Part 20

»Percy», vastasi Hal, »sinun tulee tietää, etten hyödy siitä mitään. Ellet voi asiaa muuten ymmärtää, ajattele, että olen syyntakeeton. Minä olen nähnyt paljon kauheita asioita — aluepäälliköt ovat minua ahdistelleet kerran toisensa jälkeen — tiedätkö, Percy, että tuolla Cottonilla on kuusi uurretta revolverissaan. Minä olen kerrassaan suunniltani!» Kaivosmiehen apulaisen ruskeissa silmissä oli niin hurja katse, että se olisi voinut saada vakuutetuksi lujemmankin miehen kuin Percy Harriganin. »Minulla ei ole mielessäni mitään muuta ajatusta kuin kaivosmiesten pelastaminen. Erehdyt, ellet käsitä, kuinka epätoivoisessa tilassa olen. Toistaiseksi olen toiminut omaa nimeäni mainitsematta. Olen ollut Joe Smith, kaivosmiehen apulainen. Jos olisin sanonut, kuka olen, en kenties olisi sittenkään saanut heitä avaamaan kaivosta, mutta olisinhan ainakin tuottanut Yleiselle Polttoaine-Yhtiölle suurta häiriötä. Minä en menetellyt niin, koska tiesin, millainen hälinä siitä syntyisi ja koska olin velvollinen ajattelemaan isääni. Mutta jos huomaan, ettei mikään muu keino auta, jos miehet muuten tuhoutuvat, niin heitän kaikki hiiteen. Sano se isällesi, sano hänelle, että uhkasin päästää tuon Keatingin valloilleen ja tehdä asian kaikkien tiettäväksi — syyttää yhtiötä, vedota kuvernööriin, saada aikaan yleistä levottomuutta ja joutua vangituksi kadulla, jos niin vaaditaan, kunhan saan asian yleisesti tunnetuksi. Minä tunnen asian, Percy, kuten näet. Olen ollut siellä ja nähnyt omin silmin. Ymmärrätkö?»

Toinen ei vastannut, mutta oli selvää, että hän ymmärsi.

»Jos tahdot, voit sen toisinkin järjestää. Olit huviretkellä, kun kuulit onnettomuustapauksesta, kiiruhdit paikalle, kävit johtoon ja annoit avata kaivoksen siten pelastaen työmiestesi hengen. Niin asia esitetään sanomalehdissä.»

Hal tarkkasi toista, koki saada selville hänen ajatuksiaan ja käsitti samassa menetelleensä väärin. Vaikka Harriganit olivatkin karkeita, he olivat sentään oppineet tietämään, ettei ole ylhäistä käyttäytyä huomiotaherättävästi.

»Olkoon menneeksi!» virkkoi Hal vikkelästi. »Jos pidät parempana, jätämme sinut nimenomaan mainitsematta. Kaivosten päällysmiehet pitävät reporttereita peukalonsa alla, joten he ilmoittavat asian siinä muodossa kuin itse haluat. Minusta on tärkeätä vain se, että ajat junasi sinne ja pidät huolta kaivoksen avaamisesta. Teethän niin, Percy?»

Hal katseli toista silmiin tietäen, että kaivosmiesten elämä tai kuolema riippui päännyökähdyksestä. »Mitä arvelet? Mitä vastaat?»

»Kuule, Hal», huudahti Percy, »isäukko antaa minulle helvettiä!»

»Niin kyllä; mutta toisaalta annan minä sinulle helvettiä. Kumpi seikka lienee pahempi?»

Oltiin jälleen vaiti. »Lähde, Percy, Jumalan nimessä!» Hal puhui epätoivoisesti, kaameasti.

Toinen myöntyi samassa. »Olkoon menneeksi!»

Hal henkäisi syvään. »Mutta muista, ettet sinne tultuasi salli itseäsi pettää! Ne varmaan yrittävät sinua puijata, voivatpa kieltäytyä sinua tottelemastakin. Pidä sinä puolesi — muista, että minä olen vääjäämätön, tahdon nähdä kaivoksen avattuna. En lähde sieltä, ennenkuin pelastusmiehistö on laskeutunut kaivokseen!»

