti päätänsä. »Se on isäukon asia, Hal. Minulla ei ole oikeutta siihen sekaantua.»

Hal kääntyi nyt epätoivoissaan toisten samassa seurassa olevien puoleen. Hänen katseensa siirtyi toisesta toiseen ja pysähtyi eräisiin kasvoihin, jotka olivat kuin kuvalehden kannesta leikatut — silmät suuret, täynnä ihmettä.

»Jessie! Mitä sinä siitä ajattelet?»

Tyttö säpsähti, ja hänen kasvoihinsa nousi säikähtynyt ilme. »Mitä tarkoitat, Hal?»

»Sano hänelle, että hänen tulee pelastaa niiden ihmisten henki!»

Tuokiot tuntuivat kasvavan iäisyyksiksi Halin odottaessa. Hän käsitti tehneensä kokeen. Tytön ruskeat silmät painuivat. »Minä en ymmärrä sellaisia asioita, Hal.»

»Mutta minähän selitän ne, Jessie! Miehiä ja poikia on tukehtumassa kuoliaaksi, jotta säästyisi hiukan rahaa. Eikö se ole kyllin selvää?»

»Mutta kuinka voin sen tietää, Hal?»

»Minä vakuutan sinulle, että on niin laita, Jessie. En varmaankaan vetoisi sinuun, ellen varmasti tietäisi.»

Tyttö epäröi yhä. Sitten kuului nuoren miehen äänessä yhtäkkiä värähtävän tunne: »Jessie rakas!»

Tytön katse kohosi kuin taian tiestä häneen; Hal näki kuuman hämmennyksen punan leviävän hänen kaulaansa ja poskiinsa. »Jessie, minä tiedän vaativani sinulta paljon. Sinä et ole milloinkaan ollut epäkohtelias ystävälle. Muistan sentään, kuinka kerran unohdit hyvän käytöksesi, kun näit raakamaisen miehen pieksevän kadulla vanhaa vetojuhtaansa. Etkö muista, kuinka hyökkäsit hänen luokseen — kuin villitty! Ja nyt — ajattelehan, tässä kidutetaan kuoliaaksi vanhoja työjuhtia mutta ei hevosia, vaan miehiä!»

Tyttö katseli häntä yhä. Hal voi lukea hänen silmistään huolta ja hämmennystä; hän näki kyynelten pirahtavan esiin ja vierivän poskille. »Enhän tiedä, enhän tiedä!» huudahti tyttö peittäen kasvonsa käsiinsä ja alkaen ääneen nyyhkyttää.

14.

Seurasi kiusallinen vaitiolo. Halin katse eteni ja kohtasi mustaan päivällispukuun puetun harmaahapsisen rouvan, jolla oli helminauha kaulassa. »Mrs Curtis, te varmaan suostutte häntä kehoittamaan!»

Harmaahiuksinen rouva säpsähti. Eikö miehen häpeämättömyydellä ollut rajaakaan? Rouva oli kuullut ja nähnyt, millaista kiusaamista Jessie oli saanut kestää. Mutta Jessie oli hänen morsiamensa; mrs Curtisiin nähden Halilla ei ollut mitään sellaisia oikeuksia. Rouva vastasi jäisen kylmästi: »En voi käydä sanelemaan isännälleni, kuinka hänen on sellaisessa asiassa käyttäydyttävä.»

»Mrs Curtis! Tehän olette perustanut hyväntekeväisyysyhdistyksen kulkukissojen ja -koirien auttamiseksi!» Nuo sanat kohosivat Halin huulille, mutta hän ei niitä lausunut. Hänen katseensa siirtyi eteenpäin. Kuka muu voi auttaa häntä Harrigania vastaan?

Mrs Curtisin vieressä istui Reggie Porter, ruusu napinlävessä. Hal tiesi, millaista osaa Reggie tässä seurassa näytteli: hän oli eräänlainen miespuolinen kaitsija, isännän apulainen, rikkaan ihailija ja ikävystyneen lohduttaja. Reggie rukka eli toisten ihmisten elämää, hänen sydäntään värisyttivät alinomaa toisten ihmisten mielenliikutukset, juorut, kutsujen valmistelut ja olleiden kutsujen ylistykset. Hänen sielunsa pyrki lakkaamatta eteenpäin, harkitsi, mittasi mahdollisuuksia ja yritti korvata tahdikkuudella ja eleganssilla rahojen puutetta. Halin katse hipaisi hänen kasvojansa; pienet terävät viikset näyttivät kiihtymyksestä heristyvän, ja Hal käsitti tilanteen äkkinäisen ja kauhistavan näkemyksen nojalla: Reggie odotti, että Hal kääntyisi hänen puoleensa, ja oli valmistanut vastauksen, joka voi lisätä hänen sosiaalista pääomaansa Harriganien perhepankissa.