»Suostuvatko ne sinne laskeutumaan?»

»Suostuvatko! Hyvä Jumala, he tahtovat väkisinkin sinne päästä. Ovat melkein kapinoineet sen asian vuoksi. Minä lähden heidän kerallaan — samoin sinä, Percy, ja koko joutilas joukkomme lähtee! Sieltä tullessamme tiedämme jotakin kivihiilenkaivamisesta!»

»Hyvä, minä lähden kanssasi», sanoi kivihiilikuninkaan poika.

16.

Hal ei saanut milloinkaan tietää, mitä Percy sanoi Cartwrightille sinä iltana, tiesi vain, että heidän kaivoksille saavuttuaan ylivalvoja kutsuttiin neuvottelemaan ja että puolen tunnin kuluttua ilmaantui Percy, joka hymyillen selitti Hal Warnerin erehtyneen kaikin puolin: kaivoksen viranomaiset olivat kiirehtineet parhaansa mukaan tuuletuslaitoksen kuntoonpanoa saadakseen kaivoksen avatuksi niin pian kuin suinkin. Työ oli nyt suoritettu, parin tunnin kuluttua olisi laitos käynnissä, ja aamulla voisi pelastusmiehistö laskeutua kaivokseen. Percy sanoi tuon niin luontevasti, että Hal hetkisen ihmetteli, uskoiko Percy itse sen. Hal oli vieraana, joten hänen tietenkin täytyi olla uskovinaan ja suostua esiintymään houkkiona koko seuran edessä.

Percy kutsui Halin ja Keatingin viettämään yötä junassa, mutta Hal tyytyi kiittämään. Hän sanoi olevansa liian likainen, ja sitäpaitsi hän aikoi valvoa aamuun asti ollakseen päivän koittaessa ensimmäisten joukossa valmiina laskeutumaan kaivoskuiluun. Percy sanoi ylivalvojan kieltäytyneen siihen suostumasta; hän tahtoi lähettää kaivokseen ainoastaan kokeneita miehiä, jotka osasivat olla varuillaan. Koska kerran oli olemassa paljon sellaisia halukkaita, ei ollut syytä uskaltaa vaaraan harrastelijoiden henkeä.

Sen uhalla, että voi näyttää epäkohteliaalta, Hal selitti lähtevänsä kiertelemään ja katsomaan, kuinka kaivosaukko avattiin. Muutamissa hökkeleissä oli varmaan koolla murehtivia naisia, jotka eivät saaneet unta, joten teki laupeudentyön, jos vei heille tämän hyvän uutisen.

Hal ja Keating lähtivät. He kävivät ensin Raffertyn talossa, missä mrs Rafferty kavahti säikähtyneenä ylös, tuijotti tulijoihin ja huusi sitten ääneen Pyhää Neitsyttä herättäen pienet Raffertyt pelästyksen hälinään. Saatuaan selville, että tulijat tosiaankin tiesivät mitä kertoivat, hän riensi levittämään uutista, ja aivan pian näkyi kaduilla rientäviä hahmoja, ja kaivoksen suulle kerääntyi jälleen ihmisjoukko.

Hal ja Keating lähtivät Jerry Minettin luo. Ollakseen mitenkään Percyä loukkaamatta Hal vain toisti Percyn omat sanat: että Cartwright oli kaiken aikaa tahtonut kaivosta avata. Oli hupaista nähdä, kuinka sellainen väite vaikutti — millainen ilme olikaan Jerryn kasvoissa hänen Halia silmäillessään! He eivät kumminkaan kuluttaneet aikaa väittelyihin; Jerry suki vaatteet ylleen ja kiiruhti heidän kanssaan kaivoksen suulle.

Siellä tosiaankin jo poistettiin lautoja ja tervakangasta. Pohjois-Laaksossa ollessaan Hal ei ollut milloinkaan ennen nähnyt miesten toimivan niin halukkaasti. Pian alkoi suuri tallettaja pyöriä, sitten huutaa ja vihdoin laulaa, ja luo kertynyt satainen joukko huusi ja lauloi sekin.

Tulisi kulumaan muutamia tunteja, ennenkuin mitään muuta voitiin tehdä, ja Hal huomasi yhtäkkiä olevansa uupunut. Hän ja Billy Keating palasivat Minettin majaan, levittivät peitteen permannolle ja paneutuivat siihen pitkäkseen helpotuksesta huoaten. Billy alkoi kohta kuorsata, mutta Hal tunsi äskeisten mielenjännitysten jälkivaikutusta, ja uni väisti häntä.

Hänen mieleensä tulvi ajatuksia tulvimalla: ulkoinen maailma, _hänen_ maailmansa, jonka hän oli muutaman kuukauden ajaksi tahallaan karkoittanut ajatuksistaan ja jota hänen oli yhtäkkiä sittenkin täytynyt muistaa! Hänen täksi kesäksi suunnittelemansa asia oli näyttänyt kovin mutkattomalta: vaihtaa nimeä, muuttua toisen yhteiskuntaluokan jäseneksi, elää sen elämää ja ajatella sen ajatuksia ja sitten palata omaan maailmaansa kertomaan uusista ja jännittävistä seikkailuista. Hänen mieleensä ei ollut milloinkaan johtunut se mahdollisuus, että hänen oma maailmansa, Hal Warnerin maailma, voisi tavata hänet Joe Smithinä, kaivosmiehen apulaisena. Hän oli kuin varas, joka oli aloittanut työnsä pimeässä ja yhtäkkiä näki huoneen kirkkaasti valaistuna.

Hän oli lähtenyt seikkailuun edellyttäen näkevänsä ilkeitäkin asioita, oli tietänyt jossakin, jotenkin välttämättä joutuvansa taistelemaan »järjestelmää» vastaan, mutta ei kuitenkaan ollut koskaan otaksunut havahtuvansa luokkataistelun pyörteessä, johtamassa hyökkäystä oman luokkansa jäseniä vastaan. Sitäpaitsi hän tiesi, ettei asia tulisi vielä päätökseen; siitä ei suoriuduttu yhden ainoan juoksuhaudan valtaamisella. Maatessaan siinä pimeyden ja äänettömyyden keskellä Hal käsitti, mihin oli ryhtynyt. Toisenlaista vertausta käyttääksemme: hän oli mies, joka alkaa kadulla mielistellä naista ja havaitsee seuraavana aamuna herätessään olevansa naimisissa.

Hän ei suinkaan katunut, mitä oli viimeksi tehnyt. Mikään muu menettely ei olisi ollut ajateltavissakaan. Mutta Hal tunsi Pohjois-Laakson väen vain kymmenen viikkoa kestäneen oleskelunsa nojalla, Percyn salonkivaunun vieraat sitävastoin olivat hänen tuttaviaan jo vuosien takaa. Viimeksimainitut valtasivatkin nyt hänen tajuntansa, ja heidän ajatuksensa, sekä suorastaan vihamieliset että vain hämmästyneet, alkoivat piirittää hänen mielensä varustuksia.