Pöydän toisella sivulla istui Genevieve Halsey, pitkä, suoravartinen, kuin kuvapatsas. Tuli ajatelleeksi päilyväsilmäistä Junoa ja luuli tuossa naisessa olevan voimallisia tunneliikuntoja; mutta oppiessaan hänet paremmin tuntemaan huomasi, että hänen mielensä oli hidaskäänteinen ja askarteli yksinomaan itsessään. Hänen vieressään istui Bob Creston, sileäksiajeltu, rusoposkinen, hyvinvointia uhoava — eräs niitä, joita nimitetään kunnon pojiksi. Hänessä eli terveellinen kunnianhimo päästä voittamaan kilpamaljoja urheilukerholleen ja pitämään korkeana ampumaseuransa pistemäärää. Kelpo Bob olisi epäilemättä ottanut puhuakseen, sydämensä hyvyydestä, mutta hän oli rakastunut Percyn serkkuun Betty Gunnisoniin, joka istui häntä vastapäätä, ja Hal huomasi Bettyn tummien silmien välkähtävän ja hänen huultensa painuvan toisiinsa valkoiseksi viivaksi. Hal ymmärsi asian: Betty oli Harriganeja, hän suoritti osaltaan Harriganin perheelle kuuluvaa tehtävää, yritti tehdä reppukauppiaan lapsista nuoremman polven johtajia.

Hänen vieressään istui Vivie Cass, joka puhui hevosista, koirista ja muista samanlaisista, epätyttömäisistä asioista. Hal oli keskustellut hänen läsnäollessaan sosiaalisista kysymyksistä ja oli kuullut hänen ilmaisevan katsantokantansa iskevässä lauseessa: »Ihmistä, joka vie veitsen suuhunsa, minä pidän persoonallisena vihollisenani!» Hänen olkapäänsä takaa kuumottivat miehen kasvot, niissä värittömät silmät ja keltaiset viikset — Bert Atkins, kyynillinen ja maailmaan väsynyt mies, jota sanomalehdet mainitsivat »klubimiehen» nimellä ja jota Halin veli oli nimittänyt »kesyksi kissaksi». Seurassa oli vielä Dicky Everson, naisten suosikki samoinkuin Hal, mutta ei mitään muuta, oli hänen sisarensa Daisy ja Blanche Vagleman, jonka isä oli vanhan Peterin ensimmäinen asiamies ja setä, paikallinen neuvonantaja ja Pedron _Tähden_ julkaisija.

Niin Halin katse siirtyi kasvoista toisiin ja hänen ajatuksensa henkilöstä henkilöön. Se oli kuin puolittain unohduksiin jääneen maailman jälleen avautuva kuvasarja. Hänellä ei ollut aikaa pitkiin mietteisiin, mutta eräs seikka selvisi hänelle nopeasti ja yllättävänä. Hän itse oli kerran elänyt tuossa maailmassa ja pitänyt sitä itsestäänselvänä. Hän oli tuntenut nuo ihmiset, oli seurustellut heidän kanssaan; he olivat näyttäneet ystävällisiltä, miellyttäviltä, kaiken kaikkiaan kelpo väeltä. Mutta millainen muutos olikaan nyt tapahtunut! Vai oliko Hal itse muuttunut kyynilliseksi, koska näki heidät tuossa uudessa valaistuksessa, kylminä ja välinpitämättöminä kuin tähdet, vaikka tiesivät suuren joukon ihmisiä kuolevan muutaman peninkulman päässä!

Halin katse palasi kivihiilikuninkaan poikaan, ja hän havaitsi Percyn olevan kiukusta kalpeana. »Minä vakuutan sinulle, Hal, ettei auta jatkaa. En suinkaan aio sallia itseäni pakotettavan.»

Yhtäkkiä Percyn mieleen johtui toinen ajatus, ja hän kääntyi aluepäällikön puoleen. »Mitä sanotte asiasta te, Cotton? Arvosteleeko mr Warner tilannetta oikein?»

»Tiedäthän mitä tuollainen mies sanoo, Percy!» huomautti Hal.

»En tiedä», kuului vastaus. »Mutta haluan tietää. Kuinka on laita, Cotton?»

»Hän erehtyy, mr Harrigan.» Aluepäällikön ääni oli terävä ja uhitteleva.

»Missä suhteessa?»

»Yhtiö tekee mitä voi avatakseen kaivoksen ja on jo ehtinyt asiassa alkua kauemmaksi.»

»Niinkö!» Percyn ääni soi voitonriemuisena. »Mikä on syynä asian pitkittymiseen?»

»Tuulettaja oli särkynyt, ja meidän täytyi tuottaa uusi. Sen paikoilleen asettamisessa on puuhaa — sellaista ei käy suorittaminen tunnin kuluessa.»