Erikoisena vastuksena oli Jessie Arthur. Tytön kasvot kohosivat hänen näkyviinsä anelevina, kaihoisina. Ne olivat kasvot, jotka auttamattomasti lumoavat miehen mielen täydellisellä kauneudellansa. Ruskeat, lempeät, hellyyttä hohtelevat silmät, huulet valmiina tunnetta värähtelemään, hipiä kuin omenankukka, ja hiuksissa tähtien säihke. Hal tosin arvosteli sangen säälimättömästi kaivosten virkailijoita, mutta milloinkaan hänen mieleensä ei johtunut ajatella, että Jessie voi olla sielultaan toisenlainen kuin hänen ruumiillinen kauneutensa näytti osoittavan. Hal oli häneen rakastunut ja oli liian nuori, liian kokematon lemmenasioissa voidakseen käsittää, että tuon kauniin, miellyttävän aito tyttömäisyyden alla saattoi piillä syvä itsetiedoton, perinnäinen ja vaistomainen julmuus — säätyluokan säälimättömyys, ylhäiset, ankarat ennakkoluulot. Miehen täytyy ehtiä keski-ikään ja kärsiä paljon, ennenkuin tajuaa, että naisen sulot, silmien, hampaiden ja hiusten harvinainen ja taiallinen kauneus, hipiän hienous ja piirteitten herkkyys ovat monien sukupolvien työn ja huolenpidon tulos ja edellyttävät ehdottomasti, että elämä on ollut hurjaa taistelua, että tavat ja sovinnaisuudet ovat olleet murhaavan epäinhimilliset.

Jessie oli pettänyt Halin tässä epätoivoisessa tapauksessa. Mutta kun Hal nyt asiaa ajatteli, täytyi hänen tunnustaa, että koe oli ollut epäoikeutettu. Hal oli tuntenut tytön lapsuudesta saakka ja rakasti häntä, ei ollut milloinkaan nähnyt hänen toimivan tai puhuvan muuten kuin ystävällisesti ja lempeästi. Mutta — niin ajatteli Hal — hän suhtautui myötätuntoisesti tuntemiinsa henkilöihin, ja milloin hänellä olisikaan ollut tilaisuutta oppia tuntemaan työväkeä? Hänelle täytyi suoda siihen tilaisuus, täytyi pakottaa hänet, vaikkapa vasten tahtoaankin, avartamaan elämänymmärrystään. Se tuottaisi hänelle kenties tuskaa, voisi vioittaa hänen kauniita kasvojaan, mutta olisi sittenkin hänelle hyväksi — olisi »kasvamisen kipua».

Siinä pimeässä maatessaan Hal oli kauan juttelevinaan rakastettunsa kanssa. Hän kuljetti häntä kaivoskylässä, selitti hänelle asioita, esitteli hänet eräille henkilöille. Hän otti toisiakin salonkivaunututtaviaan ja tutustutti heidät Pohjois-Laaksossa asuviin tuttaviinsa. Molemmilla puolilla oli yksilöitä, joiden yhteiset ominaisuudet varmaan sallisivat heidän sointua yhteen. Esimerkiksi Bob Crestonia, joka osasi hyvin laulaa ja tanssia, varmaan huvittaisi Blinky, kaivoskylän kujeniekka. Mrs Curtis, joka piti kissoista, varmaan liittyisi sisaruuden sitein vanhaan mrs Nagleen, joka asui Minettien naapurina viiden kissansa kanssa. Ja Vivie Cass, joka vihasi veitsen suuhun viejää, joutuisi tosin murha-ajatuksiin nähdessään Reminitskyn luona noudatettuja pöytätapoja, mutta ilahtuisi varmaan nähdessään »Italian Kallen», tupakkaa purevan muulin, joka oli aikoinaan ollut Halin suosikki. Hal tuskin jaksoi odottaa aamuun asti — niin kovin teki hänen mieli aloittaa nämä sosiaalisen yhteensulattamisen yritykset!

17.

Päivän koittaessa Hal vaipui uneen. Hänet herätti Billy Keating, joka nousi haukotellen istumaan, urahteli ja valitti. Hal käsitti, että Billyäkin oli viimeksikuluneena yönä kohdannut kova onni. Hänellä ei ollut milloinkaan ennen koko sanomalehtimiestoimintansa aikana ollut sellaista juttua saatavissa, kenelläkään ei ollut sellaista juttua — ja nyt se oli menetettävä!

Cartwright oli kerännyt reportterit myöhään edellisenä iltana ja oli ilmoittanut heille uutisen: että yhtiön oli vihdoin onnistunut päästä niin pitkälle, että kaivos voitiin avata ja että nuori Harrigan oli saapunut yksityisessä junassaan kaivoksessa oleviin työmiehiin kohdistuvan huolenpidon yllyttämänä. Reportterien tuli tietenkin mainita hänen saapumisensa, mutta heitä pyydettiin olemaan asiaa »paisuttamatta» ja jättämään mr Harriganin vieraiden nimet mainitsematta. Tarvitsee tuskin sanoa, että jätettiin sanomatta tottelemattomuuden vuoksi kaivoksilta karkoitetun »aputyöläisen» osoittautuneen »kivihiilimagnaatin» Edward S. Warnerin pojaksi.

Vihmoi kylmää sadetta, kun Hal lähti ulos Jerryltä lainaamansa vanhan viitan turvissa. Pikku Jerry tahtoi välttämättä päästä hänen kerallaan, ja niin Hal vastarinnan vaimennuttua kietoi hänet isoon huiviin ja heitti olalleen. Päivä oli tuskin koittanut, mutta kyläkunnan väki oli ehtinyt kerääntyä kaivoksen suulle. Kypärämiehet olivat jo laskeutuneet kaivokseen, joten asiat kohta lopullisesti selviäisivät. Naisia seisoi siinä odottamassa, kastuneet huivit köyrtyneillä hartioilla, kasvot valkoisina ja vääntyneinä, niin jännittyneinä, etteivät he kyenneet mitään virkkamaan. Kamalaa oli ajatella, että heidän kosteudessa väristessään heidän miehensä saattoivat menehtyä muutaman vesipisaran puutteeseen.

Kypärämiehet palasivat ja sanoivat lyhtyjen palavan kaivoksen pohjalla. Sinne voi nyt mennä ilman varuksia, ja ensimmäisen pelastusjoukon jäsenet tekivät lähtöä. Koko yön olivat vasarat kiikkuneet puuseppäin valmistaessa uutta laskukoria. Nyt se oli sijoillaan, ja miehet sijoittuivat siihen. Kun kori sitten alkoi liikkua ja miehet painuivat maanpinnan alle, kuului sadoista rinnoista kohoava huokaus, kuin tuulen valitus kuusikossa. Nuo miehet jättivät maanpinnalle vaimonsa ja lapsensa, mutta yksikään vaimo ei kehoittanut heitä jäämään pois — niin luja oli se tiedoton yhteenkuuluvaisuudentunne, joka liitti toisiinsa nämä kahdenkymmenen eri kansakunnan keskuudesta tänne kerääntyneet raatajat.

Laskukori painui hitaasti alaspäin; kaasuvaaran ja korin uutuuden vuoksi täytyi laskea vain muutamia jalkoja kerrallaan ja odottaa merkkinuorasta vetämistä, jonka avulla miehet ilmaisivat, että kaikki oli hyvin. Ehdittyään kaivoskuilun pohjaan he tarvitsivat vielä aikaa — kukaan ei tietänyt, kuinka paljon — ennenkuin ehtivät vielä elossa olevien onnettomuuden uhrien luo. Kypärämiehet olivat kertoneet, että kuilun pohjalla oli ruumiita, mutta ei auttanut hukata aikaa kuljettamalla niitä pois, koska näiden miesten oli täytynyt saada surmansa jo muutamia päiviä sitten. Hal näki joukon naisia piirittävän kaivoksessa käyneitä ja kyselevän, olivatko he tunteneet ruumiit. Jeff Cotton ja Bud Adams näyttivät olevan entisessä toimessaan: karkoittamassa naisia kauemmaksi.