Percy kääntyi Halin puoleen. »Nyt sen kuulet! Asiasta on olemassa ainakin kaksi eri mielipidettä.»

»Tietysti!» huudahti Betty Gunnison, jonka tummien silmien katse hipaisi Halia. Hän olisi sanonut enemmänkin, mutta Hal keskeytti astuen lähemmäksi isäntäänsä. »Percy», virkkoi hän hiljaa, »tule kanssani, ole hyvä. Tahtoisin puhua kanssasi pari sanaa kahden kesken.»

Halin äänessä oli hiukan uhkaavaa sävyä; hänen katseensa suuntautui vaunun toiseen päähän, missä näkyi vain kaksi neekeripalvelijaa. Neekerit väistyivät nopeasti nähdessään nuorten herrain tulevan sinnepäin. Saatuaan siten kivihiilikuninkaan pojan puhuteltavakseen Hal ryhtyi lopulliseen taisteluun.

15.

Hal tunsi Percy Harriganin niinkuin opintotoveri tuntee toisen. Percy ei ollut niin karkea kuin hänen vanha tuima isänsä, olihan vain omahyväinen niinkuin ainakin henkilö, jolta ei ole milloinkaan mitään puuttunut; hän oli heikko, niinkuin ainakin henkilö, jonka ei ole tarvinnut milloinkaan tehdä rohkeata päätöstä. Hänen naissukulaisensa olivat kasvattaneet häntä kelvolliseksi siihen, mitä nimittivät »hyväksi seuraksi», ja samalla oli hänelle tehostettu hänen omaa tärkeyttään. Harriganien elämän vaiheilla liikkui eräs kiusallinen muisto — kulkukauppiaan repun muisto — ja Hal tiesi Percyn pyrkivän ennen kaikkea ja välttämättä luontevaksi aito aristokraatiksi. Tätä tietoansa Hal käytti hyväkseen käydessään hyökkäykseen.

Hän aloitti anteeksi pyytäen, yrittäen siten lauhduttaa toisen kiukkua. Hänen tarkoituksensa ei ollut tällaisen kohtauksen aikaansaaminen; hänen vainoojansa olivat hänen henkeään uhatessaan asian sille kannalle johtaneet. Ei ollut leikintekoa joutua pimeänä iltana ahdistelluksi ja kuulla revolverinlaukauksia takaansa. Hän oli hermostunut, oli unohtanut sen vähän hyvää käytöstä, jonka oli voinut säilyttää kaivosmiehen apulaisena. Hän oli käyttäytynyt hälisevästi, epäilemättä, ja käsitti nyt hyvin, ettei se ollut näyttänyt ollenkaan sopivalta!

Hal katseli likaista kaivosmiehenpukuaan ja sitten Percyä. Hän havaitsi Percyn olevan sikäli aivan yhtä mieltä — epäilemättä hän oli aikonut hälistä ja saada Percynkin hälisemään! Hal valitti viimeksimainittua seikkaa, mutta tässä nyt oltiin pihkassa, ja varmaan oli liian myöhäistä asiaa muuksi muuttaa. Juttu oli julkinen, sitä ei käynyt enää salaaminen. Hal voi vaientaa reportteri-tuttavansa, Hal palvelijansa, junailijan, aluepäällikön ja hänen kätyrinsä, mutta ei voinut ajatellakaan kaikkien vieraittensa vaientamista! He eivät varmaankaan puhuisi mistään muusta viikkokausiin! Juttu olisi päivän kuluessa tunnettu kaikkialla Western Cityssä — tuo hämmästyttävä, jännittävä juttu kaivosmiehen apulaisesta, joka tunkeutui kivihiilikuninkaan yksityisvaunuun!

»Sinun tulee muistaa, Percy», jatkoi Hal, »että sellainen asia jää aina miehensä merkiksi. Sen nojalla kaikki muodostavat sinusta käsityksensä niin kauan kuin elät.»

»Minä uskallan uhmata tuttavieni arvosteluja», virkkoi toinen yrittäen jälleen olla Harrigan.

»Sinä voit tehdä siitä millaisen jutun tahdot», jatkoi Hal vääjäämättä. »Ihmiset tulevat sanomaan 'Hän ratkaisi asian dollariensa eduksi!' tai 'Hän päätti pelastaa ihmishenget'. Et varmaankaan kipeästi kaipaa niitä dollareita, Percy. Kuluuhan sinulta enemmän yhteen ainoaan huviretkeen!»

Hal odotti antaakseen uhrilleen aikaa asian harkitsemiseen.

Harkinnan tuloksena oli kysymys, joka olisi kelvannut vanhan Peterin lausumaksi: »Mitä sinä siitä hyödyt?»