Laskukori palasi noutamaan toista joukkoa. Nyt ei ollut pakko enää menetellä niin varovasti; kori painui alas hyvää vauhtia, ja kauhun kuiluun laskeutui joukko toisensa jälkeen: vakavailmeisiä rauhallisia miehiä, joilla oli käsissä hakkuja, rautakankia ja lapioita. Maan alla he etenivät kaikkialle kaivoksessa, varmuuslamput otsalla, ja etsivät kaivosmiesten rakentamia suojavarustuksia. Niitä koputtaessaan he kenties kuulivat elossaolevien miesten vastaavan toiselta puolelta tai murtautuivat läpi mitään virkkamatta ja löysivät miehiä, jotka eivät enää kyenneet antamaan mitään merkkiä, mutta joissa saattoi vielä piillä elämän kipinä.

Toinen toisensa jälkeen laskeutuivat kaivokseen Halin tuttavat — »Iso Jack» David, böömiläinen Wresmak, puolalainen Klowoski ja vihdoin Jerry Minetti. Pikku Jerry heilutti kättään Halin olalla istuen, ja Rosa, joka oli tullut heidän luokseen, nojasi Halin käsivarteen, mitään virkkamatta, ikäänkuin olisi nähnyt oman sielunsa kaivokseen laskeutuvan. Sinisilmäinen Tim Rafferty lähti etsimään isäänsä, meni toisten mukana »Andy», kreikkalaispoika, jonka isä oli saanut surmansa samanlaisessa onnettomuudessa jo monta vuotta sitten, meni Rovetta, ja meni Carmino, kaivospäällikkö, Jerryn serkku. Väkijoukossa mainittiin nimi toisensa jälkeen, niinkuin sankarien marssiessa taisteluun.

18.

Katsahtaessaan ympärilleen Hal näki eräitä huviretkeläisiä. Siinä olivat Vivie Cass, joka seisoi Bert Atkinsin kanssa saman sateenvarjon alla, olivat Bob Creston ja Dicky Everson. Viimeksimainituilla oli yllään sadetakit ja vedenpitävät hatut, ja he juttelivat Cartwrightin kanssa — nämä pitkät, moitteettomasti puetut miehet näyttivät jonkin toisen maailman olennoilta seisoessaan siinä surkastuneiden ja hiilenpölyn mustentamien kaivosmiesten rinnalla.

Halin nähdessään he siirtyivät hänen luokseen. »Mistä pojan saitte?» kysyi Bob, jonka rusottaville vasta-ajelluille poskille levisi hymy.

»Löysin», sanoi Hal hypähdyttäen pikku Jerryä ja laskien hänet maahan.

»Terve, pieni mies!» sanoi Bob.

»Terve, terve!» kuului vastaus vitkastelematta. Pikku Jerry osasi jutella; hän kelpasi seuramieheksi.

»Isäni meni kaivokseen», sanoi hän, säteilevin tummin silmin katsellen kookasta vierasta.

»Niinkö?» kysyi toinen. »Minkätähden et sinä mennyt?»

»Kyllä isä ne tuo. Hän ei pelkää mitään, isä.»

»Mikä on isäsi nimi?»

»Iso Jerry.»

»Oho! Entä mitä alat sinä hommata, kun ehdit isoksi?»

»Rupean laukaisijaksi minäkin.»

»Tähänkö kaivokseen?»

»En ikipäivinä!»

»Miksi et?»

Pikku Jerry näytti salaperäiseltä. »Ei sanota kaikkea, mitä tiedetään», virkkoi hän.

Nuoret miehet nauroivat. Tuo oli opiksi! »Taidat lähteä takaisin vanhaan maahan?» kysyi Dicky Everson.

»En lähde, herra», vastasi pikku Jerry. »Minä olen amerikkalainen.»

»Ehkäpä sinusta tehdään vielä presidentti.»

»Niin isä sanoo», vastasi poika, »kaivosmiesten ammattiliiton presidentti».

Nuoret miehet nauroivat jälleen; mutta Rosa kuiskasi hermostuneesti ja tarttui pojan hihaan. Eihän sopinut puhua sellaisista asioista niin salaperäisille ja äveriäiltä näyttäville vieraille! »Tässä on Pikku Jerryn äiti, mrs Minetti», virkkoi Hal häntä tyynnyttääkseen.

»Iloinen saadessani tutustua», lausui toinen toisensa jälkeen paljastaen päänsä ja sirosti kumartaen.

He katselivat Rosaa pitkään, sillä hän näytti tosiaankin sievältä punastuessaan ja arasti vastatessaan. Rosa oli kovin hämillään, sillä häntä eivät olleet milloinkaan ennen niin tervehtineet sellaiset hienot herrat.

Ja nämä herrat tervehtivät Joe Smithiä mainiten häntä oudolla nimellä. Rosa katseli tuttavaansa kysyvästi mustilla italialaisilla silmillään, ja Hal tunsi punastuvansa. Pohjois-Laaksossa tuntui tällainen ilmituleminen melkein yhtä hankalalta kuin Western Cityssä.

Miehet puhuivat pelastustöistä ja siitä, mitä Cartwright oli sanonut niiden edistymisestä. Tuli oli valloillaan eräässä pääkäytävässä ja poltti puuaineksia leviten nopeasti ilmavirran vaikutuksesta. Tässä kaivoksen osassa ei ollut paljon toivoa pelastustöiden onnistumisesta, mutta kypäräpäiset miehet kykenivät kuumuudesta ja savusta huolimatta tunkeutumaan palaneisiin käytäviin. He tiesivät, kuinka helposti niissä kaivoksen osissa voivat katto ja seinät luhistua, mutta tiesivät myös, että siellä oli ennen räjähdystä ollut miehiä työssä. »Täytyy tunnustaa, että ovat aika poikia!» virkkoi Dicky.

Ryhmä naisia ja lapsia oli kerääntynyt luo kuuntelemaan; kiduttava halu saada kuulla uutisia voitti heidän arkuutensa. Johtui ajattelemaan sota-aikoja, aikoja, jolloin naiset etäisten tykkien jymistessä odottavat haavoittuneiden saapumista. Hal huomasi Bobin ja Dickyn toisinaan katsahtavan ympärilläoleviin kasvoihin; he alkoivat hiukan kokea vallitsevaa mielialaa, ja sitä Hal oli muun muassa toivonutkin.

»Tulevatko toisetkin tänne?» kysyi hän.

»En tiedä», vastasi Bob. »Luulen, että ovat aamiaisella. On aika tästä lähteä.»

»Ettekö tule tekin?» kysyi Dicky.

»En, kiitos», vastasi Hal. »Minulla on sopimus tämän nuoren miehen kanssa.» Samassa hän puristi Jerryn kättä. »Mutta sanokaa sentään toisille, että tulevat tänne. Luulisin näiden seikkojen herättävän heissä mielenkiintoa.»

»Sanotaan», vastasivat nuoret miehet poistuessaan.

19.

Odotettuaan, kunnes junassa oleva seura oli ehtinyt lopettaa aamiaisensa, Hal lähti sinne ja lähetti sanan Percy Harriganille. Hän toivoi saavansa Percyn katselemaan kaupunkia yhtiön miesten toimimatta hänen kaitsijoinaan ja kuuli harmikseen seuran päättäneen lähteä jo parin tunnin kuluttua.

»Mutta ettehän ole nähneet mitään!» huomautti Hal.

»Eivät päästä meitä kaivokseen», vastasi nuori Harrigan. »Mitäpä muuta voisimmekaan tehdä?»

»Toivon sinun juttelevan täkäläisen väestön kanssa ja hiukan perehtyvän täkäläisiin oloihin. Sinun ei pitäisi jättää käyttämättä tätä tilaisuutta, Percy!»

»Olet oikeassa, Hal, mutta ymmärräthän, ettei ajankohta ole sopiva. Minulla on mukanani joukko vieraita, ja minulla ei ole oikeutta vaatia heitä odottamaan.»

»Mutta voivathan hekin jotakin oppia, Percy!»

»Sataa», kuului vastaus, »ja naiset tuskin tahtovat seisoa väkijoukossa katselemassa, kuinka ruumiita tuodaan maan pinnalle kaivoksesta».

Hal nieli saamansa nuhteen. Niin, hän oli epäilemättä muuttunut tunteettomaksi tänne Pohjois-Laaksoon tultuaan; hänestä oli kadonnut tunteen hienous, se aavistuksenomainen naisten tunteiden tajuaminen, jota hän varmaan olisi ilmaissut hiukan aikaisemmin. Tämä onnettomuus kiihdytti hänen mieltänsä; se oli hänelle persoonallinen asia, ja häneltä jäi huomaamatta, että se esiintyi Harriganin seuran naisille yksityiskohdiltaan vain likaisena ja inhoittavana. Jos he lähtisivät sateessa kulkemaan kaivoskylän lokaisia katuja ja seisoisivat väkijoukossa katselemassa, tuntisivat he varmaan olevansa siellä pelkän uteliaisuuden eikä inhimillisen myötätunnon vuoksi. Heidän näkemänsä asiat järkyttäisivät heitä hyödyttömästi, ja sitäpaitsi he suotta esiintyisivät julkisuudessa. Lesket ja lapset, joille olisi osanottoa sopinut ilmaista, olivat enimmälti muukalaisia, eivätkä ymmärtäneet, mitä heille sanottiin, vaan voivat tuntea suurempaa hämminkiä kuin huojennusta, jos vieraaseen olokehään kuuluvat henkilöt tunkeutuivat heidän murheensa piiriin.

Sivistys, jota nämä naiset osaltaan tukivat, oli muuttanut myötätunnon osoittamisen määrätyksi järjestelmäksi, ja sattui nytkin olemaan mukana henkilö, joka oli tuohon järjestelmään perehtynyt.

Mrs Curtis oli jo toiminut, selitti Percy; hän oli pannut kiertämään listan, ja muutamassa minuutissa oli merkitty toista tuhatta dollaria. Summa tulisi suoritettavaksi »Punaiselle Ristille», jonka virkailijat pitäisivät huolen sen jakamisesta onnettomuudesta kärsimään joutuneille. Percyn vieraat tunsivat niinmuodoin menetelleensä hyvin ja hienotunteisesti ja voivat poistua, omatunto levollisena.

»Maailma ei voi jäädä paikoilleen vain senvuoksi, että on sattunut kaivosonnettomuus», virkkoi kivihiilikuninkaan poika. »Täytyy siitä huolimatta muistaa lupauksiaan.»

Hän alkoi selittää, millaiset lupaukset olivat kysymyksessä. Hänen itsensä piti jonnekin päivällisille samana iltapuolena, ja hän tuskin ehti ajoissa. Bert Atkins oli haastettu biljardia pelaamaan, ja mrs Curtisilla oli valiokunnankokous naisten kerhossa. Sitäpaitsi oli kuukauden viimeinen perjantai; oliko Hal unohtanut, mitä se merkitsi?

Hetkisen muisteltuaan Hal tiesi asian: »Nuorten ilta» maaseutuklubissa. Hänen mieleensä kuvastui samassa valkoinen rakennus vuoren rinteellä, ovet ja ikkunat avoimina ja soiton sävelet sieltä tulvimassa. Tanssisaliin ilmaantuisivat huviretkellä olleet nuoret naiset — hänen morsiamensa Jessie muiden mukana — puettuina hienonhahtuvaisiin pukuihin ja pitseihin ja hyvien tuoksujen, värien ja sävelten ympäröiminä. He tulisivat nauramaan ja juttelemaan, keimailemaan ja kilpailemaan toistensa kanssa tanssisalin valtiudesta — ja täällä Pohjois-Laaksossa sulkisivat nyyhkyttävät vaimot sillävälin syliinsä miesvainajiensa runneltuja ruumiita. Kuinka oudolta, kuinka kaamealta tuo tuntuikaan! Eikö se muistuttanut niitä tapauksia, joita tiedetään sattuneen Ranskan vallankumouksen aattona?

20.